MM kirjoitti:Syytteistä tärkein taisi olla rikos rauhaa kohtaan, joka jakaantui vielä kahtia; sotaan johtaminen ja toisena rauhan teon estäminen tai viivyttäminen.
Niinpä. Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyni olikin puhtaimillaan näytösoikeudenkäynti, koska täällä ei käsitelty rikoksia inhimillisyyttä vastaan, pelkästään rikoksia rauhaa vastaan. On muuten huomattava, että oikeudenkäynti oli rajattu, kuten muutkin akselivaltioiden johtajia koskevat oikeudenkäynnit, nimenomaan jatkosotaan. Suomessa se oli senkin lisäksi rajattu virkamiehiin, joten talouden päättäjiä tai muitakaan siviilihenkilöitä ei voitu asettaa syytteeseen.
Kun silloinen oikeusministeri Urho Kekkonen syksyllä 1945 puhui eduskunnan lähetekeskustelussa kun hallituksen esitys laiksi sotasyyllisten rankaisemista oli lähdössä käsittelyyn suuren valiokuntaan perustuslakivaliokunnan käsittelyn jälkeen, tämä puuttui lakiesityksen kriittisimpään kohtaan, kysymykseen siitä, miten oli tulkittava Neuvostoliitton ja Englannin toisaalta ja Suomen, toisaalta, välisen Moskovan välirauhasopimuksen 13 artiklaa. Tässä artiklassa todettiin lyhyesti, pelkästään että:
Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.
Tuolloin oli jo pitkään Suomessa vallinut epävarmuus siitä, mitä tarkoitettiin ”sotarikoksista syytettävillä”. Oliko kysymyksessä perinteisiin sotarikoksiin, siis sodan tapoja koskevien säännösten rikkoneiden saattaminen edesvastuuseen vai tarkoitettiinko tällä myös poliittisten päättäjien rankaisemista. Tällä kysymyksellä oli kansainvälinen taustansa.
Jo 1943 oli Moskovan konferenssisa sovittu Moskovan julistuksesta eli sodan aikaisten väärinkäytösten rankaisemisesta Kysymystä oli sen jälkeen sivuttu kolmen suuren välisissä neuvotteluissa. Yksimielisyys oli vallinnut siitä, ettei tyydyttäisi pelkästään sodan päättymisen yhteydessä tavanomaisiin rauhanehtoihin, vaan että myös johtavat saksalaiset poliitikot ja maan muu johto oli saatettava edesvastuuseen. Varsinkin viimeksi mainittujen kohtalo puhutti: Englanti ja Neuvostoliitto olivat aluksi taipuvaisia joidenkin saksalaisten summittaiseen teloittamiseen mutta Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt ajoi läpi kantansa, että järjestettäisiin suurisuuntainen oikeudenkäynti jollaiseksi sitten muodostui Nürnbergin tribunaali. Siinä piti näyttävästi osoittaa, millaisia ihmisiä natsit olivat olleet, jotteivät nämä milloinkaan nousisi marttyyrien asemaan. Churchill antoi lopulta myös hänkin lopulta periksi.
Tällä mallilla asia oli kun kirjoitettiin vuotta 1944-45. Tällöin kokoontuivat voittajavaltioiden edustajat Lontooseen laatimaan tarkemmat ja yksityiskohtaisemmat suunnitelmat ja tämä komitea sai valmiiksi työnsä niin että Lontoon chartteri, joka oli Nürnbergin tribunaalin perustamisasiakirja, voitiin allekirjoittaa elokuun 8. päivänä 1945. Siinä päädyttiin siihen, että Nürnberg-tribunaalin käsiteltävät asiat jaoteltiin neljään (oikeastaan kolmeen) ryhmään joista yksi oli perinteinen – siinä käsiteltiin sodan tapoja koskevat yksittäiset ylilyönnit (sodan tapoja koskevien sääntöjen rikkominen) ja kaksi muuta olivat toisaalta rikokset ihmisyyttä vastaan (joka käsitti lähinnä keskitysleirit ja muun juutalaisten, homoseksuaalien, romaaneihin ja kehitysvammaisiin kohdistetun joukkotuhonnan ja terrorin), ja kolmanneksi se, mikä nyt on mielenkiinnon kohteena, rikokset rauhaa vastaan. Tämän nimikkeen alle koottiin hyökkäyssodan aloittaminen, mutta myös sen valmistelu, suunnittelu ja yllytys tähän. Nimikkeiden sanamuoto oli varsin väljä ja tätä kautta saatiin poliitikot ja sotilasjohdot vastuuseen natsien teoista.
