Itä-Uudenmaan asutushistoria

[jsn]

Tottahan venäläiset (kansalaisuusmielessä) saattoivat kutsua suomalaisia ruotsalaisiksi (kansalaisuusmielessä) vaikka suomalainen etnisyys on ollut ilmiselvää.

Niin, oliko se ilmiselvää? Ehkä "etnisyys" sellaiseksi tunnistettiin kun se kohdattiin, mutta oliko sillä heille samaa merkitystä kuin nykyisin? Oliko se todella venäläisille niin tärkeää, jos ei itse osannut suomea eikä ruotsia? Vielä 1600-luvun lähteiden (mm. esim. Kimmo Katajalan tutkimukset) mukaan olennainen "ruotsin" määrittämistekijä oli luterilainen uskonto. Miksi monet venäläiset sotilaat pitivät 1940-luvulla kaikkia vihollisiaan saksalaisina fasisteina, välittämättä yhtään mitään näiden etnisyydestä?

Ruotsin alamaisina olleet karjalaiset ja venäläiset, joita asui Käkisalmen läänissä, käyttivät samaa sanaa "ruotsi" suomen- ja ruotsinkielisistä. Eri asia sitten on, miten järkevää on jatkuvasti sotkea termit kansalaisuus- kansallisuus mielivaltaisesti keskenään.

Mielestäni sama perspektiivin puute vaivaa tuotakin virkettä, sillä Tanskan ja Norjankin rajojen määrittämiseen on Ruotsilla ollut osansa. Ilman Ruotsia ei olisi Tanskaa ja Norjaa saattaisi kuulostaa hölmöltä norjalaisen ja tanskalaisen sanomana.

Miksi saman sitten pitäisi päteä Tanskaan ja Norjaan? Tietenkään Ruotsin vaikutus niihin ei ole samanlainen kuin Suomeen. Norjan poliittinen historia ei ala Eidsvollin kokouksesta. Suomi ei suinkaan kuulunut Kalmarin unioniin omana kuningaskuntanaan, vaan osana Ruotsia.

[Klaus Lindgren]

On aika ilmeistä, että suomenkieliset, luterilaiset Suomen ja ehkä muutamien naapurialueidenkin asukkaat pitivät itseään suomalaisina jo muutama sata vuotta ennen kansallisuusaatteen nousua 1800-luvulla. Tässä on kyse ryhmäidentiteetistä, ja aika lailla sellaisesta identiteetistä, jota kutsutaan nykyään etniseksi identiteetiksi. Tällaisia identiteettejä ihmisillä on ollut kuta kuinkin aina, mutta on huomattava, että niiden merkitys ei ennen 1800- ja 1900-lukujen modernisaatiota ollut yhtä yhdenmukainen ja poliittinen kuin se nykyään on. Eli jos vaikka suomalaiset kustuivatkin itseään "suomalaisiksi", ruotsinkielisiä "ruotsalaisiksi" ja ortodokseja "venäläisiksi", ei se suinkaan merkinnyt sitä, että tällä suomalaisuudella olisi ollut jotain poliittisia ulottuvuuksia. Kansallisvaltioita ei ollut eikä tuolloin vielä niitä kukaan juuri osannut kaivatakaan. Se, että Suomi oli vain alueellinen käsite ja suomalaisuus kytkeytyi tilanteesta riippuen milloin kieleen, milloin asuinpaikkan ja se, että mitään hallinnollista tai valtiollista Suomea ei ollut olemassakaan, eivät olleet missään ristiriidassa.

[wejoja]

Mielestäni suomalaisuuden poliittiseksi ulottuvuudeksi voidaan aivan hyvin laskea talonpoikaislevottomuudet, alkaen Karjalan nälkäkapinasta vuosina 1696-1697, mutta varsinkin kustavilaisen ajan kapinat 1700-luvulla. Kimmo Katajalan teos Suomalainen kapina (SKS/Historiallisia tutkimuksia 212) valaisee kysymystä perusteellisesti.

[jsn]

Miksei sitten yhtä hyvin sata vuotta aikaisempaa nuijasotaa voisi pitää "suomalaisuuden poliittisena ulottuvuutena"?

Kapinoiden aikaan Käkisalmen lääni mukaan lukien Pohjois-Karjala oli liitetty Ruotsiin vuonna 1617. Väestö sen sijaan oli suurelta osin luterilaisia savolaisia uudisasukkaita, jotka olivat muuttaneet sinne vasta 1650-luvulta alkaen.

