Tässä säikeessä on pitkään laskeskeltu kalorien riittävyyttä, pohdiskeltu perunien maahan jäätymisen merkitystä jne. Westerlund näkee asian paljon laajemmassa kehyksessä:
Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta neuvostosotavankien ja Itä-Karjalan siviilileiriläisten joukkokuolleisuuden sotavanki- ja siviilileireillä vuosina 1941 - 42 johtuneen kohtuullisen huollon laiminlyönnistä. Tämän laiminlyönnin ilmentymiä olivat leiriläisten riittämätön muonitus, puutteellinen majoitus, osittain kehnot varusteet, leirien epätyydyttävät hygieeniset olot, puutteellinen terveydenhoito sekä neuvostovankien saama tyly ja osittain myös epäinhimillinen kohtelu.
Jos siis väitetään, että Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto kyllä teki parhaansa, mutta kun ne olosuhteet olivat ylivoimaiset, keskustellaan paavin parrasta. Kysymys oli, kuten Westerlundin edellä olevasta tiivistelmästä käy ilmi, ennen muuta
asenteista.
On totta, että aliravitsemus ei ollut neuvostosotavankien pääasiallinen kuolinsyy; sen osuudeksi Westerlund laskee "vain" noin viidenneksen kokonaiskuolleisuudesta. Tässä mielessä vuosien 1941 - 42 korkea tautikuolleisuus neuvostosotavankien keskuudessa oli toisinto Suomen vuoden 1918 vankileirikatastrofista, jonka epidemiologisen taustan Pentti Mäkelä on äskettäin (2007) selvittänyt tutkimuksessaan
Vuosien 1917 - 19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi. Tässäkään tapaukseksessa, siis jatkosodassa, kuolleisuutta ei selitä mikään yksittäinen satunnaistekijä kuten jyrsijöiden esiintyminen. Westerlund kirjoittaa:
Syy siihen, että taudit olivat huomattavasti yleisimpiä neuvostosotavankien kuin suomalaisten sotilaiden keskuudessa oli sotavankileirien oloissa. Osittain huonot vaatteet ja jalkineet, likaiset, ahtaat ja osittain puutteellisesti lämmitetyt majoitustilat, täit, niukka muonitus, osittain uuvuttava työ, kylmyys ja sateisuus sekä tyly kohtelu vaikuttivat kukin osaltaan neuvostosotavankien terveydentilaa heikentävinä tekijöinä. Erityisesti joukkokuolleeisuusvaiheessa vuosina 1941 - 42 nämä tekijät loivat jatkuvasti uusia mahdollisuuksia tautien puhkeamiseen ja leviämiseen.
Entä siten vastuukysymys? Siinäkään eivät erilaiset selittely-yritykset ja kiemurtelut taida auttaa. Westerlundin teksti tuntuu yksiselitteiseltä:
Koska ylipäällikkö ja päämaja vuosina 1941 - 42 olivat - tai ainakin heidän olisi pitänyt olla - tietoisia neuvostosotavankien kurjista oloista, voidaan katsoa, että nämä tahot olivat päävastuullisia sotavankien tuottamuksellisesta joukkokuolleisuudesta. Myös Suomen hallitus on katsottava osavastuulliseksi, koska se antoi ylipäällikön ja päämajan jatkaa laiminlyöntejään puuttumatta niihin.
Lähellä on siis ajatus, että on makuasia, halutaanko Westerlundin tavoin käyttää tuottamuksellisuus-sanaa vai jotain muuta lakitermiä.
Koska myös ylipäällikön Punaiselle Ristille tekemän pyynnön viipymistä on edellisissä puheenvuoroissa käsitelty "ymmärtävään" sävyyn, otan siitäkin vielä katkelman Westerlundilta:
Se yksittäinen päätöksentekijä, jolla asemansa perusteella oli vuosina 1941 - 42 ylivoimaisesti suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa neuvostosotavankien huolto-oloihin oli Gustaf Mannerheim. - - Ylipäällikkönä hän ei kuitenkaan millään merkittävällä tavalla puuttunut sotavankihuollollisiin asioihin, vaan tyytyi pieniin muutoksiin toimeenpanevien portaiden suorittamissa järjestelyissä. Myös SPR:n puheenjohtajana Mannerheim oli melkein kokonaan toimeton - -. Lisäksi hänen pyyntönsä Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle (CICR) 1.3.1942 oli vähäpätöinen toimenpide, jolla ei ollut mitään oleellisia seurauksia. Samassa asiassa Mannerheim päätti olla kääntymättä Ruotsin Punaisen Ristin puoleen. Hänen on täytynyt olla täysin tietoinen näiden vaihtoetojen hyvin suuresta tehoerosta. - - Asiayhteydestä voidaan - - hyvin suurella varmuudella päätellä, ettei Mannerheim toiovonutkaan Ruotsin Punaisen Ristin väliintuloa ja että tosiasiallisesti tehoton yhteydenotto CICR:aan oli hänelle riittävä ele.