Näytösoikeudenkäynnit, sotasyyllisyys

[Veikko Palvo]

Poliittinen kenr.ev. A.Zhdanov, Viron "demokratisoija" kesällä 1940 S.S.Montefioren Stalin, punaisen tsaarin hovissa mukaan johti marsalkka Voroshilovin kanssa Leningradin puolustusta saksalaisten lähestyessä.
----
( Sivumennen: Rodric Braithwaite, Moskova 1941, s.289 - 291 mukaan mm. Leningradin ja Moskovan teollisuuslaitosten evakuointi Siperiaan oli aloitettu sodan kolmantena päivänä, koko siirto-operaatiosta vastasi politbyroon jäsen Kaganovitsh ja Moskovan evakuointia hoiti Aleksei Kosygin )
----
Marsalkka Voroshilov mm. kokosi hajalle lyödyn joukko-osaston ja johti sen vastahyökkäykseen henkilökohtaisesti. Mutta Stalinia tämä sankarillinen kyvyttömyys ei liikuttanut ja Stalin käski 21.8.1941 Molotovin ja Malenkovin lähteä Leningradiin, jossa he löysivät Zhdanovin kamppailemassa astmansa kanssa ja saamassa lohtua juomisesta.
Moskovaan palattuaan Molotov ja Malenkov neuvoivat Stalinia erottamaan ykkösmarsalkkansa ja syyskuun 8. Stalin lähetti Leningradiin Zukovin.
Zhdanov alkoi vaatia tuomioistuinten aktiivisuutta huhujen levittäjiä vastaan ja Stalinilta luvan saatuaan teloitutti mm. 80 Div. komentaja Frolovin ja komissaari Ivanovin.

Moskovassa Stalin myönsi: "Voi olla, että joudumme luovuttamaan Pietarin."
S.S.Montefiore: alaviitteet Bytsevsk, Bialer (toim.) s.435-438
Kuznetsov, Mumanev s.294. 900 days s. 267, 344, 346. Simonov, "Zametki" s. 48.
Zukov sai kuitenkin vakiinnutettua rintaman.
Stalin käski Zukovin Leningradista 5. lokakuuta Moskovan puolustusta johtamaan, marsalkka Voroshilov oli lähetetty etsimään rintamia ja ottamaan selvää tilanteesta.
Zhdanovinkin Stalin käski lentää Moskovaan 11. joulukuuta 1941 ja Zhdanov alkoi uudelleen kavuta vallan huipulle, kirjoittaa S.S.Montefiore 2003: Stalin, The Court
of the Red Tsar, suomeksi wsoy 2008 ja sivu 388.:

"Stalinin ja Zhdanovin arkistojen avaaminen antaa meille ensi kerran tilaisuuden kuulla heidän kiivaista ponnisteluistaan Leningradin pelastamiseksi."
Millaisia uusia tietoja noista arkistoista löytyy Suomea osalta?

Suomessa Zhdanov näyttäisi olleen vain lyhyitä ajanjaksoja, ensimmäisen kerran esim. Ilmari Harki kirjoittaa kestäneen kaksi kuukautta.
Valvontakomissio toimi Zhdanovin nimissä, mutta keitä muut Suomessa toimivat johtajat G.Savonenkovin lisäksi olivat?

Veikko Palvo

[Veikko Palvo]

Välirauhan 1940 - 1941 aikaisista Neuvostoliiton hyökkäysvalmisteluista Ohto Manninen
http://salpalinjansalat.blogspot.com
NL:n uusi hyökkäyssuunnitelma Suomeen 9.1940 ja sitä täsmennettiin 11.1940.
Puna-armeijan ensimmäinen karttaharjoitus hyökkäyksestä Suomeen 3.1941.
Hyökkäyssuunnitelman ilmapommitussuunnitelma Suomeen toteutui sittemmin 25.6.1941.
------------ Otto Wille Kuusisen Talvisodan jälkeen perustetun Karjalaissuomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan puoluekomitean ( Kuprijanov? ) sotilasosasto tarkasti
Kuusisen Kansanarmeijan karjalaissuomalaisen divisioonan sotilaiden suomenkielen taidon - se todettiin olemattomaksi.
------------O.W.Kuusisen Kansanarmeija aiottiin NL:ssa ensin lakkauttaa Talvisodan jälkeen, ( Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste NL:n sot.politiikasta Suomen suunnalla 2003 ) mutta siitä muodostettiin Leningradin sotilaspiiriin Karjalaissuomalainen div., nimi muutettiin 71 D.:ksi.
------------Ja 1941 kesällä div. komensi Terijoen hallituksen puolustusministeri ja kenr.maj. Akseli Anttila Laatokan Karjalassa.
Hyökkäyssodan valmistelut, josta näytösoikeudenkäynnissä suomalaisia syytettiin,
näytettäisiin tehdyn välirauhan aikana Neuvostoliiton puolella?

