Suomi on osallistunut rauhanturvaamiseen vuodesta 1956, ja toiminnasta kehittyi kylmän sodan aikana oleellinen osa suomalaista ulko- ja puolustuspolitiikkaa. Modernimpi käsite sotilaallinen kriisinhallinta vakiintui 2000-luvulla, ja tällä hetkellä suomalaisia rauhanturvaajia palvelee sotilastehtävissä reilut 400, joista suurin osa Libanonissa ja Kosovossa. Yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta on saanut uutta puhtia Nato-jäsenyyden myötä, ja Ilmari Käihkön teos Sotilaan päiväkirja – Kuinka rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi ja sen herättämä keskustelu on tästä oiva esimerkki. Käihkö on sotatieteiden dosentti Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa ja on viime vuosina toiminut vierailevana tutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Viimeksi mainitussa roolissa hän on tullut tunnetuksi varsinkin Ukrainan sodan kommentaattorina ja analyytikkona. Kirjan julkaisuajankohta on täten ollut otollinen, sillä Käihkö itse painottaa, että teoksen tarkoitus on herättää yhteiskunnallista keskustelua kriisinhallinnasta ja yleisemmin suomalaisesta sotilaskoulutuksesta.
Kirja herätti voimakkaan reaktion heti julkaisunsa jälkeen, ja sen ympärille noussut mediamyräkkä johti Puolustusvoimissa selvitykseen rauhanturvaajien toiminnasta, jossa ei kuitenkaan päädytty suurempiin toimenpiteisiin, vaikka selvityksessä todettiin, että laiminlyöntejä on saattanut esiintyä. Käihkö on myös aikaisemmin ollut mukana nostamassa esiin kriisinhallintaan liittyviä epäkohtia, ja hän on painottanut että aiheesta pitäisi kirjoittaa kriittisemmin etenkin median toimesta. Hän on arvostellut etenkin sitä, miten epäkriittisesti Afganistanin-operaatiota on Suomessa käsitelty.
Käihkö palveli osana Suomalaista Kriisinhallintajoukkoa Tšadissa (SKJT), joka oli osa Yhdistyneiden Kansakuntien MINURCAT-operaatiota Tšadissa ja Keski-Afrikan tasavallassa vuosina 2007–2010. Suomalaiset osallistuivat operaatioon sen loppupuolella 2009–2010. Naapurimaa Sudanin eteläisessä maakunnassa Darfurissa oli käyty raakaa sisällissotaa vuodesta 2003 lähtien, jonka seurauksena tuhannet pakolaiset olivat paenneet kansanmurhaa ja sortoa rajan yli Tšadiin ja Keski-Afrikan tasavaltaan. Operaation tehtävä oli suojella pakolaisia ja samalla estää konfliktin laajeneminen. Tehtävää varjostivat alusta alkaen monet haasteet, etenkin Tšadin hallituksen kriittinen suhtautuminen YK:n toimintatapoihin, joka lopulta johti hallituksen kehotukseen operaation lopettamisesta 2010.
Kokemukset keskiössä
FT Ilmari Käihkö toimii sotatieteiden dosenttina Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa. Hänen tutkimuksensa keskittyy laajasti sotaan, sodankäyntiin, strategiaan ja siviili-sotilassuhteisiin. Hän palveli rauhanturvaajana Yhdistyneiden kansakuntien MINURCAT-operaatiossa Tšadissa vuonna 2009. Kuva: Veikko Somerpuro / Gaudeamus.
