Karjalaisuus sodanjälkeisessä Suomessa

[Emma-Liisa]

Toimitus: jaettu ketjusta: Monikulttuurisuus historiallisesta näkökulmasta ja otsikoitu uudestaan.
***
Yliopisto-lehdessä 4/2010 väitöskirjaa jälleenrakentajain psykologisesta profiilista valmisteleva Jenni Kirves rinnastaa aikoinaan evakkoja ja nykyisin maahanmuuttajia kohtaan tunnetut asenteet.

Kirves myöntää aluksi: "Toki oli niitä, jotka sodan jälkeen tunsivat empatiaa kotinsa menettäneitä kohtaan. Parhaassa tapauksesa evakoista ja heidän majoittajistaan tuli elinilkäisiä ystäviä." Mutta sen jälkeen seuraa pitkä litania evakkojen kaltoinkohtelusta passiivimudossa, useimiten ilman sellaisia sanoja "tavallisesti", "usein", "joskus", "poikkeuksellisesti". Joskus sentään Kirves sanoo lievemmin: "Aina huumoria ei ymmärretty."

Varmaan kokemukset ovat subjektiivisesti totta, mutta ehklä tutkijan, vaikka omat sukujuuret ovatkin Karjalassa, olisi kannattanut muistaa, että ihmiset eivät sijoitu vain ääripäihin. Vaikka kuinka tuntisi empatiaa, niin ristiriitoja voi ja ennen pitkää syntyy erilaisesta luontesta ja erilaisista tavoista ilman, että se on kenenkään syy. Tulihan niitä jopa ei-karjalaisten kesken, kun Elsa Enäjärvi sai vieraakseen vanhan tätinsä (Sodassa) ja Toini Havu lapsineen majoittui aikana miehensä sukulaisten pariin (Elina Hytönen: Perhe sodassa).

Tuskin kaikki karjalaisetkaan olivat enkeleitä? Össi Nikulan kirjasta Isän iso tyttö ei ittke läysin jopa kertomusken, miten karjalaiset lapset kiusasivat Orivedellä muita lapsia.

Muistelen, että Unto Seppänen Evakossa sijoitti ensimmäisen negatiivisen kokemuksen jo Karjalaan. Negatiivisia kokemuksia oli romaanin mukaan ollut jo vuonna 1918, kun karjalaiset pakenivat toiseen pitäjään.

[Jussi Jalonen]

Kirves myöntää aluksi: "Toki oli niitä, jotka sodan jälkeen tunsivat empatiaa kotinsa menettäneitä kohtaan. Parhaassa tapauksesa evakoista ja heidän majoittajistaan tuli elinikäisiä ystäviä." Mutta sen jälkeen seuraa pitkä litania evakkojen kaltoinkohtelusta passiivimudossa, useimiten ilman sellaisia sanoja "tavallisesti", "usein", "joskus", "poikkeuksellisesti". Joskus sentään Kirves sanoo lievemmin: "Aina huumoria ei ymmärretty."

Menee anekdootin puolelle, ja olen maininnut tästä toisaalla aiemminkin, mutta todetaan nyt vielä kertaalleen, että äitini mukaan karjalaisevakot eivät saaneet esimerkiksi Nokialla osakseen huonoa kohtelua. Sen sijaan tehtaille rikkureiksi tulleita pohjalaisia ja savolaisia saatettiin jopa vihata, hartaasti ja pitkään. Kaipa tästäkin joku voisi vetää rinnastuksen nykyiseen maahanmuuttokeskusteluun.

Paikkakunnalla oli myös inkeriläisiä, jotka katosivat sodan jälkeen varsin nopeasti kuvioista. Osa lähti Ruotsiin, muutamat vapaaehtoisesti takaisin Neuvostoliittoon. Oleskelunsa aikana he olivat kärsineet juuri sellaisista karsaista asenteista, joista Kirves(kin) toteaa karjalaisten evakkojen kärsineen. Tosin itselleni äitini puolesta perimätietona välitetty esimerkkitapaus koskee - jälleen kerran - paikkakunnalle saapuneen savolaisen opettajan halveksivaa suhtautumista inkeriläiseen oppilaaseen.

