Tässä kaiketi piileekin kritiikin siemen sellaisena kuin sen voi oikeustieteen kannalta esittää: tekojen tekohetkellä ei ollut olemassa tunnusmerkistöltään tekoa, joka olisi tuominnut kansanmurhat tai rikokset ihmisyyttä vastaan. Kansainvälisoikeudellisesti sääntely luotiin vasta sodan jälkimainingeissa vuonna 1946. Siten tuomiot jouduttiin perustelemaan vetoamalla luonnonoikeudellisiin normeihin tai roomalaisen oikeuden ...
Enemmänkin taustalla lienee ollut puhtaan pragmaattinen ajatus siitä, että ilman tällaista laajentavaa laintulkintaa teot itsessään jäisivät vaille tuomiota, jolloin niiden erityinen moraalinen tuomio jäisi saavuttamatta. Vaikka siis moraalinen oikeutus ja eräässä mielessä myös oikeustieteellinen oikeutus on löydettävissä ei se tarkoita, että tuomiot olisivat olleet ongelmattomia, päin vastoin.
Jää ihmettelemään, minkälaisesta eettisestä näkemyksdestä tässä puhutaan. Jää ihmettelemään, oliko C-G Mannerheim, Suomen armeijan ylipäällikkö, hirttotuomion ansainnut suomalainen joka oli syyllistynyt lukuisten venäläisten tappamiseen? Missä mielessä OKW:n ylipäällikkö Wilhelm Keitel erosi Mannerheimistä. Eikö Mannerheim johtanut Suomen armeijaa siinä missä Keitel (ja Jodl) johtivat sen kanssa aseveljeydessä taistelevaa Saksan armeijaa (Keitel tosin allekirjoitti Saksan antautumisasiakirjan, mutta hirtettiin siitä huolimatta). Samaa voisi kysyä vaikkapa OKH:n ylipäälliköstä Alfred Jodlista. Tämäkin tuomittiin kuolemaan Saksan armeijan johtamisesta.
On hiukan hämmästyttävää nähdä, ettei Trilisserin täällä esittämä ilman muuta korrekti näkemys saa sen suurempaa kiitosta. Ovatko keskusteluun osallistujat sen verran hurmoshenkisiä, etteivät he havaitse sitä, että omaan, siis voittajavaltioiden silmään on juuttunut roska, joten on turhaa hakea malkaa häviäjävaltioiden silmästä. Onko samaistuminen Suomessa voittajavaltioihin niin voimakasta, että unohdetaan, että Suomi kuului häviäjävaltioihin. Unohdetaan jopa oma kotoinen sotasyyllisyysoikeudenkäynti.
Nuernbergin oikeudenkäynnissä 1945-46 amerikkalaiset, englantilaiset, ranskalaiset ja venäläiset ottivat oikeudekseen rangaista saksalaisia Saksan maaperällä siitä, että saksalaiset olivat hävinneet sodan. Se ei ollut rikos entuudestaan. Siksi piti taannehtivalla lainsäädännöllä julistaa saksalaisten tekemiset rikoksiksi. Se taas ei tapahtunut Reichstagissa, jossa saksalaiset lait säädettiin vaan Lontoon ns. chartterissa josta sovittiin nimensä mukaisesti Lontoossa 1945. Nürnberg-oikeudenkäynti oli Teheranin ja Jaltan konferensseissa sovitun täytäntöönpanoa muiden seikkojen ohella (kuten vaikkapa häviäjävaltioiden, mm. Suomen, kuulumisesta eri intressipiireihin). Näissä kongerensseissa olivat Churchill, Roosevelt ja Stalin sopineet keskenään muun ohessa siitä, että saksalaiset olivat rikollisia. Tämä täsmennettiin voittajavaltioiden edustajien sopimassa Lontoon chartterissa, johon Nürnbergin ”tuomioistuimen” legitimiteetti perustui.
Kovin eettiseksi ei liioin Lontoon chartteria voi sanoa. Sen kuuluisa artikla 8:n mukaan puolustukseksi ei kelpaa, kuten kaikessa muussa sotaa koskevassa kv-oikeudessa, että on tehtävä käskyn mukaan. Tämä vapauttamisperuste ei pätenyt ”natsirikollisiin”, joiden kuului toimia Hitlerin – Führerinsä – käskyjen mukaan. Minusta sitä ei voi pitää kovin ettiisenä, että sotaan osallistuneet ovat sillä perusteella rikollisia. Liioin en pidä erityisen eettisenä että osallistuminen valmisteluun rikokseen rauhaa vastaan, esim. osallistuminen OKW:n, OKH:n ja NSDAP:n johdon (= Keitel, Jodl, Hitler, Göring) kokoukseen jossa suunnitellaan hyökkäystä Puolaan 1941 oli rikos rauhaa vastaan.
