Veikko I Palvo kirjoitti: Olisikohan internationalismi päättynyt Neuvostoliiton perustamiseen vuodenvaihteessa 1922 / 1923 ja ideologisena aseena se säilyi alati vähenevässä määrin NL:n romahtamiseen saakka. Komintern oli sekin Moskovassa perustettuine jäsenpuolueineen perustettu jo 1918 internationalismin merkeissä, mutta Stalin taisi yksinvaltaan 1929 noustuaan julistaa kommunismin jo rakennetun ja toteutetun yhdessä maassa, jossa yritettiin kasvattaa neuvostoihmistä, homo sovieticusta.
Seikoitat nyt kaksi asiaa: maailmanvallankumouksen ja NL:n sisäiset olot.
NL:ssa suosittiin aluksi vähemmistökansallisuuksia uskoen, että näin saadaan niiltä hälvennettyä muistot tsaarin Venäjän sorrosta. Kun teollistuminen vaati lukutaitoa, oli kätevintä opettaa vähemmistökansat lukemaan omalla kielellä, joka monille varta vasten luotiin.
Mutta tulos oli esim. Neuvosto-Karjalassa päinvastainen eli nationalismi vahvistui. Kun Stalin pelkäsi sotaa, neuvostopatriotismin ytimeksi tuli venäläisyys.
Lisää tietoja löytyy Kangaspuron teoksesta Neuvosto-Karjalan taistelu itsenäisyydestä.
jsn kirjoitti:(esimerkiksi Jesse Paul Lehrke, The Transition to National Armies in the Former Soviet Republics, 1988-2005, 2013, s. 10) tärkeimmät tehtävät ja aselajit oli varattu slaaveille ja slaavilaistuneille kansallisuuksille. Vuonna 1990 97 prosenttia upseeristosta oli slaavikansallisuuksia tai venäläistyneitä tataareja. Yletäkseen ei-venäläisen tuli käytännössä venäläistyä, eikä hän ollut välttämättä kansallisuutensa edustaja.
Antaisitko suoran lainauksen Lehrken kirjasta. Yritän nimittäin ymmärtäää mitä on varaaminen (onko se slaavikiintiö, venäläinen kielikiintiö tms?) ja mitä ovat slaavilaistuneet kansallisuudet ja venäläistyneet tataarit.
Luulin että on muitakin slaaveja kuin venäläiset, mutta voin olla väärässäkin.
Veikko I Palvo kirjoitti: Olisikohan internationalismi päättynyt Neuvostoliiton perustamiseen vuodenvaihteessa 1922 / 1923 ja ideologisena aseena se säilyi alati vähenevässä määrin NL:n romahtamiseen saakka. Komintern oli sekin Moskovassa perustettuine jäsenpuolueineen perustettu jo 1918 internationalismin merkeissä, mutta Stalin taisi yksinvaltaan 1929 noustuaan julistaa kommunismin jo rakennetun ja toteutetun yhdessä maassa, jossa yritettiin kasvattaa neuvostoihmistä, homo sovieticusta.
Seikoitat nyt kaksi asiaa: maailmanvallankumouksen ja NL:n sisäiset olot.
Mitenkähän lienee, Moskovajohtoiset kommunistit ajoivat maailmanvallankumouksen ideologiaansa ilmeisesti 1960-luvun hajaannuksen jälkeenkin,
enemmistöläiset ja taistolaisstalinistit neuvottelivat edelleen tekemisistään NKP:n edustajan kanssa. SKDL oli perustettu ehkäpä valvontakomission Zhdanovin aloitteesta "demokraattisten voimien" yhteistyöjärjestöksi, mutta SKP:n peitepuolueeksi se jäi.
Ja Neuvostoliitossa käydessään "aatteelliset" näkivät ja halusivat nähdä kaiken erinomaisen esikuvallisena. Tulee mieleen Kansantalouden saavutusten näyttely Moskovassa, hallin katossa roikkuivat USA-Venäjä yhteislennon avaruusalukset, NL:n alus oli pieni ja USA:n suurikokoinen, mutta samasta näyttelyhallista sai ostaa postikortteja, jotka oli kuvattu neuvostonäkökulmasta, siis siten että se NL-avaruusalus oli etualalla ja näytti suurelta ja suuri USA-avaruusalus siellä takana näytti pieneltä sen postikortin kuvassa.
"Aatteelliset" katsoivat oletettavasti sitä avaruusalusyhdistelmääkin samasta neuvostonäkökulmasta?
Neuvostoliitossa ei ollut työttömyyttäkään, kaikille löytyi tehotonta työtehtävää tyyliin "olemme tekevinämme jotain ja ne ovat maksavinaan meille siitä jotain." Nykyisin Venäjällä on kaupoissa ostettavana länsimaisia kulutustavaroitakin ja ruokakaupoissakin on valikoimaa, mutta missähän määrin sellaisen tavallisen venäläisen elintaso lienee muuttunut Neuvostoliiton loppuajan elinoloista?
Ja maaseudun ja kaupunkilaisen venäläisen elintason välillä lienee edelleenkin suuri ero?
Veikko I Palvo kirjoitti:hallin katossa roikkuivat USA-Venäjä yhteislennon avaruusalukset, NL:n alus oli pieni ja USA:n suurikokoinen
Minkä kokoinen Venäjän avaruusalus oli Veikko? Venäjällä on USA:n kanssa yhteistoimintaa avaruuden tutkimuksessa ja Venäjä toimittaa rakettimoottorit amerikkalaisiin avaruusaluksiin, mutta nyt amerikkalaiset ovat aikeissa kehittää omia moottoreita, jotta eivät olisi riippuvaisia Venäjästä.