Veikko Palvo

[historioija]

Ehkä valmisteltiin molemminkin puolin rajaa, mutta varmasti tällä puolen. Tuskin kaikki tämänsuuntainen toiminta on edes vielä tiedossa.
Minulla olisi suurempi myötämieli "sijaiskärsijöitä" kohtaan, jos he olisivat avoimesti kertoneet omista toimistaan oikeudenkäynnissä tai jo aikaisemmin. Nythän he Mannerheimia myöten lymysivät, kuten on nyttemmin saatu tietää. Olisikohan siitä ollut
maalle vahinkoa, jos he olisivat esittäneet asiat - aivan oikein - muutaman avainhenkilön puuhailuna?

[Veikko Palvo]

Ehkä valmisteltiin molemminkin puolin rajaa, mutta varmasti tällä puolen. Tuskin kaikki tämänsuuntainen toiminta on edes vielä tiedossa.

Mutta mitä 1940 varmuudella tiedettiin?
Neuvostoliitto oli perustanut Otto Wille Kuusisen Karjalaissuomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan, jonka alueeseen Moskovan rauhan voittomaa, Suomen Karjala ja Salla oli liitetty.

Keväällä 1940 Suomessa perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, SNS 1, sisäpoliittiseksi painostusjärjestöksi mm. Tannerin ja Paasikiven tuona aikana luonnehtimana - "viidenneksi kolonnaksi."
Salpa-puolustuslinjan rakennustyöt aloitettiin Ruotsinkin tukemana Moskovan rauhan jälkeen 1940 keväällä.
Siirtoväen pika - asutuslaki säädettiin Suomessa kesäkuussa 1940 ja samassa kuussa NL miehitti Viron lähettämällä 90 000 - 100 000 sotilasta lisää, Aero Oyn matkustajalentokone Kalevankaan alasampumista ei Suomessa uskallettu uutisoida.

Kiistely Petsamon nikkelistä alkoi heti Talvisodan rauhan jälkeen, NL:n täytyi varoa MR-sop. liittolaisensa Saksan reaktioita ja Englannin intresseissä oli estää Saksan nikkelinsaanti. ( sekä Ruotsin rautamalminsaanti yms. )
Saksa hyökkäsi Norjaan huhtikuun 1940 alussa, vaati ja sai Ruotsin suostumuksen kauttakulkuun. "Virallinen" sopimus myöhemmin 7.7.1940 käsitti vain haavoittuneiden ja lomalaisten kauttakulun. Sotamateriaalia kuljetettiin tietysti myöskin ja "lomalaisia" yli miljoona Norjaan Ruotsin kautta ja miljoona Saksaan.
Ruotsi oli Suomen tavoin motissa Saksan saartamana, eikä vaihtoehtoja ollut.

Kaksi pv Ruotsin kauttakulkusopimuksen jälkeen 9.7.1940 Molotov vaati Suomelta NL:lle kauttakulkuoikeutta Hankoniemelle ja sai, vaikka Molotov-Ribbentrop-sop. ollessa voimassa Suomenlahti oli edelleenkin NL:lle turvallinen ja edullisin huoltoreitti.
Suomi ja Saksa solmivat kauttakulkusopimuksen 18.8.1940 ja Kylmän sodan aikana toistettiin usein sopimuksen tekijöiden olleen pienen "salaliittopiirin" ja Vaasastakin kuulemma soitettiin H:kiin ensimmäisen saksalaislaivan tullessa ja kysyttiin yllättyneinä neuvoja.
Barbarossan alkaessa 22.6.1941 Norjasta siirrettiin Engelbrechtin 163 jv.D. Tukholman kautta Turkuun. Tarvittaessa sitä olisi voitu käyttää Ahvenanmaan miehitykseenkin, mutta Suomen operaatio Kilpapurjehdus ehti ensin. Engelbrechtin kirjoitetaan tarjonneen divisioonaansa myös Hangon vuokralaisia vastaan käytettäväksi Mikkelissä.