Poliittisen tyytymättömyyden ilmauksia paikalliset tai sitä laajemmat kapinat toki olivat, mutta eivät sentään kansallisia pyrkimyksiä. Ne olivat rahvaan veroalamaisten protesti otettaan tiukentavaa valtiovaltaa vastaan, ei vapausliike, jolla olisi ollut määriteltyjä kansallisia tavoitteita. Se oli paikkaan eikä kieleen kiinnittynyttä. Nuijasodassakaan ei voi todeta olleen kansallispoliittisia tavoitteita, vaikka kyse oli jopa heimo- ja maakuntarajat ylittävästä liikehdinnästä, jolla oli vahva kytkös valtakunnan tason politiikkaan. Kaikkien uuden ajan alun talonpoikaiskapinoiden tavoitteena on ollut aiemman asiantilan, "oikeuden" palauttaminen vääryydeksi koettua vastaan.

Pohjois-Karjalan luterilaiset asukkaat eivät mieltäneet itseään ruotsalaisiksi mutta eivät suomalaisiksikaan, vaan kutsuivat säilyneissä asiakirjalähteissä itseään kuninkaan paikallisiksi alamaisiksi. Esivalta ei määritellyt Ruotsin kansakuntaa etnisin perustein vaan yhteisen uskonnon ja alamaisuuden perusteella. Niinpä Käkisalmen läänin alueelle jääneet ortodoksiset karjalaiset tulkittiin Moskovan alamaisiksi, joita ei pidetty lojaaleina. (Katajala, Kimmo, Suurvallan rajalla. 2005. s. 239-240)

Anjalan liittoa on kansallismielinen historiankirjoitus ylikorostanut. Sen osanottajilla ei ollut erityisiä suomalaisnationalistisia poliittisia tavoitteita, vaan käyttivät viittauksia tähän (mm. Suomen irrottamista Venäjän alaisuuteen) painostuskeinona kuninkaaseen päin. Kapinallisten upseerien tavoitteet koskivat koko valtakuntaa. He eivät muuten olleet edes etnisiä suomalaisia.

[Vetehinen]

Pohjois-Karjalan luterilaiset asukkaat eivät mieltäneet itseään ruotsalaisiksi mutta eivät suomalaisiksikaan, vaan kutsuivat säilyneissä asiakirjalähteissä itseään kuninkaan paikallisiksi alamaisiksi.

Minun tietojen mukaan alamaisuuden ja uskollisuuden ilmaukset kuninkaille olivat tuikitavallisia kaikkialla eivätkä ne minusta todista yhtään mitään henkilöiden käsityksistä omasta identiteetistään ja yhteenkuuluvaisuudesta etnisiin ryhmiin.

[Klaus Lindgren]

Voi hyvin olla, että nuo Pohjois-Karjalaan muuttaneet eivät pitäneet itseään "suomalaisina" tai "ruotsalaisina", vaan enpä ole tuohon tarkemmin perehtynyt – samaan aikaan Inkerissä oli selvä jako eri kansanryhmiin, siis vatjalaisiin, inkeroisiin, suomalaisiin (ja nämä vielä jakaantuneena äyrämöisiin ja savakkoihin), venäläisiin ja mitä muita siellä olikaan, saksalaisia ja virolaisia kai ainakin. On tuollaisia luokitteluita ollut, mutta selvää lienee se, että ne eivät ole välttämättä olleet samaoja kuin myöhemmin ja että niiden merkitys ja käyttö on vaihdellut alueelta toiselle.Talonpoikaiskapinoissa lienee olennaista tässä yhteydessä se, että sillä kapinallisten ja heidän vastustajiensa etnisyydellä ei noissa konflikteissa ollut mitään merkitystä.

[jsn]

Minun tietojen mukaan alamaisuuden ja uskollisuuden ilmaukset kuninkaille olivat tuikitavallisia kaikkialla eivätkä ne minusta todista yhtään mitään henkilöiden käsityksistä omasta identiteetistään ja yhteenkuuluvaisuudesta etnisiin ryhmiin.

Eivät todista, mutta eivät kai ne silti automaattisesti todista päinvastaistakaan, että se olisi ollut modernin kaltainen identiteetti. Esim. että 1600-luvulla olisi haluttu valtiollista itsenäisyyttä ja omakielistä lehdistöä. Yhteisestä suomalaisuuden tunteesta eivät myöskään todista oikeuden pöytäkirjat, jotka ovat valitusten ja anomusten ohella ainoita 1600-1700-luvun rahvaan ajattelusta säilyneitä lähteitä. Jos joku on kokenut olevansa nimenomaisesti ja ensisijaisesti suomalainen (mitä se sitten tarkoittaakaan missäkin yhteydessä), siitä ei ole jäänyt jälkiä.