Varmaan kokemukset ovat subjektiivisesti totta, mutta ehklä tutkijan, vaikka omat sukujuuret ovatkin Karjalassa, olisi kannattanut muistaa, että ihmiset eivät sijoitu vain ääripäihin.

Ahaa, Kirves on siis itse karjalaista sukua? En tiennytkään. Tai niin tietysti, tuollaisella sukunimellä.

Tuskin kaikki karjalaisetkaan olivat enkeleitä?

No, sitten on se toinen mahdollisesti pahansuopa ja tekaistu, niin ikään tällä forumilla aiemmin mainitsemani ja ties mistä ties kuinka monen käden kautta kantautunut anekdootti länsisuomalaisen sotaorvon ja karjalaisevakon juttelusta. Sotaorpo oli todennut, että ymmärsi kyllä karjalaisperheen menetykset, koska oli itsekin menettänyt sodassa isänsä kaatuneena. Evakko oli tuohtunut syvästi tästä vertauksesta ja vastannut ettei se ole mitenkään sama asia, koska heiltä oli mennyt sentään talo, maat ja karja.

Tarinan voinee laskea samaan kategoriaan kuin nykyajan juorut somaleista, jotka tilailevat toimeentuella syyrialaisia luksussohvia. Näitä syntyy aina, kun kitkaa on tai kun sitä halutaan tehdä. Myönnettäköön, että tietyillä alueilla siirtoväkeä on nähtävästi jopa vihattu.

Menköön nyt samantien toinenkin (tai taitaa olla jo kolmas) anekdootti näin vappuaaton ratoksi. Takavuosina matkustin nuorena opiskelijasällinä Mansesta takaisin Satakunnan puoleen. Peipohjan rautatieasemalla bussiin nousi vanhempi nainen, joka ryhtyi ties mistä syystä selostamaan karjalaisuuttaan ja sitä, miten oli ollut (muistaakseni) vain viisivuotiaana evakkomatkalla. Ohimennen hän sitten kysyi myös minulta ja linjurikuskilta, mistä olemme kotoisin. Osapuilleen viisikymppiseltä näyttäneen kuljettajan vastaus ja sen painokas sävy ovat jääneet mieleeni: "Minun vanhempani olivat niitä evakkoja, joista ei koskaan puhuta."

Kuvaavaa on, että mainittu nainen ei edes tiennyt, mistä mies oikein voisi olla kotoisin; hänelle kaikki evakot olivat karjalaisia, aivan kuten hän itsekin. Itse onnistuin arvaamaan jo ensi yrittämällä kuskin kotiväen olleen Sallan luovutetusta osasta. Siinä vaiheessa tiedostin sen, että ilmeisesti siirtoväen ja siirtoväen välillä voi niin ikään olla hienoista kitkaa, ja ettei evakkostatuksen monopolisoituminen karjalaisille kenties miellytä Petsamosta, Sallasta tai Suomenlahden saarilta aikoinaan matkaan lähteneitä.

Sitten ovat toisaalta myös ne katkerat salaliittoteorian omaiset kertomukset, jotka toisinaan ponnahtavat esiin siellä täällä. Ensimmäinen legenda on se, miten Ryti, Tanner ja Paasikivi halusivat luovuttaa karjalaiset takaisin Stalinille vuonna 1940. Ensimmäisen kerran kuulin tämän tarinan vuonna 2003, ja taas toistamiseen viime vuonna; kyseessä on nähtävästi Juho Niukkasen muistelmista peräisin oleva ja eräiden evakkojen keskuudessa arvoon arvaamattomaan noussut omaperäinen tarina talvisodan rauhanselvittelyistä.

Toinen legenda on tietysti jo lähes absoluuttisen totuuden arvoon korotettu kertomus siitä, miten presidentti Koivisto kieltäytyi ottamasta Karjalaa takaisin, vaikka Jeltsin sitä hänelle tarjosi. Tätä kuulee tasaisin väliajoin, aina ja kaikkialta.