Tarinan ytimessä ovat kirjailijan omat kokemukset palveluksesta Tšadissa, mutta kansien väliin mahtuu myös aimo annos analyysia suomalaisesta kriisinhallinnasta yleisesti. Lopputulos onkin yhdistelmä tutkimusta ja perinteistä muistelmakirjallisuutta, jossa analyysi seuraa päiväkirjamerkintöjä ”löyhän kronologisesti”. Käihkö itse kuvailee teoksen kertomistavan olevan autoetnografinen, jossa auto edustaa hänen omia kokemuksiaan, etno hänen palvelutovereistaan koostuvaa ryhmää ja heidän tarinaansa, ja grafia kirjallista osuutta. Päiväkirjamerkinnät ovat keskeisessä osassa, ja Käihkö kuvailee kuinka hän palveluksen aikana harjoitti itsesensuuria ja käsitteli tapahtuneita kuulopuheina merkinnöissään sen varalta, että kirjoituksia tarkasteltaisiin. Hän korostaa myös, että hänen taustansa ei ollut tavanomainen muihin palvelustovereihin verrattuna. Vaikka Käihkö lähti tehtävään suoraan varusmiespalveluksesta, hän oli sitä ennen ehtinyt suorittaa maisteriopinnot Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa ja oli vanhempi kuin monet hänen kollegoistaan, mikä vaikutti hänen elämännäkemykseensä.
Käihkön päätelmät eivät perustu ainoastaan hänen omiin kokemuksiinsa, vaan hän on myös haastattelut kirjaa varten kolmeakymmentä kollegaansa, jotka ovat niin ikään palvelleet Tšadissa eri tehtävissä. Haastattelut ovat mielenkiintoinen lisä aineistolle, ja materiaalia on selvästi kasaantunut huima määrä. Käihkö kuvailee aineiston koostuvan yli kolmestakymmenestä haastattelusta, joiden keskivertopituus on kolme ja puoli tuntia. Joitakin henkilöitä hän on myös haastatellut useaan otteeseen. Hieman yllättäen haastatteluaineisto on suhteellisen pienessä roolissa itse analyysissa, muutamaa osiota lukuun omatta. Aineisto on kuitenkin oleellinen osa analyysia, sillä Käihkön esittämät kriisinhallinnan varjopuolet ovat selvästi olleet esillä myös haastateltavien kertomuksissa. Siten aineisto osoittaa, ettei kyse ole pelkästään Käihkön omista huonoista kokemuksista, mikä on olennaista ottaen huomioon sen, kuinka arkoja aiheita kirjassa käsitellään.
Kaunistelematonta keskustelua varjopuolista
Analyysi käsittelee paljon muutakin kuin toimintaan liittyviä epäkohtia, etenkin rauhanturvaajien arkea, mutta Käihkö itsekin ennustaa kirjan lopussa, että epäkohdat varmasti nousevat keskiöön yhteiskunnallisessa keskustelussa – ja näinhän myös kävi. Hän kuitenkin alleviivaa, että kirjan tarkoitus ei ole pelkästään kritisoida, vaan nimenomaan kehittää suomalaista kriisinhallintatoimintaa. Samalla hän kuvaa kirjaprojektin suurimmaksi haasteeksi, miten käsitellä epäkohtia leimaamatta kaikkia hänen palvelustovereitaan tai antamatta toiminnasta turhan synkkää kuvaa. Epäkohtiin keskittyminen on siten tarkoituksellista, ja yleisellä tasolla Käihkö kokee, että he tekivät työnsä hyvin, käytettävissä olleilla työkaluilla. Siksi pidän näitä teemoja keskeisinä myös arvostelun kannalta.
Suomalaista rauhanturvaamista kylmän sodan aikana tutkinut Jukka Pesu painottaa, että toiminnasta on vuosikymmenten saatossa maalattu lähes kansallisromanttinen käsitys, jossa Suomi kuvataan rauhanturvaamisen suurvaltana. Varsinkin aikaisia YK-operaatioita on käsitelty hyvin positiivisessa valossa, kun taas 1990-luvulta saakka yleistyneet Nato-johtoiset tehtävät ovat olleet alttiimpia kritiikille. Arkistomateriaalista kuitenkin selviää, että etenkin alkoholin väärinkäyttö on ollut läsnä ensimmäisistä tehtävistä saakka, ja että siitä on oltu tietoisia ministeriöissä ja Puolustusvoimissa. Varjopuolia on kyllä käsitelty aiemmassa muistelmakirjallisuudessa, mutta ei yhtä tarkoituksellisesti kuin Käihkön kohdalla, eikä kirjoittajilla ole ollut yhtä korkeaa profiilia. Käihkön kritiikki puree myös yhteiskunnallisesti arkaan paikkaan, sillä se keskittyy suurilta osin myös varusmiespalvelukseen. Ongelmia ei siten voi sivuttaa viittaamalla siihen, että kyse olisi yksittäisestä tehtävästä tai rotaatiosta.
