Keskustelua: Epätavallisen elämänkulun tutkimus

[Katriina Lehto-Bleckert]

Epätavallisen elämänkulun tutkimus

Historiallisen aikakauskirjan elämäkertatutkimuksen teemanumero on tervetullut ja ajankohtainen, onhan tämä tutkimussuunta lisääntynyt niin, että voidaan puhua jopa elämäkertaboomista. Itseäni kiinnosti erityisesti tutkija Antti Häkkisen kirjoittama, metodologisesti painottunut artikkeli Johan Kockin (1861–1915) elämäkerran tutkimuksesta. Köyhistä oloista lähtöisin ollut Kock, joka eteni elämässään upseeriksi ja Helsingissä suurlakon aikana toimineen kansalliskaartin komentajaksi, on kaikesta päätellen kiinnostanut Häkkistä jo pitkään. Hän on jo vuonna 2000 julkaissut aiheesta tekstin otsikolla ”Oletteko te se sama Kokki? Johan Adolf Kockin elämänkulku.” Myös siinä Kockin elämän tutkimus pohjautuu elämänkulkuanalyysiin, joka tässä uudessa artikkelissa on tarkemman erittelyn kohteena.

Selkeästi tiettyä metodia esittelevät artikkelit eivät ole mitenkään tyypillisiä Haikille, joten Häkkisen teksti on hyvä päänavaus ja puolustaa paikkaansa. Se herätti minussa kahdenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin Häkkisen hyvin perusteellinen elämänkulkuanalyysin esittely esimerkkeineen havainnollistaa sitä, miten elämäkertoja voi hyödyntää historiantutkimuksessa: tutkimalla yksittäisen toimijan vaiheita saadaan samalla kuva hänen aikansa yhteiskunnan rakenteista sekä toimijan ja rakenteiden vuorovaikutuksesta.

Näin siis Kockin elämän tarkka erittely valottaa myös hänen aikalaistensa toimintaympäristöä ja vaikutusmahdollisuuksia – tai niiden puutetta. Se ei ole vähämerkityksistä, osuuhan hänen poliittinen toimintansa myös yhteen Suomen historian käännekohdista. Erityisesti minua miellyttivät Häkkisen tarkat havainnot siitä, mistä vaikutteet – esimerkiksi upseerin uralle lähtöön – tulivat. Häkkinen erittelee myös sitä, miten Kock yhtäältä monessa mielessä näytti ensisilmäyksellä olevan poikkeus, mutta toisaalta tarkemmin katsottuna olikin yksi monista. Hän esimerkiksi oli yksi harvoja työläisperheiden lapsia, jotka tuolloin pääsivät aloittamaan koulunkäynnin, mutta luokkatovereihin häntä yhdisti suomenkielisyys ja myöhemmin hänen sukupolvelleen yhteinen itsenäistymispyrkimys. Häkkinen nostaa esiin Karl Mannheimin yhteisen sukupolvikokemuksen mallin ja korostaa myös Kockille maan itsenäistymispyrkimyksen olleen ensisijainen tavoite; sosialismi tuli hänellekin vasta toisella sijalla.

Kockia koskeva elämänkulkuanalyysi lisää siten sekä häntä koskevaa tietoa että myös tuon ajan olosuhteiden tuntemusta. Se, mihin tämä metodi ei kuitenkaan täysin yllä, on selityksen löytyminen Kockin elämän suurimmalle käännekohdalle, joka ajoittui vuosiin 1905–1906. Tähän liittyy toinen huomioni. Kockin elämän alkupuoli aina tuohon käännekohtaan asti on mahdollista tehdä ymmärrettäväksi, mutta näiden kahden vuoden tapahtumille ei hyvä metodikaan auta löytämään täysin tyydyttävää selitystä.

Tämä vaihe näyttää myös olevan Häkkisen Kockia kohtaan tunteman kiinnostuksen ydin. Vastausta tähän hän etsii siitä, miten Kock lyhyellä aikavälillä päätyi täysin päinvastaisiin ratkaisuihin: suurlakon yhteydessä vuonna 1905 Kock oli sovittelun avulla saanut uhkaavan tilanteen kärjistymisen estettyä, mutta vuotta myöhemmin hän Viaporin kapinassa punakaartin päällikkönä toimi päinvastoin kapinan jatkamiseksi ja joutui sen epäonnistuttua pakenemaan maasta Yhdysvaltoihin. Vieraalla maalla Kockin elämä päättyi niin yksinäisenä, että hän koki tulleensa hylätyksi ja pyrki eri tavoin löytämään ymmärrystä omalle toiminnalleen. Hänen elämänsä traagista päättymistä kuvaa hyvin se, että hänen kirjansa ”Milloin paljastuu petos” ilmestyi postuumisti vuonna 1916.

Yksi syy siihen, että tyydyttävää selitystä Kockin vuosina 1905–1906 tekemiin ratkaisuihin on vaikea löytää, on luullakseni se, että tuossa vaiheessa hänen elämänsä todella muuttui poikkeukselliseksi. Tässä vaiheessa hän joutui tekemään ratkaisuja, joiden seurauksia oli mahdoton ennakoida – ja siten hän teki myös ’vääriä’, ts. tappioon johtaneita valintoja. Kockin kaltaisten epätavalliset vaiheet kokeneiden ihmisten elämä on erityisen kiinnostavaa, mutta sen tutkiminen vaativaa – eikä siihen aina löydy apua samoista välineistä kuin saman henkilön aiempien vaiheiden tai suurempien ryhmien kohdalla. Se, että Johan Kock vuosina 1905–1906 kävi läpi hyvin poikkeuksellisia vaiheita elämässään, johtuu ilmeisesti kyseisen vuosisadanvaihteen epätavallisten tapahtumien ja hänen persoonansa sekä elämänkokemuksensa yhteisvaikutuksesta.

Artikkelin lopussa Häkkinen pohtii sitä, miten Kock sattui olemaan ”oikeaan aikaan oikeassa paikassa”. Samoin Häkkinen kysyy suoraan, kuinka paljon sattumalla oli osuutta Kockin vaiheisiin. Häkkinen arvioi sattumalla olleen hyvinkin suuri osuus Kockin elämän suuressa käännekohdassa: ”Kun onni kääntyi, samat voimat, jotka nostivat, heittivät myös syrjään”, toteaa Häkkinen aivan lopuksi. Hän myös korostaa sitä, että ihmiselämän monimuotoisuuden selittämiseksi vaaditaan elämänkulkuanalyysin kaltaista joustavaa analyysimallia eikä siihen aina ole välttämättä mahdollista löytää yksinkertaisia selityksiä. Tätä voisi täydentää niin, että varsinkaan poikkeukselliset vaiheet kokeneiden ihmisten elämän selittämisessä ei hyväkään analyysimalli välttämättä yksin riitä.