Arnstad syyttää Suomea lasten, vanhusten ja sotavankien massamurhista

[Emma-Liisa]

Pohjoismaiden Punaisten Ristien toimintaa kohtaan tutkija on tyly. Hänen mielestään ne edustivat saksalaista aatemaailmaa, jota venäläisperäisen väestön kohtalo ei kiinnostanut.

On varsin kiinnostavaa, että Arnstad sivuuttaa täysin tämän asian. Vai ajatteleeko hän, että koska Suomi oli mennyt sotaan Saksan rinnalla, niin hoitakoon sitten itse seuraukset? Aika tylyjä sekä sota- että siviilivankeja kohtaan.

Armstadin humanismi onkin aika tarkoitushakuista. Ei häneltä riitä sääliä myöskään puna-armeijan raiskaamille saksalaisnaisille, koska nämä olivat osaltaan pitäneet yllä natsisysteemiä. Miten diktatuurissa voi olla jotenkin osallistumatta systeemiin, jollei halua keskitysleiriin? Ei kai kukaan panisi Itä-Karjalan venäläissiviilien syyksi, että he ylläpitivät Stalinin systeemiä. Muutenkin jo Runebergin Maaherrassa sanotaan Ruotsin silloisen lain perusteella, että miehet vastaavat itse teoistaan, niistä ei saa rangaista naisia ja lapsia.

Sen sijaan että Arnstad etsi Meinanderin kirjasta, kuinka monta kertaa holokausti manitaan, hän olisi voinut oppia jotain siitä, että monet asiat eivät ole moraalisesti mustavalkoisia. Kun Ruotsi oli myynyt Saksalle kuulalaakereita yms., sen huoltotilanne oli vuosina 1944-5 niin hyvä, että se saattoi ottaa vastaan tuhansia pakolaisia, mm. virolaisia ja Lapista evakuoidut.

[Seppo Jyrkinen]

Kaiken kaikkiaan, minusta sinä, Jyrkinen, nyt yrität keksiä kaikenlaisia tekosyitä, ettet näkisi totuutta.

Väärin. Olen sitä mieltä, että ruuan puute oli syy ja muut kuuluvat marginaaliin.

Mutta lopetetaan tähän ettei mene pelleilyksi.

[Emma-Liisa]

Kaiken kaikkiaan, minusta sinä, Jyrkinen, nyt yrität keksiä kaikenlaisia tekosyitä, ettet näkisi totuutta.

Väärin. Olen sitä mieltä, että ruuan puute oli syy ja muut kuuluvat marginaaliin..

Mielipiteelläsi ei kuitenkaan ole perusteita.

Westerlundin teorialla, että kuolleisuus ei johtunut ruuan puuteesta, sen sijaan on: kuolleisuus aleni, vaikka ruoka-annokset pysyivät aivan samoina. Sitä paitsi saksalaisten sotavankileireillä kuolleisuus Norjassa oli huomattavasti alempi, vaikkeivat ruoka-annokset olleet sen isompia.

Sodanjohdon päätökset eivät edes olleet yhteydessä elintarviketilanteeseen: syksyllä 1941 sotavankien ruoka-annoksia hieman lisättiin, vaikka tilanne oli huono. Mutta kun tilanne kesällä parani, sotavankien ruoka-annoksia ei lisätty, ja ne pysyivät samoina sodan loppuun.

Lisäksi Westerlund on perehtynyt nykyisin tutkimuksiin aliravitsemuksen seurauksista. Toisin kuin ennen uskottiin, nälkiintymisen ja tautien välillä ei ole suoraa yhteyttä.

Mutta lopetetaan tähän ettei mene pelleilyksi.

Aivan. Sinun on syytä ensin lukea Westerlundin teos.

[MM]

Kirjassa on kyllä kappale Suomen elintarviketilanteesta, säännöstelystä, mustan pörssin kaupasta ja maanviljelijöiden säännöstelyvilpeistä, mutta se on kovin laaja.
Siellä mainitaan esim. laivaukset ja siemenviljan etukäteiskäyttö laivoja odotellessa.