YYA-aikana mm. kauttakulkusopimuksen sanottiin olleen Suomen sodanvalmisteluja ja se ainakin lienee varmaa, että tuollainen sopimus tehtiin?
Mutta millaisia ne muut Suomen sodanvalmistelut olivat, ne salaiset?

Ja
millä tavoin Neuvostoliitto osoitti rauhantahtoisuutensa muullakin tavoin kuin puna-armeijan avulla?
Kaikki armeijathan ovat kautta historian halunneet rauhaa ja mm. Mao Zedong sanoi
sodan ilman aseita olevan diplomatiaa ja saman sanoi Sun Tzu paljon aiemmin:
"kaikkein loistavin voitto on sellainen joka saavutetaan ilman taistelua."

Veikko Palvo

[historioija]

Viittaan Mauno Jokipiin tutkimukseen Jatkosodan synty (1988), jota minulla eivalitettavasti ole tässä käytettävissä. Tuskin sekään voi olla lopullinen sana, kuten edellä yleisemmin epäilin. Kaikki ei tullut historiantutkijoiden tavoitettavaksi.

[Veikko Palvo]

Viittaan Mauno Jokipiin tutkimukseen Jatkosodan synty (1988), jota minulla eivalitettavasti ole tässä käytettävissä. Tuskin sekään voi olla lopullinen sana, kuten edellä yleisemmin epäilin. Kaikki ei tullut historiantutkijoiden tavoitettavaksi.

Wipert von Blycher sanoi: "Suurvaltojen valtataistelussa pienten valtioiden omalla vapaalla päätösvallalla on hyvin suppeat rajat ja Suomi tempautui suurvaltapolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa a j o p u u n."
Hans P. Krosby ja Anthony Upton upottivat ajopuun ja Suomessa alettiin puhua
k o s k i v e e s t ä.
Mauno Jokipiikään ei 1988 onnistunut upottamaan koskivenettä.

Ja Blycherin, Krosbyn, Uptonin ja Jokipiin voisi katsoa kaikkien olleen oikeassa;
ajopuu, koskivene ja lopulta NL:n painostuksessa avun hakeminen sieltä, mistä sitä oli mahdollisuus saada.
Lähettiläs Paasikivikin kirjoitti vuodenvaihteessa 1940 / 1941 Tannerille: "Minusta näyttää siltä, että suurvaltaa vastaan meitä voi auttaa ainoastaan toinen suurvalta ja se ei voi olla muu kuin Saksa."

Näytösoikeudenkäyntien keskeinen toimija Urho Kekkonen oli järkähtämättä uudella ulkopoliittisella linjallaan, joka UKK:n vaalikampanjassa nimettiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi.
Kylmässä sodassakin oli valittava puolensa, kuten UKK "Suomen puolueettomuudesta" selkeästi aikanaan sanoikin.
Mutta oliko Suomi YYA-aikaan ajopuu vai koskivene ja oliko puolenvalinta ehdottoman välttämättömistä syistä tarpeen?

Veikko Palvo

[historioija]

Jatkosotaan joutumiseen tai hakeutumiseen on epäilemättä vahvat, ehkä jopa hyväksyttävät perusteet. Näiden vapaa esilletuonti olisi ollut edellytys Saksan-yhteyksien ja -yhteistoiminnan rehelliseen tilittämiseen, mitä edellä syytetyiltä olisi odottanut. Hyökkäysvalmisteluja ei olisi voinut eikä voi ymmärtää ilman Suomen aseman tuntemista vuosina 1940-41. Hyökkäyksen vahva motiivi oli luonnollisesti myös menetetyn alueen takaisinsaanti.

[Veikko Palvo]

yhteistoiminnan rehelliseen tilittämiseen

Yhteistoiminnan rehellinen tilittäminen sodanjälkeiseltä ajalta näyttäisi tosiaan olevankin edelleen suorittamatta?
Sotasyyllisoikeudenkäyntien keskeinen toimija Urho Kekkonen erotettiin Maalaisliiton johtopaikoilta joulukuussa 1944, UKK oli omassakin puolueessaankin yksin.