On tuollaisia luokitteluita ollut, mutta selvää lienee se, että ne eivät ole välttämättä olleet samaoja kuin myöhemmin ja että niiden merkitys ja käyttö on vaihdellut alueelta toiselle.

Tai tilanteesta riippuen. Mitään yhdistävää suomalaisuusagendaa ja -ideologiaa, jonka kautta konflikteja olisi tulkittu, ei vielä ollut tai ainakaan sellaisesta ei ole todisteita.

Inkerin savakot ja äyrämöiset olivat Savosta ja Karjalasta (Äyräpää) 1600-luvulla muuttaneiden luterilaisten jälkeläisiä. He poikkesivat toisistaan etnisesti, mutta kummatkin olivat luterilaisia "suomalaisia", kun taas vatjalaiset ja inkerikot ortodokseja, jotka olivat asuneet siellä jo kauan ennen heitä. Heidän identiteettiään voi kai pitää heimoidentiteettinä, ei suomalaisuutena. Tämän he veivät mukanaan kotiseudultaan. Inkerin suomalaiset "löydettiin" Suomessa vasta 1800-luvulla.

[Veikko Palvo]

Tai tilanteesta riippuen. Mitään yhdistävää suomalaisuusagendaa ja -ideologiaa, jonka kautta konflikteja olisi tulkittu, ei vielä ollut tai ainakaan sellaisesta ei ole todisteita.

Venäjä liitti Vanhan Suomen 1811 lopussa Viipurin lääninä autonomiseen Suomeen, eiköhän suomalaisuusideologia ja kansallisromantiikka alkanut tuolloin? Suomalaisuuden karjalaisia juuria haettiin Venäjän puoleltakin, poliittinen tekijä lienee tullut esille vasta ns. sortovuosina.

Uskontokaan ei erottanut, karjalainen ortodoksipappi oli suomalainen ja venäläisille papeille rajaseutu venäläistämisaikoinakin oli eräänlainen karkoituspaikka, josta pyrittiin takaisin Venäjälle. Venäläistämisajan Venäjän pappisseminaareista valmistuneet opettajat viettivät lomansakin kotimaassaan Venäjällä. Raja-Karjalan
kenr.kuv. Bobrikov ja Seyn olivat valinneet ensisijaiseksi venäläistämisalueeksi ja venäläistämiskoulut tarjosivat oppilaille monenlaisia etuja, Sortavalan suomalaisseminaarilla ei ollut samaan taloudellisia mahdollisuuksia ja Pietarikin oli Kaakkois-Suomen talouden keskuspaikka - venäjänkielen taitoa tarvittiinkin.
Vanhan Suomen ( Viipurin kuvernementin ) lahjoitusmaajärjestelmä epäkohtineen ulottui Kymijoen läntisimmän haaran rajaan saakka. Suomen senaatti osti maat 1860-luvulla ja talonpojista tuli Senaatin vuokraviljelijöitä.

Vanhassa Suomessa vallitsi uskonnonvapaus ja Ruotsin vanha lakikin oli osittain voimassa.
Itärajan siirtyessä lännenmäksi Isossa ja Pikku Vihassa, osa säätyläisiä ja porvaristoa on siirtynyt länteen Ruotsin puolelle, osan jäädessä Viipurin kuvernementtiin ja joidenkin siirtyessä Venäjän palvelukseenkin.
Talonpojille lienee ollut samantekevää, mille valtakunnalle verot oli maksettava?

Kieliukaasi, jonka mukaan Suomen kielestä tuli 20 v.:ssa tulla tasaveroinen Ruotsin kielen kanssa annettiin 1863, jolloin valtiopäivät kokoontuivat ja oma raha 1865. Lönnrot kokosi Kalevalan 1836 ( nykymuoto 1849 ) ja Snellman ja Lönnrot tunsivat toisensa perustaen Litteraturbladetin, joka jatkoi Saiman suomalaismielistä linjaa ruotsinkielisenä. Samoihin aikoihin Virossa lakkautettiin maaorjuus virallisesti, vaikkakin saksalaisbalttien herruus päättyi vasta Viron itsenäistyttyä säädetyllä maareformilla.