Nürnbergin tribunaali oli varmaan maailmanhistorian siihen saakka merkittävin propagandatempaus. Kun tuomioistuinmenettelylle on ominaista, että siinä riippumattomat tuomarit soveltavat yleistä, kaikkia yhtäläisesti koskevaa lakia yksittäistapaukseen, niin Nürnbergin tribunaalissa sovelsivat voittajavaltioiden asettamat tuomarit yksittäistapauksia varten kirjoitettua ”lakia” ennalta määriteltyihin tapauksiin. Tämä tosiseikka jäi kuitenkin osittain hämärän peittoon, koska Nürnbergissä tuomittiin myös akselivaltojen puolesta toimineita rikoksista inhimillisyyttä vastaan. Rooseveltin asettama kunnianhimoinen tavoite saavutettiin eikä natseilla ole ollut muuta kuin marginaalista kannatusta toisen maailmansodan jälkeen.
Kun Lontoossa oli päädytty tällaiseen ratkaisuun arvioi oikeusministeri Urho Kekkonen että enempi vastaanharaaminen oli turhaa, jopa vaarallista. Suomessakin oli järjestettävä asia koska se oli järjestetty Lontoossa. Jonkin aikaa tämän jälkeen tähän käsitykseen yhtyi myös presidentti Paasikivi. Näiden mielestä oli pyrittävä siihen, että syytettyjen määrä jäisi vähäiseksi ja rangaistukset lieviksi. Näiden kannanottoa siivitti ilmeisesti myös se, että Lontoon charterin mukaan oikeuspaikka olisi suomalaisten osalta ollut Neuvostoliitto, todennäköisesti Moskova. Sekä Paasikivi että Kekkonen saattoivat kuvitella joutuvansa allekirjoittamaan syytettyjä koskevia luovutusmääräyksiä, jolloin luovutus Neuvostoliittoon olisi ollut sangen lähellä luovuttamista teloitettavaksi. Oli parempi, näin kuvittelisin että nämä ajattelivat, että sotasyylliset pysyisivät Suomessa toimivan kuitenkin jossain määrin kontrolloitavissa olevan tuomioistuimen tuomiovallassa. Tämä tavoitte näyttäisikin ainakin osittain toteutuneen: kukaan sotilasjohdosta ei joutunut syytteeseen ja tuomiot olivat - ankaroittamisen jälkeenkin - kansainvälisen mittapuun mukaan varsin lievät.
Tämä oli taustana kun hallitus antoi eduskunnalle esityksensä sotasyyllisyyslaiksi. Perustuslakivaliokunta oli juuri käsitellyt hallituksen esityksen, ja käsittelynsä aikana pyytänyt korkeimmalta oikeudelta tämän lausuntoa lakiesityksestä. Korkeimman oikeuden lausunnossa oli sitten päädytty sellaiseen tulkintaan, ettei välirauhansopimuksen ylläsiteerattu 13 artikla koskenutkaan rikoksia rauhaa vastaan vaan pelkästään sotarikoksia ahtaassa merkityksessä (eli perinteisiä sotarikoksia, muttei rikoksia rauhaa vastaan).
Tämä korkeimman oikeuden käsitys oli mitä merkillisin erityisesti koska korkein oikeus perusteli sitä usein mainitun Lontoon charterin sanamuodolla. Korkein oikeus otti oikeudekseen tulkita neljän voittajavaltion välistä sopimuksta toisin kuin nämä itse sitä tulkitsivat ja sen jälkeen tulkita välirauhansopimusta toisin kuin voittajavaltiot tuolloin yksimielisen linjauksensa mukaan tulkitsivat. Korkeimman oikeuden merkillisyydet eivät kuitenkaan ole oleellisia: ne muodostavat vain yhden haaran sotasyyllisyyskysymyksen sotkussa.
