Talvisota ja 1930-luvun politiikka

[JariL]

Huvittavaa oli että myöskin Mannerheimin mielestä Tanner on sopivin ulkoministeriksi.

Mannerheim totesi useampaan kertaankin uransa aikana ettei sotilas voi toimia ilman poliittista katetta. Tanner oli sopiva ulkoministeri, koska sitä kautta poliittinen kate kasvoi mikä oli tärkeää kun Mannerheim valmistautui koko ajan myös pahimman mahdollisuuden varalle.

[JariL]

Mielenkiintoisin piirre Paasikiven toiminnassa oli, että hän ei eronnut neuvottelijan tehtävästään kun hän kerran oli niin vakuuttunut neuvottelulinjan virheellisyydestä. Miksi hän matkusti Moskovaan hakkaamaan päätään seinään sen sijaan että olisi ilmoittanut Erkolle "mulle riitti, kiitti"? Oliko syynä vain se, että sisäisen rintaman erimielisyyksiä ei haluttu nostaa esille vai olisiko asia kuitenkin niin hassusti, että neuvotteluissa edettiinkin tosiasiassa yhteisesti sovitulla linjalla josta kaikki pitivät kiinni? Paasikivi puolustautui luonteensa mukaisesti sitten jälkikäteen panemalla kaiken Erkon syyksi. Tanner puolestaan yllättävänkin rehellisesti tunnusti ettei ikinä uskonut sodan syttymiseen koska ihmiskunta ei voisi olla niin hullu.

[Emma-Liisa]

Huvittavaa oli että myöskin Mannerheimin mielestä Tanner on sopivin ulkoministeriksi. Näin siitäkin huolimatta ettei hänellä ollut kokemusta ulkopolitiikan hoidosta.

Majander huomauttaa artikkelissaan Sota-Tannerin synty (tarkoittaa NL:n mielikuvaa, joka ei todellakaan syntynyt syksyn 1939 neuvotteluissa), ettei se ihan noin ollut. Demarina ja osuustoimintamiehenä Tannerilla oli sillä alueella ollut kansainvälistä kokemusta.

Kannattaa huomata, että Ruotsin pääministeri Hanssonia lähestyi syksyllä 1939 kirjeellä nimenomaan veljespuolueen johtaja Tanner ja myös Fagerholm kävi Ruotsissa samoilla asioilla. Paasikivi, joka oli ollut Ruotsissa vuosia lähettiläänä, oli onnistunut solmimaan suhteet vain "kuninkaalliseen" (ml. porvarilliseen) Ruotsiin, mutta ei vallan kahvassa olleisiin demareihin.

PS. Majanderin artikkeli on kokoomateoksessa ...vaikka voissa paistais? Se kannattaa lukea erinomaisena historian metodin oppituntina, jossa perataan auki, mitä oikeastaan tapahtui ja miten myöhemmistä tulkinnoista - ja erityisesti neuvostopropagndasta - tuli "totuus".

[Tapio Onnela]

Tässä vielä muutama lisäys noihin lähteisiin, eli Majanderin artikkelin tiedot:
Sota-Tannerin synty. Teoksessa:
...vaikka voissa paistais? Venäjän rooli Suomessa. Toim. Jorma Selovuori.
WSOY 1998, 322–352.
Ja Kimmo Rentolan artikkeli
http://www.ennenjanyt.net/4-02/rentola.htm Kimmo Rentola
"Residenttimme ilmoittaa..."Tiedustelun vaikutus Stalinin päätöksiin talvisodassa
sekä Majanderin väitöskirja:
Mikko Majander: Pohjoismaa vai kansandemokratia?
Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema
1944–51
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/va ... hjoism.pdf

[Niitä sun näitä]

... Sota-Tannerin synty...

Tässä mielenkiintoinen episodi täysin ohi keskusteluaiheen:

Väinö Tannerin muistelmien viimeksi ilmestyneessä osassa, Kahden maailmansodan välissä, (1966) on sivujen 80-81 välissä olevassa kuvaliitteessä kuva, jossa pääministeri Tanner, presidentti Relanderin sairastuessa, toimiessaan presidentin sijaisena ottaa vastaan vuonna 1927 16.5. Suojeluskuntaparaatin. Siis vain 9 vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Tannerin takana seisoo kenraalimajuri Sihvo, joka antaa Tannerille ennalta sovitusti vinkit, koska pitää ottaa silinterihattu päästä ja tervehtiä paraatia. Tannerin puoluetoverit olivat kirjan kuvatekstin mukaan nostaneet melkoiset riidat tämän tapauksen vuoksi.

http://www.mannerheim.fi/06_vsota/s_suupar.htm

"Paraatipäivä, 16.5., oli Sotaväen lippujuhlapäivä aina vuoteen 1942 asti ja vuoteen 1939 asti tuona päivänä järjestettiin paraati."