Veikko I Palvo kirjoitti:hallin katossa roikkuivat USA-Venäjä yhteislennon avaruusalukset, NL:n alus oli pieni ja USA:n suurikokoinen
Minkä kokoinen Venäjän avaruusalus oli Veikko? Venäjällä on USA:n kanssa yhteistoimintaa avaruuden tutkimuksessa ja Venäjä toimittaa rakettimoottorit amerikkalaisiin avaruusaluksiin, mutta nyt amerikkalaiset ovat aikeissa kehittää omia moottoreita, jotta eivät olisi riippuvaisia Venäjästä.
Tuolla Anakondan sivullahan 1975 avaruusalusten pienoismalli on ja alkuperäiset oli ripustettu kansantalouden näyttelyn kattoon. Mutta muistatko Lemmi Sputnikin? Itse olin kai 13-vuotias, kun katselin Sputnikin lentoa yötaivaalla Helsingin Lauttasaaressa vuonna 1958, vanhemmat katsojat näyttivät: "tuolla se tähti menee."
Juri Gagarin oli ensimmäinen maata kiertänyt ihminen 1961 ja samana vuonna ex. Petsamon Yläluostarin kentän Mig-15 pilotti tuli Suomeenkin, https://www.youtube.com/watch?v=C-vV00PjOqs taisi olla jo eversti sotilasarvoltaan.
Avaruuskilpailu oli hieman huvittavakin näin jälkeenpäin ajatellen, presidentti Kennedy lupasi lähettää ihmisen kuuhun ja kesällä 1969 se toteutuikin, USA oli voittanut, todettiin Neuvostoliitossakin happamesti.
Nigerian avaruusohjelma taitaa olla riippuvainen lähinnä Kiinasta, ensimmäinen afrikkalainen satelliitti lähetettiin avaruuteen 2003 ja Nigeria lupaa lähettää http://edition.cnn.com/2016/04/06/afric ... astronaut/ ensimmäisen afronautin avaruuteen 2030 mennessä.
Hiukan Neuvosto-Karjalan historiaa, joka valottaa yleisimmin NL:n kansallisuuspolitiikkaa ja sen muutosta. Lähteinä on pääasiassa Markku Kangaspuron tutkimus Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta ja kokoomateos Yhtä suurta perhettä.
Karjalan työkansan kommuuni perustettiin 1920. Taustalla olivat Tarton rauhanneuvottelut ja kapinat, joita oli Suomi oli tukenut. Muillakin raja-alueilla oli syntynyt separatismia, koska niitä oli tsaarin aikana yritetty venäläistää. Leninin ja Stalinin kansallisuuspolitiikan mukaan sosialismia edistettiin ja valtakunnan hajoaminen estettiin taistelemalla isovenäläistä sovinismia vastaan ja tukemalla pienten kansojen kieltä ja kulttuuria.
Lisäksi oli käytännön tilanne: 10 000 punaista suomalaista oli sisällissodan tappion jälkeen 1918 paennut Neuvosto-Venäjälle. Edvard Gyllingin mie-lestä he tarvitsivat paikan jossa asua, ja samalla tukikohdan Suomen läheisyydestä, jotta vallankumouksen valmistelu Suomessa onnistuisi. Neuvosto-Karjala oli ihanteellinen: sillä oli pitkä raja Suomen kanssa ja väestö suomensukuisia karjalaisia. Karjalaiset oli saatava suomalaisten liittolaisiksi.
Gylling toimi Karjalassa kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajana 1920-35. Hän joutui heti linja- ja valtataisteluun vanhan venäläisen virkamiehistön ja heidän hallitsemansa puoluekoneiston kanssa. Autonomiaa vastusti Aunuksen kuvernementin johto, ja samaa mieltä oli samoin Zinovjevin johtama VKP(b):n Pietarin puolueorganisaatio ja SKP:n Pietarissa päämajaa pitäneen keskuskomitean enemmistö. Molemmilla ryhmillä oli maailmanvallankumous ensisijaisena tavoitteena ja he uskoivat sen nopeaan voittoon. Siksi kansallisuusongelmat nähtiin toissijaisina, ne ratkeaisivat vallankumouksen myötä. SKP:kin oli siis jakautunut: siellä oli jako kuusislaisiin, jotka olivat eurooppalaisia kommunisteja, ja rahjalaisiin (SKP:n KK:n enemmistö), jotka olivat venäläistyneitä kommunisteja.
Karjalan kansallisen autonomian synty, kehitys ja lakkauttaminen eivät johtuneet ensisijaisesti sisäisistä syistä. Ratkaisevia olivat muutokset Moskovan politiikassa. Vuonna 1921 oli tapahtunut poliittinen kriisi, kun Gylling ja Kuusinen ilmoittivat VKP(b):n kk:lle, että suomalaiset lähtevät Karjalasta, jos eivät saa selvää mandaattia johtaa autonomiaa. VKP(b):n keskuskomitean järjestelytoimisto asettui maaliskuussa 1922, kapinan päättymisen jälkeen, Stalinin ja Molotovin johdolla Gyllingin puolelle: tuolloin hylättiin ajatus Karjalan talouden johtamisesta Pietarista, suomalaiset kommunistit lähetettiin Karjalaan puoluetyöhän ja suomen kieli tehtiin tasa-arvoiseksi venäjän kanssa. Vain autonomia jäi pöydälle.´
Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta perustettiin heinäkuussa 1923 osana Neuvostoliiton perustamista. Samalla vahvistettiin Karjalan huhtikuussa 1921 saama laaja talousautonomia, mm. itsenäiset budjetit.
Toisaalta vuonna 1924 Karjalan ASNT:hen liitettiin 1924 venäläisenemmistöisiä volosteja vastoin suomalaisen johdon kantaa. Kun suomalaisia ja karjalaisia oli 1920 ollut 60 %, nyt venäläisillä oli 55.7 %:n enemmistö.