Maalisvaalien 1945 alla pääministeri Paasikivi vaati eduskunnan uudistumista, kirjoitetaan Zhdanovin komission luovuttaneen listankin kielletyistä ehdokkaista. UKK puhui vielä 1970-luvulla siitä, miten Suomi sai jo tuolloin järjestää v a p a a t vaalit. Vaalimenestyjänä olikin ensimmäistä kertaa Suomessa lailliseksi tullut SKP - SKDL, joten ainakin kommunistien kannalta katsottuna voisi puhua vapaista vaaleista. Mutta SDP oli edelleenkin suurin puolue ja Maalaisliitto menetti vain 9 paikkaa.

UKK ryhtyi kokoamaan uutta hallitusta, jonka pääministerinä olisi Paasikivi ja oikeusministerinä Urho Kekkonen ryhtyi ajamaan s o t a s y y l l i s y y s a s i a a yhdessä SKP:n ja Zhdanovin komission kanssa.
Välirauhansopimuksen 21. artiklan mukaisesti "hitlermieliset" Yhdistyneiden Kansakuntien ja erityisesti Neuvostoliiton vastaista "kiihotusta" harjoittavat järjestöt oli tuolloin jo lakkautettu, esim. Suojeluskuntajärjestö.
Ja
YYA-aikana poliittisen laajan "sotasyyllisen" sanottiin äärivasemmiston taholta olleen äärioikeistolaisen ( kommunismin vastaisen ) poliittisen suuntautuneisuuden ja mm. totalitaarisiin päämääriin pyrkineiden Lapuan liikkeen ja IKL:n, sosiaalidemokraatitkin olivat SKP:n mukaan "sosiaalifasisteja."

Kommunismin vastainen Lapuan liike toimi 1929 - 1932 ja kommunistilait säädettiin 1930. IKL:n kansanedustajia oli 1933 eduskunnassa 14 ja 1939 enää 8, vaikka sisäministeri "Kekkosen konstit" jäivätkin keskeneräisiksi 30.11.1939.
Vidkun Quislingin pienen Nasjonal Samlingin kaltaista puoluetta
http://fi.wikipedia.org/wiki/Nasjonal_Samling tai järjestöä Suomessa ei ollut 1930-luvulla äärivasemmiston väitteistä huolimatta.

SK-järjestökään ei ollut äärioikeistolainen ja totalitaarisiin päämääriin pyrkivä ja maailmanvallankumoukseen pyrkivä SKP toimi sekin Moskovassa Kominternin jäsenjärjestönä.

Sodanjälkeisen ajan yhteistoiminnasta ei näytettäisi paljoakaan "rehellisiä tilityksiä" tehdyn?

Veikko Palvo

[Veikko Palvo]

yhteistoiminnan rehelliseen tilittämiseen

Yhteistoiminnan rehellinen tilittäminen sodanjälkeiseltä ajalta näyttäisi tosiaan olevankin edelleen suorittamatta?
Veikko Palvo

YYA-aikana kuvaukset Zhdanovista olivat muuttuneet:
Sotevan Ilmari Harki, Sotakorvausten aika, Gummerus 1971 kirjoittaa:
Zhdanov suomalaisin silmin.
"Zhdanovin saapuessa lokakuun 1944 alussa Suomeen jotkut suomalaiset liittivät hänen tuloonsa epäilyjä miehityksestä, toisaalta tuntui rauhoittavalta ajatella, että olihan NL:lla ollut jo kaksi kertaa mahdollisuus miehittää Suomi, mutta sitä ei ollut tapahtunut."

Zhdanovin suhtautuminen presidentti Mannerheimiin oli korrektia ja Zhdanov osoitti ensimmäisen kahden kuukauden aikana, että hänestä oli tullut vähintäänkin Suomen aseman ymmärtäjä.
Zhdanov korotti sotakorvaustavaroiden hinnoittelua 10-15%:a.
Lapin sodan ollessa kriittisimmässä vaiheessa 11.1944 Kremlissä oli jo tekeillä päätös Suomen miehittämisestä, kirjoittaa I.Harki 1971, mutta Zhanov matkusti kiireesti Moskovaan saaden Kremlin aikeen estettyä." Zhdanov oli tässä vaiheessa Suomen pelastaja, mitä Suomessa ei tuolloin yleisesti tiedetty."