Tanner Väinö Kahden maailmansodan välissä
Tammi, 1966, 275 s., 1. painos

[nylander]

Tässä vielä muutama lisäys noihin lähteisiin, eli Majanderin artikkelin tiedot:
Sota-Tannerin synty. Teoksessa:
...vaikka voissa paistais? Venäjän rooli Suomessa. Toim. Jorma Selovuori.
WSOY 1998, 322–352.
Ja Kimmo Rentolan artikkeli
http://www.ennenjanyt.net/4-02/rentola.htm Kimmo Rentola
"Residenttimme ilmoittaa..."Tiedustelun vaikutus Stalinin päätöksiin talvisodassa
sekä Majanderin väitöskirja:
Mikko Majander: Pohjoismaa vai kansandemokratia?
Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema
1944–51

Tekninen huomautus: Majanderin edellä mainittu väitöskirja (2004) on nippu eri yhteyksissä julkaistuja artikkeleita, joihin sisältyy mm. alun perin prof. Osmo Jussilan juhlakirjassa ...vaikka voissa paistais? (1998) julkaistu artikkeli "Sota-Tannerin synty".

[JariL]

Tanner, presidentti Relanderin sairastuessa, toimiessaan presidentin sijaisena ottaa vastaan vuonna 1927 16.5. Suojeluskuntaparaatin.

Tästä aiheutui skismaa paitsi demaripuolueessa myös suojeluskunnissa ja joissakin armeijan piireissä. Paraati kuitenkin vietiin pulinoista huolimatta läpi suunnitelman mukaan.

[Emma-Liisa]

Mielenkiintoisin piirre Paasikiven toiminnassa oli, että hän ei eronnut neuvottelijan tehtävästään kun hän kerran oli niin vakuuttunut neuvottelulinjan virheellisyydestä. Miksi hän matkusti Moskovaan hakkaamaan päätään seinään sen sijaan että olisi ilmoittanut Erkolle "mulle riitti, kiitti"? Oliko syynä vain se, että sisäisen rintaman erimielisyyksiä ei haluttu nostaa esille vai olisiko asia kuitenkin niin hassusti, että neuvotteluissa edettiinkin tosiasiassa yhteisesti sovitulla linjalla josta kaikki pitivät kiinni?

Muistaakseni Paasikiven elämäkerran tekijä Tuomo Polvinen korostaa sisäistä rintaman yhtenäisyyttä, kun hyvin muistettiin ns. sortovuosien keskinäiset syytökset. Lisäksi hän mainitsee. että Paasikivellä oli taakkanaan Tarton "häpeärauha" (joka tietysti oli menestys), jonka takia hän ei halunnut tullla taas leimatuksi petturiksi.

Kiinnostavaa kyllä, Polvinen suinkaan ryhdy tuomitsemaan Suomen hallitusta, vaan selitt'ää myös hallituksen käyttäytymisen syyt (kansallisen yhtenäisyyden ylläpito, Tshekkoslovakian yms. esimerkkki) ja lopettaa luvun "ei voi tietää"-kantaan.

[Niitä sun näitä]

Paasikivellä oli taakkanaan Tarton "häpeärauha" (joka tietysti oli menestys), jonka takia hän ei halunnut tullla taas leimatuksi petturiksi.

Häpeärauha vai ei ja miksi, jos niin oli?

1.8.2008 oli Ilta-Sanomissa kolumni Tannerin roolista Tarton rauhanneuvotteluissa. Harmi että en tullut ottaneeksi sitä talteen. Jutun "paljastus" oli sellainen, että lehdessä Tannerin väitettiin paljastaneen vastapuolelle suomalaisten neuvottelijoiden "minimivaatimukset" rajoista ja muista ehdoista. Tannerin teon motiiviksi jutussa sanottiin muistaakseni halu saattaa neuvottelut edes jonkinlaiseen päätökseen ja vieläpä nopeasti. Oliko tuloksena häpeärauha vai ei, ja mistä syystä? Kenpä sen tietäisi...

Mahdollisesti jutun lähteenä oli jokin uusi tieto asiaan liittyen, mutta todennäköisimmin ja muistaakseni se lähde taisi kuitenkin olla Tannerin kirja Tarton rauha. Kukahan voisi tuon kyseisen jutun tarkistaa IS:n arkistosta?

Tanner Väinö: Tarton rauha - Sen syntyvaiheet ja -vaikeudet
Tammi, 1949, 259 s., 1. painos

[Heikki Jansson]

Mielenkiintoisin piirre Paasikiven toiminnassa oli, että hän ei eronnut neuvottelijan tehtävästään kun hän kerran oli niin vakuuttunut neuvottelulinjan virheellisyydestä. Miksi hän matkusti Moskovaan hakkaamaan päätään seinään sen sijaan että olisi ilmoittanut Erkolle "mulle riitti, kiitti"? Oliko syynä vain se, että sisäisen rintaman erimielisyyksiä ei haluttu nostaa esille vai olisiko asia kuitenkin niin hassusti, että neuvotteluissa edettiinkin tosiasiassa yhteisesti sovitulla linjalla josta kaikki pitivät kiinni?

