Kari Salminen kirjoitti:Lukijat haluaisivat tietää, mitä todella tapahtui. Siis ihan oikeasti.
Todellakin. Olisi hienoa tietää millainen maailma oikeasti oli, on ja tulee olemaan. Mikäli Salminen omaa moista tietoa jostain asiasta uskoisin, että kaikki maailman tiedeyliopistot olisivat kiinnostuneita hänen palveluksistaan. No, sarkasmi sikseen. Vaikuttaa kuitenkin enemmän siltä, että Salminen toivoo koulukirjamaista "tämä on totta, koska sanon niin" -asennetta historiankirjoitukseen. Itse en usko, että tällainen tutkiminen palvelisi sen paremmin lukijaa kuin kirjoittajaakaan.
Kuvittelisin että on verrattain vaikeaa löytää mitään yksittäistä tapahtumaa, joka eri tarkastelijoiden silmin ei näyttäytyisi erilaiselta. Ehkäpä totaalihistorian aika vain on ikuisesti taaksejäänyttä ja tilalle ovat astuneet uudet ruhtinaat uusine vaatteineen. Kiistatta kaikessa tieteellisessä toiminnassa on sijaa kritiikille, mutta vain harvoin paluu (teoreettis-metodologisesti) menneeseen tilannetta parantaa. Muutoinkin mielestäni Salminen heittelee käsitteitä, jotka vaikuttavat varsin ristiriitaisilta.
Metahistoriallisella Salminen tarkoittanee jotakin Hayden Whiten tapaista luopumista tekstin neutraaliudesta, mutta samalla hän tuntuu rinnastavan metahistorian vahvaan relativismiin, jossa kukaan ei kykene ymmärtämään toista ja/tai historiaa, koska olemme kaikki erilaisia. Tällaisenaanhan Salmisen väite muistuttaa aika tavalla derridalaista dekonstruktiota, jossa auktoritatiiviset tulkinnat tekstistä luovat merkityksiä, mutta koska auktoriteettejä ei voi olla olemassa ennen tulkintaa ajautuu koko dekonstruktio tilaan, josta ei ole olemassa teoreettista pakoreittiä.
Salminen ei kuitenkaan näytä huomioivan pitkään vaikuttanutta modernia filosofista hermeneutiikkaa, johon -- ainakin omasta mielestäni -- White metahistoriansa sitoo. Siinä missä Derridan dekonstruktio johti omaan dekonstruktioonsa on gadamerilainen hermeneuttinen kehä tai riceouriläinen kaiken tekstuaalisuus johtanut enemmänkin tekijän tiedostamiseen ja esiintuomiseen kuin loputtomaan relativismiin. Sidottuna vaikkapa Barthesin intertekstuaalisuuden ideaan, voidaan merkityksellisesti sanoa jotain historiasta, vaikka tiedostetaankin, ettei kyseessä ole lopullinen totuus vaan ainoastaan yksi kuva siitä, miten maailmaa on voitu havainnoida.
Salminen puhuu myös narratiivisesta käänteestä, jonka oletan liittyvän kielelliseen käänteeseen. Mikäli näin on ja taustalla on myöhemmän Wittgensteinin sumean kielen tarkastelut, voitaneen Salmiselta oivallisesti kysyä miten voisimmekaan sanoa mitään varmaa, mikäli edes sanat joita käytämme eivät milloinkaan voi sitä olla. Siksi jokaisen tutkijan onkin annettava omille käsitteilleen määritelmät, ja samalla hyväksyä se, etteivät hänen määritelmänsä realian olioille välttämättä ole(kaan) ehdottomia. Juuri näinhän tutkija antautuu kritiikille, sillä hän tulee sanoneeksi jotain, mitä voidaan kritikoida. Sen toteaminen, että elämme vuotta 2010 ei suoranaisesti avaa teitä kritiikille. Aivan yhtä vähän tälle kritiikille syntyy mahdollisuuksia, mikäli joku loisi Salmisen vaatiman "suuria kertomuksia", joissa seikkailevat valtioiden johtomiehet ja teollisuuspamput.
Kukaan ei kaiketi ole kiistänyt sitä, etteikö näitä "suuria kertomuksia" voitaisi kertoa, mutta kertovatko ne oikeasti suurtakaan siitä maailmasta missä nuo teot tapahtuivat. Nykyäänkin verrattain usein törmää käsityksiin, jossa ihmiset opittujen suurten kertomusten varjolla lyövät leimansa ihmisiin ja "kansakuntiin". Suurten kertomusten osallistujista tulee kontekstittomia historian marionetteja, joihin lukija peilaisi aivan samalla tavoin kuin metahistorialliseenkin tekstiin omia arvostuksiaan. Erona vain on se, että metahistoriallisen tekstin kohdalla kukaan ei suoranaisesti väitäkään tapahtumien olleen jollain tavoin rankelaisesta tapahtuneita.
Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä