Puheenvuoroja historiasta palstalla on keskusteltu viime viikkoina Olavi Paavolaisesta ja Mika Waltarista. Siksi Martti Häikiön V-A. Koskenniemen tänään julkistettava elämäkerta sopii hyvin nostaa myös esille.
Kari Salminen arvioi Martti Häikiön tänään julkistettavaa V.A. Koskenniemen elämäkertaa Turun Sanomissa laajassa arvostelussaan otsikolla:
Kari Salminen: Koskenniemen tie nuoresta helleenistä kirjalliseksi toteemiksi (Turun Sanomat 21.1 2010)
Salminen nostaa arviossaan esille muutamia Koskenniemeen aikaisemmin kriittisesti suhtautuneita kirjoittajia muun muassa Raoul Palmgrenin ja Tuomas Anhavan. Viimeksi Koskenniemestä kiivailtiin 1980-luvulla:Monumentaalista Koskenniemi -elämäkertaa lukiessa tulee vähän samanlainen olo kuin päivän taloussivuista. Kyllä, tutkija puhuu asiaa, mutta lupaukset Suomen noususta vaikuttavat silti analyyseiksi naamioituneilta toiveilta. Professori Martti Häikiö toivoo palauttavansa Koskenniemen maineen, jonka tahrivat viime vuosisadalla sekä vasemmistolaiset että modernistit. Laveastihan tuo näyttää tapahtuvan.
Kauheasti ei yllätä, että Nokiasta kolme kirjaa (joista yksi on kolmiosainen) tehnyt kokoomuslainen historiantutkija on sitä mieltä, että itsenäisen Suomen kansallisrunoilijaksi, eräänlaiseksi uudeksi Runebergiksi , julistettu Koskenniemi on saanut suotta huonoa julkisuutta.
Suomea toistuvasti bolshevismista ja muustakin vasemmistolaisuudesta varoittanut ja Saksasta vielä 1930-luvullakin innoitusta ammentanut runoruhtinas on Häikiön mielestä kestänyt aikaa – ilmeisesti toisin kuin vasemmistolaiset, jotka ovat vain poliittisia. Vapaussodan runosankari Koskenniemi taas ei ole poliittinen vaan isänmaallinen, metsäläisporukasta eurooppalaista kulttuurikansaa tehnyt nuori helleeni.
Salminen myös muistuttaa, että kovin kritiikki Koskenniemeä kohtaan tuli F.E Sillanpäältä:Elämäkerrassa ei todellakaan esiinny mikään lahtarirunoilija. Johannes Salminen syytti vielä 1985 Koskenniemeä siitä, ettei tämä Weimarissa 1941 ja 1942 vieraillessaan nähnyt ihailemaltaan Goethelta ollenkaan kaupungista kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa Buchenwaldia. Salmiselle Koskenniemi oli jonkinlainen goethelainen fasisti ja hakkapeliitta, jonka retoriikkaa oli vain rikoksia peittävää kulissia.
Häikiön kirjassa esiin nouseekin kosmisen vilun runoilija ja Hellaan miehuuden ja urhoollisuuden tantereilta ammentanut sivistäjä, joka unelmoi suomenkielisestä Suomesta ja yhtenäisestä eurooppalaisesta kulttuurista. Tämä Koskenniemi on jopa näkijä. Hän syytti 1930-luvun maailmanpulasta Versailles’n rauhansopimuksen kohtuuttomia ehtoja ja visioi: ”Kaukaisen Lännen (Amerikan Yhdysvallat) kylmät saamamiehet ja läheisen idän (Neuvostoliitto) uskonkiihkoiset lähetit kilpailevat rinta rinnan sen (Euroopan) sielusta ja sen tavarasta, ja nähtäväksi jää, tulevatko he jakamaan keskenään saaliin vai riitaantuvatko he pesänjaosta.”
Häikiö ilahtuu: ”Juuri näin kävi. Toisen maailmansodan todellisia voittajia olivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, jotka jakoivat ensin Euroopan valvontavyöhykkeisiinsä ja sitten riitauduttuaan valvoivat Euroopan kahtiajakoa.”
Lainaukset: Kari Salminen: Koskenniemen tie nuoresta helleenistä kirjalliseksi toteemiksi (Turun Sanomat 21.1 2010)Historiallisesti purevin kritiikki muuten tuli F. E. Sillanpäältä , jonka mukaan runoilija on kyllä humaani eurooppalainen, mutta häneltä puuttuu ”oikeata välitöntä suhdetta ympäröivään inhimilliseen elämään sinänsä” ja ”naturalistista tajuntaa”.
Häikiö kirjaa säntillisesti näkyviin sekä kiittävät että kriittiset sanat. Lukija saa itse päättää, ovatko toteemiksikin kutsuttua hahmoa arvostelleet oikeassa. Pitää arvioida niin kuin Koskenniemi itse teki: ”Täytyyhän tehdä joku raja kirjallisuuden ja humbuugin välillä”.
Aikaisempi keskustelu Agricolassa:
* Waltari ja kansallissosialismi
* Olavi Paavolaisen suhde diktatuureihin