Keitel oli kiistämättä osallistunut noihin kokouksiin, jotka kuitenkin, Keitelin puolustuksen mukaan, oli osallistumista Führerin käskynjakoon, mutta kun sääntö ”Befehl ist befehl” on syrjäytetty lain veroisella sopimuksella – Lontoon chartterilla, jota Nürnbergin ”oikeus” sovelsi - ei tuollainen paljoa paina. Liioin ei sekään, että Keitel itse vastusti hyökkäystä Neuvostoliittoon – tosin sotilaallisin perustein, hänestä Saksalla ei ollut riittävästi voimaa hyökkäykseen, mutta siitäkin huolimatta hän oli ansainnut saamansa hirttotuomion.
Kun Nürnbergin ”tuomioistuin” expressis verbis perusteli että se hylkäsi osan Keitelin puolustusta sen vuoksi, että ne olivat ristiriidassa chartterin artikla 8:n kanssa – joka sitoi tuomioistuinta, koska sen oma legitimiteetti perustui tuohon chartteriin, oli lopputulos selviö: hirttotuomio. Tuolla perusteella olisi Mannerheimkin ollut ansainnut sen, jos samaa sääntöä olisi noudatettu häneen. Osallistuihan Mannerheimkin sotatoimien suunnitteluun Neuvostoliittoa vastaan rauhan aikana. Entä Tuntemattoman Antti Rokka - jonka 50 venäläisen tappamista kuvataan kirjassa. Puolustuksekseen Rokka viittaisi, kun hänelle huomautettaisiin, että ihmisten ampumista ei ole hyväksyttävää, siihen että häntä käskettiin. Se taas ei kelpaa puolustukseksi, sanoin Nuernbergin tomioistuin, tomioistuin ei huomio sitä.
Todellako, eettistä? Minusta ei.
Nürnbergin tuomioiden perusteella täytäntönpantiin 12 kuolemantuomiosta 10 – yhdestoista eli Martin Borman tuomittiin poissaolevana ja Hermann Göring teki itsemurhan muutamia tunteja ennen kaavailtua hirttämistä. Ainakin yksi - ehkä useampikin hirtetyistä ilmeisesti kuristui kuoliaaksi – hirttämisen epäonnistuessa kun kaularanka ei katkennut kuten on hirtettäessä tarkoitus, vaan kun köyden kiristyessä kaulan ympärille ja salvatessa ilmatorven kunnes peräsuolen sulkijalihas antaa periksi sen merkiksi ettö kuolemankamppailu on päättynyt ja että ihminen hävisi sen, niin kuin useimmille meistä käy jossain vaiheessa, ainakin jos vanhat merkit pitävät paikkansa.
Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä Nürnbergin oikeudenkäynti eroaa oikeastaan vain yhdessä suhtessa – siellä päinvastoin kuin täällä – voittajavaltiot asettivat itse valitsemansa tuomarit itse asettamaansa ”tuomioistuimeen”. Siinä mielessä Nürnberg-oikeudenkäynti oli Jaltan konferenssiin päätösten täytäntöönpanoa muiden seikkojen ohella (kuten häviäjävaltioiden, mm. Suomen, kuulumisesta eri intressipiireihin). Teheranin konferenssissa pantiin alulle myös ne perusteet, jotka johtivat Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Kaikkihan pitää Suomessa jaettuja sotasyyllisyystuomioita hyvin eettisinä vaikkakin taannehtivina?
Sellaisia ”tomioistuimia” ja ”tuomioita” jossa voittajat päättävät että itse asiassa heidän vastustaminen sodassa olikin ”rikollista” on ollut lukuisia, kaikki yhtä suurta päätymätöntä historiallista farssia, yhtä välttämätöntä kuin sota. Sellainen oli Nürnberg-oikeudenkäynti 1945, samanlainen ilmeisesti Saddam Husseinin saama kuolemantuomio, josta amerikkalaiset olivat päättäneet jo sodan aikana (mutta josta päätöksestä ei vahingossakaan varmaankaan löydy dokumenttia). Yhtä lailla oli Tukholman verilöyly 1520 sellainen ”oikeudenkäynti”.
Siinä kuningas Kristian I (meillä häntä sanotaan Kristian Tyranniksi, Tanskassa taas Kristian den Godeksi (hyväksi) teki selvää noin 90 poliittisesta vastustajastaan, jotka kaikki tuomittiin kuolemaan – kerettiläisyydestä. Heidät mestattiin, sillä he olivat syyllisiä siihen kerettiläisyyteen josta syyttäjä heitä syytti. Outo juttu kun Tukholmasta löytyi yhtäkkiä liki 90 kerettiläisen ylhäisön klikki, (suurin osa sen ajan ylhäisöstä, yksi jota ei tuomittu, oli Kustaa (Vaasa), joka tuolloin oleskeli Taalainmaalla), joka piti listiä kerralla! Nimitys Tukholman ”verilöyly” sanoo mitä mieltä Ruotsissa oltiin Tukholman ”kerettiläisyysoikeudenkäynnistä”. Nürnbergin ”oikeudenkäynti” muistuttaa kaikessa oleellisessa Tukholman verilöylyksi sanottu oikeudenkäyntiä.