Virossa ja Liivinmaalla maaorjuus lienee alkanut jo saksalaiskauden alussa 1300-luvulla ja jatkunut Ruotsin valtakaudellakin Suureen Pohjan sotaan saakka, jolloin Ruotsi menetti Viron ja Pietari Suuri alkoi rakennuttaa Pietaria jo ennen Kaarle XII:n tappiota Pultavassa.
Eiköhän suomalaisuusaate alkanut kansallisuusromantiikankin innoittamana 1800-luvulla autonomisen Suomen yhteisen ja oman hallinnon alaisuudessa?

Veikko Palvo

[Klaus Lindgren]

Venäjä liitti Vanhan Suomen 1811 lopussa Viipurin lääninä autonomiseen Suomeen, eiköhän suomalaisuusideologia ja kansallisromantiikka alkanut tuolloin?

Ei ihan vielä tuolloin, eikä tuon Vanhan Suomen Uuteen Suomeen liittämisen seurauksena. Evsinnäisenä olivat asialla Arwidsson ja muut ns. Turun romantikot osapuilleen vuosina 1819–1822, mutta heidän vaikutuksensa rajoittui yliopiston opiskelijoihin ja innostus jäi lyhytaikaiseksi. Aattelliset vaikutteet oli haettu Ruotsista ja Saksasta. Sitten se suomalaisuusaate eleli muutaman intellektuelin (C. A. Gottlund, C. N. Keckman, R. von Becker) varassa, kunnes alkoi 1830-luvulla saada edes vähän enemmän kannatusta ylioppilaiden parissa ja lisää vuodesta 1844 lähtien, kun Snellman aloitti julistuksensa Saimassa (ruotsiksi, muuten). Varsinaista laajempien joukkojen kannatusta fennomania sai vasta 1860-luvulta lähtien, ja sitten aina vain enemmän.

[Vetehinen]

Minun tietojen mukaan alamaisuuden ja uskollisuuden ilmaukset kuninkaille olivat tuikitavallisia kaikkialla eivätkä ne minusta todista yhtään mitään henkilöiden käsityksistä omasta identiteetistään ja yhteenkuuluvaisuudesta etnisiin ryhmiin.

Eivät todista, mutta eivät kai ne silti automaattisesti todista päinvastaistakaan, että se olisi ollut modernin kaltainen identiteetti.

Modernin kaltaisesta identiteetistä puhuminen on mielestäni keinotekoinen ja turha rajoitus sillä tuskin yhtään mitään modernia oli satoja vuosia sitten. Identiteetit ovat mielestäni muotoutuneet ja kehittyneet kaikkialla maailmassa historian aikana, eikä Suomen tilanne käsittääkseni poikkea yleismaailmallisesta kehityksestä, joka kuitenkin lienee yksityiskohdissaan joka kansalle ja maalle omansa.

[Vetehinen]

Venäjä liitti Vanhan Suomen 1811 lopussa Viipurin lääninä autonomiseen Suomeen, eiköhän suomalaisuusideologia ja kansallisromantiikka alkanut tuolloin?

Ei ihan vielä tuolloin, eikä tuon Vanhan Suomen Uuteen Suomeen liittämisen seurauksena. Evsinnäisenä olivat asialla Arwidsson ja muut ns. Turun romantikot osapuilleen vuosina 1819–1822, mutta heidän vaikutuksensa rajoittui yliopiston opiskelijoihin ja innostus jäi lyhytaikaiseksi. Aattelliset vaikutteet oli haettu Ruotsista ja Saksasta. Sitten se suomalaisuusaate eleli muutaman intellektuelin (C. A. Gottlund, C. N. Keckman, R. von Becker) varassa, kunnes alkoi 1830-luvulla saada edes vähän enemmän kannatusta ylioppilaiden parissa ja lisää vuodesta 1844 lähtien, kun Snellman aloitti julistuksensa Saimassa (ruotsiksi, muuten). Varsinaista laajempien joukkojen kannatusta fennomania sai vasta 1860-luvulta lähtien, ja sitten aina vain enemmän.

Suomen fennomaanit kirjoittivat tietysti ruotsiksi, koska Suomi oli ruotsinkielisten hallitsema yksikielinen maa. Tuo hallitseva virkamiesaristokratia oli fennomaanien kohdeyleisöä, jolla oli valta vaikuttaa suomalaisten oikeuksiin. Haluttiin vaikuttaa ruotsalaisiin, joten käytettiin ruotsia.