Tätä taustaa vastaan on nähtävä nuoren oikeusministeri Urho Kekkosen puhe. Tämä totesi sattuvasti puheessaan: ”On hyvin kyseenalaista, oliko lainkaan tarpeen, että korkein oikeus siltä hallituksen esityksen johdosta pyydetyssä lausunnossa kävi esittämään mielipidettään Lontoossa neljän suurvallan edustajain välillä tehdyn sopimuksen tulkinnasta, sillä tuo sopimus, niin on pelättävissä, ei ole korkeimman oikeuden tulkittavissa.” Niin kuin ei ollut eikä tullutkaan.
Korkeimman oikeuden ja oikeusministerin välinen erimielisyys koski sinällään varsin yksinkertaista kysymystä, sitä, oliko Suomi ottanut saattakseen tuomittaviksi sekä perinteisistä sotarikoksista, siis rikoksista sodankäynnin lakeja ja tapoja vastaan mutta myös ja ennen kaikkea poliittisista sotarikoksista, siis sotaan johtamista ja rauhan estämistä koskevista teoista. Kysymys siitä, mitä välirauhansopimuksen 13 artiklassa ”tarkoitettiin” oli kaiketi tarkoitukseton: sanalla ei ollut merkityssisältöä yli sen, mikä sanalla ”sotarikos” on eikä tälle käsitteelle ollut saatavissa selvennystä tai tarkennusta, kaikkein vähiten toisen välirauhan osapuolen (Englannin ja Neuvostoliiton) sopimuksesta kahden muun voittajavaltion kanssa vuotta myöhemmin muualla tekemän sopimuksen ristiriitaisista sanamuodoista. Voittajavaltiot olivat mitä selvimmin Lontoon chartterissa ilmaisseet kantansa ja sen mukaan oli Suomessakin suu pantava. Tiesimme, mikä oli voittajavaltioiden kanta: suomalaisten oli tehtävä tästä johtopäätökset.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä otettiin sitten kantaa siihen, olivatko syytetyt toimillaan ”ratkaisevalla tavalla myötävaikuttaneet Suomen joutumiseen sotaan” Neuvostoliiton ja Englannin kanssa. Kukaan ei ole juuri asettanut kyseenalaiseksi, etteivätkö tuomitut olisi olleet syypäitä siihen mistä heille oli vaadittu rangaistusta: syytetyt olivat nimen omaan "ratkaisevalla tavalla myötävaikuttaneet Suomen joutumiseen sotaan". Eikä siitä edes ole ollut kysymys. Sen sijaan on kyllä katsottu, että se ei ollut rikollista tai moraalitonta, mutta se ei kuulunut tuomioistuimelle, eikä tuomioistuin ei voinut hylätä syytteitä sellaisella perusteella.
Jos siis tri Jukka Tarkka ja tämän myötäpuolet haluavat vaatia jotakuta tilille tästä niin suunnatkoon arvostelunsa eduskuntaan. Vastaan tulee silloin heidän silmilleen sosiaalidemokraatti Väinö Voionmaan parahdus: "Tähän ovat herrat meidät ajaneet. Kourallinen miehiä on ottanut vastuulleen kaiken tämän".
Mutta eihän tri Tarkka niin monimutkaisesti ajattele. Tämä oikaisten mutkat ajattelee, että tuomioistuimen päätös oli vääryys, eikä kysy kuka on vastuussa päätöksestä, siis yksiselitteisesti eduskunta, vaan tyytyy mollaamaan sotasyyllisyystuomioistuinta eduskunnan päätöksen noudattamisesta. Sijaiskärsijöitä eivät olleet tuomitut vaan syytettyjen aikaansaaman sodan uhrit: kaatuneet, invalidisoituneet, haavoittuneet, kotinsa menettäneet. Jokainen harkitkoon, oliko se välttämätöntä ja vääjäämätöntä? Eikö minkäänlaista muuta mahdollisuutta ollut? Suomella näyttäisi ainakin olleen ainakin vielä kevättalvella 1941 hyvät mahdollisuudet pysyä kokonaan sodan ulkopuolella, mutta Suomen poliittisella johdolla eikä erityisesti sotakabinetilla ollut tahtoa siihen, päinvastoin.