Tasavaltaa johtaneilla suomalaisilla ja Stalinilla oli jo alkuaan eri tavoite. Stalinille kansallinen autonomia oli paras tapa yhdistää reunamaat Venäjän ympärille ”yhdeksi valtiolliseksi kokonaisuudeksi”. Seuraus olikin jotain muuta: ei-venäläisten kansojen identiteetin ja nationalismin kehittyminen, vaikka sen piti olla vain välivaihe.
Gyllingin mielestä Karjalan tulevaisuus oli sidottu länteen. Alkuaan tavoitteena oli punaisen Skandinavian perustaminen, mutta kun toive maailmanvallankumouksesta hiipui, päämääräksi tuli Karjalan ja Suomen yhdistäminen punaiseksi Suur-Suomeksi. Moskovasta katsoen tämä oli separatismia: Karjalan ja Suomen yhdistäminen merkitsi Karjalan irtautumista Venäjästä.
Neuvostoliitossa yleisenä tavoitteena oli modernisaatio ja teollistuminen. Tätä varten tarvittiin lukutaitoinen kansa. Lukutaito taas oli nopeimmin saavutettavissa kansankielellä. Niinpä eri kansoille alettiinkin luoda kirjakieli.
Toisaalta neuvostotasavaltojen ja autonomioiden itsemääräämisoikeuksien murentaminen alkoi jo 20-luvun jälkipuolella talouden alalla. Karjalaa kosketti erityisesti Moskovan määräys viedä puuta ulkomaille tappiolliseen hintaan 1925-6.
Neuvosto-Karjalan budjettioikeudet säilyivät vuoden 1930 loppuun, mutta taloudellista itsehallintoa rajoitettiin voimakkaasti jo syksyllä 1928: Karjala valjastettiin täyttämään NL:n metsätaloussuunnitelmaa ensimmäisen 5-vuotissuunnitelman raameissa. Tarkennettu 5-vuotissuunnitelma syksyllä 1929 edellytti, että metsänhakkuisiin pitäisi tuoda 100 000 työläistä. Heitä päätettiin värvätä suomensukuisten joukosta, ennen kaikkea Tverin Karjalasta.
Tässä vaiheessa Moskova hyväksyi, että amerikansuomalaisia siirtolaisia houkuteltiin aktiivisesti muuttamaan Neuvostoliittoon. Sen sijaan OGPU vastusti turvallisuuteen vedoten amerikansuomalaisten siirtolaisten ja suomalaisloikkareiden sijoittamista Karjalaan ja erityisesti sen kansalliselle alueelle. Suomalaisloikkareille ei pääsääntöisesti annettu kansalaisoikeuksia, vaikka tasavallan suomalaisjohto näin toivoi, vaan heidät sijoitettiin OGPU:n valvonnan alaisena metsätöihin.
Vuodesta 1926 vuoteen 1932 Neuvosto-Karjalan väestö lisääntyi yli 100 000 hengellä, 269 336:sta 372 634. Suomalaisten määrä nousi 2 544:sta 12 088 (0,8 %:sta 3,2 %:een). Karjalaisten määräkin nousi joillakin tuhansilla (100 782:sta 19 946:een), mutta osuus väestöstä väheni 37,4 %.sta 29,3:een. Vepsäläisten määrä vähentyi vähän (8 587:stä 8 307:een) ja osuus väestöstä laskenut 3,2 %.sta 2,2 %:een. Suurin muutos kuitenkin oli, että venäläisten osuus nousi 153 967:sta 224 445:een, eli 57,2 %:sta 60,2 %:een. Myös muiden neuvostokansallisuuksien määrä oli noussut huomattavasti: 3 457:stä 18 748:een eli 1,3 %,sta 5,1:een.
Taloudellisen itsenäisyyden menetyksen jälkeen autonomian ainoaksi perusteluksi jäi alueen kansallisuudeltaan ja kulttuuriltaan Venäjästä poikkeava luonne. Neuvosto-Karjalaa suomalaistettiin tai virallisesti karjalaistettiin voimakkaasti 1929-32. Kustaa Roviosta tuli heinäkuussa 1929 Karjalan aluekomitean johtaja ja siis Neuvosto-Karjalan puoluejohtaja. Yleensä neuvostotasavalloissa puoluejohtajat olivat todellisia johtajia, mutta Rovio toimi enemminkin pääministeri Edvard Gyllingin apulaisena ja tämän suomalaistamispolitiikan tukijana.
Sekä Gyllingillä että Roviolla oli ajatuksia, jotka myöhemmin osoittautuivat kohtalokkaan vaarallisiksi.
Edellä kerrottiin Gyllingin suunnitelmista punaiseksi Suur-Suomeksi. Sellainen olisi hänen mielestään syntynyt 1918, jos punaiset olisivat voittaneet ja siihen olisi kuulunut myös Inkerinmaa ja Karjala. Kun Gylling kirjoitti tämän suomenkieliseen Kommunisti-lehteen 1928, Yrjö Sirola ehti sen onneksi sensuroida, samoin kuin kohdan että Suomen ”historiallinen tehtävä” oli vähemmän kehittyneiden ”heimoveljien taloudellinen ja kulttuurisen nousun avustaminen”.
Rovio taas pohti Karjalan kansallista identiteettiä, kuuluiko se itäiseen kulttuuripiirin ja neuvostososialismiin vai läntiseen kulttuuripiiriin. Rovio päätyi jälkimmäiseen. Stalinille läntinen kulttuuripiiri oli kuitenkin yhtä kuin porvarillinen maailma, joka oli neuvostososialismin vastustaja.