Ruotsalaisen hallinnon suomalaisen kirjallisuuden julkaisukiellolla oli ilmeinen hidastava vaikutus suomalaisen kirjallisuuden ja lehdistönkin syntyyn.

Vuonna 1852 ruotsalainen hallinto sääti lain, joka esti fennomaanien ja talonpoikien pääsyn yliopistoon.

Yksi näkökulma 1800-luvun Suomeen on, että ruotsalainen hallinto "läänitti" ruotsin kielen avulla virkapaikat itselleen. Suomalaisella aatelillahan oli suhteellisen vähän maaomaisuutta. Venäjän luvattua pitää Suomen olot ennallaan syntyi tilanne, jossa virkapaikat tuottivat lisäsärvintä ja ruotsin kieli oli yksi este, jota hallinto käytti tukahduttaakseen kilpailun virkapaikoista eli rahasta.

[Klaus Lindgren]

Suomen fennomaanit kirjoittivat tietysti ruotsiksi, koska Suomi oli ruotsinkielisten hallitsema yksikielinen maa. Tuo hallitseva virkamiesaristokratia oli fennomaanien kohdeyleisöä, jolla oli valta vaikuttaa suomalaisten oikeuksiin. Haluttiin vaikuttaa ruotsalaisiin, joten käytettiin ruotsia.

Fennomanit kirjoittivat ruotsiksi enimmäkseen siksi, että he olivat itse ruotsinkielisiä. Vuosisadan alkupuolella säätyläistö kirjoitti suomeksi silloin, kun sanoma oli suunnattu tavalliselle kansalle, ruotsiksi silloin, kun kohderyhmänä oli säätyläistö – näin myös Jak. Juteini, joka kirjoitti ruotsiksi nimellä Jacob Judén. Ennen 1840-lukua C.A.Gottlund oli lähes ainoa, joka kirjoitti säätyläistölle suunnattua tekstiä suomeksi. Näin siis jonnekin 1860-luvulle asti, josta lähtien suomeksi kirjoittaminen yleistyi aikamoista vauhtia.

Vuonna 1852 ruotsalainen hallinto sääti lain, joka esti fennomaanien ja talonpoikien pääsyn yliopistoon.

Mikähän se tuommoinen laki oli? Mistä tuo tieto on peräisin?

[jsn]

Vetehinen tarkoittaa varmaankin vuoden 1852 yliopistostatuuttia. Siinä kyllä säädettiin aivan muista asioista. Tuolloin sallittiin ensi kerran väitöskirjojen julkaiseminen ruotsiksi, kun tähän asti oli pitänyt käyttää latinaa. Mm. filosofinen tiedekunta lakkautettiin, samoin filosofian opetus, koska se nähtiin vaaralliseksi. Myös osakunnat lakkautettiin. Suomeksi sai julkaista väitöskirjoja vuonna 1858. Opetukseen kohdistuvat rajoitukset olivat samat koko Venäjän valtakunnassa. Latina olisi yhdistänyt liiaksi muuhun eurooppalaiseen akateemiseen maailmaan.

Joka halusi opiskella yliopistossa, tuli ilmoittautua rehtorille ja jättää tässä yhteydessä todistus jostakin maan kymnaasista tai vastaavasta oppilaitoksesta, että hän oli sen läpäissyt tai siellä suoritetun kuulustelun tuloksena osoittanut omaavansa vastaavat tiedot sekä papintodistus hyvästä maineesta jne. Myös ulkomaisesta tai venäläisestä yliopistosta oli mahdollisuus tulla Helsinkiin opiskelemaan. Suomen kielellä ei tätä ennenkään voinut ylioppilastutkintoa suorittaa, mutta myös ilman yo-tutkintoa se oli tietenkin mahdollista. Fennomaanit saivat opiskella entiseen tapaan, jos noudattivat lakeja ja asetuksia. Statuutti ei sitä kieltänyt. Säätyrajoitustakaan ei statuutissa ollut.

Ks. http://www.helsinki.fi/keskusarkisto/statuutit.htm

[Veikko Palvo]

Vetehinen tarkoittaa varmaankin vuoden 1852 yliopistostatuuttia. Siinä kyllä säädettiin aivan muista asioista. Tuolloin sallittiin ensi kerran väitöskirjojen julkaiseminen ruotsiksi, kun tähän asti oli pitänyt käyttää latinaa. Latina olisi yhdistänyt liiaksi muuhun eurooppalaiseen akateemiseen maailmaan.