Varusmieskoulutus syynissä
Käihkö suoritti 362 päivän pituisen varusmiespalveluksen Porin prikaatissa. Kyseessä oli erityiskoulutus, jonka oli tarkoitus valmistaa varusmiehet kansainvälisiin tehtäviin, ja siihen sisältyi myös kolme viikkoa kestänyt rotaatiokoulutus Tšadin tehtävää varten. Käihkö ei säästele sanojaan kritisoidessaan koulutuksen puutteita. Vaikka kyseessä oli erikoiskoulutus kansainvälisiin tehtäviin, se keskittyi tavanomaiseen sotaan kahden valtion välillä, mikä ei soveltunut rauhanturvaajan tehtäviin. Käihkön mukaan lopputuloksena oli, että koulutuksen saaneet rauhanturvaajat toimivat aina ensikädessä sotilaina, vaikka tehtävä olisi edellyttänyt paljon laajempaa osaamista.
Koulutusta käsittelevä osio on synkkää luettavaa. Varusmiespalveluksen aikana joukossa esiintyi ajoin jopa raakaa kiusaamista, johon kouluttajat eivät puuttuneet tarpeeksi. Myös simputus oli yleistä, vaikka siitä oltiin muodollisesti luovuttu. Monet ongelmista pystyi Käihkön mukaan jäljittämään Puolustusvoimissa rehottavaan machokulttuuriin. Asioista ei voinut – eikä pitänyt – keskustella. Hän kuvailee, kuinka keskustelu koetaan sotilaskulttuurissa ”ruotsalaisena ja tehottomana”. Vaikka Käihkö omien sanojensa mukaan lopulta omaksuikin sotilasidentiteetin ja oli hyvin motivoitunut lähtemään rauhanturvaajaksi, antaa hän tylyn arvion varusmiespalveluksestaan: ”En voi varauksetta suositella saamaani koulutusta yhdellekään ajattelevalle ihmiselle”.
Toinen Käihkön kuvaama ongelma oli se, että naisten osuus alokkaista oli niin pieni. Koulutuksessa ei myöskään käsitelty sukupuolinäkökulmaa, yhtä tunnin mittaista – lähinnä luennoivan upseerin omiin mietintöihin perustuvaa – luentoa lukuun ottamatta. Alun perin 192 alokkaan ryhmässä oli neljä naista, mutta Tšadiin lähtevässä rotaatiossa ei ollut enää yhtään. Lopputulos oli miesvaltainen ryhmä, jossa seksismi oli arkipäivästä. Tämä kumpusi niin ryhmän sisältä kuin koulutuksestakin. Rotaation aikana ongelma näyttäytyi eri tavoin. Suomalaiset jakoivat leirinsä irlantilaisten rauhanturvaajien kanssa, joiden riveissä oli myös naispuolisia sotilaita. Irlantilaisnaiset olivat Käihkön sanojen mukaan lähes ainoat kontaktit toiseen sukupuoleen palveluksen aikana, ja heistä puhuttiin ajoittain hyvin alentavasti. Hän kuvailee myös, miten syyllistyi itsekin kyseiseen käytökseen.