Ennen kuolemaansa Zhdanov kävi 1947 vielä kerran Suomessa helmikuussa 1947
ja sanoi puheessaan lähtevänsä Suomesta ilon tuntein, koska hän katsoi onnistuneensa edistämään sodan seurausten likvidointia.
Sotasyyllistuomioista oli koeäänestetty 15.2 ja 16.2.1946 näytösoikeudenkäynnin äänestyksessä päädyttiin hyvin niukasti tuomioihin.
Zhdanovkin lienee 2.1947 puheessaan ilolla todennut sotakorvaussuoritusten alkaneen ja sujuvan edelleenkin moitteettomasti?

Zhdanovin kuoltua 1948 I.Harki kirjoittaa "Tunsimme kaikki, että Suomi oli menettänyt ymmärtäjänsä -- ehkä vielä enemmän -- y s t ä v ä n s ä."

Zhdanov oli 1971 kirjoitetuissa muistelmissa muuttunut jo Suomen ystäväksi ja oli ollut 1944 jopa "Suomen pelastajakin", mutta miten Zhdanovin komission toimintaa voisi kuvailla 2010 ?

Veikko Palvo

[Emma-Liisa]

Minulla olisi suurempi myötämieli "sijaiskärsijöitä" kohtaan, jos he olisivat avoimesti kertoneet omista toimistaan oikeudenkäynnissä tai jo aikaisemmin. Nythän he Mannerheimia myöten lymysivät, kuten on nyttemmin saatu tietää. Olisikohan siitä ollut maalle vahinkoa, jos he olisivat esittäneet asiat - aivan oikein - muutaman avainhenkilön puuhailuna?

Meinander sanoo teoksesssaan Suomi 1944, ettei totuuden kertominen olisi hyödyttänyt mitään, vaan nimenomaan vahingoittanut maata,

Sitä paitsi, yleensäkin oikeudenkäynnissä vain todistajien tarvitsee puhua totta (he vannovat valan, ja väärästä valasta seuraa rangaistus), muttta syytetyn ei. Heidän ei tarvitse todistaa itseään vastaan.

Olennainen asia tässä on myös, että kyseessä olisi ollut vain osatotuus, koska NL:n toimintaan puolustus ei saanut vedota.

Tuskin suomalaiset poliitikot sen enempää lymysivät kuin muutkaan muistelijat, vaikkapa Churchill.

[nylander]

Meinander sanoo teoksesssaan Suomi 1944, ettei totuuden kertominen olisi hyödyttänyt mitään, vaan nimenomaan vahingoittanut maata,

Meinander ei puhu mitään "maasta" vaan siitä, että "sen paremmin Ryti kuin Suomen kansan länsimielinen enemmistökään [?] ei olisi 1946 voittanut mitään sillä, että hän olisi ollut vilpitön - -", se kun olisi muka voinut helpottaa "äärivasemmiston pyrkimyksiä". Paitsi että Meinanderin argumentti on täysin spekulatiivinen, hän käsittelee asiaa täysin oman viiteryhmänsä, yläluokan, näkökulmasta.

Sitä paitsi, yleensäkin oikeudenkäynnissä vain todistajien tarvitsee puhua totta (he vannovat valan, ja väärästä valasta seuraa rangaistus), muttta syytetyn ei. Heidän ei tarvitse todistaa itseään vastaan.

Nimimerkiltä unohtuu nyt kokonaan se, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei ollut mikään tavallinen rikosprosessi, jossa syytetyn sopi mielin määrin "lirkata" käyttääkseni tämän marttyyripresidentin omaa sananvalintaa muista yhteyksistä. Säätytalossa asiaa käsiteltiin mielestäni moraalisesti myös niiden satojen tuhansien tavallisten suomalaisten edessä, jotka olivat joutuneet kärsimään sodasta ja joilla oli oikeus tietää. Kuitenkin: kaikki kiistettiin, alkaen siitä, ettei muisti riittänyt palauttamaan mieleen, oliko Veltjensille elokuussa 1940 vastattu "jaa".

Seurauksena oli, kuten Jokipii totesi, että Suomen kansalta ainoana totuus salattiin vuosikymmeniksi - aina vuoteen 1987 (tai Krosbyn osalta vuoteen 1967) sekä, mitä "erillissotateesiin" tulee aina hamalle 2000-luvulle asti, kuten Meinander itsekin myöntää.

[historioija]

Itse ehdinkin tarkemmmin ajateltuani vetää moitettani takaisin sitä muistaen, että oikeudenkäynnissä sana ei ollut vapaa. Syytetyt olivat hankalassa tilanteessa, kuten epäilemättä jo vuosina 1940-41.
Mutta olisikohan Mannerheimilla ollut jo varaa olla avoimempi muistelmissaan?