Kolmanneksi voi kenties laskea iltasadun Halosen vappupuheesta. Tämä tosin on sikäli siirtoväkeen liittymätön rajatapaus, koska se oli nähtävästi alunperin Suomen Sisun keskustelupalstalta lähtöisin. Kuvaavaa tosin on, että Pro Karelia-järjestö ehti levittää sitä eteenpäin, kunnes päämiehenä toiminut Veikko Saksi ehätti pyytämään asiaa anteeksi.

Väkisinkin on tullut se vaikutelma, että katkeruus ja viha Suomea ja Suomen valtiovaltaa kohtaan ovat ainakin eräiden siirtoväen edustajien keskuudessa istuneet syvällä, ja periytyneet eteenpäin.


Cheers,

J. J.

[Kari Hintsala]

Olisiko tuo "Halosen vappupuhe" samassa kategoriassa kuin Barack Obaman "birth certificate"? Itseltäni jäi folkloristiikan opinnot suorittamatta, joten en osaa asiaan mitään fiksua sanoa.

[Emma-Liisa]

Ahaa, Kirves on siis itse karjalaista sukua? En tiennytkään. Tai niin tietysti, tuollaisella sukunimellä.

Sukunimi Kirves on saatu aviomieheltä. Jenni on omaa sukua Janatuinen. Tämä kävi ilmi Sodassa koettua -kirjassarjan julkaisun yhteydessä.

Janatuinen nimellä Jenni kirjoitti aikoinaan Kalle Päätalosta

[Emma-Liisa]

Jari Sedergrenin erinomainen esseee Unto Seppäsen romaanista ja Ville Salmisen elokuvasta Evakko saa miettimään, miten paljon "karjalaisuus"tai "kannakselaisuus" on konstruktio. Olisi kiintoisaa tietää, miltä ajalta kukin "tyypillinen" karjalainen piirre on oikein liitetty heihin? Ainakaan Maria Lähteenmäen Terijoki-tutkimuksen Maailmojen rajalla luovutettu Karjala ei ollut sellainen idylli jollaisena se sotien jälkeen on haluttu nähdä.

Kiintoisaa kyllä, Jenni Kirveenkin mainostama huumori karjalaisten selviytymiskeinona loistaa poissaololllaan karjalaisen Seppäsen romaanissa, koska aihe oli hänelle kymmenen vuoden jälkeenkin niin kipeä (huolimatta siitä, ettei hän ollut itse evakko, koska oli muuttanut pois jo aiemmin, hän kuuli ja keräsi lehtimiehenä kertomuksia) ja huumorin toi elokuvaan ahvenanmaalainen Salmisen, jonka elokuvassa näyttelevä vaimo tosin oli karjalainen.

http://www.ennenjanyt.net/3-02/evakko.htm

[Vetehinen]

Väkisinkin on tullut se vaikutelma, että katkeruus ja viha Suomea ja Suomen valtiovaltaa kohtaan ovat ainakin eräiden siirtoväen edustajien keskuudessa istuneet syvällä, ja periytyneet eteenpäin.

Minulle tuo on aivan uusi asia. En ole koskaan aikaisemmin tiennyt, että karjalaiset olisivat katkeria ja vihaisia Suomea ja Suomen valtiota kohtaan siksi, että joutuivat evakkoon.

Minulla on ollut sellainen käsitys, että suuri uudelleen asutusoperaatio sujui aika kivuttomasti. Poikkeuksina olivat ruotsinkieliset alueet.

[Emma-Liisa]

Väkisinkin on tullut se vaikutelma, että katkeruus ja viha Suomea ja Suomen valtiovaltaa kohtaan ovat ainakin eräiden siirtoväen edustajien keskuudessa istuneet syvällä, ja periytyneet eteenpäin.

Minulle tuo on aivan uusi asia. En ole koskaan aikaisemmin tiennyt, että karjalaiset olisivat katkeria ja vihaisia Suomea ja Suomen valtiota kohtaan siksi, että joutuivat evakkoon.

