Seuraavaksi Korpela käsittelee Englannin mainiota vallankumousta ja Ranskan suurta vallanku-mousta, mutta hyppään niiden yli, koska niiden poliittiset ja taloudelliset seuraukset lienevät ylei-sesti tunnettuja, ja otan mukaan vain valistuksen seuraukset Peter Reitbergerin mukaan:
renessanssihumanismista kasvoi yksilöä korostava valistuksen rationalismi. Rationalistinen filosofia teki jumalan tarpeettomaksi ja johti ateistisiin oppeihin ja moniarvoisuuteen. Se lopetti ajatuksen ihmisen tietoa korkeammasta jumalan tiedosta ja tuomitsi uskonnollisen fundamenta-lismin epä-älylliseksi. Samalla vahvistui käsitys laeista ihmisten säätäminä normeina, joilla on tarkoitus rakentaa yhteiskunnallista järjestystä eikä toteuttaa jumalan iankaikkista suunnitelmaa. Jumalan armoa ei enää tarvittu. Oli riittävää, että ihmiset vain seurasivat ’tarkoin lakia’, kuten Suo-men perustuslakikin sanoi. Tämä merkitsi lopullista eroa idän ja lännen välillä, sillä jälkimmäisessä lait olivat yhä osoitus Jumalan armosta. Lännessä muutos vahvisti yksilön asemaa ja synnytti itsenäisen yksilön, mikä taas loi pohjaa (yksilöllisten) ihmisoikeuksien ja tasa-arvon vaatimuksille. Kaikki tämä supisti kunnia-käsitteen merkitystä Länsi-Euroopan yhteiskunnissa, ihmisten asemassa ja keskinäisissä suhteissa. Näin muodostui ero, josta nykyisin puhutaan arvosteltaessa Venäjän, Kiinan tai Iranin poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää.
Lännessä kuninkaan asema lakien lähteenä siirtyi parlamentille ja instituutiot siirtyivät kohti mo-niarvoisuutta. Kun järjestelmä tuki Acemoğlun ja Robinsonin vapaata taloudellista toimintaa, se kykeni näin hyödyntämään teollisen vallankumouksen mahdollisuuksia, mikä johti vaurauden kas-vuun ja yhteiskunnalliseen edistykseen. Sen sijaan idässä
institutionaalisen kehityksen ”pahan kierre” johti vähemmistön valtaa tukeneiden instituutioiden vahvistamiseen, mikä esti keksintöjen hyödyntämisen. Venäjällä jopa rajoitettiin 1800-luvulla rautateiden rakentamista, koska sen uskottiin levittävän vallankumouksellisuutta.
Korpelan mielestä vain lännessä on tapahtunut todellisia vallankumouksia, idässä sen sijaan vain vallankappauksia jossa hallitsija on vaihtunut mutta systeemi pysynyt ennallaan. Tämä koskee hänen mielestään myös Venäjää 1917.
Länsi-Eurooppaan syntyikin 1800-luvun vallankumousten ja tiedollis-teollis-taloudellisen kehityksen perustalle suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmä. Sen pohja oli luotu edellisinä vuosisatoina, kun vallankäytön itselleen monopolisoinut suvereeni kuningas oli pyrkinyt yhdenmu-kaistamaan alueensa hallinnon ja kulttuurin ja luonut tällä tavalla paikallisia poikkeuksia kitkemällä yhtenäisväestön eli kansan. Idässä ei tapahtunut vastaavaa vaan institutionaalinen ”pahan kierre” säilytti toki paikalliset erot mutta johti taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kurjistumiseen.