Eiköhän 1852 yliopistostatuutin/ perussäädöksen, joka oli virallisesti voimassa 70 vuotta lähtökohdat olleet upseerien 1825 dekabristikapinassa Etelä-Venäjällä ja Pietarissa. Kapinalliset upseerit vaativat myös Venäjälle perustuslakia ja "virallisen" vallanperijän Konstantinin nostamista valtaistuimelle rajoitetuin oikeuksin.

Uusi keisari Nikolai I oli saanut sotilaskasvatuksen ja uskoi rajattoman valtansa vaativan hänen itsensä täytyvän päättää kaikista asioista.
Nikolai I kehitti valtiojohtoista raskasta teollisuutta ja bolshevikitkin kirjoittivat historiansa myöhemmin siten, että upseerien dekabristikapinakin oli ollut kansannousu itsevaltiutta vastaan.
Nikolai I kehitti myös salaisen poliisin ja sensuuriviranomaisten toimintaa, Dostojevskikin vietti 10 v Siperiassa opettelemassa.

Nikolai I:lle länsimaalainen liberalismi oli uhkakuva ja Venäjällä filosofinen opetus katsottiin anarkismia luovaksi.
H:gin yliopistossa 1852 anarkistisiksi katsotut osakunnat jatkoivat virallisesti toimintaansa 1868 ilmeisesti paljolti ruotsin kielisinä vielä 1900-luvullakin?

Veikko Palvo

[Klaus Lindgren]

Eiköhän 1852 yliopistostatuutin/ perussäädöksen, joka oli virallisesti voimassa 70 vuotta lähtökohdat olleet upseerien 1825 dekabristikapinassa Etelä-Venäjällä ja Pietarissa.

Ei tuo tsaarinajan byrokratia sentään niin hidasta ollut, että vuodesta 1825 pitäisi syitä hakea vuoden 1852 uudistukseen. Osittain kyse oli erilaisista yliopiston modernisoimispyrkimyksistä: latinan kieli korvattiin ruotsilla, kaikkien opiskelijoiden ei enää tarvinnut opsikella kaikkia yliopiston aineita jne. Osittain taas oli kyse vuoden 1848 jälkikaiuista ja laajemmastakin demokratian ja muun radikalismin pelosta, olihan noita vallankuomouksia ja niiden yrityksiä ollut Euroopassa ainakin vuosina 1818, 1825 (dekabristit), 1830 ja 1848. Suomessa oli ollut rauhallista, mutta vaarallisten ideoiden ei haluttu leviävän Suomeen, joten vuonna 1850 kiellettiin suomen kielen käyttö ja samoihin aikoihin lakkautettiin osakunnat – samaan aikaan, vuonna 1850, perustettiin kylläkin suomen kielen professuuri. Vuodesta 1855 lähtien, kun Nikolai I vaihtui Aleksaanteri II:ksi, sekä suomen kielen kielto että osakuntakielto jäivät vähitellen kuolleiksi kirjaimiksi. Osakunnat toimivat ensin laittomasti, mutta kaikkien tieten ja laillistettiin sitten kokonaan.

H:gin yliopistossa 1852 anarkistisiksi katsotut osakunnat jatkoivat virallisesti toimintaansa 1868 ilmeisesti paljolti ruotsin kielisinä vielä 1900-luvullakin?

Osakunnat olivat alkuaan toki enimmäkseen ruotsinkielisiä, mutta savokarjalaiset ja pohjalaiset innostuivat fennomaniasta jo 1830-luvulta lähtien ja hämäläiset vähän hitaammin perässä. Kun ne aloittelivat toimintaansa uudestaan 1850-luvulla, oli suomen kielellä niiden toiminnassa jo merkittävä asema, olivathan ne tiukasti fennomaaniopiskelijoiden käsissä. Alkuun toki fennomaaneistakin melkoinen osa puhui paremmin ruotsia kuin suomea, mutta vuosisadan loppuun mennessä tilanne korjaantui. Useimmat muutkin osakunnat suomalaistuivat kieleltään 1800-luvun loppupuolella niin, että 1900-luvun alussa perustettiin erikseen ruo6tsinkielisiä osakuntia (Vasa Nation, Östra Finlands Nation, Åbo Nation) ja myös suomenkielinen osakunta (Etelä-Suomalainen Osakunta). Jaettiin niitä osakuntia muutenkin, mutta nämä olivat kielellisin perustein tehtyjä jakoja.