Minulla on ollut sellainen käsitys, että suuri uudelleen asutusoperaatio sujui aika kivuttomasti. Poikkeuksina olivat ruotsinkieliset alueet.

On kiintosaa, miten Anthony Upton teoksessaan Välirauha tulkitsee Urho Kekkosen radiopuhetta, jossa Kekkonen 1940 esitti esimerkkejä evakkojen huonosta kohtelus-ta ja vaati asiaan parannusta. Uptonin mukaan ei ollut mikään ihme, että kaikki suomalaiset eivät pystyneet toimimaan korkeiden ihanteiden mukaan, se on vain inhimillistä. Se mikä on olennaista, on että pidettiin annettuna, että kaikki suomalaiset tunnustavat nämä ihanteet ja häpeävät jos eivät ole käyttäytyneet niiden mukaan (oma lisäys: tai ainakin tuomitsevat muut siitä, tähänhän esim. Evakko-elokuva perustuu).

Onttoni Miihkali (Mikko Karvonen), joka muuten oli sodan aikana julkaisseista kirjoittajista rasistisin, osasi Itä-Karjalasta jo parikymmentä vuotta sitten Suomeen pakolaisena tulleena ennnakoida evakkojen vaikeuksia teoksessa Raatteen tiellä (1940).

Lähtökohdan tarkastelulle antaa talvisodan lopussa evakuoitu, jolla on mahdollisuus palata kotiinsa – ja hän palaa vaikka vain riihi on säilynyt, ja tätä kiirettä paluuta selittää rouva joka valittelee, miksi karjalaiset tuli-vat muiden vaivoiksi ja vaativat korvauksiakin: ”Ei suinkaan ole meidän syytämme, että he menettivät omaisuutensa.” Kirjoittaja kommentoi: rouvan mielestä sota oli vain NL:n ja ”Itä-Suomen välinen. Hän mietiskelee, että ihminen on mukavuudenhaluinen, tottunut toimimaan tietyllä tavalla – eräänä päivänä taloon tulee vieraita ihmisiä joilla erilaiset tavat. Hän näkee heidät rauhanhäiritsijöinä – siis oman rauhansa. Kun hän ei pysty katsomaan asioita heidän kannaltaan, hän kokee omat kärsimyksensä suurina ja muiden mitättöminä. Vaikka tylyjä ihmisiä on vain yksi sadasta tai oikeammin 2-3 tuhannesta, juuri hänet muistaa.

Itäkarjalaisilla pakolaisilla ei aikoinaan ollut oikeutta pyytää mitään, saati vaatia. He olivat köyhiä ja nälkäisiä, vailla koulutusta, vaikka tietoa Suomen oloista ja tavoista. Kuitenkin he selviytyivät ja kasvoivat kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan – ainoa ero että he ovat tyytyväisiä. Pakolaisuus oli heille pelastus ”Siperian ja ristin tiestä”.

"Länsikarjalaisilla", siis Suomen karjalaisilla, on paremmat mahdollisuudet selviytyä sikäli että tuntevat Suomen. Sielullisessa suhteessa heillä on edessä sama tie: koti-ikävä, väliaikaisuuden tunto, toisten haittana oleminen.

Yhdessä suhteessa voi olla vaikeampaa päästä alkuun, itäkarjalaiset eivät rakentaneet mitään korvausten varaan. Mikä oli menetetty, sitä oli turha muistella. Ei odotettu mitään valtiovallalta. Siksi he eivät tulleet katkeriksi.

Pakolainen vaeltaa paikkakunnasta toiselle - etsii paikkaa joka olisi yhtä rakas kuin entinen mutta ei löydä. Lopulta hän kyllästyy vaeltamiseen ja jää jonnekin, vaikka siellä ei olekaan hyvä olla – mutta kun hän vuosien päästä lähtee vähäksi aikaa pois, hän ikävöi sinne. Palatessaan hän huomaa, ettei enää olekaan pakolainen.

