Helsingissä taisteltiin 95 vuotta sitten

[nylander]

Tammikuussa uudistettu "pikku-Hesari" oli tänään uhrannut koko tabloid-aukeamansa toimittaja (?) Anna-Riitta Sippolan kokoamalle jutulle päivälleen 95 vuotta sitten,12. - 13.4.1918, tapahtuneesta Helsingin valtauksesta. (Tekstin osuus tosin kutistui tavanomaisen niukaksi kuvien ja suurikokoisen kartan vallatessa ainakin puolet käytössä oleesta tilasta.)

Jutun tiedot perustuivat tuoreeseen materiaaliin: Tuomas Hopun tänä vuonna ilmestyneeseen kirjaan Vallatkaa Helsinki.Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918 (Gummerus 2013) sekä sitäkin enemmän tutkija Samu Nyströmin haastatteluun. Nyström valmistelee Sippolan mukaan väitöskirjaa helsinkiläisten elämästä vuosien 1914 - 1918 kriisiaikana.

Tuomas Hopun kirjan ainakin itse ymmärsin jonkinlaiseksi lähes yksinomaan tapahtumahistoriaa kirjaavaksi reportaasiksi. Kirjoittaja kuvaa miten Itämeren-divisioonaan joukot työntyivät venäläisten Albergaan eli Espoon Leppävaaraan maailmansodan vuosina rakentamista ja punaisten surkeasti puolustamista kantalinnoitetuista asemista helposti selvittyään Huopalahden ja Meilahden kautta itse kantakaupungin kaduille. Sitten seuraa yksityiskohtainen, lukijaa välillä vähän väsyttänytkin selvitys siitä, miten saksalaisten partiot kollasivat pääkaupunkia katu kadulta, kortteli korttelilta ja melkeinpä talo talolta kaikkine asiaan liittyvine laukaustenvaihtoineen. Itselläni oli ollut mielikuva, että punaisten vastarinta keskittyi lähinnä jättiläismäisen Turun kasarmin tienoille ja toisaalta Siltasaareen. Todellisuudessa, kuten Hopun kirjasta käy ilmi, punaiset puolustivat asemiaan laajalla alueella, sitkeästi ja intensiivisesti keskeisissä kaupunginosissa Kruununhaassa, Kampissa, Kaartinkaupungissa ym. Lauantaina 13. huhtikuuta tapahtunut Siltasaaren puolustuksen luhistuminen oli vain lyhyt, humahduksenomainen loppuepisodi.

Hoppu on rakentanut selvityksensä myös arkistolähteiden varaan.(Tosin niiden luettelo ainakin minun kappaleestani puuttui kokonaan.) Sen sijaan kiinnitti huomiota paikoin erittäin voimakas tukeutuminen vuonna 1938 ilmestyneeseen "vapaussodan" 20-vuotismuistoteokseen Helsingin valtaus 12.4.1918. Helsingfors intagning. Toisaalta kokonaan Hopun kirjallisuusluettelosta näkyy jostain syytä puuttuvan Laura Kolben ja jo mainitus Samu Nyströmin aivan ilmeisesti tapahtuman 90-vuotismuistoksi 2008 julkaistu teos Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota.

Kerronnan objektiivisuus ei tämänkaltaisessa tapahtumahistorian kuvauksessa juuri joudu koetteelle. Mielestäni voidaan kuitenkin kysyä, onko punaisen Helsingin alkuajoista kirjassa aivan 20-luvun tyyliin käytetty nimitys "hirmuvalta" ihan asianmukainen - huolimatta punaisen terrorin aiheuttamista tihutöistä. Punaisen Helsingin kuuluisin, monissa kuvateoksissakin esitelty, Svenska reallyceumin tiloissa Liisankadulla säilytetty vankijoukko, johon kuului jo pelkästään Kirkkonummen taisteluiden päättyessä helmikuussa nelisensataa vangiksi joutunutta suojeluskuntalaista, vapautettiin ilman henkilötappioita huolimatta paniikinomaisista tunnelmista punaisten puoluksen luhistuessa. Esim. Juhani Ahon kuulusta kolmiosisesta Hajamietteitä kapinaviikoilta -teoksesta ei oikein saa vanvistusta käytetylle epiteetille, vaikka Aho oli kaikkea muuta kuin punaisen regiimin sympatisoija. Ja sitä paitsi: hirmuvalta-nimitystä ei kirjallisuudessa liioin ole tapana käyttää vallanvaihdoksen tapahduttu Suomessa kevään ja kesän 1918 aikana vallinneista oloista. - Kaikkkiaan Hopun kirjasta saa kyllä hyvin perusteellisen kuvan näistä pääkaupungin historian kenties dramaattisimmista päivistä. Jo yksinomaan ns.perinteensiirron vuoksi tällaisia kirjoja tarvitaan.