Minulle koko asia on melko uusi, joten perusteltua kantaa ei itsellä vielä ole. Lainaan kuitenkin vielä tuon kappaleen loppupäätelmää, vaikka se ei ole suora vastaus Jyrkisen aiemmin esittämään kysymykseen:

"Elintarvikkeiden saatavuus ei liene missään vaiheessa ollut niin kireä, että olisi ollut mahdotonta huoltaa neuvostosotavankeja ja siviilileiriläisiä riittävillä muona-annoksilla. Tiedot ns. vapaan huollon ja säännöstelyvilppien piirissä liikkuneista elintarvikemääristä osoittavat että suurehkojakin ruokamääriä olisi ollut saatavilla sotavankien asiallisempaa muonahuoltoa varten. Neuvostovankien ja Itä-Karjalan siviili-internoitujen osuus Suomen väkiluvusta vuosina 1941 -44 oli (taulukko 1,5- 1,1%) .....

.... Jos ajatellaan, että neuvostosotavankien muona-annosten kaloripitoisuus olisi nostettu sotilaiden tai siviiliväestön kulutustasoon, olisi tähän vaadittu elintarvikkeita, joiden energia-arvo olisi vastannut arviolta noin 0,5 % kaikkien suomalaisten päivittäisestä ruokakulutuksesta. Ottaen huomioon Suomen elintarvikehuolto, puolustusvoimain laajat ruokatarpeiden varausoikeudet ja siviiliväestön merkittävä säännöstelyn ulkopuolella tapahtunut ruuan kulutus, olisi edellä mainitun lisämuonan antaminen neuvostosotavangeille ollut mahdollinen jatkosodan jokaisessa vaiheessa, mukaan lukien kireinkin elintarviketilanne talvella 1941-42.

[JariL]

Kaikki on aina mahdollista jos resurssit allokoidaan toisin. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään siitä, etteivätkö vangit, erityisesti sotavangit, olleet tärkeysjärjestyksessä kaukana monien muiden asioiden perässä.

Kun en ole vielä ehtinyt Westerlundin kirjaa lukemaan, niin täytyy kysyä miten hän arvioi sodan ajan logistiikan toimivuuden? Olisiko kuljetuskapasiteettia voitu irrottaa sotavankien huoltoon? Kuljetuskapasiteetti, erityisesti kuorma-autojen määrä, oli kuitenkin varsin rajallinen. Miten Itä-Karjalan kelirikko vaikutti huoltokuljetuksiin vai vaikuttiko se? Mikä oli Puna-Armeijan Syvärin vastahyökkäyksen vaikutus sotavankikuolleisuuteen/siviilikuolleisuuteen? Hyökkäyksen jälkeen kuljetuskapasiteettia sitoutui tyhjiksi ammuttujen varastojen täyttämiseen ja tiet olivat pohjattomassa kunnossa.

Tarkasteleeko Westerlund mitenkään päämajan toimintaa kokonaisuuden osana? Päämajan ja erityisesti Mannerheimin ensisijainen tehtävä oli kuitenkin sodan johtaminen eikä sotavankikysymysten hoitaminen. Päämaja kiinnitti huomiota sotavankikysymykseen kohtuullisen pian sen jälkeen kun hyökkäsytoiminta oli päättynyt Karhumäen valtaukseen. Venäläisten vastahyökkäys Syvärillä vei taas huomion muualle.

Westerlundin kritiikki Mannerheimin toimintaa kohtaan saattaa olla oikeutettua. Minusta hän kuitenkin on heikoilla jäillä väittäessään, että Mannerheimin avunpyyntö kv. Punaiselle ristille oli tarkoitettu vain selustan suojaamiseen. Mannerheim käytti pyyntöä jälkikäteen muistelmissaan osoituksena omasta aktiivisuudestaan sotavankien suhteen ja avun puutetta syynä sotavankien kohtaloon. Muistelmien pohjalta on kuitenkin uskallettua väittää, että avunpyyntö lähetettiin vain siksi, että Mannerheim olisi jälkikäteen voinut suojella mainettaan.

[Emma-Liisa]

Kirjassa on kyllä kappale Suomen elintarviketilanteesta, säännöstelystä, mustan pörssin kaupasta ja maanviljelijöiden säännöstelyvilpeistä, mutta se on kovin laaja.
Siellä mainitaan esim. laivaukset ja siemenviljan etukäteiskäyttö laivoja odotellessa.

Minulle koko asia on melko uusi, joten perusteltua kantaa ei itsellä vielä ole. Lainaan kuitenkin vielä tuon kappaleen loppupäätelmää, vaikka se ei ole suora vastaus Jyrkisen aiemmin esittämään kysymykseen:

"Elintarvikkeiden saatavuus ei liene missään vaiheessa ollut niin kireä, että olisi ollut mahdotonta huoltaa neuvostosotavankeja ja siviilileiriläisiä riittävillä muona-annoksilla. Tiedot ns. vapaan huollon ja säännöstelyvilppien piirissä liikkuneista elintarvikemääristä osoittavat että suurehkojakin ruokamääriä olisi ollut saatavilla sotavankien asiallisempaa muonahuoltoa varten. Neuvostovankien ja Itä-Karjalan siviili-internoitujen osuus Suomen väkiluvusta vuosina 1941 -44 oli (taulukko 1,5- 1,1%) .....

.... Jos ajatellaan, että neuvostosotavankien muona-annosten kaloripitoisuus olisi nostettu sotilaiden tai siviiliväestön kulutustasoon, olisi tähän vaadittu elintarvikkeita, joiden energia-arvo olisi vastannut arviolta noin 0,5 % kaikkien suomalaisten päivittäisestä ruokakulutuksesta. Ottaen huomioon Suomen elintarvikehuolto, puolustusvoimain laajat ruokatarpeiden varausoikeudet ja siviiliväestön merkittävä säännöstelyn ulkopuolella tapahtunut ruuan kulutus, olisi edellä mainitun lisämuonan antaminen neuvostosotavangeille ollut mahdollinen jatkosodan jokaisessa vaiheessa, mukaan lukien kireinkin elintarviketilanne talvella 1941-42.

Tämä on esimerkki jälkiviisaudesta, jota Westerlund sinänsä hyvässä tutkimuksessaan myös viljelee. Se, mitä jälkikäteen on arvioitu, on eri asia kuin mitä ko. aikana tiedettiin ja arvioitiin etukäteen.

Vaikka mustassa pörssissä liikkui ruokaa niin paljon, että siviilit saivat niistä (muistaakseni) jopa kolmanneksen käyttämästään määrästä, se ei tarkoita, että tuo sama määrä olisi pakkokeinoin saatu valtiolle. Luovutuksista napistiin jo muutenkin, sikoja ym. salattiin ja määräyksiä kierrettiin.

On myös täysin utopistista, että yleinen mielipide olisi hyväksynyt sen, että vihollisille olisi annettu paljon isommat annokset kuin omalle väestölle (isommat siksi, että oma väestö hankki osan omin päin).

Sen sijaan ratkaisuna olisi mielestäni ollut:
1. Itä-Karjalan venäläisiä siviilejä ei olisi pitänyt sulkea leireihin, jolloin he olisivat voineet hankkia lisämuonaa itse kuten suomenheimoiset tekivät. Vaikka puna-armeija oli viennyt viralliset varastot, niin kai ihmisillä jotain oli jemmassa.
2. sotavankien osalta vetoaminen jo syksyllä 1941 Kansainväliseen Punaisen Ristiin ja erityisesti Ruotsiin. Kun kerran länsiliittoutuneiden sotavangit Saksassa saivat Punaiselta ristiltä (muistaakseni) 60 prosenttia muonastaan, niin kai olisi ollut kohtuullista, jos Suomeen olisi tullut edes osa.

[Emma-Liisa]

Tarkasteleeko Westerlund mitenkään päämajan toimintaa kokonaisuuden osana? Päämajan ja erityisesti Mannerheimin ensisijainen tehtävä oli kuitenkin sodan johtaminen eikä sotavankikysymysten hoitaminen. Päämaja kiinnitti huomiota sotavankikysymykseen kohtuullisen pian sen jälkeen kun hyökkäsytoiminta oli päättynyt Karhumäen valtaukseen. Venäläisten vastahyökkäys Syvärillä vei taas huomion muualle.

Tämmöiseen ei voi vedota. Se on sama, kun jos joku yhtiö vetoaisi siihen, ettei sillä vain ollut aikaa kiinnittää huomiota ympäristönsuojeluun, kun piti tehdä tulosta.

Eihän Päämaja ollut yksi henkilö eikä edes yksi osasto. Ei siellä askarreltu vain välittömän sotaoperaatioiden parissa, vaan monen muun asian, jotka kaikki piti hoitaa jotta homma toimisi.

Normaalisti asiat delegoidaan, mutta niistä myös raportoidaan säännöllisesti. Muuten ollaan yllättäen kusessa.

[MM]

Kommentoin kirjan Punaisen Ristin toimintaa kuvaavaa, hyvin seikkaperäistä kappaletta aiemmin ulkomuistista. Laitan sen vuoksi tähän suoran lainauksen otsikon: "Neuvostosotavangit -avustusten väärä kohde" alta:

Syntyykin vaikutelma, että neuvostosotavangit olivat Suomen, Ruotsin ja Norjan Punainen Risti -järjestöille väärä avustuksen kohderyhmä. Selitys lienee se, että Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa Punainen Risti -järjestöä edusti sosiaalinen eliitti, joka toimi jokseenkin läheisessä yhteistyössä valtiollisen johdon kanssa. Koska kansalliset eliitit vastustivat Neuvostoliittoa ja joko tukivat tai ainakin olivat hyväksymässä Saksan pyrkimyksiä kukistaa se, kansalliset Punainen Risti -järjestöt katsoivat karsaasti myös neuvostosotavankeja.

[Emma-Liisa]

Kommentoin kirjan Punaisen Ristin toimintaa kuvaavaa, hyvin seikkaperäistä kappaletta aiemmin ulkomuistista. Laitan sen vuoksi tähän suoran lainauksen otsikon: "Neuvostosotavangit -avustusten väärä kohde" alta:

Syntyykin vaikutelma, että neuvostosotavangit olivat Suomen, Ruotsin ja Norjan Punainen Risti -järjestöille väärä avustuksen kohderyhmä. Selitys lienee se, että Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa Punainen Risti -järjestöä edusti sosiaalinen eliitti, joka toimi jokseenkin läheisessä yhteistyössä valtiollisen johdon kanssa. Koska kansalliset eliitit vastustivat Neuvostoliittoa ja joko tukivat tai ainakin olivat hyväksymässä Saksan pyrkimyksiä kukistaa se, kansalliset Punainen Risti -järjestöt katsoivat karsaasti myös neuvostosotavankeja.

Juu, siltä se näyttää. Mutta tätä Arnstad ei käsittele.

Lisäys: ei myöskään sitä syvempää ongelmaa, että kun Ruotsin vasemmisto ja muut "antifasistit" eivät enää jatkosodan halunneet auttaa Suomea, niin siitä kärsivät - neuvostoliittolaiset sota- ja siviilivangit. Asiat eivät ole mustavalkoisia.

[JariL]

Tämmöiseen ei voi vedota. Se on sama, kun jos joku yhtiö vetoaisi siihen, ettei sillä vain ollut aikaa kiinnittää huomiota ympäristönsuojeluun, kun piti tehdä tulosta.

Eihän Päämaja ollut yksi henkilö eikä edes yksi osasto. Ei siellä askarreltu vain välittömän sotaoperaatioiden parissa, vaan monen muun asian, jotka kaikki piti hoitaa jotta homma toimisi.

Normaalisti asiat delegoidaan, mutta niistä myös raportoidaan säännöllisesti. Muuten ollaan yllättäen kusessa.

Käskyn antajalla on oikeus asiota delegoidessaan odottaa, että tehtävä hoidetaan asianmukaisesti. Jos oletamme, että päämajan tahto ei ollut vankien näännyttäminen, niin silloin kai Mannerheim saattoi olettaa, että tehtävä hoidetaan kunnolla? Kun kävi ilmi, että näin ei ollut päämaja ryhtyi joihinkin toimiin. Samaan aikaan kuitenkin alkoi myös rintamalla tapahtua, jolloin päämajan huomio kollektiivina siirtyi rintamalle. Jokainen johtaja joutuu priorisoimaan ajankäyttönsä eikä tuo priorisointi ole riippumaton ajasta ja paikasta. Sotavangit tuskin olivat ensimmäine prioriteetti kun rintamalla rytisi. Kun oli hiljaisempaa ehdittiin paneutua myös sotavanki-, rikos-, jne kysymyksiin.

[Emma-Liisa]

Tämmöiseen ei voi vedota. Se on sama, kun jos joku yhtiö vetoaisi siihen, ettei sillä vain ollut aikaa kiinnittää huomiota ympäristönsuojeluun, kun piti tehdä tulosta.

Eihän Päämaja ollut yksi henkilö eikä edes yksi osasto. Ei siellä askarreltu vain välittömän sotaoperaatioiden parissa, vaan monen muun asian, jotka kaikki piti hoitaa jotta homma toimisi.

Normaalisti asiat delegoidaan, mutta niistä myös raportoidaan säännöllisesti. Muuten ollaan yllättäen kusessa.

Käskyn antajalla on oikeus asiota delegoidessaan odottaa, että tehtävä hoidetaan asianmukaisesti. Jos oletamme, että päämajan tahto ei ollut vankien näännyttäminen, niin silloin kai Mannerheim saattoi olettaa, että tehtävä hoidetaan kunnolla?

No eipä Mannerheim vain olettanut tällaista sotilasjohtajienkaan suhteen, vaan seurasi asioita, ja jos tulosta ei tullut, tuli nopeasti potkut.

Näin on kaikilla aloilla rauhankin aikoina. Aina on esinnäkin raportointi, toiseksi kontrolli ja kolmanneksi mahdollisuus valittaa ylöspäin alempien viranomaisten edesottamuksista.

Vain naiivi ihminen olettaa rauhan aikana, ettei väärinkäytöksiä koskaan satu. Joskin eduskunnassa näkyy näitä naiiveja olevan :)

Mannerheim jos kuka tiesi, miten vuoden 1918 vankileirikatastrofissa oli käynyt.

Kun kävi ilmi, että näin ei ollut päämaja ryhtyi joihinkin toimiin.

Mutta liian myöhään.

Samaan aikaan kuitenkin alkoi myös rintamalla tapahtua, jolloin päämajan huomio kollektiivina siirtyi rintamalle. Jokainen johtaja joutuu priorisoimaan ajankäyttönsä eikä tuo priorisointi ole riippumaton ajasta ja paikasta. Sotavangit tuskin olivat ensimmäine prioriteetti kun rintamalla rytisi. Kun oli hiljaisempaa ehdittiin paneutua myös sotavanki-, rikos-, jne kysymyksiin.

Sotavankien huolto kuuluu normaaliin sodankäyntiin. Vähän sama kuin sanoisi että Mannerheim olisi kuukausien kuluttua havahtunut siihen, että "kas vain, tuhansia haavoittuneita on kuollut, kun he eivät mahtuneet sotasairaalaan".

Westerlund huomauttaa että ylipäällikön ja SPR:n johtajan kaksoisrooli merkitsi, että SPR:n resurssit suunnattiin vain sodankäyntiin, mutta humanitaarinen puoli jäi hunningolle.

[JariL]

Tapahtumia ei tutkimuksessa pitäisi erottaa kokonaan ympäristöstään. Eli kysyn nyt vielä kerran sitooko Westerlund tapahtumia mitenkään kokonaisuuteen? Jos maassa on paperilla riittävästi ruokaa ja kuljetuskalustoa, mutta ruoka on vankien kannalta väärillä paikkakunnilla ja kuljetuskalusto kiinni rintamalla, niin voidaanko tästä suoraan päätellä että resurssien allokaatio epäonnistui? Vaikuttaisiko tilanteeseen vaikkapa se, että muonaa ei kylmien säiden vuoksi olisi saatu perille syömäkelpoisessa kunnossa?

