Niityt

Venäläisen Valerian Langerin kuva suomalaisesta rantaniitystä 1832. Malli on Karjalan kannakselta, ilmeisesti Vuoksen rannoilta. Museovirasto.
Niittyjen huono tuotto ja vähäisyys oli maataloudessa suuri ongelma. Karjan määrää ei voitu lisätä, koska eläimille ei saatu rehua. Niittyjä, joista heinä saatiin, ei voitu lisätä, koska maata tarvittiin pelloksi viljanviljelyyn. Pelloille taas ei saatu lisää lantaa, koska karjaa ei voitu lisätä. "Niitty on pellon äiti", sanoo sananlasku. Kierrettä yritettiin ratkaista saamalla lisää maata niityksi. Niitä voitiin raivata metsistä tai jättää kaskimaita niityksi. Paras heinäsato saatiin jokivarsien tulvaniityiltä. Siksi suosittiin järvienlaskua niittyjen lisäämiseksi.
Niittyjä yritettiin saada kasvamaan paremmin hoitamalla niitä, poistamalla sammalta, kosteuttamalla maata laskemalla sinne vettä, kyntämällä ja lannoittamalla, vuorottelemalla viljan kanssa ja kylvämällä heinää. Heinänsiementä oli kuitenkin vaikea saada eikä heinänviljely pellossa ollut tapana. Niittynä pidettiin aina samaa maata ja sen annettiin kasvaa luonnonvaraisesti.
Huono niitty tuotti luonnonheinää noin 300 kiloa hehtaarilta, hyvät tulvaniityt 5-6 kertaa enemmän. Parhailta viljelyniityiltä, joita oli vain edistyneimmillä suurtiloilla, sato saattoi olla yli 3.000 kiloa hehtaarilta.1