Avioliittolaki

Laki avioliittolain muuttamisesta annettiin 16. huhtikuuta. Vuonna 1929 säädettyä avioliittolakia on uudistettu useaan otteeseen, mutta uusi laki muuttaa perusteellisimmin avioliittolainsäädäntöä.

Vanhassa laissa on määrättyjä avioeroperusteita, kuten uskottomuus tai väkivaltaisuus. Avioero on voitu tuomita vain silloin, kun laissa säädetty peruste on ollut olemassa. Uuden lain mukaan tuomioistuin ei tutki avioeron syitä, vaan puolisoilla on oikeus saada ero harkinta-ajan jälkeen.

Harkinta-aika alkaa siitä, kun avioliiton purkamista koskeva puolisoiden yhteinen hakemus on jätetty tuomioistuimelle tai sen kansliaan tai kun puolison hakemus on annettu tiedoksi toiselle puolisolle.

Kun harkinta-aikaa on kulunut vähintään kuusi kuukautta, puolisot tuomitaan avioeroon, jos he yhdessä sitä vaativat tai toinen heistä sitä vaatii. Vaatimus on tehtävä ennen kuin vuosi on kulunut harkinta-ajan alkamisesta.

Omaisuuden jako voidaan toimittaa jo harkinta-ajan kuluessa. Pääsäännön mukaan kaikki omaisuus jaetaan tasan puolisoiden kesken. Tasajaon periaate ei ole ehdoton, sillä pääsäännöstä voidaan poiketa avioehtosopimuksen tai kohtuusharkinnan perusteella.

Avioliittolain muutos katkaisee usean vuosisadan ajan vallalla olleen tradition, jonka mukaan avioeron myöntämiselle on tullut olla ikään kuin ulkoapäin annettuja ja samalla todisteita vaativia perusteita (esimerkiksi uskottomuus).

Kaupunkilaistuneessa tietoyhteiskunnassa perheellä sinänsä ei ole juuri minkäänlaista tuotantotehtävää. Poliittista päätäntävaltaa käyttävien intressissä ei ole pysyttää perheitä väkipakolla koossa.

Kärjistäen sanottuna tilanne voi olla jopa päinvastainen; kun vapaassa markkinatalousjärjestelmässä ihmisten liikuteltavuus voi olla suotavaa, kokonaisten perhekuntien siirtäminen saattaa olla vaikeampaa kuin yksittäisten henkilöiden. Niin karulta kuin tämän myöntäminen tuntuu, todetussa saattaa olla totuuden siementä.¹