Kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki kirjoittaa Suvivirrestä blogissaan Officium Inquisitionis. Hänen mielestään virressä nimenomaan on kyse uskonnonharjoittamisesta sekä sisällön että esitystavan perusteella.
…Asiat kuten ”suomalainen kulttuuri” tai ”traditio” ovat vähintäänkin hankalia. Niin hankalia, että niitä tutkitaan ja määritetään jatkuvasti uudelleen useamman yliopistollisen oppiaineen piirissä. Eikä kyse suinkaan ole vain akateemisesta hiustenhalkomisesta, vaan ennen kaikkea siitä, että inhimillinen toiminta on jatkuvassa liikkeessä ja pakenee lopullista totuutta julistavia määritelmiä. Se tekee siitä kiehtovan tutkimuskohteen, mutta samalla humanistisen tutkimuksen käsitteistä kehnoja oikeudellisia mittatikkuja. Tämän toteaa myös apulaisoikeuskansleri päätöksessään: ”suomalainen kulttuuri” taikka ”juhlaperinne” eivät ole oikeudellisia, objektiivisia eivätkä varsinkaan pysyviä ja staattisia ilmiöitä.” (s. 8/10). Tietenkään näissä keskusteluissa ei edes ole kyse analyyttisistä käsitteistä, vaan sanojen arkikielisestä käytöstä, mikä sotkee asiaa entisestään.
Se, kuinka epämääräisestä asiasta tässä on kyse, käy ilmi Turun yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Veli-Pekka Viljasen Yle uutisille antamasta lausunnosta:
“Itse annan aika paljon painoa sille, että uskonnonvapauslakia säädettäessä eduskunnan perustuslakivaliokunta tulkitsi ja hyväksyi ajatuksen, että esimerkiksi Suvivirren kohdalla on enemmän kysymys yhteiskunnan traditioihin ja perinteisiin liittyvästä kysymyksestä kuin uskonnonharjoittamisesta, sanoo Viljanen.”
”Yhteiskunnan traditiot ja perinteet”, mutta ei uskonnonharjoittamista? Kaikilla traditioon, kulttuuriin ja perinteeseen vetoavilla vaikuttaa olevan implisiittinen käsitys, että nämä eivät sisällä uskonnonharjoittamista, ainakaan uskonnonvapauslain tarkoittamassa muodossa. Koska Suvivirsi kuuluu juhlakulttuuriin, traditioon tai mihin milloinkin, sitäkään ei tule pitää uskonnonharjoittamisena. Mistä lähtien nämä asiat sulkivat toisensa pois? Eivät tietenkään milloinkaan, päinvastoin Suvivirren pitäminen suomalaisena kulttuuriperintönä todistaa päinvastaista. Seurauksena toki on myös paradoksi: uskonnollista osaa koulujen traditioista puolustetaan sanomalla, ettei traditio ole oikeastaan uskonnollista.
Paitsi että lainsäädännön kommentoijat liikkuvat älyllisesti heikoilla jäillä perustellessaan tulkintoja vesitetyillä ja sisäisesti ristiriitaisilla tokaisuilla perinteestä ja suomalaisesta kulttuurista, niin vielä enemmän metsään menevät he, jotka heittävät lonkalta arvioita uskonnollisesta sisällöstä ja kokemuksesta. Apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja viime vuoden lausunnossa Suvivirrestä (Dnro 2488/4/13) ryhtyi tällaiseen sisältöanalyysiin:
”Käsitykseni mukaan yllä siteeratuissa puitteissa pysyttäessä suvivirttä ei kuitenkaan koulun kevätjuhlassa laulettuna voida pitää sisällöllisesti korostuneen uskonnollisena: sana Jumala kyllä mainitaan, mutta vain kerran. ”
Kun Jumala mainitaan vain kerran, niin kyseessä ei ole korostuneen uskonnollinen sisältö? Melko mutkatonta tulkintaa, etenkin kun unohdetaan sanat ”Luoja”, ”Herra”, ja ”Jeesus”. Ehkä keskiajantutkijan silmä on jotenkin ylivirittynyt, mutta minä pitäisin Suvivirttä erittäin uskonnollisesti ladattuna, en pelkästään sisällöltä, vaan myös sisällön ja esittämistavan vuorovaikutuksen perusteella.