Asenteet johtivat myös siihen, että vakaviakin rikkeitä katsottiin läpi sormien. Operaation aikana eräs suomalainen rauhanturvaaja oli seksuaalisesti ahdistellut paikallisia naisia, jotka tulivat leiriin tekemään huoltotöitä. Käihkön mukaan kyseistä toimintaa paheksuttiin, mutta rima siihen puuttumiseen oli hyvin korkealla. Toiminta jota paheksuttiin, mutta johon ei puututtu, taas lisäsi eettistä kuormitusta, jonka purkamiselle ei tehty mitään päällystön toimesta. Ongelmia ilmeni vielä kotimatkalla, kun jotkut ryhmän jäsenistä olivat ostaneet prostituoitujen palveluja hotellissa välipysähdyksen aikana. Tämä herätti ristiriitaisia tunteita ryhmän keskuudessa. Kuten Käihkö kuvailee, kenelläkään ei ollut takeita siitä, etteivät naiset olleet ihmiskaupan uhreja. Tapahtuneessa rikottiin siis mahdollisesti sekä Suomen lakeja että YK:n toimintaperiaatteita. Lopullinen vastuu olisi ollut upseeristolla, mutta Käihkön mukaan asiaa ei valvottu tarpeeksi. Hän arvioi, että kyseessä on laajempi sotilaskulttuurin ongelma ja uskoo, että naisten osuuden lisääminen kriisinhallintatehtävissä voisi lieventää vastaavia ongelmia, mutta muutoksen pitäisi alkaa rakenteita muuttamalla, etenkin koulutuksessa. Aiheen tiimoilta on viime vuosina julkaistu paljon tutkimusta, ja kyseinen kirjan osio nojaakin keskivertoa enemmän tutkimuskirjallisuuteen.
Kirjassa käsitellään myös aikaisemmin mainittua, laajalle levinnyttä rasismia, jota toiminnassa ilmeni. Kertomuksessa esiintyy paljon esimerkkejä siitä, miten juuri varusmiespalveluksessa rasistinen kielenkäyttö oli arkipäiväistä myös kouluttajien osalta. Käihkö siteeraa erästä upseeria, joka totesi kansainvälisiin tehtäviin hakeutuville: ”Jollette ole rasisteja sinne mennessänne, olette sieltä palatessanne”. Toiminta-alueen väestöön suhtauduttiin alentuvasti, mikä oli erityisen räikeää ottaen huomioon koulutuksen kansainvälisen painotteen. Myöhemmin, operaation aikana, jotkin ryhmän taistelijat yrittivät aika-ajoin puuttua avoimeen rasismiin, mutta heikoin tuloksin. Käihkön mukaan rasismi oli omiaan laskemaan joukon motivaatiota, koska oli vaikea ymmärtää tarkoitusta sille, että juuri niitä ihmisiä halveksuttiin, joita oltiin auttamassa. Toiminta-alueella tehtävän komentaja oli kyllä kieltänyt n-sanan käytön, mutta tätä sääntöä ei vahdittu tai noudatettu edes päällystön osalta. Käihkö ei kuitenkaan kuvaile rasismia mitenkään tunnusomaiseksi rauhanturvaajille, vaan painottaa ongelman esiintyvän jo varusmiespalveluksessa, ja siten se heijastelee suurempaa ongelmaa koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Ankarin kritiikki suuntautuu Puolustusvoimiin, missä esiintyvän rasismin kitkemiseen ei tehdä tarpeeksi, tai pahimmissa tapauksissa sitä jopa vahvistetaan kantahenkilökunnan puolelta.
Veteraaniaktivismi
On syytä palata siihen, minkä takia Käihkö niin vahvasti nostaa esille sotilaallisen kriisinhallinnan varjopuolia. Kuten hän itse on erinäisissä haastatteluissa kuvaillut jo ennen kirjan julkaisua, hän peräänkuuluttaa kriittisempää keskustelua suomalaisesta kriisinhallinasta. Käihkö korostaa myös sitä seikkaa, että jokainen rauhanturvaaja tekee ulkopolitiikkaa teoillaan. Päiväkirjassaan hän pohtii nimenomaan sitä, miksi Puolustusvoimat eivät tehokkaammin puutu rikkomuksiin, joihin sotilaat syyllistyvät univormuissa, joita koristaa Puolustusvoimien logo ja Suomen lippu. Tämä on myös keskeinen argumentti sille, että suomalaisilla pitäisi hänen mielestään olla parempi käsitys siitä, millaista politiikkaa heidän nimissä tehdään.