Vähemmistökieliä ja –kulttuuria suosittiin muuallakin Neuvostoliitossa 1929-32, mutta Neuvosto-Karjala poikkesi muusta maasta. Kirjakielen perustaksi ei valittu paikallista karjalan kieltä vaan rajanaapuri Suomen kirjakieli. Rovion mielestä oli taantumuksellista keksiä erityinen karjalan kirjakieli. Suomen kieli oli valmis kirjakieli ja Suomi kehittynyt moderni valtio, joten suomen kielen käyttö takaisi parhaiten karjalaisten ”nopean kulttuuritason nousun”. Tätä varten suomalaisen kirjallisuuden tuontia lisättiin. Karjalan modernisoituminen, talouden kasvu ja sivistystason nousu poistaisivat vähitellen karjalaisten ja Suomen suomalaisten kulttuurisen eron.
Suomesta tehtiin yhteinen kieli myös tulevaisuuden varalta, Suomen ja Karjalan yhdistymisen varalta.
Näin ollen kyse ei ollut niinkään paikallisen karjalaisen kielen ja kulttuurin edistämisestä kuin karjalaisten suomalaistamisesta. Ns. kansalliseen väestöön luettiin karjalaisten ja vepsäläisten lisäksi emigrantteina Karjalaan saapuneet suomalaiset.
Annan vielä kokonaisluvut: vuodesta 1926 vuoteen 1933: ns. kansallisen väestön osuus väheni 39,5 %.sta 34,5 %:stä, kun taas venäläisten ja muiden osuus kasvoi 58,1 %sta 67,3 %:een.
Väestökehityksestä huolimatta Rovion mielestä Karjalan venäläistämisen historia oikeutti Karjalan suomalaistamisen – ”historiallinen vääryys oli oikaistava.” Tämä tarkoitti sitä, että niin puolueessa kuin hallinnossa suomalaisten ja karjalaisten osuutta nostettiin ja venäläisten osuutta pienennettiin. Oppilaitoksissa oli kiintiöt: suomalaisilla ja karjalaisille annettiin 60 % paikoista ja venäläisiä oli 65 % - siis suurin piirtein toisinpäin mikä heidän osuutensa väestöstä oli.
Tavoitteena oli tehdä suomesta koko Karjalan käyttökieli, vaikka lukutaitoisesta väestöstä (joita oli 91 %) peräti 71 % pystyi lukemaan vain venäjää. Kaikille keski- ja korkeakoulun päättäneille asetettiin vaatimus osata suomea ja venäjää.
Kaikki tämä tietenkin ärsytti venäläisiä, mutta ei kuitenkaan ollut syynä siihen mitä seurasi, vaan siihen johtivat yleisvaltakunnalliset syyt.
Kun Japani miehitti Matshurian, Neuvostoliitossa syntyi lähes hysteerinen interventiopelko. OGPU iski Karjalan kansallisen jääkäripataljoonaan ja erotti ja vangitsi suomalaisia punaupseereita sekä aloitti rajapiirien puhdistamisen kansallisesta väestöstä.
GPU väitti että Suomesta lähetetyt agentit (heitä olivat potentiaalisesti keitä tahansa suomalaissiirtolaiset) lietsoivat karjalaisten keskuuteen nationalistista propagandaa ja saivat tukea karjalaisilta pakolaisilta ja kulakeilta.
Aluekomitea velvoitti rajalla ja pohjoisessa olevat 8 puoluejärjestöä muodostamaan erityiset GPU:n liikekannallepanotukikohdat – näin puolue kiedottiin kaikilla tasoilla terrorin valmisteluun.
Maatalouden kollektivisointi koski myös Karjalaa. OGPU karkotti helmi-maaliskuussa 1931 552 ”kulakkitaloutta” (3133 ihmistä). Vienanmeren kanavan rakentaminen vankityövoimalla kasvatti OGPU:n vaikutusvaltaa Karjalassa.
OGPU keksi 1932-3 jutun ”suomalaisten fasistien vastavallankumouksellisesta salaliitosta” Karjalassa ja siihen liitettiin entisten kapinaan osallistujien ja kulakkien lisäksi myös osa suomalaisia puolueaktiiveja.
”Syyttämällä nyt suomalaisia fasistisen salaliiton jäseniksi, luotiin perustelu sen todistamiselle, että myös Karjalassa noudatettu kansallisuuspolitiikka oli paikallista nationalismia, josta Stalinin mukaan muodostui valtiollinen uhka.”
Leningradin sotilaspiiri ja OGPU laativat arvion, että Suomi, jota oli aiemmin pidetty neutraalina maana, oli nyt potentiaalinen vihollinen. Näin NL:ssa olevat suomalaiset olivat turvallisuusriski.
NL:n kansallisuuspolitiikan käännekohta tuli 1933: Stalin hyökkäsi paikallista nationalismia vastaan. Kesällä alkoi hyökkäys Karjalaa vastaan – se ei ollut täyttänyt Moskovan määräämiä metsätöiden tuotanto-tavoitteita.
Roviota syytettiin siitä, että hän ei ollut saanut riittävästi talonpoikia metsätöihin, sen sijaan ”vieraita ja vastavallankumouksellisia ainek-sia”, Seuraus oli, että maaseudun puhdistaminen alkoi.
Todettiin, että Karjalan kansallisuuspolitiikan toteuttamisessa oli poikettu leniniläis-stalinilaiselta linjalta. Roviolle katsottiin raskautta-vaksi, että hän oli lainannut kritiikittömästi porvarillisia tilastoja, joilla osoitettiin Suomen metsätalouden kehityksen ja työvoiman tarpeen kääntyneen kasvuun ja tarjonnut Suomea esikuvaksi Karjalalle. Yleisemminkin Karjalan suomalaista johtoa syytettiin länteen eli Suomeen suuntautumisesta.
Vielä vuonna 1933 yritys syrjäyttää Gylling ja Rovio epäonnistui, mutta jo seuravana vuonna Leningradin miehet saivat 2 avainpaikkaa.
Kirovin murhan (1934) jälkeen raja-alueiden puhdistaminen jatkui. Puhdistus romahdutti suomalaisen punaisen Karjalan organisaation, SKP:n tukiryhmien toiminnan. Kansallisten piirien suomalaiset työntekijä erotettiin.
Gyllingiä ja Roviota oli yritetty erottaa jo 1933, mutta se ei vielä silloin onnistunut. 1934 Rovio kuitenkin erotettiin ja tilalle tuli Irklis. Gylling erotettiin 1935.
Syksyllä 1935 suomalaistaminen päättyi ja venäläistäminen alkoi. Vähemmistökansoja pidettiin yleensäkin nationalisteina, mikä oli porvarillista, venäläiset taas edustivat neuvostopatriotismia.
Stalinin päämäärä oli luja, homogeeninen ja keskusjohtoinen valtio, ja sen välineenä venäläistäminen ja venäläinen nationalismi. Operaatio-ta johdettiin Moskovasta, mutta Karjalassa sen toimeenpani Leningradin aluekomitea.
Venäläisen karjalaistamisen vaihe kesti syksystä 1935 vuoteen 1937.
Venäjän kielen opiskelusta ja osaamisesta tuli yksi tärkeimmistä neuvostokansalaisuuden tunnusmerkeistä.
Karjalaisen kirjakielen luotiin, aluksi oli suunnitelma latinalaisista aakkosista, mutta toteutui kyrillisin aakkosin 1937.
Karjalan kieltä tuettiin hajota ja hallitse –hengessä ja karjalaista na-tionalismia lietsottiin suomalaisuutta vastaan.
Suomalaisen kulttuurisen vaikutuksen katkaiseminen Karjalassa suomalaiset ensinnäkin rajattiin kansallisen väestön ulkopuoliseksi ryhmäksi, emigranteiksi, jotka lisäksi leimattiin vakoilijoiksi ja vihollisen agenteiksi. Toiseksi otettiin käyttöään karjalan kieli Etelä-Karjalan alueella (jossa sille edellytykset ja yhteydet suuntautuivat Leningradiin) jotta se syrjäyttäisi suomen myös Pohjois-Karjalan väestön käyttökielenä.
Karjalaisia nostettiin johtotehtäviin suomalaisten tilalle – mutta kokonaisuutensa ns. kansallisten osuus väheni ja venäläisten voimistui.
Joukkoterrori alkoi kaikkialla Neuvostoliitossa 1937, oikeastaan jo kuukausia aiemmin, kuin se virallisesti todettiin 3.7.1937, kun Stalin ja politbyroo hyväksyivät päätöslauselman ”neuvostovastaisista elementeistä”. Karjalassa ”neuvostovastaisiksi elementeiksi” valittiin erityisesti suomalaiset. Koko Neuvostoliiton tasolla vaino kohdistui vähemmistö-kansallisuuksiin, joilla oli ”toinen isänmaa” rajan toisella puolella.
Rovio vangittiin 8.7.1937, mutta myös Irklis vangittiin 23.7.
25.8. käynnistyi ns. Pärttylin yö: suomalaisten rajapiirien asukkaita vangittiin, karkotettiin ja teloitettiin joukoittain. Samana päivänä Gyl-ling vangittiin Moskovassa.
Suomalaiset leimattiin viholliskansaksi, karjalaistaminen leimattiin vihollisen myyräntyöksi. Puolueen johto venäläistettiin.
Marraskuusta 1937 huhtikuuhun 1938 Karjalassa tuomittiin 8744 ihmistä, joista 3771 karjalaista ja 1929 suomalaista. Suomalaisia tuomittiin 7 kertaa enemmän kuin osuus väestöstä ja karjalaisia 1½ kertaa. Karjalan vangitsemiset käsittivät 62 % Leningradin alueen kiintiöstä.
Suomalaisten osuus väestöstä putosi virallisen tilaston mukaan vuoden 1939 alkuun mennessä 8 322:een eli 1,8:een. Venäläisten määrä nousi jälleen kymmenillätuhansilla ja oli 296 529 eli 63,0 %. Samoin muiden määrä kasvoi yli kaksinkertaiseksi: 46 088 eli 9,8 %. Yhteensä venäläisiä ja muita oli siis 72,9 %. Karjalaisten määrä väheni vähän ja osuus vielä enemmän 23,2 %.
Lemmi kirjoitti: jsn kirjoitti:
(esimerkiksi Jesse Paul Lehrke, The Transition to National Armies in the Former Soviet Republics, 1988-2005, 2013, s. 10) tärkeimmät tehtävät ja aselajit oli varattu slaaveille ja slaavilaistuneille kansallisuuksille. Vuonna 1990 97 prosenttia upseeristosta oli slaavikansallisuuksia tai venäläistyneitä tataareja. Yletäkseen ei-venäläisen tuli käytännössä venäläistyä, eikä hän ollut välttämättä kansallisuutensa edustaja.
Antaisitko suoran lainauksen Lehrken kirjasta. Yritän nimittäin ymmärtäää mitä on varaaminen (onko se slaavikiintiö, venäläinen kielikiintiö tms?) ja mitä ovat slaavilaistuneet kansallisuudet ja venäläistyneet tataarit.
Luulin että on muitakin slaaveja kuin venäläiset, mutta voin olla väärässäkin.
Pahoittelut. Tarkoitukseni oli kirjoittaa "....oli varattu slaaveille ja venäläistyneille muiden kansallisuuksien edustajille". Tuli vahingossa toistettua sana slaavius kahdesti samassa lauseessa.