Aiheeseen on tarttunut myös Nils Erik Villstrand Åbo Akademin pohjoismaisen historian professori blogikirjoituksessa Blomstertid och kulturarv, joka päätyy hieman toisenlaiseen näkemykseen kuin Reima Välimäki:Musiikki on elämyksellistä ja tunteita herättävää, ja tässä siihen yhdistyy vahva uskonnollinen vaatimus (Herran ylistäminen), joka toteutetaan samalla hetkellä itse laulaen. En nyt väitä, että tämä väistämättä herättäisi suurta jumalanpelkoa jokaisessa kesälomaa odottavassa teinissä, mutta on täysin perusteetonta väittää, etteikö Suvivirressä olisi korostuneen uskonnollista sisältöä ja potentiaalia uskonnolliseen kokemukseen, myös koulun kevätjuhlassa.
Kaikesta nurinasta huolimatta en nyt esitä, että Suvivirsi pitäisi suin päin kieltää. Ymmärrän myös niitä, joiden mielestä se on kaunis kevätjuhlan ohjelma. Mutta jos se halutaan sisällyttää kaikille pakollisen peruskoulun ohjelmaan, niin sen puolustajien kannattaa keksiä vankemmat perustelut kuin epämääräiset heitot perinteestä tai vielä epätoivoisemmat selittelyt, ettei kyseessä oikeastaan ole uskonnon harjoittaminen.
Villstrand korostaa sitä miten monikulttuurisessa yhteiskunnassamme erilaisuus on hyväksyttävä ja sitä pitää kunnoittaa ja Suvivirsi on meidän kulttuurimme ominaispiirre:
Villstrand korostaa suvaitsevaisuutta, mutta siihen kuuluu myös oman perinteen arvostusDet multikulturella samhälle som vi långsamt blir en del av kräver att vi lär oss hantera olikhet och visa respekt. Så exit, ”Den blomstertid” i traditionell tappning? Jag hör inte till dem som tänker så. Att avstå från någonting så centralt i vårt kulturarv förefaller inte särskilt väl övervägt eftersom det inte är i någons intresse att så sker.
Vaikka hänen mielestään kulttuuriperintö on hyvin löysä käsite ja toki Suvivirsi on mitä syvimmin kristillistä traditiota mutta Villstrandin mielestä myös meillä kalpeakasvoisilla pohjoisen asukeilla, jotka ovat jälleen kerran, kuin ihmeen kaupalla selvinneet ankarasta talvesta annettava mahdollisuus osallistua kulttuurien välisen dialogiin omasta näkökulmastamme:Tolerans är onekligen ett honnörsord och en ledstjärna i det mellanmänskliga umgänget men av toleransen följer inte med logisk nödvändighet ett krav på självutplåning. Snarare tvärtom, den förutsätter som jag ser det en bevarad mångfald, att det finns något substantiellt att tolerera. Tolerans är således åtminstone i sin klassiska betydelse inte detsamma som att omfatta (”gilla” på twitterska).
Ja mitä sitten tulisi tilalle? Olisiko Disneyjoulun kuvasto sitten parempi vaihtoehto, eihän joulupukkiin ja tonttuihinkaan kovin moni usko:Kulturarv är i likhet med kanon vid närmare eftertanke ett lömskt begrepp – vad som ingår i det och vad som ställs utanför skall vara underställt kontinuerlig diskussion – men det går inte att komma ifrån att vi förvaltar ett i hög grad kristet arvegods. I en genuin interkulturell dialog skall också vi blekansikten i norr som överlevt ännu en vinter ha något för oss värdefullt att erbjuda. ”Idas sommarvisa” må vara hur fin som helst, men inte lär den kunna ersätta ”Den blomstertid”. Det ljusa kristna budskapet om en nåd som räcker året om i psalmen kan rimligen vid behov vägas upp med hjälp av programinslag som lyfter fram pärlor ur andra kulturkretsars skattkammare.
* Tässä uskonnoton uusversio (Pro Seremoniat) virren sanoista:”Jultomtens verkstad” à la Disney i stället för julevangeliet och ”Mitt sommarlov” i schlagertakt i stället för ”Den blomstertid” – vilka praktiska konsekvenser får Puumalainens färska ställningstagande? Vem som slår ut vem i det statliga beslutsfattandet är inte helt klart för mig, men Riksdagens grundlagsutskott tog i alla händelser 2003 ställning och konstaterade att ”Den blomstertid” eller julevangeliet inte förvandlar en skolfest till ett kristet evenemang. Och i fjol kom biträdande justitieombudsman Jussi Pajula med sitt fyra sidor långa ställningstagande som överensstämmer med grundlagsutskottets ståndpunkt. Redan 2011 tog han ställning mot bordsböner i skolan medan han om ”Den blomstertid” konstaterar att psalmen är fast rotad i finländsk kultur och att den sjungen på en skolavslutning inte innebär en kränkning av religionsfriheten.
* Muistin virkistämiseksi pari versiota virrestä: