Suosittelisin nimimerkkiä käyttämään vähän täsmällisempää argumentointia. Kuka, missä ja koska esim tukevoittaisi noin alkuun ainakin näitä arveluja.Ciccio kirjoitti:Suomalaisia kasvatettiin YYA-ajan ilmapiirissä alakuloisesti väheksymään 1939 - 1944 sodan muistoa ja tämä väheksyminen ulotettiin koskemaan myös sotiemme veteraaneja.
Juhannustansseista jo olikin puhetta, ja kuten TTT totesi, siinähän ei taidettu veteraaneista puhua mitään, löytyisikö muita esimerkkejä?
Jotta tähän asti paljolti mielikuviin perustunut keskustelu saisi enemmän lihaa luidensa ympärille laitan tähän pätkän Ville Kivimäen erittäin kiinnostavasta arvostelusta, jossa käsitellään sotaveteraaneja:
Ville Kivimäki kirjoitti:Sotaveteraaneja 1960- ja 1970-luvuilla tulee helposti ajatelleeksi
passiivisena joukkona, joka sivusta seurasi ajan nuoriso- ja
vasemmistoliikehdintää. Sulamaan esittämät luvut kertovat kuitenkin
toista: Sotaveteraaniliiton jäsenmäärä suorastaan räjähti 1960-luvun
puolivälistä alkaen. Vuoden 1965 alussa jäseniä oli noin 6 000 ja
jäsenyhdistyksiä 32, vuonna 1970 jäseniä oli jo 103 000 yhteensä 342
jäsenyhdistyksessä. Veteraanit näkyivät: etenkin vuoden 1964 YH-64
tapahtuma Tampereella ja vuosien 1969 ja 1975 suurmarssit Helsingissä
osoittivat aktiivisuutta ja joukkovoimaa. Kahdella jälkimmäisellä oli
mukana 18 000 ja 22 000 veteraanimarssijaa. Veteraanien
aktivoitumista 1960-luvulla voi tulkita toipumisena sotaa
seuranneesta traumaattisesta lamaannuksesta – sotakokemuksen pohjalle
saattoi nyt alkaa rakentaa positiivistakin identiteettiä. Toisaalta
veteraaniliittojen ajamat eläkeasiat alkoivat tulla veteraaneille
ajankohtaisiksi. Mutta osin kyseessä lienee ollut suora vastaliike
nuorison radikalisoitumiselle. Näiden lukujen valossa 1960- ja
1970-luku näyttäytyvätkin todellisena sukupolvikamppailuna ennemmin
kuin nuorison hegemoniana.
Veteraanit toimivat myös vaikuttajina. Vuoden 1970 vaaleissa
eduskuntaan nousi 43 Sotaveteraaniliiton jäsentä ja samana vuonna
perustettuun eduskunnan veteraanikerhoon kuului peräti 70
veteraanikansanedustajaa. Veteraaneja koskevissa päätöksissä
puoluelojaliteetit menivät yleensä kuitenkin yhteisrintaman edelle –
”veteraanius” ei ollut kaikenkattava identiteetti, joka olisi
yksiviivaisesti määritellyt toimijoidensa maailmankuvan ja
poliittisen katsannon. Kiinnostavaa on silti, että juuri
1960–1970-lukujen taitteessa – pahimpina ”taistolaisvuosina” –
säädettiin ensimmäiset lait veteraanien eläketurvan kohentamiseksi,
mille pohjalle on sitten kehittynyt kansainvälisessä vertailussa
hyvänä pidetty eläke- ja kuntoutuslainsäädäntö. Nämä huomiot eivät
vähättele monien veteraanien kokeman loukkauksen syvyyttä
1960–1970-luvuilla, mutta tuovat veteraanit esiin aktiivisina
toimijoina ajan arvokonfliktissa.
On kiitettävää, ettei Sulamaa ole jättänyt käsittelemättä toista
veteraaniasian kipukysymystä, kahden rinnakkaisen liiton vaikeaa
suhdetta. Nykyisin lienee jo pitkälti unohdettua, kuinka
jakaantuneita veteraanit usein olivat suhteessa toisiinsa ja
toistensa järjestöihin. Nykyisin ”veteraanien perintönä” ymmärretty
arvokokonaisuus on paljon monoliittisempi kuin aiempina
vuosikymmeninä, jolloin vuosien 1939–1945 sodille annetut merkitykset
ja niistä johdetut arvot ja poliittiset johtopäätökset saivat
veteraanit käymään kiukkuisestikin vastakkaisen järjestön edustajien
kimppuun.
Koko arvostelu luettavissa täältä:
Ville Kivimäki: Sulamaa, Kaarle: Veteraania ei jätetä. Suomen Sotaveteraaniliitto 1957-2007 (Agricolan kirja-arvostelut)