*****
Vaikka avauksen Monikulttuurisuus ja suomalainen kulttuuri mukaan luulisi puhuttavan Suomesta, niin Ruotsiin päinkin juttu näyttäisi kuitenkin kulkevan.Tapio Onnela kirjoitti:Ruotsin äärioikeistolaisen Sverigedemokrat puolueen edustajat olivat huolestuneet siitä, että vanhat ruotsalaiset perinteet ovat uhattuina
Paljon on Ruotsin suvaitsevaisuus ja monikulttuurin sieto muuttunut viime sotia edeltävästä ajasta. Olikohan tässä kyse uuden vai vanhan ruotsalaisen perinteen vaalimisesta? Näitä juttuja ei Ruotsista juurikaan ole nostettu esiin, vaan maa esitetään aina kovin positiivisessa valossa mm. maahanmuuttajien suhteen. Liekkö huono omatunto syynä? Kuinkahan monta uutta kulttuuria tuovaa pakolaislaivaa Ruotsi käännytti takaisin jo ennen sotia?
Erlander Tage Muistelmia 1901-1941
Tammi, 1973, 288 s., 1. painos
Sivu 192-194:
Tage Fritiof Erlander oli Ruotsin pitkäaikainen pääministeri sotien jälkeen. (11. lokakuuta 1946 – 14. lokakuuta 1969)PAKOLAISPOLITIIKKA
"Koko tätä ongelmakimppua valaisivat yleisen mielipiteen ilmentymät käsiteltäessä yhtä sosiaaliministeriön toimialan suurta kysymystä, nimittäin pakolaiskysymystä.
Ruotsii etsiytyvä ennen kaikkea juutalaisten pakolaisten suuri joukko muistutti meitä joka päivä natsien Saksassa ja Itävallassa harjoittamasta hirmuvallasta. Useimmat eivät koskaan päässeet maahan vaan heidät torjuttiin rajoilla.
Gustav Möller pettyi todetessaan, miten vihamielisesti Ruotsin yleisen mielipiteen valtaosa suhtautui ajatukseen ottaa pakolaisia vastaan ja suoda heille turvapaikka. Erityisesti akateemisessa maailmassa harjoitettiin hurjaa agitaatiota. Uskoin mahdollisimman pitkään että nämä virtaukset olivat pinnallisia ja että niillä ei loppujen lopuksi ollut otetta yliopistopiireihin. Jouduin uusiin ajatuksiin. Lundissa, Uppsalassa, Tukholmassa hyväksyttiin suurilla enemmistöillä pakolaispolitiikkaamme vastaan suunnattuja päätöslauselmia. Jos meitä olisi arvosteltu liiallisesta pidättyvyydestä olisi arvostelijoita ollut helppo ymmärtää. Meidän kimppuumme käytiin kuitenkin sen vuoksi että olimme humaaneja, liian hölläkätisiä.
Natsien pakolaisia vastaan käymä kampanja huipentui vuoden 1939 alussa. Eräät lääketieteen asiantuntijat olivat ehdottaneet että Ruotsi ottaisi vastaan 10 (kymmenen) juutalaista lääkäriä. Sen ehdotuksen johdosta Lundin ylioppilaskunta hyväksyi 724 äänellä 342:ta vastaan päätöslauselman, jonka loppusanat kuuluivat:
"Tässä yhteydessä haluamme kuitenkin todeta että maahanmuutto, joka tuo vieraita aineksia kansamme keskuuteen, on mielestämme vahingollinen ja että sitä on mahdotonta puolustaa tuleville polville."
Ylioppilaat eivät kuitenkaan olleet yksin. Saimme suuren määrän kannanottoja, joita sävytti sama ajattelutapa.
Se tuntui nöyryyttävältä ja tuntuu yhä. Kaikki tämä tapahtui ennen sotaa. Ruotsi oli vapaa maa. Saatoimme itse päättää, kuinka kohtelimme pakolaisia. Emme voineet syyttää ketään. Saatoimme katsoa itseämme peilistä. Kuva ei ollut kaunis. On kuitenkin hyödyllistä nähdä millaisia olemme muodostaessamme mielipidettämme ilman ulkopuolista painostusta. Akateemisten nuorten enemmistö teki vapaasta tahdostaan valintansa: rotunäkökohtiin viitaten haluttiin torjua pieni joukko asiantuntijoita sen vuoksi että he olivat juutalaisia. Ruotsin pimeät vuodet eivät toden totta suinkaan alkaneet sodan puhjetessa."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tage_ErlanderParlamentin jäsen hänestä tuli 1932, ja valtiosihteeriksi hänet hyväksyttiin vuonna 1938. Hänestä tuli hallituksen ministeri vuonna 1944 ja opetusministeri 1945. Hänet valittiin Per Albin Hanssonin seuraajaksi pääministeriksi ja sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1946.
Kemppinen kirjoittaa samasta aiheesta vallan hurjia esimerkkejä:
Pakoon Ruotsiin
http://kemppinen.blogspot.com/2011/09/p ... tsiin.html
Joku kommentoija sanoi, ettei suomalaisilla maahanmuuttajilla ainakaan ole ollut maineensa kanssa ongelmia Ruotsissa… Täytynee siis kerrata: ”En Finne igen” eli ”taas suomalainen” oli ainakin 1960-1980 Ruotsin lehtien rikosuutisten vakio-otsikko. Kuuluisuutta nauttivat myös esimerkiksi ”Slussenin sissit”, joista hyvin suuri osa oli syväalkoholisoituneita suomalaisia.
Kirjoittelu muuttui ja asenne alkoi unohtua, kun tuli uusia ongelmia, nimittäin uusi Venäjä ja Baltia 1991 alkaen.
Ruotsi kulki pitkän tien. Uppsalan yliopiston ylioppilaskunta järjesti 1939 vastalausekokouksen, jossa oltiin yksimielisiä raivokkaasta hyökkäyksestä Saksasta ja Itävallasta maahan pyrkiviä, akateemisesta koulutettuja pakolaisia vastaan. Myös lehdistö riehaantui seitsemästä wieniläisestä lääkäristä.
Oikeusministeri K.W. Westman, joka istui virassaan vuoteen 1943, kiristi ulkomaalaislainsäädäntöä ja yllytti alaisiaan käyttämään painovapauslain porsaanreikiä. Puolan pakolaishallituksen raportit Saksan (Puolan alueen) tuhoamisleireiltä kiellettiin. Suurta eteläistä naapuria loukkaaviksi arvioidut elokuvat, kuten Chaplinin ”Diktaattori” joutuivat täysikieltoon.
Päiväkirjassaan Westman kiukutteli juutalaismiehistä, jotka osoittivat rodullisen ala-arvoisuutensa etenkin hysteerisellä käyttäytymisellään ja väitteillään, että juutalaisilla olisi Saksassa 1941-1942 muita ongelmia kuin ”tiettyä epämukavuutta”, josta he saivat syyttää itseään. Ruotsissa kun oltiin, myös Tukholman juutalainen seurakunta piti äärimmäisen pientä ääntä.
Juutalaiskysymys joutui uuteen valoon, kun saksalaiset ryhtyivät kuljettamaan maasta ja surmaamaan Norjan juutalaisia, joita ruotsalaiset olivat tottuneet kohtelemaan lähes vertaisinaan, monennen sukupolven norjalaisina. Kun Tanskan saksalaisjohto ilmeisesti tieten tahtoen antoi vastaavien suunnitelmien vuotaa, syntyi yksityisten hyväntekijöiden organisoima Tanskan juutalaisten pelastusoperaatio, jonka kustannuksiin Per Albin Hanssonin kaikkien puolueiden (paitsi kommunistien) hallituskin lopulta myönsi hiukan rahaa.
Sotien jälkeen entisen pääministeri Sandlerin komitea totesi, että oikeusministeriön suosikkitemppu oli viivyttää selvissäkin tapauksissa maahantulolupaa, kunnes hakijat oli kaasutettu kuoliaiksi. Näin tehtiin myös eräissä tapauksissa, joissa luvan hakijoiden vuosikymmeniä Ruotsissa asunut lapsi odotti vanhempiaan rahat kourassa – pakolaisten oli tietenkin vastattava elinkustannuksistaan niin että myös Skoonen turnipsipelloilla saaduista tienesteistä osa meni asuinparakkeja vartioineille poliiseille ja ministeriölle.
Saman selvityksen mukaan norjalaisia ja tanskalaisia vastarintaliikkeen taistelijoita luovutettiin Ruotsin rajalta suoraan Gestapolle – kunnes käytäntö muuttui Stalingradin ja etenkin Kurskin taistelujen jälkeen. Eivätkä Englanti ja USA liioin jääneet aivan tuppisuiksi, vaikka kansanmurha ei niitä sinänsä kiinnostanut sodan kestäessä.
Valtiopäivillä kansanedustaja Wallén jäi historiaan vetoamalla:”… ei pidä ottaa [juutalaisia] tänne oppimaan ammatteja ja kilpailemaan ruotsalaisten virkamiesten kanssa ja sopeutumaan Ruotsin kansaan. Aasialainen kansanaines ei sovellu kunnon ruotsalaisten keskuuteen…”
Asioilla on puolensa. Ruotsalaiset pitävät täysin aiheellisesti esillä Folke Bernadotten ja Raoul Wallenbergin muistoa. Asiaan eli Saksan vaikutuksiin Ruotsin politiikassa ja elinkeinoissa syvällisimmin perehtynyt Lars Åmark nostaa esiin myös yksittäisiä virkamiehiä, kuten Gösta Engzellin, jotka pelastivat suuren määrän ihmisiä esimiestensä ja hallituksen penseydestä ja pelokkuudesta huolimatta.
Sekin on syytä muistaa, että vaikka poliittinen oikeisto ja kuningashuone olivat hyvin saksalaismielisiä ja eräillä johtavilla natseilla, etenkin Göringillä, oli herttaiset suhteet Ruotsiin, kansallissosialismi aatteena ja puolueena ei menestynyt Ruotsissa. Sekään ei auttanut, että suuret kansallissankarit, kuten tutkimusmatkailija Sven Hedin, ajoivat rajusti Saksan asiaa ja olivat vielä sodan päättymisen jälkeen sitä mieltä, että Hitler oli maailmanhistorian kaikkien aikojen suurin hahmo.