[Emma-Liisa]

Itse ehdinkin tarkemmmin ajateltuani vetää moitettani takaisin sitä muistaen, että oikeudenkäynnissä sana ei ollut vapaa. Syytetyt olivat hankalassa tilanteessa, kuten epäilemättä jo vuosina 1940-41.
Mutta olisikohan Mannerheimilla ollut jo varaa olla avoimempi muistelmissaan?

Ei, koska kyseessä oli kylmän sodan kuumin vaihe. Mannerheim pelkäsi Suomenkin tuhoa ja juuri sitä estääkseen kirjoitti muistelmansa. Ei ollut6 syytä antaa aseita vastustajan käsiin.

Kannattaa muistaa, että vielä 60-luvun lopulla Mauno Koivisto järkyttyi suuresti saatuaan Krosbyn teoksesta selville, että Suomi oli viety sotaan tietoisesti.

Vakava tutkimus yleensä alkaakin noin 20 vuoden kuluttua, ja jokainen uusi sukupolvi tuo uusia näkökulmia.

[Emma-Liisa]

Meinander sanoo teoksesssaan Suomi 1944, ettei totuuden kertominen olisi hyödyttänyt mitään, vaan nimenomaan vahingoittanut maata,

Meinander ei puhu mitään "maasta" vaan siitä, että "sen paremmin Ryti kuin Suomen kansan länsimielinen enemmistökään [?] ei olisi 1946 voittanut mitään sillä, että hän olisi ollut vilpitön - -", se kun olisi muka voinut helpottaa "äärivasemmiston pyrkimyksiä". Paitsi että Meinanderin argumentti on täysin spekulatiivinen, hän käsittelee asiaa täysin oman viiteryhmänsä, yläluokan, näkökulmasta.

"Suomen kansan länsimielinen enemmistö" tarkoittaa suomeksi "Suomen kansan länsimaista demokratiaa kannattava enemmistö.

Muuten, Meinanderin suvussa oli merkittävä rauhanopposition jäsen, joten hän lienee kuullut asiasta siltäkin kannalta.

Sitä paitsi, yleensäkin oikeudenkäynnissä vain todistajien tarvitsee puhua totta (he vannovat valan, ja väärästä valasta seuraa rangaistus), muttta syytetyn ei. Heidän ei tarvitse todistaa itseään vastaan.

Nimimerkiltä unohtuu nyt kokonaan se, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei ollut mikään tavallinen rikosprosessi, jossa syytetyn sopi mielin määrin "lirkata" käyttääkseni tämän marttyyripresidentin omaa sananvalintaa muista yhteyksistä.Säätytalossa asiaa käsiteltiin mielestäni moraalisesti myös niiden satojen tuhansien tavallisten suomalaisten edessä, jotka olivat joutuneet kärsimään sodasta ja joilla oli oikeus tietää. Kuitenkin: kaikki kiistettiin, alkaen siitä, ettei muisti riittänyt palauttamaan mieleen, oliko Veltjensille elokuussa 1940 vastattu "jaa".

Seurauksena oli, kuten Jokipii totesi, että Suomen kansalta ainoana totuus salattiin vuosikymmeniksi - aina vuoteen 1987 (tai Krosbyn osalta vuoteen 1967) sekä, mitä "erillissotateesiin" tulee aina hamalle 2000-luvulle asti, kuten Meinander itsekin myöntää.

Jo oikeudenkäynnin järjestäminen oli Suomen perustuslain vastainen ja tuomioistuimen kokoonpano oli poliittinen. Tarkoitatko, että olisi pitänyt hylätä myös muut länsimaiset oikeusperiaatteet?

Kun Säätytalolla puolustusta kiellettiin vetoamasta NL:n toimiin, niin mainitsemasi "totuus" olisi ollut vain osatotuus.

En ole huomannut, että Kekkonenkaan olisi ollut mikään totuuden ystävä (vrt. suhtautuminen "jkuhannuspommiin"). Totuus oli se, mikä edisti maan etua.

[Jussi Jalonen]

Meinander ei puhu mitään "maasta" vaan siitä, että "sen paremmin Ryti kuin Suomen kansan länsimielinen enemmistökään [?] ei olisi 1946 voittanut mitään sillä, että hän olisi ollut vilpitön - -", se kun olisi muka voinut helpottaa "äärivasemmiston pyrkimyksiä". Paitsi että Meinanderin argumentti on täysin spekulatiivinen, hän käsittelee asiaa täysin oman viiteryhmänsä, yläluokan, näkökulmasta.