Ei sen enempää Paasikivi kuin Tannerkaan pitäneet neuvotteluja suinkaan toivottomina. Jokaisen neuvottelukerran päätteksi sovittiin myöskin neuvottelujen jatkoista Neuvostoliiton edustajien kanssa. Aina välillä piti käydä hakemassa Helsingistä ohjeita hallitukselta, kun neuvottelijoillamme ei ollut tarpeellisia valtuuksia. Tiedä sitten, varmaan Paasikivi piti lisäksi mahdollisena, että Cajander ja Erkko järkiintysivät, mutta turhaan. Vasta kun neuvottelut olivat katkeamispisteessä (jolloin Neuvostoliitto muuten oli jo antanut periksi Hangon tukikohtavaatimuksesta) Erkko lähetti neuvottelijoillemme Moskovaan kansamme kannalta tuhoisan määräyksen keskeyttää neuvottelut. Lisäksi Paasikivi hääri neuvottelujen keskeytyttyä niiden käynnistämiseksi uudelleen Helsingissä ohi Erkon.

Sekä Paasikivi että Mannerheim pitivät ilmeisesti tärkeimpänä sodanvaaran poistamista. Missään tapauksessa nämä eivät Emma-Liisan ja Sinun (?) tavoin pitänet sotaa itsetarkoituksena, josta Suomen kansa piti vältämättä päästä osalliseksi jotta saavuttaisimme kansan yhtenäisyyden, jotta olisi oltu yhtenäisiä mahdollisen tulevassa sodassa (jolla hankittaisiin lisää tuota tuiki tapeellista yhtenäisyyttä seuraavaa sotaa varten jne. jne.). Ainakaan en ole nähnyt Sinulta mitään muutakaan vastausta kysymykseen mitä hyötyä talviodasta oli Suomelle, ainakaan mitään sellaista hyötyä, jonka vuoksi oli paikallaan vaarantaa Suomen itsenäisyys. Mitään järkevää selitystä en ole kuullut teiltä, enkä voi tällöin arvioida tilannetta kuin em. valossa.

Erkko puolestaan ei tietysti, eikä Cajanderkaan, pitänyt tulevaa sotaa edes mahdollisena vaan oletti, että Neuvostoliitto ei hyökkäisikään. Missään tapauksessa ei Erkko halunnut sotaan, jotta saavutettaisiin sotaa varten tarpeellinen yhteneväisyys, päinvastoin, tämä ei uskonut sodan mahdollisuuteen lainkaan. Erkko oli - lievästi sanoen - yllättynyt, kun sota puhkesi. Täällähän on keskusteltu siitäkin yksityiskohtaisesti (mistä sanonta "kuin puulla päähän lyötynä") tulee.

Sinun ja Emma-Liisan keksimä peruste "kansallinen yhteneväisyys" onkin ilmeisesti jälkikäteen keksitty perusteeksi, joka Cajanderilla tai Erkolla olisi tosin voinut olla (muttei ollut eikä ollut kenelläkään muullakaan tietääkseni). Jospa esittäisitte lähtenne, sen, josta ilmenisi, että aikalaisista joku olisi suosittanut sotaa koska sotimalla saavutettaisiin se kansan yhteneväisyys jota tarvittaisiin sodassa, siis että tarvittiin mahdollisuutta treenaata "sotayhteneväisyyttä" sodassa kuten olen ymmärtänyt, että tarkoitatte. Siis pyydän tietoa ajalta ennen talvisotaa eikä sen puhjettua, kiitos vaivannäöstänne. En kuitenkaan usko että teille aiheutuu kohtuuttomasti vaivaa koska en usko vastauksen saamiseen. Tämä sanottuna tietysti siitä lähtökohdasta, että olette sitä mieltä, molemmat, joskaan en suoraan sanoen saa näkemyksistänne tarkasti selvää.

Semmottii...

[Heikki Jansson]

Nimim. jsn:n kommentti antaa tekosyyn lainata lisää mainittua kirjaa, sivu 57:

"Mitä Mannerheimin erimielisyyteen päättäjien kanssa tuli, hänen yleisesti tunnettu inhonsa kommunismia kohtaan yhdessä epämiellyttävän Venäjän-menneisyyden kanssa tekivät hänestä jonkin asteisten naiivien epäilysten kohteen. Pahimman virheen Cajander teki kuitenkin kuvitellessaan, että se voisi käydä neuvotteluja tasavertaisena Moskovan kanssa.