Korpelan mielestä on tärkeää oivaltaa ja tunnustaa, että itämaisilla yhteiskunnalla on omanlaisensa legitimiteetti. Fukyaman ratkaiseva erehdys on, että tämä
ei ymmärrä, että idän ihmiset käsittävät aidosti ”oikean” ja ”väärän” toisella tavalla eli yhteisöllisesti, ei yksilöllisesti. Myös tässä järjestelmässä vallitsee hegeliläinen ajatus tarpeesta saada tunnustusta ja uskotaan omaan ylivoimaiseen asemaan – mutta ei yksilöiden vaan klaanien ja yhteisöjen tasolla. Ongelma on siinä, että yhteisö luo liikaa rajoittavia instituutioita aidolle (ta-loudelliselle) kilpailulle. Tämäkään ei välttämättä estä kehitystä, koska järjestelmässä on myös hyvät puolensa, jotka turvaavat ihmisten onnen ja hyvinvoinnin kuin raaka yksilöiden kilpailu.
Viimeisen vuosisadan aikana idässä on lainattu valtarakenteita lännestä, alettu puhua ihmisoikeuk-sista ja demokratiasta, ja oikeusargumentaatio on saanut jopa puhdasoppisempia muotoja kuin lännessä. Pohja on kuitenkin ennallaan:
Orastava kansalaisoikeustoiminta ja monipuoluejärjestelmä on kuitenkin alistettu ”johtajalle” ja hänen edustamalleen totuudelle. Kulttuurinen ja sosiaalinen rakenne edellyttävät tätä, koska yhteiskunnan perusteita ohjaa loogisen argumentaation sijaan fundamentalistinen mystiikka. Vaikka Venäjällekin on 1700-luvun jälkeen pyritty luomaan roomalaisen oikeuden järjestelmä, sin-ne ei ele syntynyt oikeusvaltiota vaan opit on tulkittu omaperäisen itäisesti. Moniarvoisella oikeus-valtiolla ei ole historiallista pohjaa ja sen tuottamaa moraalista hyväksyntää. Venäjän arvomaailma edustaa yhteisöllistä ”big man societyä”, jossa kukaan ei odota, että johtaja olisi lakien ala-mainen. Venäläinen valtakoneisto ei perimmältään tutki eikä tuomitse rikollisia, vaan siellä yksilö hakee hallitsijan virkamieheltä oikeutta, jonka tämä sitten suo tai on suomatta.
Sen tähden Korpelaa epäilee
Fukyaman ja monen muun näkemystä, että Venäjällä, Kiinassa ja Lähi-idässä kehitys veisi väistämättömästi kohti kansalaisyhteiskuntaa.
Idässä valtio ei nimittäin koskaan kehittynyt hallitsijan henkilöstä erilleen. Kuten Fukuyama koros-taa, toteutuu laillisuusvalta vasta silloin, kun kansan lisäksi myös johtajat ja eliitit tunnistavat lait itseään sitoviksi.
Ja lopuksi:
Idässä valtiota ei tarkastella kansalaisten yhteisomaisuutena, joista heidän pitäisi kantaa vastuu. Ihmiset eivät tällaista edes odota tai toivo. Nykyisin Venäjällä johtajan tehtävä on turvata joukkonsa menestys, eikä tavallisten ihmisten velvollisuus ole miettiä muuta kuin lähipiirinsä hy-vää. Presidentti ratkoo kansalaisten yksityishuolia ja ohittaa lakeja. Johtajan mielipiteen arvosteleminen on hyökkäys hänen takaamaansa turvaa ja rauha vastaan. Siksi poliittiset vastustajat ja oppositio eivät ole osa järjestelmää vaan vihollisia, jotka on tuhottava, koska niiden tarkoitus on murentaa johtajan antama turva. Ortodoksinen kirkko ja Venäjän presidentti ovat korostaneet, että nykyaikaan sopii kirkon ja hallitsijan simfonija-malli, joka vahvistettiin jo Iivana Julman ajan ”Stoglav”-lakikokoelmassa. Kirkolla on Venäjällä näkyvä asema, mutta se on täysin alistettu poliit-tiselle vallalle. Lännessä tämä ajattelumalli syrjäytyi investituurariidan lopettaneen Wormsin konkordaatin myötä vuonna 1122.