Lehrken teoksessa viitataan ao. kohdassa useaan aiempaan tutkimukseen mm. William E. Odom, The Collapse of the Soviet Military 1998, Barylski 1992, Hough 1997, B.D. Taylor 2003. Sanatarkasti Lehrke toteaa näin:
Lehrke:The officer corps´ignorance of ethnic issues was rooted not only in their social origins and educational indoctrination but also in the fact that the officer corps was largely drawn from the dominant Slavic ethnic groups. Such dominant groups often remain ignorant of underlying ethnic tensions in their societies until they burst forth violently. It is estimated that in 1990 around 97 per cent of the officers were Russians, Ukrainians and Byelorussians and Tatars (a highly "Russified" ethnic group) (Odom 1998, 45; See also Barylski 1992; Hough 1997, 487; B.D. Taylor 2003a, 214). There were also ¨noticeable numbers`of Armenian and Baltic officers but Central Asian, Azeri, Georgian and Moldovan officers were rare (Odom 1998, 45). Thus there was also an increasing divergence between the ethnic composition of the Slavic officer corps and the rank-and-file of increasingly Muslim, Central Asian background. This meant the officers, even had they recognized the power of ethnicity, would in any case not have been able to use ethnicity as a basis for identifying with their conscripts or to counter the effects of dedovschina.
Muodollinen etninen välinpitämättömyys piti sisällään de facto etnisen syrjinnän, koska venäläisten ja etnisesti heitä lähinnä olevien kansallisuuksien asema oli niin kertakaikkisen vahva ja järjestelmään rakennettu. Mitään numeerisia kiintiöitä heille ei tarvittu eikä sovellettu. Dominanssi on kiistaton. Samasta asiasta kirjoitettiin Neuvostoliiton loppuaikoina varsin paljon myös Suomen lehdistössä. MIelestäni voisi myös hyvin soveltaa feministien suosimaa termiä "lasikatto", vaikkei näin taideta olla tehty. Varmasti ei ainakaan yksittäisiä yksilöitä lukuunottamatta ollut määrätty, että tietty osuus upseeripaikoista kuuluu kullekin kansallisuudelle sen väestösuhteessa. Eli kiintiötä ei ollut kummassakaan mielessä, ei myöskään eri puolueille.
Luulen Lehrken kirjoituksen liittyvän dedovschinaan, joka on jokin uusien alokkaiden vihkimisriitti. Näin ymmärsin googletettuani sanan.
Lehrken mukaan armeijan upseerit olivat tietämättömiä armeijan etnisistä jännitteistä sosiaalisten juuriensa ja koulutuksensa vuoksi ja siksi, että he kuuluivat pääasiassa vallalla olevaan slaavilaisiin etnisiin ryhmiin ja Lehrken mielestä hallitsevat etniset ryhmät ovat tietämättömiä yhteiskuntiensa etnisistä jännitteistä kunnes ne purkautuvat väkivaltaisesti. En kai noin voi yleistää. Ei kai ainakaan aina ole. Luulen, että Amerikan hallitsevat valkoiset tiesivät etnisistä jännitteistä kun he erottelivat mustat omiin joukko-osastoihinsa.
Luulen, ettei Lehrke kirjoita kansallismielisyydestä Neuvostoliitossa. Ei ainakaan lainatusta pätkästä. Hän kirjoittaa etnisistä jännitteistä armeijassa.
Lemmi kirjoitti:Luulen Lehrken kirjoituksen liittyvän dedovschinaan, joka on jokin uusien alokkaiden vihkimisriitti. Näin ymmärsin googletettuani sanan.
Meillä Suomessa sitä kutsutaan simputukseksi ja se on jo kaua ollut virallisesti kiellettyä puolustusvoimissa. Sitä kuitenkin esiintyy vielä nykyäänkin, ja tavat ja kulttuurit vaihtelevat joukko-osastoittain. Kuten yleisesti tiedetään, Venäjällä ja Neuvostoliitossa simputus on erittäin raakaa, ja se on usein saanut etnisen syrjinnän muotoja.
Neuvostopatriotismin ja venäläisen nationalismin välinen ero on pitkälti veteen piirretty viiva.
Lemmi kirjoitti:Luulen Lehrken kirjoituksen liittyvän dedovschinaan, joka on jokin uusien alokkaiden vihkimisriitti. Näin ymmärsin googletettuani sanan.
Meillä Suomessa sitä kutsutaan simputukseksi ja se on jo kaua ollut virallisesti kiellettyä puolustusvoimissa. Sitä kuitenkin esiintyy vielä nykyäänkin, ja tavat ja kulttuurit vaihtelevat joukko-osastoittain. Kuten yleisesti tiedetään, Venäjällä ja Neuvostoliitossa simputus on erittäin raakaa, ja se on usein saanut etnisen syrjinnän muotoja.
Neuvostopatriotismin ja venäläisen nationalismin välinen ero on pitkälti veteen piirretty viiva.
Venäjän armeijassa, kuin myös jo tsaarinaikaan ja neuvostoaikanakin, palvelusajan ollessa pitkä, syntyi epävirallisia hierarkioita palveluasajan keston mukaan.
Tämä hierarkia on virallisesti laiton, mutta sen olemassaoloon ei ole suuremmin puututtu, koska se on lujittanut yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, yli kansallisuusrajojen, uskontojen ja sosiaalisen aseman.
Dedovtsina on yksi monista nimityksistä jotka kertovat palvelusajan keston. Tai oikeastaan kyseinen kutsumanimi on "ded" joka tarkoittaa lähinnä vanhusta. Se annetaan "ansaitaan" kun palvelusaika on kestänyt puolitoista vuotta. Kyseisen tardition kutsumanimi on "dedovtsina".