[Emma-Liisa]

Muistelen englantilaisen kirjaiijan Vera Brittainin, joka lähetti sodan aikana lapsensa USA:han, muistelleen jossain (paikkaa en nyt tähän hätään löydä), että amerikkalaiset saattoivat ennen pitkää kyllästyä englantilaisiin ystäviinsä, jotka he olivat hyvän hyvyyttään ottaneet sodan aikana asumaan kotiinsa mutta jotka vain valttivat, kun kaikki ei ollut kuten Englannissa.

Omat tavat ovat jokaiselle luonnollisia. Ja omat maisemat kauneimpia...

[nylander]

Sitten ovat toisaalta myös ne katkerat salaliittoteorian omaiset kertomukset, jotka toisinaan ponnahtavat esiin siellä täällä. Ensimmäinen legenda on se, miten Ryti, Tanner ja Paasikivi halusivat luovuttaa karjalaiset takaisin Stalinille vuonna 1940. Ensimmäisen kerran kuulin tämän tarinan vuonna 2003, ja taas toistamiseen viime vuonna; kyseessä on nähtävästi Juho Niukkasen muistelmista peräisin oleva ja eräiden evakkojen keskuudessa arvoon arvaamattomaan noussut omaperäinen tarina talvisodan rauhanselvittelyistä.

Itse en muista koskaan kuulleeni väitettä siitä, että karjalaiset olisi nimenomaan haluttu luovuttaa "takaisin Stalinille". Sen sijaan muistan varttuneempana kansalaisena hyvin, millaisen mediakohun Silvo Hietasen väitöstutkimus Siirtoväen pika-asutuslaki 1940 synnytti ilmestyessään 1982. Syynä oli Hietasen esiin nostama tutkimustulos, jonka mukaan Ryti ja Paasikivi esittivät Moskovan rauhanneuvotteluissa Molotoville rauhansopimukseen artiklaa, jonka perusteella Kanta-Suomeen siirtyneet evakot olisivat voineet palata takaisin uusien neuvostoisäntiensä hallitsemalle kotiseudulleen vuoden pituisen ns. optio-oikeuden perusteella. Neuvosto-osapuoli kieltäytyi tällaista järjestelyä hyväksymästä, vaikka suomalainen osapuoli palasi siihen vielä maaliskuun lopussa 1940.

En tähän hätään saanut löytänyt käsiini Hietasen väitöskirjaa, mutta populaarimmassa tekstissään, päätoimittamassaan sarjassa Kansakunta sodassa samainen tutkija kirjoittaa:

Optio-oikeuden ajamista ei voi aikanakaan olemassa olevien lähteiden perusteella tulkita siten, että Suomen hallitus ja erityisesti ministeri Paasikivi olisivat olleet suoranaisesti vaatimassa karjalaisten jäämistä tai suoranaista palaamista takaisin luovutetulle alueelle. Toisaalta ei voida kiistää, etteikö hallituksessa olisi tästäkin keskusteltu kärjekkäästi ennen rauhansopimuksen selviämistä [korostus tässä].

Voitaneen siis väittää, että talvisodan loppuselvittelyssä kansallisen näkökohdan rinnalle nousi hallituksen piirissä hyvin voimakkaasti taloudellinen näkökohta: osa hallituksesta katsoi, että karjalaisten asuttaminen tulisi yksinkertaisesti "liian kalliiksi".

[Jussi Jalonen]

Itse en muista koskaan kuulleeni väitettä siitä, että karjalaiset olisi nimenomaan haluttu luovuttaa "takaisin Stalinille". Sen sijaan muistan varttuneempana kansalaisena hyvin, millaisen mediakohun Silvo Hietasen väitöstutkimus Siirtoväen pika-asutuslaki 1940 synnytti ilmestyessään 1982. Syynä oli Hietasen esiin nostama tutkimustulos, jonka mukaan Ryti ja Paasikivi esittivät Moskovan rauhanneuvotteluissa Molotoville rauhansopimukseen artiklaa, jonka perusteella Kanta-Suomeen siirtyneet evakot olisivat voineet palata takaisin uusien neuvostoisäntiensä hallitsemalle kotiseudulleen vuoden pituisen ns. optio-oikeuden perusteella. Neuvosto-osapuoli kieltäytyi tällaista järjestelyä hyväksymästä, vaikka suomalainen osapuoli palasi siihen vielä maaliskuun lopussa 1940.