Siitä voi tietysti taittaa erikseen peistä, onko "länsimielinen" kaikkein osuvin termi. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien kontekstissa se ei ole välttämättä hyvä valinta, jos pitää mielessä sen, että valvontakomissiossa oli myös länsiliittoutuneisiin kuuluneen valtion edustaja. Emma-Liisa tosin on uskoakseni ymmärtänyt Meinanderin tarkoituksen aivan oikein.

Mikäli halutaan käsittää tuon Meinanderin termin kuvaavan perinteisen valtiojärjestyksen kannattamisen lisäksi myös kielteistä tai muulla tavoin vastahakoista asennetta suoranaista Neuvostoliiton etupiiriin joutumista kohtaan - asenne, mikä ei Suomessakaan ollut välttämättä korreloinut kansanvaltaisten tendenssien kanssa - niin ei liene aivan aiheetonta pitää sitä tosiaan kansan enemmistön mielipiteenä. Täysin spekulatiivinen tai "yläluokkaan" rajoittunut argumentti ei ole, kun pitää mielessä, että edeltävän vuoden vaaleissa 75% äänensä antaneista oli suonut tukensa muille puolueille kuin SKDL:lle. Seuraavissa eduskuntavaaleissa jakauma oli vielä selvempi.

Meinanderin kommentti mahdollisesta polttoaineen tarjoamisesta äärivasemmiston pyrkimyksille nyt tietysti on vain otaksuma. Rytille itselleen ei tietenkään ollut suoruudesta mitään etuja voitettavissa, se nyt kaiketikin on selvä asia.

Sitä paitsi, yleensäkin oikeudenkäynnissä vain todistajien tarvitsee puhua totta (he vannovat valan, ja väärästä valasta seuraa rangaistus), muttta syytetyn ei. Heidän ei tarvitse todistaa itseään vastaan.

Nimimerkiltä unohtuu nyt kokonaan se, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei ollut mikään tavallinen rikosprosessi, jossa syytetyn sopi mielin määrin "lirkata".

Vieraan vallan mahtikäskyllä ja kyseenalaisen lainsäädännön puitteissa pystytetyn, syytettynsä osin mielivaltaisin perustein valinneen tuomioistuimen edessä pitää olla siis rehellisempi kuin tavallisilla käräjillä?

Säätytalossa asiaa käsiteltiin mielestäni moraalisesti myös niiden satojen tuhansien tavallisten suomalaisten edessä, jotka olivat joutuneet kärsimään sodasta ja joilla oli oikeus tietää.

Ylläolevassa virkkeessä on anakronismia aika monella tasolla, vaikka sitten tahattomastikin.

Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien luonteen huomioiden sanoisin itse, että siitä prosessista moraali yleensä oli lähtökohtaisesti varsin kaukana ja alistettu palvelemaan käytäntöä. "Tavallisten" suomalaisten - keitä he nyt sitten olivatkaan, mutta kaipa tuo kielikuva liittyy jotenkin noihin ylempänä mainittuihin luokkanäkemyksiin - mielihaluista en tiedä, mutta rohkenisin spekulatiivisestikin kyllä otaksua, ettei sillä syyttäjäosapuolta painostaneella taholla ainakaan ollut prosessiin ryhtyessään mitään moraalisia intressejä tavallisten suomalaisten totuuden kaipuun tyydyttämiseksi.

Monilla suomalaisilla saattoi olla myös halu unohtaa. Kuinka suuri osa kansasta yleensä viitsi seurata oikeudenkäyntiä? Sodan jälkeen oli muutakin tekemistä, ja kuten Väinö Linna aikoinaan sotaromaanissaan totesi, nimenomaan tuollainen "oliko uhrimme turha?"-ajattelu oli niiden etuoikeutettujen tahojen huolenaiheita. Monille ihmisille riitti se, että he saivat sodan jälkeen jatkaa elämäänsä rauhassa.

Todennäköisesti kovinkaan moni ei ole kaivannut syyllisiä, sen enempää kuin marttyyreitä tai sankareitakaan. Moisen asenteen ovat nähtävästi omaksuneet vasta seuraavan sukupolven edustajat, molemmilla laidoilla.


Best,

J. J.