Palvelusajan mukainen epävirallinen hierarkia jakaa lähinnä kolmeen luokkaan. Alokkaat, jefereiterit ja kersantit. Palveluajan keston mukaan.
Tässä eräs esimerkki "siirtymäriitistä". Alokas hyväksytään yhteisöön asemansa mukaan siten, että paljaalle pyllylle lyödään vyön solkipuolella ja alokas ei saa päästää ääntäkään. Seuraavassa vaiheessa alokasajan päättyessä lyödään remmillä pyllylle ihan vain varovasti ja sanotaan vaikka "auts".
Kun sitten tullaan "vanhaksi" niin alokkaan tehtävänä on lyödä "vanhusta" muutaman tyynyn suojaamalle pyllylle heinänkorrella, jolloin "vanhus" huutaa tuskaisesti.
lentävä kirvesmies kirjoitti:Näitä "ali-ihmisiä" näkyi politbyrossa (puolueen johto) ainakin Amanbaev Kirgiisi, Aliev Azeri, Mukhamov Tazikki, Nazarbaev Kazakki, Nijazov Turkmeni.
heidän lisäkseen politbyron 1919 - 1990 aikana toimineiden 193 henkilön joukosta löytyy Keskiaasialaisia ainakin 1 Bolgari, 1 Tataari ja pari Uzbekkia.
Arvasinhan minä tämän. Olisi siis pitänyt sanoa, että niitä muutamia lukuunottamatta. Määrä on kuitenkin melko pieni heidän väestöosuuteensa ja 70 vuoden ajanjaksoon nähden. Listasi perusteella NL:n sankareistakin 80-90 % taisi olla venäläisiä, vaikka heitä oli vain vähän yli puolet väestöstä.
lentävä kirvesmies kirjoitti:Mittavan työstäsi tekee se, että puna-armeijassa ei luokiteltu upseereita kansallisuuksien mukaan. Joten olet joutunut käymään läpi koko upseerikunnan ja selvittänyt heidän kansallisuutensa.
Ei minun tarvitse tehdä tämän eteen työtä. Aiheesta on tehty useita tutkimuksia. Niiden mukaan (esimerkiksi Jesse Paul Lehrke, The Transition to National Armies in the Former Soviet Republics, 1988-2005, 2013, s. 10) tärkeimmät tehtävät ja aselajit oli varattu slaaveille ja slaavilaistuneille kansallisuuksille. Vuonna 1990 97 prosenttia upseeristosta oli slaavikansallisuuksia tai venäläistyneitä tataareja. Yletäkseen ei-venäläisen tuli käytännössä venäläistyä, eikä hän ollut välttämättä kansallisuutensa edustaja. Rasistiset asenteet keskiaasialaisiin lienevät niin yleisessä tiedossa, ettei tähän tarvitse viitettä etsiä. Myös tutkimukset toteavat muslimikansallisuuksien, kaukasialaisten ja moldovalaisten puuttuneen lähes kokonaan upseerikunnasta.
Huomaan James Lehrken ja upseerimatrikkelin tiedoissa ristiriidan, joten voisitko kertoa mihin lähteisiin kirjailija Lehrke perustaa väitteensä, jonka mukaan "tärkeimmät tehtävät ja aselajit oli varattu slaaveille ja slaavilaistuneille kansallisuuksille".
lentävä kirvesmies kirjoitti:Miten muuten "slaavilaistutaan"?
Siirtymällä omasta kielestä slaavilaiseen kieleen ja omaksumalla jonkin slaavilaista kieltä puhuvan kansan identiteetin. Neuvostoliiton tapauksessa se slaavilaistuminen oli likimain aina venäläistymistä. Neuvostoliitossa puhuttiin tosiaan kauniita sanoja vähemmistökansallisuuksien oikeuksista ja niille luotiin omia kirjakieliä ja muita instituutioita. Mutta kuten aina Neuvostoliitossa, todellisuus sanojen takana oli toista. Emma-Liisa tuossa kertoikin siitä, miten Karjalassa kävi, ja kuta kuinkin samanlaista se oli kaikkialla muuallakin. Alkuvaiheessa bolševikit suosivat kaikkia vähemmistöjä, paljolti vakiinnuttaakseen valtansa ja kenties myös siksi, että olivat periaatteessa sorrettujen asialla. Sekin vaikutti jonkin verran, etteivät uskoneet minkään valtion säilyvän, kun kohta tulisi se maailmanvallankumous. Mutta sitten Stalinin aikana kansallisuuspolittiikassa tehtiin täyskäännös ja neuvostoliittolainen isänmaallisuus ja yhteishenki (siis nationalismi) muuttui venäläiseksi nationalismiksi, noin niin kuin käytännössä. Sellaisena se pysyikin hamaan Neuvostoliiton loppuun asti, ja kaikkiin muihin kansallisuuksiin kohdistui voimakas venäläistämispaine.
Tuosta vähemmistöjen kulttuurien suosimisesta pieni, varsin kuvaava anekdootti. Vuosia sitten seurasin esitelmää nenetseistä, hehän ovat kielisukulaisiamme Venäjän pohjoisreunalla ja Siperian luoteiskulmalla. Nenetseihin erittäin hyvin perehtynyt tutkija kertoi myös siitä, miten Neuvostoliitossa kaikille vähemmistökansoille perustettiin kansantanssiryhmiä. Tutkija totesi kuitenkin painokkaasti, etteivät tanssit kuulneet nenetsien kulttuuriin: "nenets don't dance. I repeat: nenets don't dance". Ei se mitään, kaikille kansoille piti perustaa kansantanssiryhmiä, joten äkkiäkös joku kehitteli jostain nenetsiläisiä kansantansseja ja suunnitelmien mukainen kansantanssiryhmä saatiin aikaan. Sanomattakin lienee selvää, että samaan aikaan nenetsinkielistä kirjallisuutta ei ollut paljon aapista enempää ja sisäoppilaitoksissa suuri osa lapsista venäläistyi.