Ei ollut mikään suuri salaisuus (ainakaan polittisissa piireissä), etteivät marsalkka Mannerheim ja pääministeri Cajander tulleet keskenään toimeen ja ehkä siksi he tapasivat vain harvakseltaan. Cajander seurasi puhtaasti liberaaleja kaupunkilaisvaistoja, jotka tuleva usein esiin armeijaa ja sen "leluja" kohtaan tunnetun epäluulon muodossa. Cajander oli kieltänyt säännönmukaisesti väitteet siitä, että Suomi oli vaarassa. Puolueettomuus riitti suojaamaan Suomea. Mannerheim piti Cajanderia puolisokeana aasina, eivätkä näkemystä suinkaan lieventäneet pääministerin pitämät ajattelemattomat puheet, joista ensimmäisen hän piti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

Ei siis jää epäselväksi mikä oli Mannerheimin käsitys Cajanderista: tämä oli ”puolisokea aasi”. Tämän käsitys ulkoministeri Erkosta ei ollut sen korkeampi. Tällöin puhutaan kuitenkin ajasta ennen talvisotaa, jolloin Mannerheim ei sen enempää kuin Paasikivikään tienneet ehdottoman varmasti miten maa makasi. Varmuus saatiin siitä, ettei Kreml bluffannut, vasta kun kortit paljastettiin. Kukaan kun ei voi varmuudella ennustaa tulevaisuutta (lukuun ottamatta että usein monet väittävät olevansa ennustajaeukkoja). Kuitenkin esiintyi myös talvisodan alettuakin noita aaseja, joita olisi jo nimitettävä täysin sokeiksi, eikä vain puolisokeiksi: olihan uudella hallituksella sentään järkeä pyrkiä rauhaan muttei näillä ole edes senkään vertaa järkeä. Syy on ilmeinen; puolisokeiden politiikan erilaisuutta marraskuun alussa-39 verrattuna rauhaan pyrkimiseen joulukuun alussa samana vuonna ei voi selittää muuten, vaan siksi onkin mieluummin hyväksyttävä mannerheimiläinen epiteetti "sokea aasi".

Sodan puhkeamisen jälkeen ilmeni sitten karmea totuus, että Stalinilla olikin ollut kädessään täysikäsi, mutta silloin ei enää näitä kahta aasia, Cajanderia sen enempää kuin Erkkoakaan kannattanut edes mainita, he olivat jo tehneet poliittisen itsemurhan ja Ryti oli nostettu esiin rauhanapostoliksemme. Nyt täällä yli 70 vuotta myöhemmin, näiden kahden Cajanderin ja Erkon, ”puolisokeiden aasien” kannattajiksi erimielisyydessä Mannerheimin ja Paasikiven kanssa, ilmoittautuu useitakin muitakin puolisokeita (tai pikemminkin täysin sokeita) suomalaisen sotapropagandan ahmien hotkaisutta.

Ehkä olisi sitten paras jättää humanistiset ja yhteiskunnalliset tieteet rauhaan ja siirtyä vaikka fysiikan pariin

Näistä nimim. Emma-Liisa kunnostautuu ilmoittamalla, että mitään reaalia, käsinkosketeltavaa, ei Suomi hyötynyt talvisodasta, vaan kärsi vain tappioita. Emma-Liisa on kykenemätön yksilöimään tarkemmin mitä Suomi olisi hyötynyt ja tyytyy vain mainitsemaan, että tuolloin oli muita seikkoja - jotka eivät kuitenkaan ole fysiikan välinein tai keinoin havaittavissa taikka edes immateriaalioikeuksien tavoin määriteltävissä - jotka olisivat painaneet vaakakupissa. Tässä vähintäänkin omalaatuisessa selityksessä verifioitavuusvaatimuksen asettaminen historiantutkimukselle torjutaan lisäksi muka liian materialistisena ja sellaisen kannattajat osoitetaan fysiikan pariin - jossa pysykööt. Minusta teologian harrastajan ei pitäisi asettaa Raamatun ilmestyskirjaa historiatieteiden talvisotaa koskevan tiedon ensisijaiseksi lähteeksi vaan tyytyä omassa keskuudessaan harjoittamaan uskontoaan.

- Pyydän, että Emma-Liisaa jatkossa vastaisi lopulta kysymykseen, joka kuuluu edelleenkin: "mitä Suomi hyötyi talvisodasta?", jos kykenee, eikä yrittää päätä eroon tästä tälle ilmeisesti ylivoimaisesta kysymyksestä osoittamalla minut fysiikan piiriin. Se on halpa ala-arvoinen keino päästä pälkähästä, mutta minkä teet, kun muutakaan ei ole?

Näköjään tuntuu joillekin edelleen mahdottomalta hyväksyä se historiallinen fakta, että Neuvostoliitto oli syksyllä 1939 ekspansiivinen ja aggressiivinen valtio.

