Helmikuun manifesti
Helmikuun manifestin ensimmäinen sivu 3/15.2.1899. Sen.tal.os. keisarilliset käskykirjeet I/1899. Kansallisarkisto.
Senaatin plenumin pöytäkirja 18.2. Kansallisarkisto.
Helmikuun manifestin allekirjoitus. Vas. Pyhän Synodin yliprokuraattori Pobedonostjev, Nikolai II, sotaministeri Kuropatkin ja Suomen asioiden tuntijat valtakunnankanslian päällikkö v. Plehve ja kenraalikuvernööri Bobrikov. Museovirasto.
Hallitsija perusteli päätöstään hyvillä tarkoitusperillään ja selitti, että julistus ei mitenkään loukannut maan lakeja tai etuja. Oli selvää, että oli keisarin asia määritellä ne seikat, jotka koskivat koko valtakuntaa, eikä vain Suomea.
Julistuskirja julkaistiin Hallituksen Sanansaattajassa Pietarissa 17. päivä. Kenraalikuvernööri Bobrikov esitteli asian senaatin varapuheenjohtajalle jo 15. päivänä.
Armollisen Julistuskirjan ensimmäinen sivu. Hallitsija sanoi huomanneensa miten "rakkauden tunto Meitä ja Venäjää kohtaan on virkeä Suomen kansan sydämessä". Yhteys Venäjään oli ollut suomalaisille suuri onni.
Senaatin ratkaisu
Senaatti päätti julkaista manifestin äänestyksen jälkeen ja se ilmestyi Suomen Virallisessa Lehdessä 18.2.1899. Äänet menivät tasan ja varapuheenjohtajan kanta ratkaisi. Prokuraattori W.W. Söderhjelm jätti päätökseen eriävän mielipiteen.
Senaatti päätti kuitenkin pyytää, että hallitsija "suvaitsisi armossa selittää, että puheenoleva lainsäädäntötoimi ei ole tarkoittanut Suomen kansan perustuslaillisen oikeuden supistamista".
Keisari ei ottanut vastaan senaatin pyyntöä. Kielteinen kanta ilmoitettiin senaatille 2. maaliskuuta. Hän palasi asiaan silti myöhemmin kesällä.
Senaatin plenumin pöytäkirja kertoo senaattorien kannat. Yrjö-Koskinen oli julkaisemisen kannalla. Se aiheutti niin suuren myrskyn, että hän pyysi neljä päivää myöhemmin eroa. Ruotsalaiset olivat pääosin julkaisemista vastaan.
Manifestin tausta
Suomen säädyt olivat koolla tammikuussa. Ne eivät hyväksyneet uutta ehdotusta asevelvollisuuslaista, joka sitoisi maan sotaväen osaksi Venäjän armeijaa. Pietarissa ei voitu hyväksyä, että valtakunnalle elintärkeitä asioita voidaan jarruttaa Helsingissä. Siksi päätettiin tehdä selväksi, että keisari määräsi valtakunnan asioista. Julistus selvensi lainsäädäntöjärjestystä. Se ei koskenut Suomen perustuslakeja. Silti asia nähtiin Suomessa juuri niin.
Keisaria alettiin kutsua "valapatoksi", joka oli rikkonut lupauksena pitää voimassa maan perustuslait. Ongelma oli todellinen, sillä Suomen säätyjen valta oli osin määrittelemättä. Perussäännökset Suomea koskevista valtakunnallisista laeista antoivat säädyille lausunto-oikeuden. Tämä oli monen mielestä "valtiokaappaus", sillä ajateltiin, että säätyjä kuulematta voidaan säätää lakeja, jotka loukkaavat Suomen autonomiaa. Manifestissa keisari lisäksi sanoi selvästi, että hän määrää mitkä lait ovat valtakuntaa koskevia eli ns. yleisvaltakunnallisia.
Tilanne ei ollut uusi. Valtakunnallisia lakeja oli julkaistu Suomessa jo yli 200. Niistä oli kysytty suomalaisten kantaa valmistelun yhteydessä, mutta ne eivät olleet säätyjen hyväksymiä.