Minusta tutkimuksen ei ole syytä peitellä taphtunutta mutta siinä ei toisaalta tule myöskään jättää huomiotta seikkoja, jotka puhuvat omaa tutkimushypoteesiä vastaan. Mikä on tilanne Westerlundin tämän tutkimuksen suhteen? Westerlundin tutkimus saksalaisista leireistä pohjoisessa oli minusta erinomaista työtä.

Normaalisti asiat delegoidaan, mutta niistä myös raportoidaan säännöllisesti. Muuten ollaan yllättäen kusessa.

Tämä lause saattaa hyvinkin kertoa miksi sotavangeille kävi niinkuin kävi kun vielä lisätään, että raportit pitää myös uskoa tosiksi.

Viimeaikaisille historiantutkimuksille on minusta ollut tyypillistä, että niissä keskitytään suhteelliseen pieneen aihealueeseen joka irrotetaan omaksi kokonaisuudekseen. Samalla yhetys kokonaisuuteen saattaa kadota tavalla, joka kaivaa maata tutkimuksen tulosten alta. Esimerkiksi Silvennoinen vertasi Suomessa toiminutta Sonderkommandoa suoraan venäjällä toimineisiin Einsatzkommandoihin. Jos hän olisi keskustellut vaikkpa Westerlundin kanssa, hän olisi huomannut että Norjassa toimi useita Sonderkommandoja (6?), joista pohjoisin Kirkkoniemessä. Siten Sonderkommando Finnland oli saksalaisesta näkökulmasta luonnollinen maantieteellinen laajennus organisaatiolle, joka jo kattoi pohjoisen rintaman koko takamaaston. Norjankin Sonderkommandot teloittivat vankeja mutta niistä yksikään ei ollut Einsatzkommando siinä mielessä kuin itärintamalla.

[Emma-Liisa]

Tapahtumia ei tutkimuksessa pitäisi erottaa kokonaan ympäristöstään. Eli kysyn nyt vielä kerran sitooko Westerlund tapahtumia mitenkään kokonaisuuteen?
Jos maassa on paperilla riittävästi ruokaa ja kuljetuskalustoa, mutta ruoka on vankien kannalta väärillä paikkakunnilla ja kuljetuskalusto kiinni rintamalla, niin voidaanko tästä suoraan päätellä että resurssien allokaatio epäonnistui?

Tämä on Westerlundin heikko kohta. Hän pelaa vain tilastoilla ja tekee niistä johtopäätöksi.

Huomattakoon kuitenkin, että Westerlundin mielestä joukkokuolemiin ei ollut syynä ruuan puute, vaan huono hygienia yms. Haavoittuneita ja sairaita sotavankeja ei myöskään hoidettu yhtä hyvin kuin omia.

Vaikuttaisiko tilanteeseen vaikkapa se, että muonaa ei kylmien säiden vuoksi olisi saatu perille syömäkelpoisessa kunnossa?

Sama ongelmahan koski myös suomalaisia siviilejä. Paleltuneiden ja jäätyneiden perunoiden valmistamiseen oli kuulemma omat, silloisen naisväen hallitsemat niksinsä.

Mutta Westerlund kertoo myös, miten sotavankien muona-annoksia tietoisesti huononnettiin muuttamalla tiettyjen ainesosien paikalla toisia, joita ei yleensä käytetty ihmisravinnoksi. Tähän annettiin ylhäältäpäin mahdollisuus.

Minusta tutkimuksen ei ole syytä peitellä taphtunutta mutta siinä ei toisaalta tule myöskään jättää huomiotta seikkoja, jotka puhuvat omaa tutkimushypoteesiä vastaan. Mikä on tilanne Westerlundin tämän tutkimuksen suhteen?

Westerlund lähinnä torjuu aikaisempia tulkintoja ja katsoo ne apologeettisiksi. Tämä on hyvin mahdollista ainakin niiden kohdalla (Gunnar Rosén), jota edustavat samaa organisaatiota jota tutkivat.

Normaalisti asiat delegoidaan, mutta niistä myös raportoidaan säännöllisesti. Muuten ollaan yllättäen kusessa.

Tämä lause saattaa hyvinkin kertoa miksi sotavangeille kävi niinkuin kävi kun vielä lisätään, että raportit pitää myös uskoa tosiksi.