Kirjan loppuosiossa Käihkö nostaa myös esille veteraaniaktivismiksi kuvailemansa ilmiön, eli kriisinhallintaveteraanien asioiden edistämisen. Monet niin koulutuksessa kuin operaation aikana esiintyvät ongelmat ovat omiaan kuormittamaan kriisinhallintaveteraaneja ja tietyissä tapauksissa aiheuttamaan pitkäaikaisia traumoja. Hän huomauttaa, että vaikeakaan stressi ei aina vaadi taistelutilannetta, ja että hänelle itselleen ja monelle muulle hänen kuvailemansa eettinen stressi oli erityisen kuormittavaa. Hän myös koki, että he eivät pystyneet auttamaan paikallisväestöä siinä määrin, kun olisivat toivoneet, mikä oli masentavaa. Kuten Käihkö painottaa, asioista puhuminen ei kuulu sotilaskulttuuriin, ja tämä pätee monella myös tehtävän jälkeen. Useampi hänen haastattelemistaan kollegoista kertoi esimerkiksi, että haastattelutilanne oli ensimmäinen kerta, kun he puhuivat tapahtumista. Kuitenkin monet apua tarvitsevat painottavat juuri vertaisavun tärkeyttä ja mahdollisuutta puhua muille vastaavissa tehtävissä olleille.
Valtion tuki kriisinhallintaveteraaneille on ollut puutteellista ja vertaistuki on pitkälti ulkoistettu Suomen Rauhanturvaajaliitolle. Veteraani-sanan historiallisen painoarvon takia käsite kriisinhallintaveteraani ei myöskään ole ongelmaton. Käihkö kuvailee miten ristiriitaisesti hänen tuntemansa kriisinhallintaveteraanit suhtautuvat käsitteeseen ja heidän mahdolliseen veteraani-identiteettiinsä. Kyse on siten paradoksista, jossa rauhanturvaajat eivät välttämättä koe veteraanistatuksen kuuluvan heille, mutta samalla status on välttämätön, jotta he voisivat saada tarvittavaa tukea ja hoitoa palveluksen jälkeen. Käihkö peräänkuuluttaa yhteiskunnallista keskustelua kriisinhallintaveteraanien asemasta, varsinkin nyt kun sotaveteraanit ovat poistumassa keskuudestamme ja Nato-jäsenyys tuo mukanaan laajempaa ja tiiviimpää kansainvälistä sotilaallista yhteistyötä. Varjopuolien esille nostaminen on hänen mukaansa myös osa tätä keskustelua, sillä se osoittaa kotiyleisölle mitä kaikkea tehtäväalueella oikeasti tapahtuu. Kuten hän itse toteaa: ”Tiedän kokemuksesta, ettei ketään oikeasti kovin pitkään jaksa kiinnostaa se, mitä täällä on tapahtunut”.
Kirja yhdistää tehokkaasti kokemusperäiset päiväkirjamerkinnät ja laajemman analyysin, vaikka lukijalle jääkin hieman epäselväksi kumpaa osa-aluetta kirjoittaja haluaa painottaa enemmän. Teos sisältää myös lukijaa ohjeistavan osion rauhanturvaamisen historiasta ja siihen liittyvistä käsitteistä. Kirja on selvästi tarkoitettu laajalle lukijakunnalle, mutta monet osiot sisältävät hyvin yksityiskohtaista selostusta rauhanturvaajien arjesta, mikä todennäköisimmin puhuttelee jo valmiiksi aiheesta kiinnostuneita. Tämä ei kuitenkaan ole merkittävä ongelma kokonaisuuden kannalta, sillä analyysin ja päiväkirjamerkinnät voi lukea erikseen, ja samalla ne myös täydentävät toisiaan. Teos on tervetullut lisä sotilaallista kriisinhallintaa käsittelevään kirjallisuuteen, ja se on kritiikissään ja laajuudessaan ajatuksia herättävä kokonaisuus.
- Kirjan nimi:
- Sotilaan päiväkirja. Kuinka rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi
- Kustantaja:
- Gaudeamus
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 384
- Kirjoittajat:
- Käihkö, Ilmari
- Lisätiedot:
- Sotilaana Afrikassa, YLE:n artikkeli.
Puolustusvoimat vastaa rauhanturvaoperaatiossa ilmi tulleeseen rasismiin: Nämä asiat ovat aivan vieraita, YLE Uutiset. - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Rasmus Marjanen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Åbo Akademi