Nürnbergin tapahtumilla voittajavaltiot syyllistivät Saksan II maailmansodan ”aloittajaksi” (niin kuin kaiken järjen mukaan olikin asian laita, mutta se on eri asia), se teloitutti koko Saksan sodanaikaisen poliittisen ja sotilaallisen ylimmän johdon kuolemaan (jokainen hirtetty lausui viimeisenä sananaan ”Deutschland über alles” tms.), oli samantekevää mitä syytetyt sanoivat puolustuksekseen, tuomarit olivat voittajavaltioiden vieraaseen maahan asettamia, tuomioistuimen toimivalta perustui Lontoossa voittajavaltioiden keskenään sopimaan jne.
Kyse oli siis kostosta, voittajien kostosta. Kosto verhottiin oikeudenmukaisuuteen - keskitysleirit olivat oiva veruke johon muut kototoimet peiteltiin. Voittajavaltiot reagoivat muka vain keskitysleireihin ja kammottaviin kaasukammioihin joihin rikolliset natsit olivat syyllisiä. Niin saatiin peiteltyä, että Keitel, Jodl, Rosenberg, von Ribbentrop jne. ei ollut mitään tekemistä keskitysleirien tai "Endlösungin" kanssa tuomittiin kuolemaan, näin saatiin aikaan natsien perusteellinen yli 60 cvuotta kestänyt mustamaalaus. Kuolemaan tuomittiin sekä OKW:n päällikkö Alfred Jodl ja OKH:n johtaja Wilhelm Keitel. Sen sijaan suuramiraali Erich Raeder serlvisi elinkautisella. Pääideologilla, Alfred Rosenbergilla, oli ollut niin epäilyttävä ideologia, että hänetkin tuomittiin kuolemaan. Mihin eettisesti epäilyttäviin tekoihin ulkoministeri Joachim von Ribbentrop – tuomittiin kuolemaan - oli syyllistynyt (oliko Molotov-Ribberntropin sopimus sellainen)? Mihin rikoksiin ihmiskuntaa vastaan Suomen armeijan ylipäällikkö C-G Mannerheim syyllistyi johtamalla Suomen armeijaa sodassa Neuvostoliittoa vastaan ja käski tappamaan venäläisiä, kun tämän kolleegat vastaavissa tehtävissä Saksassa tuomittiin kuolemaan.
Kuinka ihmeessä voi väittää jotain tuollaista propagandistista farssia ”oikeudenkäynniksi”.
On syytä verrata vaikkapa Kansainväliseen sotarikostuomioistuimeen, joka perustuu 108 valtion väliseen sopimukseen, jossa on tuomittu viime aikoina (perustettu 2002) afrikkalaisissa maissa (ja Serbian sisällissodan) sotilasjohtajia. Silloin syyttäjän – joka toimii viran puolesta ja on verrattavissa esim. EU:n virkamiehiin) on yksilöitävä se teko josta tämä vaatii rangaistusta, todistettava se ulkopuolisin toidistajin, syytetyn puolustusasianajaja esittään puolustuksen puolesta puhuvat seikat jne. Mutta se onkin tuomioistuinmenettelyä eikä propagandafarssia (tai voittajien julkinen kosto).
Sama farssi toistui muuten 1960 Israelissa Adolf Eichmannin osalta sen jälkeen kuin epävirallinen israelilaisista natsimetsästäjistä koostuva kommandoryhmä oli kadulta Boliviassa kaapannut tämän Israeliin ja tämä asetettiin syytteeseen Israelissa (mitä ihmettä isaelilaisella tuomioistuimella on tekemistä Saksassa toimineen Eichmannin kanssa). Tämäkin tietenkin hirtettiin näytösoikeudenkäynnin jälkeen. Eichmannin tuomio oli lähinnä epäsuhteinen: tämän yläpuolella samassa linjassa oli ollut neljä esimiestä (Hitler, Himmler, Kaltenbrunner ja Heydrich )– hän kohosi esikuntaupseeriksi sodan aikana. Prikaatinkomentajakin (edellytti everstin rangia) – oli Eichmannin yläpuolella. Mutta juutalaiset oppivat tuntemaan hänet hänen (jälkikäteen ajatellen epäkiitollisen) tehtänsä vuoksi. Eichmann nimittäin toimi sen yksikön päällikkönä, joka huolehti juutalaisten toimittamisesta keskitysleireihin, siis logistisen yksikön päällikkönä, kuljetuspäällikkönä. Kun sotilaita tuomitaan tuon raskaasti epäeettisen artikla 8:n nojalla ollaan pitkällä etiikasta. Silloin ollaan suossa.
Olisipa edes katsottu, että kuolemaan tuomitut olivat syyllistyneet rikoksiin ihmiskuntaa vastaan (siis 4 ryhmään Nuernbergissä) mutta kun ei. He olivat olleet merkittävässa asemassa Saksan poliittisessa ja taloudellisessa johdossa sodan aikana ja siksi heidät tuomittiin. Niin EI tehdä kv-oikeuden mukaan. On syytä alleviivata, että Nürnberg-oikeudenkäynti (ja Suomen osalta täällä pidetty sotasyyllisyysoikeudenkäynti) olivat oleellisia osia voittajavaltioiden sodan jälkeisestä propagandasta.
Nürnbergin kaltaiset kosto-oikeudenkäynnnit ovat kv-oikeuden kieltämiä, ei sen säätämiä.