Tietyssä mielessä Suomi ja Saksa edustavat Läntisen-Euroopan kahta ääripäätä: Suomi on eräs Euroopan amerikkalaistuneimmista yhteiskunnista, jonka on ollut helppo omaksua uutta, koska vanhaa on ollut niukalti ja koska väestö on ollut jatkuvassa muuttoliikkeessa toisen maailmansodan jälkeen; Saksa taas on ollut 1960-luvulta lähtien äärettömän vakaa paikallisuuteen perustuva yhteiskuntien kokoelma, jolla on eräs läntisen Euroopan vanhimpia ja monikerroksisimpia hallintokoneistoja, joka perinteisesti on toiminut rivakasti ja tehokkaasti - ilman tietokoneitakin.
Olisi siis hyvinkin todennäköistä, että väite Suomen ja Saksan erosta pitäisi paikkansa. Ja pitäähän se, jos tarkastelemme yksityisten liittymien määrää. Kun saksalainen vielä luottaa televisioon, niin suomalaisen ja erityisesti amerikkalaisen olohuoneen nurkassa seisoo mikro tarjoamassa ajanvietettä. Sen sijaan tietyillä julkisen hallinnon ja julkisten palvelujen alueella tilanne on toinen - ja paljon mutkikkaampi. Saksalla näyttää olevan yhtä ja toista tarjottavaa verkkomaailmalle.
Saksan verkottaminen ei ole ollut helppoa. Katsaus Herzog-August- Bibliothekin (HAB) historiaan auttaa ymmärtämään miksi näin ei ole voinutkaan olla. Aina 1700-luvun alkuun asti HAB, paikallisen herttuasuvun yksityiskirjasto, oli maailman suurin kirjasto, jonka kirjastonhoitajina toimivat sellaiset kuuluisuudet kuin Leibniz ja Lessing. 1750-luvulla alkoi hiljainen rapistuminen. HAB oli 1960-luvulle tultaessa vaipunut lähes unohduksiin, kunnes vuonna 1968 laitoksen uusi johtaja Paul Raabe lyhyessä ajassa nosti sen saksalaisen barokkikirjallisuuden pääkirjastoksi ja johtavaksi eurooppalaisen uuden ajan alun (1400-1800) tutkimuskeskukseksi maailmassa. 1980-luvun alkuun tultaessa HAB:sta oli kehkeytynyt vireä tutkimuslaitos, Saksan 1600-luvun kansalliskirjasto ja kirjahistoriallisen tutkimuksen keskus. Nämä moninaiset tehtävät ja historialliset velvoitteet asettivat raamit vuonna 1984 alkaneelle tietokoneistamiselle.
HAB:n kehityskaari on seurannut yleistä saksalaista kehitystä. Omat kokemukseni Münchenistä, Berliinistä, Mainzista ja Tübingenistä kertovat Saksan tärkeimpien yliopistokirjastojen avautuneen verkkoyleisölle 1990-luvun alkuvuosina, joskin vielä 1990 Berliinin pääkirjastossa asiakas saattoi saada osakseen saalittelevän hymähdyksen: "nämä tietokannat ovat aivan liian vaikeita teidän käytettäväksi".
Pirstaloituminen on tietenkin ja erityisesti Saksan ollessa kyseessä myös hallintokunta- ja ammattikuntakohtaista. Arnoldin mukaan tällä hetkellä ei ole ainuttakaan projektia, jossa vakavasti yritettäisiin yhteistyötä esimerkiksi kirjastojen ja arkistojen välillä. Jopa HAB:n sisällä perinteinen vastuunjako on vahvoilla. Arkisto-osaston materiaalia ei löydy verkkoluettelosta, vaikka kirjaston käyttämä PICA-ohjelma sen vallan hyvin sallisi.
Mutta kaikki tämä pikemminkin tukee perinteistä ennakkoluuloa saksalaisten tietokoneellisesta lukutaidottomuudesta. Onko siis mitään näyttöä eduista?
