jsn kirjoitti:Albert Ravila kirjoitti:perustellessaan erään korkeimman oikeuden ratkaisun laittomuutta jatkettu karkuruus-argumentaatiollaan, tulee Ylikangas paljastaneeksi täydellisen tietämättömyytensä rikosoikeuden peruskysymyksistä.
Minusta tämä on varsin hämmentävää, sillä toimihan Ylikangas vuodet 1978-92 oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorina Helsingin yliopistossa ja oikeus-ja rikoshistorialliset tutkimukset muodostavat keskeisen osan hänen tuotannostaan.
Se on todella hämmentävää. Yksi selitys saattaa olla se, että oikeushistorian professori ei välttämättä ole kovinkaan paljoa tekemisissä positiivisen oikeuden ja lainopin kanssa. Ylikangas on tutkinut oikeutta ja rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä, jolloin näkökulma on lähinnä kriminaalipoliittinen. Kun sitten mennään yksittäisten oikeustapausten arviointiin, täytyy tuntea myös rikosoikeutta yksittäisten säännösten ja yleisten periaatteiden tasolla. Sikäli kun Ylikangas ylipäätään kykenee näkemään puutteita tiedoissaan, olisi hän voinut konsultoida jotain juristituttavaansa (esim. Erkki Rintalaa) ennen kuin lähtee lausumaan jonkin oikeustapauksen laittomuudesta. Se, ettei hän näin menetellyt, saattaa puolestaan johtua tästä:
JariL kirjoitti:Ylikankaan heikkous tutkijana on taipumus selittää asiat yhdellä selittävällä tekijällä ja sitten linnoittautua ao. selityksen taakse. Tämä trendi näkyy hänen lähes koko tuotannossaan on kyse sitten oikeushistoriasta tai historiasta ylipäätään.
Ylikangas oli toisin sanoen päättänyt tuoda "Yhden miehen jatkosodassa" yhden väkevän lisäargumentin keskusteluun Suomen sodanaikaisesta lainkäytöstä, johon hänen mukaansa kuuluvat mm. sotilaiden laittomat ampumiset. Ylikankaan näkövinkkelistä on varmasti luonnollista, että sodanaikaiset laittomat ampumistapaukset saavat jatkumonsa sodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä, joissa upseereita vastaan nostetut syytteet
laittomasti hylätään. Mäkilän ja Kulmasen oikeudenkäyntiä koskeva Ylikankaan kommentti on osa hänen kirjoissaan esittämäänsä kokonaisselitystä, eikä siitä jousteta tuumaakaan. Sellaisella pikkujutulla kuin rikosoikeuden hallitsemisella ei tällaisessa tilanteessa ole tietenkään mitään merkitystä.
Toinen juttu on sitten se, että edellä mainittua oikeustapausta voidaan hyvin perustein tarkastella kriittisesti. Se edellyttää kuitenkin perehtymistä rikoisoikeuden perusperiaatteisiin. Suosittelen muuten kaikille asiasta vähänkin kiinnostuneille tutustumista mainittuun oikeustaukseen. Kyseessä on korkeimman oikeuden päätös N:o 934/473 V.D. 1947, ja sen saa luettavakseen Kansallisarkiston Rauhankadun toimipisteessä. Tapaus on dramaattinen ja varmasti ajatuksia herättävä. Tarkka lukija saattaa myös huomata, että Ylikangas on tapausta selostaessaan löytänyt KKO:n aktista seikkoja, joita siellä ei mainita...