Se on nimenomaan ja täsmälleen tuo episodi ja tuo kirja. Olen lukenut mainitun tutkimuksen silloin, kun ensimmäisen kerran törmäsin tuohon tarinaan kuusi ja puoli vuotta sitten. Ohessa linkki silloiseen uutisryhmäkeskusteluun.

Sittemmin olen saanut havaita, että tämä mainittu yritys neuvotella vuoden mittaista optio-oikeutta tosiaan elää ainakin joidenkin siirtoväen edustajien sekä myös heidän jälkeläistensä keskuudessa siinä muodossa, että Ryti ja Paasikivi (ja ilmeisesti myös Tanner) olisivat halunneet luovuttaa evakot takaisin Stalinin kynsiin, ihan vain silkasta piittaamattomuudesta, heitteillejätön hengessä.

Yksinkertaisempiakin tulkintoja on, ja niistähän on muutamia nostettu esille tuossa vanhassa uutisryhmäkeskustelussa. Kerrataan ne vielä tässä:

1) Ennakkotapaus. Paasikivellä ja muilla valtuuskunnan jäsenillä oli lakimiestausta, ja he olivat olleet mukana neuvottelemassa Tarton rauhansopimusta, mihin oli myös sisältynyt vastaavanlainen pykälä.

2) Aikataulu. Vuoden määräaika olisi mahdollistanut siirtoväen myöhemmän asutuksen paremman ja hallitumman järjestelyn.

3) Kustannukset. Vuoden määräajan puitteissa yksityisomaisuuden evakuointi olisi voitu organisoida perinpohjaisemmin, ja mahdollisesti myös kesän 1940 sato olisi tullut suomalaisten käsiin. Tämän vuoksi myös Ryti ja Tanner, jotka olivat syystä huolissaan valtiontaloudesta, kannattivat ehdotusta.

Teosta ei ole nyt käsillä, mutta sen mukaan, mitä muistan siitä tuolloin lukeneeni (ja se, mitä olen näemmä tuonne kirjoittanut), tarinan kärjistetympi versio on lähtöisin muistelmatietona puolustusministeri Juho Niukkaselta, jota kyllä pitäisin itse tässä asiassa vihamielisenä todistajana.

(Toisaalta, tuossa vanhassa uutisryhmäkeskustelussa esille tulleiden painotusten perusteella myös allekirjoittanut on mahdollisesti laskettavissa sellaiseksi, varsinkin kun olen lisäksi länsisuomalainen. Valitan, mutta ainakin myös tunnustan tämän vikani suosiolla.)

(Ylläpito todennäköisesti siirtää viimeistään nyt tämän Emma-Liisan aloittaman keskustelujuonteen evakkojen kokemuksista nyt kokonaan omaan ketjuunsa.)

Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

Muistuu mieleen, etä karjalaiset olisivat loukkaantuneet, kun Ryti tuli sanoneeksi, ettei heillä ole oikeutta korvauksiin. Ryti tarkoitti itse lakimiehenä, ettei Suomen laissa alun perin ollut pykälää, joka olisi velvoittanut korvauksiin. Siis enen kuin eduskunta sellaisen sitten sääti.

Rytiähän pidettiin kylmänä ihmisenä, ja sihteerinsä Puntila lisäili hänen puheisiinsa empatiaa, jota jo silloin osattiin vaatia.

PS. Ketjussa käsitellään kyllä sodanaikaisiakin tapahtumia.