Yksi asia jäi minua kirjan luettuani kovasti askarruttamaan: valkoisen terrorin täydellinen puuttuminen Huopalahden ampumisia ja Viron väliaikaisen hallituksen ulkoministerin Jûri Vilmsin ja hänen kolmen seuralaisensa oletettua surmaamista Töölön sokeritehtaalla lukuun ottamatta. Hoppu kirjoittaa: "Järjestelmällisiä teloituksia ei pääkaupungissa toimeenpantu aluksi lainkaan. On vaikea sanoa, mistä tämä johtui." Pääasiallisena selittäväksi tekijäksi Hoppu näkee Itämeren-divisioonan kurinalaisuuden ja sen, että saksalainen päällystö ei suosinut punaisiin kohdistunutta ankaraa rankaisutoimintaa. Toisaalta lukijan mielessä herää kysymys, onko asiaa riittävästä edes tutkittu. Toimittaja Anna-Riitta Sippola otsikoikin HS:ssa 13.4.2013 sivujuttunsa: Terrori ja teloitukset yhä osin selvittämättä. Tappiolukujen suhdekin vaikuttaa hämmentävältä, olkoonkin että saksalaisten ammattisotilaiden vastustajat kävivät "amatöörien sotaa": noin 400 punakaartilaista, 60 saksalaista ja 23 suojeluskuntalaista kaatunutta. Lisäksi heräsi itselläni kysymys, miten "levinnein nykytulkinta" punaisesta ja valkoisesta terrorista "rationaalisena selustan puhdistamisena ja varmistamisena" soveltuu "vilhelmiinisen terrorin" poissaoloon - olihan kyse sentään maailmansodan rintamilla rutinoituneista taustelijoista, jotka Hopun mukaan olivat etenkin Belgiassa ja Venäjällä osoittautuneet varsin päättäväisiksi ja julmiksikin toimiessaan väitettyjä sala-ampujia tai vakoilijoita vastaan.

Ihan kuriositettina voisi mainita, että 1990-luvulla Suomessa toimi Yleisradion Radio Mafia -niminen nuorisokanava. Satuin kuulemaan kyseiseltä kanavalta tasan yhden mutta sitäkin mielenkiintoisemman ohjelman, joka käsitteli Helsingin "nuoriso-ongelmaa" 1900-luvun alussa. Ilmaisesti muistitietoon nojautuen ohjelmassa väitettiin, että saksalaisten "puhdistaessa" Helsinkiä myös joukko ei-poliittisia Sörkan ja muiden Pitkänsillan takaisten kaupunginosien sakilaisia vietiin niinsanotusti mäkeen. Ohjelman totuusarvosta en tietenkään mene väittämään yhtään mitään, ettei siitä nyt syntyi uutta kalabaliikkia. Todettakoon, että Kari Koskelan Huligaanit. Katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan (SKS 2002) ei edellä sanotusta tiedä kertoa mitään - ehkä siksi, ettei ole mitään kerrottavaa.

Sitten vielä toinen kuriositeetti: Kirjailija Kjell Westön Finlandia-palkitussa romaanissa Missä kuljimme kerran ja sen äsken uusintana ajetussa tv-dramatisoinnissa Svenska reallyceumin vankien yhtenä vartijana esiintyy salaperäinen ja outoudessaan pelottavaksikin tarkoitettu naishahmo, "musta enkeli". Olisikohan tällaiselle myytinmuodostukselle antanut alkusysäyksen se, että Hopun kuvauksen mukaan Siltasaaren puolustuksen viime vaiheessa Kallion kirkon luona olleen kaartilaisjoukon johdon otti käsiinsä eräs täysmustiin pukeutunut naiskaartilainen, joka huudoillaan kehotti hyökkäykseen saksalaisia vastaan mutta joka hetkeä myöhemmin meni viholliskranaatista "kerta kaikkiaan kappaleiksi"?