Klaus Lindgren kirjoitti: kaikkiin muihin kansallisuuksiin kohdistui voimakas venäläistämispaine.
Tämä ei tietenkään ole mitenkään harvinaista, pikemmin se on varsin yleistä.
Muut eurooppalaiset valtiot olivat yhtenäistyneet ja sulattaneet vähemmistönsä jo aiemmin. Tarvitsee vain muistaa, että Brittein saarilla puhutaan nykyisin lähinnä vain englantia. Itse asiassa lingua franca on välttämätön modernin valtion luomisessa. Irlanti kuitenkin halusi home rulen ja sitten itsenäisyyden - ehkä siksi että Irlantia kohdeltiin kuin siirtomaata? vai olisiko syy eri uskonnossa?
Tsaarin Venäjä kuitenkin oli niin heikko, ettei se tähän yhtenäistymiseen kyennyt ja se yrittikin sitä liian myöhään.
Lisäksi venäläisten osuus oli paljon pienempi kuin yleensä enemmistökansalaisuuden. Tämä liittyy siihen, että Venäjä on imperiumi, joka säilyi kun muut imperiumit romahtivat ensimmäisen tai toisen maailmansodan jälkeen.
Vaikka Stalinin terrori ja väestönsiirrot olivat sinänsä kauheita, hän kuitenkin jäi paljon jälkeen Hitleristä, joka ei olisi sallinut "alemmille kansallisuuksille" minkäänlaista omaa kulttuuria. Neuvostoliiton politiikka antoi mahdollisuuden säilyttää oman kulttuurin erityisesti niillä kansoilla, joilla oli oma neuvostotasavalta ja jotka sijaitsivat reuna-alueilla. Autonomisten neuvostotasavaltojen ja autonomisten alueiden laita oli huonommin.
Jos verrataan suomalaisia, jotka muuttivat Ruotsiin, niin kyllähän myös heihin kohdistui voimakas ruotsalaistumisen paine ja toinen sukupolvi ruotsalaistuikin ja harva heistä puhuu enää suomea. Mutta on muistettava että ensimmäinen sukupolvi muutti maasta vapaaehtoisesti ja he olivat voineet palatakin.
Sen sijaan esim. Baltian maihin tuotiin NL:n keskusjohdon määräyksellä venäläisiä työläisiksi, he saivat etuoikeuksia mm. asunnon hankkimisessa eivätkä he juurikaan viitsineet opetella paikallista kieltä, vaan paikallisten asukkaiden piti opetella venäjää.
Ongelma NL:ssa oli, että Venäjällä ja venäjän kielellä ei ollut esim. Baltian maissa sellaista attraktiovoimaa, mitä valtaenemmistön kielellä ja kulttuurilla yleensä on, jolloin kielen ja identiteetin vaihto sujuu ainakin osittain "luonnostaan". Esim. 70-luvun lopun venäläistämisohjelma sai Viron eturivin kulttuurihenkilöt kirjoittamaan protestikirjeen, joka oli hyvin harvinaista NL:ssa (ns. "40:n kirje").
Luulen että Neuvostoliitossa oli noin 140 eri kansallisuutta muutamien tuhansien ihmisten kansallisuuksista kymmenien miljoonien ihmisten kansallisuuksiin. Venäjällä on kai vähemmän, mutta luultavasti sielläkin on kymmeniä kansallisuuksia.
Neuvostoliitto ja Venäjä ovat kai ns monikulttuurisia valtioita. Sellaisia, joihin nykyinen meilläkin vallalla oleva ideologia pyrkii. Luulen, että samasta syystä kuin Neuvostoliitossa niin Euroopanliitossakin pyritään suitsimaan kansallismielisyyttä. Se ei sovi yhteen monikultuurisen ihanteen kanssa. Kansallismielisyyden vastustus näkyy mielestäni myös kielteisessä suhtautumisessa alueellisiin itsemääräämisoikeuksiin Kataloniassa, Skotlannissa, Sardiniassa ja luultavasti muuallakin.
Lemmi kirjoitti:
Neuvostoliitto ja Venäjä ovat kai ns monikulttuurisia valtioita. Sellaisia, joihin nykyinen meilläkin vallalla oleva ideologia pyrkii. Luulen, että samasta syystä kuin Neuvostoliitossa niin Euroopanliitossakin pyritään suitsimaan kansallismielisyyttä. Se ei sovi yhteen monikultuurisen ihanteen kanssa.
Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinskikin seurailee ja myötäilee Vladimir Putinin puheita ja kirjoituksia ja monikulttuurisuuden hyväksyminen ei sisälly "venäläisiin arvoihin", https://newrepublic.com/article/117896/ ... utin-today joita ovat koti, uskonto ja isänmaa ja lisäksi nationalistinen lännen vastaisuus.
Ortodoksisuuden, kirkon ja valtion liitolla, näyttääkin olevan luja asemansa venäläisyydessä nykyisin ja Moskovan patriarkka siunaa puolestaan Putinin poliittiset toimet Venäjällä ja ulkomailla.
Medinski myöskin ylistää Venäjän ja `meikäläisten´ sitkeyttä ja sanoo sen osoittavan, että venäläisillä on ylimääräinen sitkeyttä lisäävä kromosomikin.
Lemmi, eihän kodin, uskonnon ja isänmaan arvostamisessa varmaankaan sinänsä mitään pahaa ole, mutta monikulttuurisuuden suosiminen ei kylläkään sisälly noihin "venäläisiin arvoihin" ja venäläisten ja venäjänmaalaisten tulee nähtävästikin olla yksimielisiä Kremlin politiikan kannattajia?