Nimim. jsn on puolestaan selitykseksi tuonut esiin, että Neuvostoliitto oli tuohon aikaan ekspansiivinen ja aggressiivinen. Kun ei ole totta, että Neuvostoliiton politiikan ominaisuus olla ekspansiivinen ja aggressiivinen tuohon aikaan olisi yhtään mitenkään vaikuttanut talvisodan hyödyllisyyteen/hyödyttömyyteen jää myös jsn:n esitys torsoksi. (Väite vaikuttaa pelkästään - asiakirjatukea vailla olevan salaliittoteorian - ns. salamiteorian, todennäköisyyteen. Salamiteorian mukaan Neuvostoliitto pyrki salatusti Moskovan neuvotteluissa ensin heikentämään Suomen turvallisuuden diplomaattisesti (logiikalla viedään ensin pikkusormi, sitten koko käsi). Jos jsn puolestaan tarkoitti, että Suomi säästyi salamiteorian vaikutuksilta, tulisi tämän tietysti itse kirjoittaa se mitä tarkoittaa, eikä jättää tarkoitustaan muiden arvattavaksi. Kirjoittaa mitä tarkoittaa, sanotaan.

Nimim. jsn:n järkeilyä vaivaa myös se, että taustalla oleva kysymyksenasetteluun kuuluu myös kysymys siitä, oliko Neuvostoliitto todella aggressiivinen ja ekspansiivinen ennen tavisotaa Suomen suunnalla? Täten jsn:n väite, että Neuvostoliitto oli ekspansiivinen ja aggressiivinen redusoituu tämän tätä koskevaksi ihka omaksi ja perustelemattomaksi väitteeksi. Väite on epätosi, mikäli vastaamme kysymykseen, oliko Neuvostoliitto ekspansiivinen ja aggressiivinen Suomen(kin) suunnalla kieltävästi. Se voi olla tosi jos ja vain jos edellytetään, että Neuvostoliitto oli sitä Suomenkin suhteen. Muussa tapauksessa se on epätosi. Liioin ei asia parane tämän juhlavasta oman näkemyksen korottamisesta "historialliseksi faktaksi".

Nimim. jsn:n perusteluista emme saa siis liioin johtoa sille, mikä talvisodassa Suomea hyödytti eikä se sisällä mitään muuta kuin perustelemattoman luonnehdinnan Neuvostoliiton politiikasta ja jää siten kokonaisuudessaan nimim. jsn:n kolmen kirjaimen j,s, ja n:n arvovallan harteille joka ei minua ainakaan erityisemmin vakuuta.


Suomalainen sotapropaganda teki tuolloin heti talvisodan puhkeamisen jälkeen tihutöitään Suomen historiantutkimukselle jatkuen noin neljänkymmenen vuoden ajan, aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka, tosin vaihtelevalla, intensiteetillä. Ensimmäisen puolen vuosikymmenen ajan tihutyön siemenet tietenkin kasvoivat suotuisissa olosuhteissa vastakkaisten mielipiteiden ollessa kiellettyä politikointia, isänmaan etujen vastaista petosta, joka oli kriminalisoitua mm. maanpetosta koskevien normien avulla (tai sitten pantiin turvasäilöön). Vuoden 1944 aselevosta lukien tappio kirveli Suur-Suomen luojia mutta silloinkin tahti vain muuttui, sama kaiku säilyi kuitenkin.

Vielä kesällä 1941 puhuttiin Suur-Suomesta, jatkosodankin piti olla vain ”kesäsota”, piti päästä kotiin ”heinäksi”, mutta myöhemmin tappiomielialojen voittaessa maassamme alettiinkin puhumaan Neuvostoliiton Itä-Karjalasta ”panttina” silmällä pitäen rauhanneuvotteluja, pantista, jonka puolustusvoimamme oli käynyt ensin hakemassa maallemme - pantiksi antajan suostumuksetta - syvältä Itä-Karjalasta ja Syväriltä ja sitten keskittynyt voitokkaaseen paraatiperuutukseen Tali-Ihantala-linjalle, jonka turvin sitten saimme muka selkävoiton Neuvostoliitosta jatkosodassa torjuttuamme täten Neuvostoliiton maahamme kohdistaman hyökkäyksen). Näitä kahta sotaa, talvi- ja jatkosotaa sitten puolusteltiin historiankertomuksissa eri yhteyksissä rauhan jälkeen syksyllä 1944 aina vuoteen 1991 saakka. Tali-Ihantalan taistelut siirtyivät silloin 1944 lähihistorian tantereille.

Miksi talvisotamyytti istuu niin syvällä?

