Jussi Hanska kirjoitti:Enpä oikein jaksa uskoa, että natsien rikoksista olisi Suomessa vaiettu itsesensuurin vuoksi. Melkeinpä luulen, että kyseessä on kustantajan taloudellinen ratkaisu. Olisiko Goldhagen pyytänyt hieman liikaa oikeuksista suhteessa Suomen markkinoihin?
Palaan vielä elokuiseen aiheeseen.
Minä puolestani en ainoastaan usko vaan olen vakuuttunut siitä, että pitkälti sodanjälkeisiin vuosikymmeniin suurten suomalaisten kirjankustantajien kustannuspolitiikkaa ohjasivat paljolti lämpimät tunnesiteet entiseen ns. aseveljeen, jonka edustajien mainetta ei uudessa ulkopoliittisessa tilanteessakaan haluttu misssään nimessä loukata. Nimenomaan Saksan armeijan toimet itärintamalla haluttiin esittää kylläkin armottoman kovana mutta pohjimmiltaan rehtinä sotilaallisena koitoksena kahden periaatteessa tasaväkisen vastustajan välillä.
Kuten jo kesällä mainitsin, suomalaisen sotahistoriaa harrastavan yleisön perusteos oli WSOY:n kustantama Tippelskirchin neliosainen Toisen maailmansodan historia. Kirjoittaja oli tunnettu natsikenraali ja teksti sen mukaista.
Gummerus puolestaan julkaisi jo 1960-luvulla suomeksi Paul Carellin nimellä Saksan idänhyökkäyksen kuvauksen Marssi Venäjälle - Barbarossa-suunnitelma sekä sen jatkoksi niteen Poltettu maa - taistelut Volgan ja Veikselin välillä. Myös näissä kirjoissa näkökulma oli täysin saksalainen ja sota kuvattiin herooisena kamppailuna, joka kääntyi tragediaksi. Kirjat eivät sisällä ainuttakaan mainintaa saksalaisten tekemistä sotarikoksista. Liioin kirjailijasta, tästä Paul Carellista, ei annettu mitään tietoja. Huomattakoon, että Gummerus otti uusintapainokset näistä Carellin kirjoista vielä vuosina 2003 - 2005.
Asia ajankohtaistui mielessäni, kun nyt ole lukenut ranskaksi kirjoittavan anglosaksin Jonathan Littellin vuona 2008 suomennettua suurromaania Hyväntahtoiset. Kirja on mielestäni loisteliaasti kirjoitettu, entisen SS-upseerin fiktiivinen muistelmateos (Le Nouvel Observateur: "uusi Sota ja rauha"). Lainaan romaanista ei-fiktiivisen katkelman:
"Esimerkiksi Paul Carrel [nimiasussa tuntuu olevan horjuvuutta], tuo viime vuosina [romaanin tapahtuma-aikana] mainetta riittänyt kirjailija. Satuin nimittäin tuntemaan tämän Herr Carrellin Unkarissa, kun hänen nimensä oli vielä Paul Carl Schmidt, ja hän kirjoitti ministeri von Ribbentropin alaisena niin kuin todella ajatteli, ja se oli mitä vaikuttavinta, ponnekasta proosaa:
Juutalaisasiassa ei ole kyse ihmisyydestä tai uskonnosta, vaan pelkästään poliittisesta hygieniasta Nyt kunnianarvoisa Herr Carrell-Schmidt on onnistunut vaativassa tehtävässä julkaista neljä mautonta nidettä Neuvostoliiton vastaisesta sodasta mainitsematta kertaakaan sanaa
juutalainen."
Jos siis, kuten oletan, kyse on yhdestä ja samaisesta Paul Carellista, voitaneen suomalaisiin 1960-luvun (ja ehkä myöhempiinkin?) kirjankustantajiin viitaten todeta kuten muinaisessa pankkimainoksessa: Siellä aina ystävä.