Emma-Liisa kirjoitti:Uusi kunnallislaki hyväksyttiin yksimielisesti jo heinäkuussa 1917.
Hm, se yksimielisyys taisi kesällä 1917 olla hyvin suhteellinen käsite. Jo keväästä, huhti-toukokuusta, lähtien järjestysvaltakysymyksen ohella juuri kiista kunnallisen vallan järjestämisestä alkanut lopullisesti tulehduttaa ja myrkyttää kahtia jakautuneen yhteiskunnan osapuolten välejä. Yhä paheneva elintarvikekysymyshän oli paljolti sidoksissa juuri kunnalliseen vallankäyttöön. Tilanne johti paikallistasolla jo varhaisessa vaiheessa vakaviin levottomuuksiin (kevään ns. kunnallinen vallankumous tai pikemminkin sen tyhjiin rauennut yritys), jotka jo rikkoivat porvarien ja sosialistien välejä paikoin peruuttamattomalla tavalla. Jos sosialisteja syytetään kyvyttömyydestä malttaa mielensä ja odottaa laillisin muodoin toteutettavia uudistuksia, niin yhtä lailla voidaan asettaa mielekkyydeltään kyseenalaiseksi porvarien takertuminen täysin joustamattomaan legalismiin tilanteessa, jossa yhteiskuntasuhteet kaikkinensa olivat joutuneet muutoksen tilaan.
Kirjoitit tässä viestiketjussa jokin aika sitten, että myös Ruotsissa oli lakkoja ym., mutta ne tukahdutettiin. Mielestäni todellinen asianlaita oli koko lailla toinen: siellä valittiin kompromissien ja konsensuksen (tässä terminä tietenkin anakronistinen) tie. Ruotsissahan oli jo huhtikuussa 1917 Västervikistä lähtenyt vyörymään yli maan ns. nälkäkapinaliike, johon sulautui perustuslaillinen kriisi - ennen muuta kysymys yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Tilanne kulminoitui 1917 kesäkuun 5. päivän "kravalleihin" Tukholmassa (joista useista kirjoista tuttu valokuva Gustav Adolfin torilta, missä kansanjoukkoja rauhoittamaan pyrkivä Brantig sekundantteineen kiirehtii pois sinne tänne säntäilevien poliisiratsukkojen kavioiden tieltä). Carl Göran Andrae tiivistää kirjassaan
Revolt eller reform. Sverige inför revolutionerna i Europa 1917 - 1918 (1998) kriisitilanteen laukeamisen seuraavasti:
Revolt eller reform? På ett sätt kan man säga att det politiska etablissemanget i Sverige kompromisserade pä så sätt att hotet om en revolt användes för att driva fram en reform.
Bo Stråth (
Norstedts Sveriges historia 1830 - 1920, 2012) nostaa "Ruotsin tien", "ruotsalaisen kompromissin" avainhahmoksi kolme merkittävää poliitikkoa: sosialistien Hjalmar Brantingin, liberaalin vasemmistoporvarin Karl Staaffin (asenteita kuvaavasti tätä 1915 kuollutta Ruotsin pääministeriä maan yläluokka vihasi hänen reformihakuisen ja työväestöä ymmärtävän politiikkansa vuoksi niin silmittömästi, että antoi teetättää erityisiä tuhkakuppeja Staaffin kasvokuvin, johon painaa sikarinsa sammuksiin; niitä näkee vieläkin Tukholman museoissa) sekä kolmantena maltillisen oikeistopoliitikon, niin ikään pääministerinä toimineen Arvid Lindmanin.
Suomessa kaikki meni toisin. Kykyä kompromissiin tekoon historiallisessa tilanteessa ei ollut - tuskin haluakaan. Jos tällä kertaa jätettäisiin sosialistien lukemattomin kerroin luetellut synnit hetkeksi sivuun, niin muistelen itsensä Jutikkalan aikoinaan kirjoittaneen Tampereen historiassa, että kaupungissa oli erittäin itsetietoinen ja taitava (ja häikäilemätön) porvarillinen valtuusto, joka harjoitti vastustajansa kanssa ikään kuin varjonyrkkeilyä ja aina lopuksi tanssi alta pois. Missään ei lopultakaan annettu myöten. Sama koski Turkua. Jonkinlainen "vallankumouksen J-käyrä" ja syvä frustraatiokriisi on näiden suurten kaupunkien kohdalla hahmotettavissa.
Kunnallislait (ja 8 tunnin työaikalaki) siis hyväksyttiin Heimolan salissa 14. heinäkuuta, mutta silloin jo voimakkaan, venäläisen sotaväen tukeman ulkoparlamentaarisen painostuksen luomissa yltyvän yhteiskunnallisen sekasorron oloissa. Kuten tunnettua valtalain kaataminen lykkäsi myös kunnallislakien vahvistamisen silloisten ihmisten mielissä tietymättömään tulevaisuuteen. Se tapahtui sitten keskellä syvää poliittista ja yhteiskunnallista kriisiä 16. (vai oliko 15.?) marraskuuta. Mutta silloin "kaartinmuodostus" ja molemminpuolinen aseistautuminen olivat jo pitkällä. Muistaakseni punakaartin sodan tutkija Jussi T. Lappalainen näki aikanaan tilanteen viimeistään marraskuussa 1917 itseään ruokkivana eskalaatiokriisinä, joka ei enää ollut pysäytettävissä.
PS Tietenkään Suomen ja Ruotsin tilanteet eivät ole sellaisinaan rinnnastuskelpoisia, koska Suomen tapahtumat olivat tietyssä määrin osa Venäjän vallankumousta, mutta jonkinlaiset vertailut ovat mielestäni silti perusteltuja.