[Emma-Liisa]

Sen sijaan muistan varttuneempana kansalaisena hyvin, millaisen mediakohun Silvo Hietasen väitöstutkimus Siirtoväen pika-asutuslaki 1940 synnytti ilmestyessään 1982. Syynä oli Hietasen esiin nostama tutkimustulos, jonka mukaan Ryti ja Paasikivi esittivät Moskovan rauhanneuvotteluissa Molotoville rauhansopimukseen artiklaa, jonka perusteella Kanta-Suomeen siirtyneet evakot olisivat voineet palata takaisin uusien neuvostoisäntiensä hallitsemalle kotiseudulleen vuoden pituisen ns. optio-oikeuden perusteella. Neuvosto-osapuoli kieltäytyi tällaista järjestelyä hyväksymästä, vaikka suomalainen osapuoli palasi siihen vielä maaliskuun lopussa 1940.

Miten niin vielä? Maaliskuun lopussahan rauhanteosta oli kulunut vasta kaksi viikkoa.

Pikemmin voi sanoa, että vielä myöhemminkin jotkut karjalaiset pyrkivät takaisin kotiseudulleen. Kimmo Rentola kirjoittaa teoksessaan Kenen joukoissa seisot (s. 217-8) kahdesta skp-lästen piirissä toukokuussa 1940 virinneestä laajakantosiesta hankkesta. Ensimmäinen oli tietysti SNS.

"Toinen uusi yritys oli karjalaisen siirtoväen paluuliike Neuvostoliitolle luovutetuille alueille. Sitä ryhtyivät puuhaamaan pääkaupunkiin evakuoidut viipurilaiset kommunistit. Artturi Rönnqvist katsoi mielialojen kehttyvän Neuvostoliiton suuntaan 'oikein pikajunan vauhdilla', kun karjalaiset kyllästyivät odottelemaan asemansa järhestymistä. Joukko viipurilaisia kävi kesäkuun alussa Arno Keskivälin johdolla neuvostosuurlähetystössä, mutta uusi suurlähettiläs Ivan Zotov jarrutteli intoa. Hän sanoi, että muuttajien pitäisi siirtyä Neuvostoliiton kansalaisiksi. Siellä odottaisivat täysin uudet olot. Siellä saattaisi ilmetä vaikeuksia, 'jolloin katuminen ja takaisin palaaminen toivotonta.' Halukkaita varten jaettiin kuitenkin hakemuskaavakkeita.
Venäläiset eivät innostuneet karjalaisten paluusta eivätkä pyrkineet sitä rohkaisemaan, mutta kesäkuusta lähtien Suomessa tulkittiin neuvostoviranomaisten jarrutuskin herkästi aggressiicvisksi eleeksi. 'Ehkä tehneet jo paljonkin NL:n kansalaisia Suomeen? V. kolonna?' merkitsi valtiollisen poliisin etsivä Kaarlo Löfving tapahtumaa koskevan ilmoituksensa reunaan. Myös johtavista skp-läispiireistä kantautuneet vastustavat äänet tulkittiin samaan suuntaan, mihin antoivat aihetta myös heidän esittämänsä perustelut. Valaja Väinö Laitinen sanoi Herrttoniemen Toveriseuran majalla, ettei 'silmäntekevien ja koulutuksen saaaneiden' ollut suotavaa lähteä, vaan Neuvostoliittoon saisisvat painua vain viipurilaiset ja vähemmän tunnetut. Muita tarvittaisiin Suomesas."

[nylander]

Miten niin vielä? Maaliskuun lopussahan rauhanteosta oli kulunut vasta kaksi viikkoa.

Mielestäni vielä-adverbin käyttö tässä yhteydessä on aivan loogista. Selitän uudelleen:
a) Ensin Paasikivi, Ryti ja keitä heitä olikaan yrittivät ajaa tätä optio-oikeutta Moskovan vuoden 1940 rauhansopimukseen. Molotov torjui sen.
b) Sitten suomalaiset yrittivät samaa vielä uudestaan, kun maaliskuun 1940 lopussa käytiin osapuolten välillä teknisluonteisia neuvotteluja rauhansopimuksen yksityiskohtien toimeenpanosta.
Miten tämän ymmärtäminen voi olla niin hankalaa?

Pikemmin voi sanoa, että vielä myöhemminkin jotkut karjalaiset pyrkivät takaisin kotiseudulleen.

???
Ei Paasikiven, Rytin ynnä muiden ajamassa optio-oikeudessa ollut missään nimessä ainakaan primaarisesti kyse siitä, että kotiseudulleen "pyrkiville" karjalaisille olisi haluttu tarjota siihen mahdollisuus vaan että heidän olisi kustannussyistä mahdollisesti (Silvo Hietasta tulkiten) peräti haluttukin jäävän kotisijoilleen, Neuvostoliiton alaisuuteen.

[juhamann]

Minua hieman mietityttää keskustelujen kiertyminen itsemme ympärille. Vanhana helsinkiläisenä voisin tietysti nostaa esiin sen, miten ns. maalaisuus näkyy kaupungissamme, ei edes omalla kielellään tule ymmärretyksi, kun savolaisia on ympäriinsä. Voiko enää edes ostaa stendaria tai stidejä, kun seuraa vain kysyviä katseita? Toisaalta on suuri surku, että tätä keskustelua ei pystytä laajentamaan Ruotsiin lähteneiden maahanmuuttajiemme suureen joukkoon tai miksei myös Kanadaan, Yhdysvaltoihin tai Australiaan "kotoutuneisiin".

Entä koko Euroopan valtavat sisäiset väestönsiirrot toisen maailmansodan jälkeen? Itä-Preussista tai Sleesiasta jne. evakuoituja piti vaiteliaina koettu syyllisyys tapahtuneesta ja sama tunne on varmaan ollut piilevänä mukana entisten alusmaiden entisillä isännillä, niin valkoisen miehen taakkaa kuin ovat kokeneet kantaneensakin. Herruussuhteiden ja niiden purkuprosessin kaoottisuudesta maksetaan laskua edelleen ja meillekin se lankeaa siinä kuin Kreikan lainat. Yhdysvallat on maahanmuuttajien kansakunta, me Euroopan Unioinissa kuulumme nyt muinaisten ökyisäntien seuraan.

Suomessahan maahanmuutto on sikäli erikoista, että maahanmuuttajat eivät tule entisistä siirtomaistemme - nurkumattomimmat kai Itä-Karjalasta - tai muutoin alistamistamme maista eikä meillä siis pitäisi olla tutunomaisena herrakansan asennetta, mutta jostakin kumman syystä jopa kovia kokenutta Viroakin käsitellään mieluummin "pikkuveljenä" kuin erityistä kunnioitusta ansaitsevana tasavertaisena.

Monoa monokulttuurille!

[skrjabin]

Entä koko Euroopan valtavat sisäiset väestönsiirrot toisen maailmansodan jälkeen? Itä-Preussista tai Sleesiasta jne. evakuoituja piti vaiteliaina koettu syyllisyys tapahtuneesta ja sama tunne on varmaan ollut piilevänä mukana entisten alusmaiden entisillä isännillä, niin valkoisen miehen taakkaa kuin ovat kokeneet kantaneensakin.

No en minä kyllä Saksan politiikkaa ihan vaikenemiseksi kuvaisi, Saksassa itäalueilta evakuoiduille ja karkoitetuille oli aikanaan ihan oma ministeriönsäkin, jonka johdolla jo 1950-luvun alusta lähtien koottiin kymmenisen vuotta kestäneessä projektissa yli 10 000 kertomusta noista tapahtumista ja niitä julkaistiin ministeriön kustannuksella useita niteitä. Samoin jotkin yksittäiset muistelmakirjatkin olivat melkoisia bestsellereitä. Touhun pontimenahan voi nähdä pikemminkin tarpeen pitää ääntä omista kohtaloista jotta saksalaisten tekoset muita kohtaan voitaisiin pitää taka-alalla. Toki 1960-luvulla uusien sukupolvien myötä karkotukset jäivät keskustelusta sivuun, palaten kuitenkin voimalla taas 1980-luvun lopulla.