Rauhanehtojemme mukaan toimittaessa maassamme virallisissa julkaisuissa (ylivoimaisesti tärkein foorumi oli tietenkin koulukirjat) joissa esitetty Neuvostoliitto-kuva piirrettiin jo (virallisesti) jonkin verran pidättyväisemmin mutta silloin viidakkorumpu, vain kuiskaten esitetty muttei virallisesti toitotettu, toimi sitäkin tehokkaammin. Itse sain myös tuon ”viidakkorummun” käsittelyä: kun aloitettuani sotiemme historiaan tutustumineen myöhään keski-iällä 1980/90-luvulla, sain shokin kun törmäsin Mauno Jokipiin teokseen ”Jatkosodan synty”. Siihen saakka olin lapsenmielisesti uskonut koulukirjoihini sellaisilla täydennyksillä, jotka kaikki saimme kouluissamme, ja tajusin mitä pajunköyttä oli kouluaikoina syötetty. Olin ollut täysin vakuuttunut, että Neuvostoliitto aloitti perusteetta sekä talvi- että jatkosodan, kuten kouluissamme yleisesti opetettiin. Venäläiset vain kävivät yhtäkkiä sodanjulistuksetta päälle, eivätkä suomalaiset voineet sille yhtään mitään, uskoimme. Näin meille opetettiin. Sitä shokkihoitoa eivät Emma-Liisa tai JariL tai jsn:kään ole vieläkään kyenneet vastaanottamaan, se ei ole minusta ainakaan ole mennyt heillä ”jakeluun” vaan nämä ovat torjuneet sen ja yrittävät puolustella harjoittamaamme politiikkaa, "puolisokeaa aasiutta" kukin kykyjensä mukaan.

Täten on syntynyt Suomessakin nykyisin vallalla oleva käsitys, jonka mukaan meillä vietetään sekä ”puolisokean aasiuden” muistopäivää 30.11. (tai puolisokean aasin, Cajanderin, nykyisine sokeine myötäpuolineen, jos niin halutaan) että sen maallemme aiheuttamien vaikeuksien voittajasymbolin, Mannerheimin muistopäivää 4.6. Mikä ettei, eihän talvisotaa olisi ollut ilman Cajanderia ja Erkkoa, eikä talvisota olisi ollut talvisota ilman Mannerheimia (tai Mannerheim ollut Mannerheim ilman talvisotaa).

Miksi tuota talvisotaa koskeva propaganda on vieläkin tehokas, niin ettei suomalaisen miehen silmä kostu kyyyneleestä, paitsi huurteisella muistellessaan talvisotaa oluttuvassa ja vanhempiensa haudalla? Miksi ”puolisokean aasiuden” vuosipäivää vietetään maassamme ja miksei tavisodan ”sankarivainajia” jo jätetä lepoonsa vaan heidät nostetaan edelleenkin ”puolisokean aasiuden” eli talvisodan, alttarille. Miksi talvisodasta puhutaan vieläkin kuin isolla alkukirjaimella? Sinäpä kysymyksiäni. Siihen on ilmeinen osaselitys sotien aikainen ja niiden jälkeinen propaganda, joka on vaikuttanut maamme vallitsevaan historiankäsitykseen. Mutta tämä ei suinkaan riitä yksinomaan selitykseksi virheellista mielikuvaa välittävälle historiankirjoituksellemme, jossa keskitytään ylistämään puolisokeita aaseja.

Että semmottii...

[jsn]

Nimim. jsn on puolestaan selitykseksi tuonut esiin, että Neuvostoliitto oli tuohon aikaan ekspansiivinen ja aggressiivinen. Kun ei ole totta, että Neuvostoliiton politiikan ominaisuus olla ekspansiivinen ja aggressiivinen tuohon aikaan olisi yhtään mitenkään vaikuttanut talvisodan hyödyllisyyteen/hyödyttömyyteen jää myös jsn:n esitys torsoksi. (Väite vaikuttaa pelkästään - asiakirjatukea vailla olevan salaliittoteorian - ns. salamiteorian, todennäköisyyteen. Salamiteorian mukaan Neuvostoliitto pyrki salatusti Moskovan neuvotteluissa ensin heikentämään Suomen turvallisuuden diplomaattisesti (logiikalla viedään ensin pikkusormi, sitten koko käsi). Jos jsn puolestaan tarkoitti, että Suomi säästyi salamiteorian vaikutuksilta, tulisi tämän tietysti itse kirjoittaa se mitä tarkoittaa, eikä jättää tarkoitustaan muiden arvattavaksi. Kirjoittaa mitä tarkoittaa, sanotaan.

On se merkillistä että redusoit aina Neuvostoliiton jonkinlaiseksi passiiviseksi objektiksi, joka "joutuu" Suomessa tahtomattaan sotaan, mutta on samaan aikaan kuitenkin halukas laajenemaan länteen kaikkialla muualla, Puolassa, Baltiassa ja Romaniassa. Stalinin koko politiikka perustui salaliitolle. Hän oli ottanut valtansa salaliiton avulla ja rakensi sitä salailun varaan. Voidaan siis varsin perustellusti puhua salaliitosta ilman lainausmerkkejä.

