Suomen Akatemian hiljattain julkaistussa historian ja arkeologian SWOT-analyysissä mainittiin yhtenä historiantutkimuksen heikkoutena ”profession suojaamattomuus”. Tähän samaan kipupisteeseen tuntuu törmänneen myös tamperelainen historiantutkija Marko Tikka joka käsittelee artikkelissaan Elämäntapahistorioitsijoista tätä samaa tematiikkaa. Tikan mielestä kuluttajansuojan tulisi puuttua siihen, mitä sanotaan historiantutkimukseksi, eikä jokaista kaksi kirjaa menneisyyttä esittävän omakustanteen kirjoittajaa saisi kutsua historiantutkijaksi.
Tikka kuvailee ns. "elämäntapahistorioitsijoita":
Marko Tikka puutuu myös nimettömänä esiintymiseen verkkokeskusteluissa:Mutta elämäntapahistorioitsijoihin. Olen tavannut monia muilla elämän aloilla ansioituneita, usein varttuneita ja melkein yhtä usein miespuolisia henkilöitä, jotka kuuluvat tähän ihmislajiin. He ovat insinöörejä, varatuomareita, eri asteiden opettajia tai yhteiskuntatieteilijöitä. Vaikuttaisi siltä, että jokin heidän elämästään puuttuu, koskapa he innostuvat historiasta niin kovasti, että he mielellään ryhtyvät ”historioitsijoiksi” tai jopa ”historiantutkijoiksi,” vaikka tähän titteliin heillä ei olisikaan koulutusta.
Sinänsä tässä ei ole mitään vikaa, ainakaan niin kauan, kun nämä henkilöt eivät julkisuudessa ala tituleerata itseään historiantutkijoiksi. Se kun on titteli, joka on ansaittu.
Ja miksipä sitten kuka tahansa ei voisi kirjoittaa historiaa? Voi toki. Sanotaan, että jokainen tuotettu historiakirja on hyvästä, osoittaa että historia kiinnostaa ja jokainen siitä tehty tuote lisää tietouttamme. Se on kaunis ajatus, mutta lakkaa toimimasta, kun itsensä historiantutkijaksi nimittämä harrastelija a) kopioi ”tutkimuksensa” tiedot jonkun oikeasti tekemästä tutkimuksesta tai b) kirjoittaa puuta heinää.
Lopuksi Tikka vielä esittää, että kuluttajien kuluttajansuojan vuoksi kuka tahansa ei saisi kutsua itseään historiantutkijaksi, eikä mitä tahansa menneisyyttä käsittelevää julkaisua saisi sanoa historiantutkimukseksi:Voisin väittää, ettei enää tehdä virallista tai epävirallista (ja sitenkö oikeampaa?) tutkimusta, on vain hyviä ja huonoja tutkimuksia. Tieteellä on myös taipumus korjata aikaisempien töiden puutteita tai mahdollisia virheitä. Julkisella keskustelulla sen sijaan ei, moderaattoreista huolimatta, näytä olevan mitään tolkkua, ainakaan niin kauan kun ihmiset saavat nimettömänä kirjoitella mitä sylki suuhun tuo. Ymmärrän, ettei työpaikkojen huonoa henkistä ilmastoa käsittelevässä keskustelussa haluta esiintyä omalla nimellä, mutta jos puhutaan niin vaarattomasta asiasta kuin ihmisiän takana oleva historia, en näe mitään erityistä syytä, jonka vuoksi olisi saatava käydä keskustelua nimettömänä. Paitsi sen, että nämä palstat tuottavat ylläpitäjilleen mainostuloja ja uskon siitä, että ollaan mukana sähköisten medioiden alati kiihtyvässä – ja siksi ylilyöntejä vaativassa – kilpailussa.
Valitettavaa on, että se, mikä on tutkimusta, mikä jotakin muuta, näyttää hämärtyneen jopa asiaa harrastavilta ja työkseen julkisuutta tuottavilta tahoilta. Historiantutkija sisälläni kokee tulleensa viillellyksi, kun kirjakaupassa näen kaupalliselta kustantajalta tulleen kirjan, jossa on raflaava aihe, mutta tuote ei sisällä tutkimuskysymystä, ei jäsennystä, ei lähdekritiikkiä eikä minkäänlaista historiantutkimuksen ammattitaidon kosketusta. Ja tällaista kirjaa myydään ”historiantutkimuksena”.
Kun tällaisia tapauksia on viime aikoina ollut useampia, olen alkanut ajatella, että jonkinlainen kuluttajansuoja olisi hyvä saada koskemaan myös sitä, mitä saa nimittää historiantutkimukseksi, mikä on rehevillä jutuilla täytetty tötterö. Sama kuluttajansuoja saisi koskea myös nimikettä historiantutkija. Olen minäkin maalannut viime kesänä mökillä kokonaiset kaksi päivää ikkunapuitteita, mutta en siltä pohjalta väitä itseäni paikallislehdessä maalariksi. Historiantutkijaksi sen sijaan näyttää voivan itsensä nimittää jokainen kaksi kirjaa lukenut ja sen pohjalta omakustanteen kirjoittanut kansalainen.