[Ilmo Kekkonen]

Yksi asia jäi minua kirjan luettuani kovasti askarruttamaan: valkoisen terrorin täydellinen puuttuminen Huopalahden ampumisia ja Viron väliaikaisen hallituksen ulkoministerin Jûri Vilmsin ja hänen kolmen seuralaisensa oletettua surmaamista Töölön sokeritehtaalla lukuun ottamatta. Hoppu kirjoittaa: "Järjestelmällisiä teloituksia ei pääkaupungissa toimeenpantu aluksi lainkaan. On vaikea sanoa, mistä tämä johtui." Pääasiallisena selittäväksi tekijäksi Hoppu näkee Itämeren-divisioonan kurinalaisuuden ja sen, että saksalainen päällystö ei suosinut punaisiin kohdistunutta ankaraa rankaisutoimintaa. Toisaalta lukijan mielessä herää kysymys, onko asiaa riittävästä edes tutkittu.

Ilman erityistä asiaan perehtymistäkin tulee esiin muutamia syitä.
Ilman muuta yksi tekijä on, että valloittajina olivat saksalaiset. Näin jäivät puuttumaan valkoisen armeijan välittömät kostotoimet valtauksen jälkeen. Nehän kuuluivat asiaan muualla ja olivat erittäin rajuja Tampereella ja Viipurissa.

Poikkeuksena näyttäisi olleen Huopalahdessa 12.4. tapahtunut 46 punaisen ampuminen.

Toinen syy voisi olla kaupungin koko. Pienemmissä kunnissa oli tiedossa, ketkä punaiset olivat mihinkin syyllistyneet ja ketkä yleensä olivat punaisten kannattajia. Näin oli helppo koota ne, jotaka olivat käsiin saatavissa ja ampumiset voitiin aloittaa usein aivan välittömästi. Lisää uhreja haettiin sitten vankileireiltä.

Helsingissä ei välttämättä punaisten teoista ja niiden toimeenpanijoista niin tarkkaan tiedetty, eikä tekijöitä tunnettu.Lisäksi kaupungista oli paljon punaisia rintamilla ja myös itään päin paenneina.

Muualla pantiin usein pikavauhtia pystyyn kenttäoikeus ja/tai puhdistuslautakunta. Tällaisia ei Helsingissä tainnut toimia(?), ainakaan aluksi.

Oleellista oli myös, että kaupungissa lähti valkoinen hallinto heti käyntiin. Paikalle ilmaantui senaattoreita ja kansanedustajia sekä virkamiehiä.Saksalaiset luovuttivat vankinsa senaatin jäsenille. Oikeustoimikunnan päällikkö Onni Talas luovutti vastuun vangeista dosentti Antti Tulenheimolle. Tosin sotilaspoliispäällikkö Ossian Procope tuli pian vaatimaan heidän luovuttamistaan armeijalle.

Nämä kaikki tekijät ilmeisesti viivyttivät koston aloittamista.Helsingin vankileireille kyllä kertuyi väkeä, suurimmillaan noin 13 000.Vankimäärää lisäsi laajalle levinnyt ilmiantomentaliteetti, jonka uhreiksi joutui aivan viattomiakin ihmisiä.

Kesäkuussa sai surmansa 215, heinäkuussa 431 ja elokuussa 215. Vankimäärä pieneni 15.09. mennessä alle puoleen pääasiassa muualle lähettämisen takia.Myös ehdonalaiset tuomiot ja armahdukset pienensivät vankilukua.Kaikkiaan Helsingin leireillä kuolleita oli noin 1 300 eli 10 % vankileirikuolemista ja myös Helsingin suurimmasta vankimäärästä.

Luvut ovat Jari ja Jouni Eerolan tutkimuksesta "Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918".

[Vetehinen]

Itselläni oli ollut mielikuva, että punaisten vastarinta keskittyi lähinnä jättiläismäisen Turun kasarmin tienoille ja toisaalta Siltasaareen.

Muistaakseni Turun kasarmilla punaiset halusivat antautua, mutta saksalaiset ampuivat heidät konekiväärillä.

[Emma-Liisa]

Sen sijaan kiinnitti huomiota paikoin erittäin voimakas tukeutuminen vuonna 1938 ilmestyneeseen "vapaussodan" 20-vuotismuistoteokseen Helsingin valtaus 12.4.1918. Helsingfors intagning.

Muistelen kuulleeni, että sotatapahtumia kuvattiin ainakin Tampereen kohdalla 1938 muyös punaisille tunnustusta antaen.