Emme vieläkään tiedä niistä päämääristä kaikkea, koska tiedot ovat edelleen salaisia. Meidän on siis pääteltävä se katsomalla kokonaisuutta eikä sen pientä palasta, Suomea, tarkastellen. - Miksi Suomi on mielestäsi poikkeus säännöstä? Suunta oli kohti länttä, myös vuoden 1945 jälkeen. Suomelle tehdyt esitykset olivat nimenomaisesti tarkoitettuja Suomen turvallisuuden heikentämiseen ja poliittiseen painostamiseen. Olethan itsekin jo katsonut, ettei Itämerellä tai Suomella ollut erityistä sotilaallista merkitystä.

Mikä olisi taannut sen, että Suomi olisi säästynyt näiltä pilkkomisilta ja painostuksilta? Tämä vaatisi kyllä niitä peräänkuuluttamiasi lähteitä, muuten asia on täysin uskon varassa. Mitään näyttöä siitä, että Neuvostoliitto olisi jättänyt tämän tähän ei ole.

Nimim. jsn:n perusteluista emme saa siis liioin johtoa sille, mikä talvisodassa Suomea hyödytti eikä se sisällä mitään muuta kuin perustelemattoman luonnehdinnan Neuvostoliiton politiikasta ja jää siten kokonaisuudessaan nimim. jsn:n kolmen kirjaimen j,s, ja n:n arvovallan harteille joka ei minua ainakaan erityisemmin vakuuta.

Talvisota sattui jatkon kannalta juuri otolliseen vuodenaikaan. Jos hyökkäys olisi tapahtunut esimerkiksi seuraavana kesänä, sodan lopputulos olisi ollut Suomen kannalta olennaisesti vieläkin huonompi. Kun länsi oli jo toden teolla sodassa Saksan kanssa, kukaan ei olisi pannut tikkua ristiin Suomen hyväksi ja Stalin olisi voinut tehdä mitä häntä huvittaa. Miksi hän silloin olisi rajoittunut pienempiin tavoitteisiin? Ne hän olisi katsonut saavuttavansa jo saatujen myönnytysten jälkeen vieläkin helpommalla. Tämä ei tarkoita, että Erkko tai Cajander olisivat erityisiä poliittisia neroja, vaan sitä, että lopputulos oli onnekas vaikkakin kivulias.

[JariL]

Talvisota syttyi, koska Neuvostoliiton ja Suomen intressit eivät riittävässä määrin kohdanneet. Janssonista poiketen katson kuitenkin, että tämän sodan suhteen Neuvostoliitto oli poliittinen ja sotilaallinen hyökkääjä ja että se valitsi sodan, ei Suomi. Oli Erkko kuinka tyhmä hyvänsä.

Jatkosota on sitten aivan toinen asia, koska siinä Suomi liittyi Saksan hyökkäykseen. Sekä Neuvostoliitto talvisodassa että Suomi jatkosodassa muuten pelasivat diplomatian keinoin vastustajan heikkoon asemaan. Suomi joutui talvisotaan ilman liittolaisia ja jatkosodassa Neuvostoliitto ajettiin sellaiseen asemaan, että se päätti aloittaa sodan ennaltaehkäisevällä iskulla. Tämä taas teki Neuvostoliitosta sotilaallisen hyökkääjän Suomen kohdalla.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni talvisodasta on, että me emme todellakaan tiedä olisiko se voitu välttää myönnytyksillä ja mikä hinta tästä politiikasta olisi myöhemmin tullut maksettavaksi. Tässä mielessä historian "mitä-jos" spekulaatiot ovat hauskaa ajanvietettä mutta eivät vakavasti otettavia eikä niiden pohjalta voi pätevästi tehdä sellaista johtopäätöstä jonka Jansson esittää. Ottaen huomioon miten Neuvostoliitto toimi 1940 Baltian ja Romanian suunnalla, miksi heikoksi koettu Suomi olisi jätetty rauhaan? Talvisodan seurauksena Neuvostoliittolla oli erittäin hyvä käsitys siitä, että Suomi oli liikaa ahdistettuna valmis myös "kunnialla kaatumaan". Tämä Neuvostoliiton piti jatkossa ottaa huomioon. Oliko sota ainoa keino saada tämä viesti perille Kremliin? En tiedä. Mitkään vakuuttelut kyvystä ja halusta puolustaa omaa aluetta eivät kuitenkaan vakuuttaneet Stalinia Moskovan neuvotteluissa. Jos muuten suhtaudutaan epäilevästi suomalaisten poliitikkojen lausumiin ja toimiin, miksi luottaa Stalinin kaltaisen poliitikon lausumiin?

