Emma-Liisa kirjoitti:nylander kirjoitti: Katri Vala
Eräässä pakinassaan Vala ironisoi AKS:läisten myötätuntoa inkeriläisiä kohtaan (en nyt muista, uskoiko Vala tietoja vai ei).
En ottanut mitään kantaa Katri Valaan enkä siihen, oliko hänen humaanisuutensa aitoa. Se olisi oman keskustelunsa aihe. Totesin vain:
nylander kirjoitti:Tietenkin on otettava huomioon, että kyse on Koskenniemen kiivaan poliittisen vastustajan tekstistä.
Sen sijaan otin kantaa tähän väitteeseen:
Tapio Onnela kirjoitti:Loppupäätelmäksi Länsisalo saa, ettei Koskenniemi vain tiennyt mitä Saksassa todella tapahtui
Koska Valan tekstistä siis kiistatta käy ilmi, että jo ensimmäisenä suurena Hitler-keväänä 1933 Suomeen oli kantautunut tietoja leirien perustamisesta ja poliittisten vastustajien, ensi vaiheessa vasemmistolaisten, raaoista kiduttamisista, sitaatissa mainittu "loppupäätelmä" ei voi pitää paikkaansa.
Koskenniemi lienee ollut puheena olevan suuntauksen näkyvin keulahahmo aikakauden ns. suomalaisessa sivistyneistössä, mutta ajan henki tempaisi mukaan
sellaisiakin, jotka sodan jälkeen vetivät ylleen pessimistis-surumielisen, ihmisen osaa ymmärtävän humanistin kaavun. Dos. Kai Häggman kirjoittaa suomalaisen kustannustoiminnan historiassaan mm.:
Mika Waltari availi 1920-luvulla ovia ja ikkunoita Eurooppaan, mutta oli jo 1930-luvun alkuvuosina tullut toisiin ajatuksiin. Waltarin mukaan ulkomaisen kirjallisuuden boikotointiin oli kolme hyvää syytä. Se oli joko epäsiveellistä, myrkyllistä tai yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää. Waltari niputti ällistyttävän kevytmielisesti mm. Aldous Huxleyn, John Dos Passosin, Sinclair Lewisin ja André Giden myrkysekoittajiksi, bolsevikeiksi ja freudilaisiksi, joiden suomentamatta jättäminen oli pelkästään siunauksellista. Waltarin ajama kansallinen linja hylkäsi kaikenlaisen pehmoilun ja psykologisoinnin: "Meillä on harrastettu kovin paljon syvästi inhimillistä,myötätuntoa herättävää, kaunista, herkkää, liikuttavaa ja puhdasta. Olisi jo aika teräksen kalskahtaa"
Waltarin miehekäs teksti on sekin peräisin vuodelta 1933. Tämä kaipuu "teräksen kalskahtamiseen" tuo mieleen vuosisadan alkukymmenten organistiset yhteiskuntakäsitykset: "Paha" oli leikattava yhteiskuntaruumiista irti "kokonaisuuden onnen" nimissä, vaikka vähän tekisi kipeääkin. Koskenniemihän oli tuota "vivisektiota" harjoittanut innokkaasti jo kesällä 1918 ns. kapinatuomioistuimen jäsenenä Suomenlinnassa.
PS: Joskus taannoin, keskusteltaessa tällä palstalla Waltarin poliittisista näkemyksistä, mainitsin muistikuvan perusteella Waltaria nimitetyn "poliittiseksi tuuliviiriksi". Väite tyrmättiin. Häggman kuitenkin kirjoittaa: "Waltari oli joidenkin aikalaisten mukaan kuin tuuliviiri, joka aisti aina ensimmäisenä mistä suunnasta kulloinkin puhalsi."