Westerlund mainitsee, että helpointa tarkkailukeinoa (sotavankien säännöllisiä punnituksia) ei käytetty.

Viimeaikaisille historiantutkimuksille on minusta ollut tyypillistä, että niissä keskitytään suhteelliseen pieneen aihealueeseen joka irrotetaan omaksi kokonaisuudekseen. Samalla yhetys kokonaisuuteen saattaa kadota tavalla, joka kaivaa maata tutkimuksen tulosten alta.

Tässä on kieltämättä perää, mutta toisaalta juuri on ilmestynyt Sisällissodan pikkujättiläinen (jota en vielä ole lukenut) ja Henrik Meinanderin Suomi 1944,. josta Arnstad etsi vain hoiokaustiteemaa: http://www.newsmill.se/artikel/2009/10/ ... orintelsen

[Emma-Liisa]

Esimerkiksi Silvennoinen vertasi Suomessa toiminutta Sonderkommandoa suoraan venäjällä toimineisiin Einsatzkommandoihin. Jos hän olisi keskustellut vaikkpa Westerlundin kanssa, hän olisi huomannut että Norjassa toimi useita Sonderkommandoja (6?), joista pohjoisin Kirkkoniemessä. Siten Sonderkommando Finnland oli saksalaisesta näkökulmasta luonnollinen maantieteellinen laajennus organisaatiolle, joka jo kattoi pohjoisen rintaman koko takamaaston. Norjankin Sonderkommandot teloittivat vankeja mutta niistä yksikään ei ollut Einsatzkommando siinä mielessä kuin itärintamalla.

Koska kyseessä oli sama projekti, niin tottakai Silvennoi ja Westerlund ovat keskustelleet tästä asiasta ja varmaan kaikista muistakin. Samankin aiheen tutkijat voivat kuitenkin tulla eri tuloseen - eikä se ole välttämättä mikään huono asia.

Se, mikä on, että jonkun tutkijan tulokset julistetaan mediassa suoraa päätä Totuudeksi, ennen kuin muut tutkijat ovat niitä arvoineet. Ei millään pahalla, mutta Hesarin aikataulu on usein niin kiireellinen, että arvostelija ehtii antaa vain ensivaikutelman siitä, vaikuttaako teoria luotettavalta vai ei.

[Emma-Liisa]

"Arnstad anser att Finland inte hade behövt gå med i fortsättningskriget på Hitlers sida, utan hade kunnat ställa sig vid sidan av kriget på olika sätt.
Finland hade enligt honom kunnat handla på samma sätt som Sverige.
– Finland kunde ha hjälp Tyskland genom att tillåta trupptransporter och skickat frivilliga till den tyska krigsmakten, men inte aktivt gått in med reguljära trupper i kriget.
En annan möjlighet hade varit att gå med i fortsättningskriget, men nöjt sig med att återerövra de områden som Finland förlorade efter vinterkriget.
– Den lösningen hade accepterats av både Adolf Hitler och inte minst av Josef Stalin, som föreslår den här lösningen för Finland i augusti 1941. Det är en fredspropå som ignoreras av den finska regeringen, säger Arnstad."

http://www.hbl.fi/text/inrikes/2009/10/16/w33561.php

Arnstad siis väittää tietävänsä, että Hitler että Stalin olisivat sallineet Suomen jäädä sodan ulkopuolelle. Totta kai tällä voi spekuloida, mutta tällainen varmuus on lähinnä huvittavaa.

Sinänsä Arnstad on toki oikeassa, ettei hallitus ottanut huomioon rauhan säilymisen mahdollisuutta. Mutta tämä johtui kokemuksista 1939-41.

Verratessaan Suomea Ruotsiin Arnstad unohtaa, että Ruotsi ei ollut NL:n naapurimaa, Ruotsia ei mainittu M-R-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa eikä Ruotsin alueella ei ollut NL:n tukikohtaa.

Lisäys: kirjassaan Arnstad ymmärtää, että karjalaiset halusivat kotiin, mutta hänen mielestään Suomen olisi pitänyt pysyä vuoden 1939 rajojen sisällä. Sinänsä hyvä ehdotus - jos olisi etukäteen tiedetty miten sota päättyy.