Silti on selvää, että tällainen lähde aiheuttaa erityisiä ongelmia. Mielen tulee, onko suojeluskuntalausten osuutta haluttu korostaa saksalaisten kustannuksella.

[nylander]

Sen sijaan kiinnitti huomiota paikoin erittäin voimakas tukeutuminen vuonna 1938 ilmestyneeseen "vapaussodan" 20-vuotismuistoteokseen Helsingin valtaus 12.4.1918. Helsingfors intagning.

Muistelen kuulleeni, että sotatapahtumia kuvattiin ainakin Tampereen kohdalla 1938 muyös punaisille tunnustusta antaen.

Silti on selvää, että tällainen lähde aiheuttaa erityisiä ongelmia. Mielen tulee, onko suojeluskuntalausten osuutta haluttu korostaa saksalaisten kustannuksella.

Ilmaisin itseäni ehkä vähän epäselvästi, sillä kyseinen teos (1938) käsittelee pelkästään Helsingin valtausta huhtikuussa 1918, esim. Tampereesta ei tietääkseni puhuta mitään. Tällainen ns. osanottajateos luonnollisesti onkin ensiarvoinen lähde kuvattaessa yksityiskohtaisesti taistelutapahtumia. Silti olisin lukijana toivonut, että vuoden -38 teoksesta välittyvää saksalaista ja valkoista näkökulmaa olisi vieläkin enemmän ristivalotettu muullakin aineistolla, mihin tosin lähdetilanne ei tekijän mukaan juuri antanut mahdollisuutta. Helsingin suojeluskuntalaisten osuus tosiaan vaikuttaa tässä uudessakin kirjassa melkoisen korostuneelta ottaen huomioon,että heidän taistelupanoksensa Itämeren-divisioonan sotilaisiin verrattuna jäi kovin vaatimattomaksi.

Muistelen Pekka Tarkan luonnehtineen Ylikankaan Tie Tampereelle -kirjaa sen 1993 ilmestyttyä yleisilmeeltään jotenkin vanhahtavaksi, ns. ensimmäisen tasavallan 1918-kuvauksia muistuttavaksi. Samaa sopii mielestäni jossain määrin myös Hopun teokseen, varmaan paljolti juuri lähdeaineistonsa vuoksi, ja tekijä ilmoittaakin esipuheessaan, että "erään toisen kirjoittajan luonnehdintaa mukaillakseni, tämä teos on dokumentaarinen kuvaus Helsingin valtaukseen johtaneista sotatoimista".

Pienet yksityiskohdatkin muuten paljastavat, miten epävarmalla pohjalla sodan vaatimien uhrien lukumäärä yhäkin on - ja sellaiseksi ehkä jääkin. Esim. saksalaisten Huopalahdessa ampumien punaisten lukumääräksi Eerolan & Eerolan kirjassa ilmeisesti mainitaan 46, kuten Ilmo Kekkonen viestissään kertoi. Tuomas Hoppu on kirjassaan ottanut tapauksen kriittiseen tarkasteluun ja päätynyt siihen, että [t]odennäköisesti ammuttuja ei kuitenkaan ollut pariakymmentä enempää". Lähteenä hänellä on tässä kohdin ollut mm. ilmeisen tuore kirjeenvaihto Tauno Tukkisen kanssa.

[Emma-Liisa]

Sen sijaan kiinnitti huomiota paikoin erittäin voimakas tukeutuminen vuonna 1938 ilmestyneeseen "vapaussodan" 20-vuotismuistoteokseen Helsingin valtaus 12.4.1918. Helsingfors intagning.

Muistelen kuulleeni, että sotatapahtumia kuvattiin ainakin Tampereen kohdalla 1938 muyös punaisille tunnustusta antaen.

Ilmaisin itseäni ehkä vähän epäselvästi, sillä kyseinen teos (1938) käsittelee pelkästään Helsingin valtausta huhtikuussa 1918, esim. Tampereesta ei tietääkseni puhuta mitään.

En tarkoittanutkaan tätä teosta, vaan jotain Tampereen taisteluja 30-luvulla kuvaava, jossa ainakin todettiin punaisten sotilaallinen urhoollisuus. Mikä tietysti myös korostaa voiton arvoa.

Mitä Helsinkiin tulee, niin punaisten puolella muistelijoita oli sattuneista syystä vähemmän, mutta kai heitäkin silti oli.