nylander kirjoitti:Emma-Liisa kirjoitti:Suomen kohdalla kyse on tietysti siitä, että Lenin ensin antoi itsenäisyystunnustuksen Svinhufvudin senaatille tunnustaen sen Suomen lailliseksi hallitukseksi, mutta jo vähän ajan kuluttua kiisti tuon tunnustuksen auttamalla sen vihollista eli punaisia, joten tekemällä Tarton rauhan hän uudelleen tunnusti Suomen laillisen hallituksen
Jaa että oikein "tietysti". Vähääkään luotettavammat tutkimukset (ja yleisesitykset) eivät ollenkaan tue tuollaista pähkäilyä. Otetaanpa näytteeksi, mitä
Upton 1980 joulukuuta 1917 koskien:
Bolsevikit tunnustivat järkkymättömästi Suomen oikeuden määrätä omasta kohtalostaan, olipa sen hallitus porvarillinen tai proletaarinen, mutta he ilmeisesti uskoivat Suomen menestyvän paremmin sosialistisen hallinnon alaisena ja olivat halukkaat milloin tahansa auttamaan Suomen kansan onnellistuttamisessa tällä tavalla. - - [Lenin] olisi syyllistynyt petoksellisuuteen, jos voitaisiin todistaa, että bolsevikit järjestivät keinotekoisen proletaarisen vallankumouksen Suomessa tarkoituksenaan säilyttää Venäjän yliherruus maassa. Tätä ei kuitenkaan voida todistaa. Bolsevikkien suhtautuminen Suomen proletaariseen vallankumoukseen pysyi täysin moitteettomana, SDP:n itsensä oli Suomen köyhälistön puolueena tehtävä vallankumous. - - Bolsevikeilla oli oikeus neuvoa, rohkaista ja yllyttää, mutta ei pakottaa tai juntata veljespuoluetta - ja todistusaineisto osoittaa selvästi, etteivät he menneet rohkaisemista ja yllyttämistä pitemmälle. Kuten Lenin oli Lindhagenille selvin sanoin ilmoittanut, itsenäisyystarjous oli voimassa riippumatta siitä, tekikö Suomen työväestö vallankumouksen vai ei.
Tämän pitäisi olla selvää puhetta, sanoi Kekkonenkin. Kai meidän on Uptonia uskominen, kun kerran prof. (h.c.) Martti Häikiökin antoi vuosi sitten Uptonin muistokirjoituksessa puheena olevasta teoksesta kiittävän lausunnon.
Upton puhuu nyt vähän eri asiasta. Eihän tässä ole kyse vallankumouksen syistä. (Sivuhuomautus: Upton vaikuttaa tässä aika lapselliselta, kun ei muista että Lenin muualla antoi lupauksia, jotka sitten perui. Tosin mitäpä häntä siitä syyttämään, niinhän Machiavellin opetti.)
On muistettava, että kansanvaltuuskunta teki Neuvosto-Venäjän kanssa sopimuksen, joka vastasi "sortovuosina" vastustettua yhdenvertaisuuslakia. Eli toisin sanoen Suomi oli itsenäinen de jure mutta ei de facto. Sama tietysti koski valkoisen Suomen sopimusta Saksan kanssa. Kumpaakin on turha paheksua: molemmat osapuolet olivat pakkotilanteessa (vaikka senaatin edustaja Berliinissä taisi kyllä toimia omin päin, mutta eipä häntä siitä moitittu).
Varsinainen asia on kuitenkin tämä: asioita ei pidä katsoa myöhemmistä tuloksista käsin vaan syventyä siihen, miltä asiat näyttivät, kun tulevaisuutta ei tiedetty. Lenin uskoi, että vallankumous voittaa koko Euroopassa ja
kaikkien valtakuntien rajat katoavat. Joten koko Suomen itsenäisyyden tunnustaminen oli hänelle ihan triviaali juttu. (Taisi hän kyllä valitella suomalaisten sosialistien nationalismia.)
Mitä Kekkoseen tulee, niin hänen Lenin-tulkintansa oli taktinen. Ja nyt se on menneen talven lumia, kuten Kimmo Rentola toteaa:
Suomen kannalta painokkain teema on kenties toisaalla. Kekkonen aikoinaan koetti sanktioida Suomen itsenäisyyden korostamalla Leninin myöntäneen sen. Minkä Lenin antoi, sitä ei Brežnev voi ottaa pois, noinhan se logiikka meni. Nyt menee tämäkin Kekkosen perintö. Jos Moskovassa tulkitaan Venäjään kuuluneiden alueiden eroamisoikeus uudelleen, virheeksi, ja Leninin katsotaan olleen väärässä, periaatteessa avautuu tulkintamahdollisuuksia myös Suomen asemaan, kun sitä katsoo venäläisen nationalismin kannalta. Käytännön seuraamuksia silti tuskin kannattaa ainakaan heti pelätä.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaa ... e66e0232-4