Meänkieli Ruotsissa

[Jaakko Hakkinen]

Meänkielen asema on monimutkainen. Historiallis-kielitieteellisesti sen voidaan sanoa olevan osa suomen kielen länsimurteiden peräpohjalaismurteistoa, ja rajan itäpuolisiin murteisiin sitä yhdistävät tunnetut "lappilaiset" äänteenmuutokset.

Nykytasolla ja erityisesti pitäen kriteerinä ymmärrettävyyttä meänkieli voidaan nähdä omana kielenään: se on omaksunut niin paljon ruotsalaisia lainasanoja, että ymmärrettävyys sen ja suomensuomen välillä on heikentynyt.

Identiteetin kannalta - osin kai valtioiden rajan vuoksi - meänkieliset eivät koe olevansa aivan samaa joukkoa kuin suomalaiset, joten kielikin hahmotetaan erilliseksi.

Erilaisuus standardisuomeen ei kuitenkaan liene merkittävästi suurempaa kuin aikoinaan savolaisten ja karjalaisten pakottaminen turkulaisen kirjakielen alle. Tällainen diglossia, jossa "äidinkielen" ja kirjakielen välinen ero on niin suuri, että ymmärrettävyys vaatii jatkuvaa altistumista kahdelle eri kielimuodolle, on aika yleinen ilmiö maailmalla: usein kirjakielet perustuvat yhteen aluemurteeseen, muiden murteiden ollessa kauempana.

Vaihtoehtoja:
- tornionlaaksolaisten jatkuva altistaminen standardisuomelle, niin että he oppisivat kasvaessaan molemmat kielimuodot.
- oman kirjakielen kehittäminen meänkielelle eli itsenäisen kielen status.

Huomioon tulee ottaa puhujien oma identiteettikäsitys, mutta voidaan myös pohtia, kumpi vaihtoehto tekisi kielestä elinvoimaisemman. Ehkä kuuluminen osaksi suurta suomen kieltä antaisi puhujille uutta ylpeyttä, sen sijaan että he ajattelevat etteivät ole edes suomalaisia vaan viimeinen jäänne jostain käyttökelvottomasta mummujen kyökkipajatuksesta. Kielenvaihdoissa status ja hohdokkuus (prestiisi) on tärkeässä asemassa, ja siten myös kielen säilymisessä. Puhujat vaihtavat kielensä parissa sukupolvessa ruotsiin, ellei oman kielen arvostus nouse.