Janssonin ajattelussa epäloogisin seikka on, että hänen mukaansa epäedullisessa asemassa olevan valtion ei kannata puolustautua. Kuitenkin jokainen hyökkääjä pyrkii diplomatian avulla eristämään uhrinsa ja jos mahdollista pitämään tämän tietämättömänä tulevasta kohtalostaan viimeiseen saakka. Tässä mielessä edellä janssonismiksi kutsumani ajattelumalli lausuu julki minkä tahansa hyökkäyssodan perusedellytykset. Se on vain käännetty siihen muotoon, että puolustajan kannattaa antaa periksi kun tilanne on kuitenkin toivoton. Historia on kuitenkin täynnä esimerkkejä siitä, että vastarinta onkin muuttanut mahdottoman mahdolliseksi. Käytännössä hyvin harva hyökkääjä on etukäteen julistanut valloitusaikomuksiaan, ne on kerrottu sitten kun sota on voitettu ja alueet vallattu. Jos homma menee pieleen, niin sitten voi aina sanoa että ei tässä koskaan enempää ollut tarkoituskaan saada.

[MM]

Olen yrittänyt ymmärtää Janssonin kliinistä kantaa talvisodan turhuudesta sillä ajatuksella, että oikeastaanhan uusi hallitus heti sodan alettua oli valmis hyväksymään neuvotteluissa vaaditut alueluovutukset, jos vain sota olisi saanut peruutettua. Aikaisemmin en ole huomannut näin kirjoitettavan, mutta jo mainitussa kirjassa:
Jägerskiöld Stig Talvisodan ylipäällikkö - Sotamarsakka Mannerheim 1939-1941
Otava, 1976, 383 s., painos: p1
tämäkin asia on sanottu. Vaikka kirjoitinkin, että kirjassa Mannerheimia käsitellään silkkihansikkain, on se muuten painava esitys talvisodasta. Sodan kannattavuuteenkin otetaan kantaa ja mainitaan mm. että NL oppi ainakin ottamaan pienet maat vakavasti. Lisäksi talvisota -teemoista käsitellään säälimättömästi Ruotsin kaksinaamaista peliä Suomen ja NL:n suhteitten välittäjänä. Tavallaan yhtä aihekokonaisuutta olevat mahdollinen Lännen avun turvin tehtävä Itä-Karjalan haltuunotto jo talvisodan aikana ja Saksan vihjailut revanssin mahdollisuudesta tulevat myös mainituiksi.

[Emma-Liisa]

[ Sinun ja Emma-Liisan keksimä peruste "kansallinen yhteneväisyys" onkin ilmeisesti jälkikäteen keksitty perusteeksi,

Ei ole, sen esittää myös Polvinen Paasikivi-eläm'äkerrassaan. Erityisesti asiaa korostaa Lauri Haataja teoksessa Kun kansa kokosi itsensä:

(s. 117) Aluksi lainataan presidentti Kallion arviosta neuvottelujen rauettua 13.11.1939:

"Miehemme palaavat tyhjin toimin Moskovasta, sillä sovintoon ei päästy. He (venäläiset) vaativat mahdottomia, kun tahtoisivat laivastonsa meidän linnoitusvyöhykkeen keskelle, ja muutenkin liikaa. Saa nähdä nyt, mitä tapahtuiu. Minä toivon yhä, ettei tule sotaa, vaikak he voivat kiusata meitä, että meidän täytyy pitää miehiä koolla. Mutta varmuutta ei ole."

"Presidentti Kallion tilannearvio oli tasapuolisin neuvottelujen päättymisen jäälkeen tehdyistä. Se noudatti Kyösti Kallion alunalkaen omaksumaa linjaa. Jos Neuvostoliitto pakottaisi Suomen pois linjaltaan (= pohjoismaisesta puolueettomuudesta), on parempi että sota tulee ulkoapäin kuin sisältä. Aikaisemmin presidentti oli ajatellut ennen kaikkea sitä, että Suomi kestäisi sittenkin paremmin ulkopuolisen vihollisen hyökkäyksen kuin sen kansallisen yhtenäisyyden romahduksen, joka seuraisi alueista alkavia vähittäisiä myönnytyksiä. Vaivoin ja vasta syksyn kuluessa kokoon saatu kansallinen yhtenäisyys oli rakennettu ehdottoman yksimielisyyden pohjalle."

Perusteena olivat historiallinen kokemus: (s. 12)

"Presidentti Kyösti Kallio, pääministteri A. K. Cajander ja ulkoministeri Eljas Erkko kansaaissodan kokeneen ikäluokan lipunkantajina uskoivat, ettö oli helpompi torjua ulkoapäin uhkaava vihollinen kuin rajojen sisältä alkava hajaantuminen. Vihamielisiksi tulkittujen suurvaltaetuujen huomionottaminen ja alueluovutukset olisivat johtaneet sisäisen rintaman repeämiseen, pahimmassa tapauksessa sisäiseen yhteenottoon ja sotilasjohdon ja vaikkapa suojeluskuntien ajautumisen avoimeen vastarintaan hallituksen päätöksestä riippumatta. Sen vuoksi yksikään vastuussa ollut poliittinen johtaja ei suositelut myöntymistä suurvallan uhkan allakaan. Mannerheim ja valtioneuvos J. K. Paasikiikääneivät suostuneet julkisesti puhumaan myönnytyksen puolesta."