HAB:n varsinainen ylpeys on 1600-luvun kirjojen graafinen luettelo. Das Verzeichnis der im deutschen Sprachraum erschienenen Drucke des 17.Jahrhunderts Projektin tarkoituksena on luetteloida ja saattaa julki alkuperäisessä graafisessa asussaan 1600-luvun kirjojen otsikko- ja muut informaatiosivut. Noin 50.000 niteen sivut on nyt skannattu ja saatettu verkkoon asiantuntijoiden ja harrastajien vapaasti käytettäväksi. Tähän projektiin liittyy myös yli 4000 tietueen tiedosto 1600-luvun kirjapainoista ja -kustantamoista, Drucker-Verleger-Datei 17. Jahrhundert Lisäksi HAB tarjoaa WWW- pohjaisen artikkelihakemiston kaikkiin taloon tuleviin aikakauskirjoihin viimeisen 15 vuoden ajalta tai osittain jopa varhemmin.
HAB on tietenkin erityiskirjasto, jolla on huomattavat resurssit (yli 120 kirjastotyöntekijää ja 50 avustavaa työntekijää) ja tietty selvästi rajautuva tehtävä. Tämä on mahdollistanut pitkäjänteisen työskentelyn, jossa perusta on luotu usein jo 1970-luvulla ja sitten 1980-luvulla - informaatiotekniikan kehityttyä - ohjattu tietopankkien luomiseen.
Itse asiassa kaikki viittaa siihen, että useiden vuosien hiljaiselo ja valmistelu ei ole mennyt hukkaan. Kuten tohtori Arnold lakonisesti mainitsee Saksa on tällä hetkellä Euroopan johtava maa verkkopohjaisten kirjastopalveluiden tuottamisessa. Vaikka skandinaaveilla ehkä onkin tähän mielipiteeseen huomauttamista, niin perusteitakin sille löytyy. Se samainen poliittinen pirstaleisuus, joka vielä 1980-luvulla näytti haittaavan mielekkään ja tehokkaan verkottumisen syntymistä on yhtäkkiä kääntynyt eduksi. Toisin kuin keskitetysti johdetuissa Italiassa, Ranskassa ja Englannissa, Saksassa kaikki yliopistot ja niiden kirjastot ovat tasaisesti rahoittaneet tietokoneistamista ja verkottumista. Näin on syntynyt paitsi hyvää kulttuuri- ja statuskilpailua myös resurssien tasaista jakoa, mikä juuri on etuna verkkojen luomisessa.
Ikään kuin korkeampana vaiheena kirjastojen verkkottumisessa Saksassa ovat yleisölle avautuneet ns. kirjastojen alueluettelot (Verbunskatalog), joista tärkeimmät ovat Baijerin luettelo, Südwestdeutscher Verbundskatalog ja ns. seitsemän osavaltion luettelo kuuluu tähän viimeksi mainittuun, joka tarjoaa 6 miljoonan niteen tiedot ja myös mahdollisuuden kaukolainan sähköiseen tilaukseen. Jo tällä hetkellä on olemassa koko Saksan käsittävä ns. OSI-luettelo, mutta sitä ei toistaiseksi ole avattu yleisölle. KVK eli Karlsruhe Virtual Katalog on edelleen kattavin Saksan luetteloista. Kaikki nämä palvelut ovat saatavissa WWW-sivuna ja seitsemän osavaltion alueella lisäksi erittäin käyttäjäystävällisen PICA-ohjelman välityksellä.
Onko tietokoneiden takapajulasta tullut verkkojen johtava punoja? Jos katsomme ns. historiallisia kirjastoja ja niiden tuottamia todellisia palveluja, luetteloita, systemaattisia tietopankkeja ja hakemistoja eikä vain näyttäviä kotisivuja ja WWW- hakemistoja, niin Saksa on varsin mielenkiintoinen ja tärkeä solmukohta. Toisaalta, kansallisvaltioiden häipyessa historian tunkiolle ja uusien alueellisten keskittymien noustessa (jälleen) merkittäviksi, kyse ei ehkä olekaan Saksan hegemonian alun lopusta vaan sen lopun alusta. Onhan PICA oiva hollantilainen ohjelma.