Jenni Kirves on taas kirjoittanut Yliopistolehteen (2/2012) esseen sodasta, tällä kertaa nimellä Sivistynyt sota, tarkoituksena tietysti osoittaa että sota ei ollut - eikä voikaan olla - sivistynyttä,
Kiinnitin huomiota loppuun jossa Kirves siteeraa Wolf H. Halstin kirjettä vaimolleen ”sodan loppuvaiheessa”: ”Ymmärrätkö miltä tuntuu kun kaikki työn ja elämän perusteet kaatuvat? - - Hallitukset ja eduskunnat tosin ovat ensi sijassa syypäitä, mutta jokainen pystyi ajattelemaan sotilas, joka pystyi ajattelemaan ja näkemään on myös rikollinen. Kaatuneet ja rammat ovat osaltaan meidän työtä. - - Me tiesimme, mutta vaikenimme…Nyt saamme nauttia seurauksista En tiedä, mitä muut ajattelevat mutta minä tunnen itseni teurastajaksi. Jokainen laiminlyönti on maksanut verta, verta ja taas verta. Olen nähnyt paljon sellaista, josta en voi milloinkaan kirjoittaa tai puhua. Ehkä rauhoitun ajan kuluessa.”
Kun esseessä on käsitelty mm. sotarikoksia ja vihollisten ruumiiden häpäisyä mm. seksuaalisesti, Kirves luo käsityksen, että Halsti vaikenisi nimenomaan niistä. Kun edellä on juuri käsitelty tuntoja sodan loppumisen jälkeen, syntyy Kirveen ilmauksesta ”sodan loppuvaiheessa” käsitys että kyseessä olisi jatkosodan loppuvaihe. Tai sitten Lapin sodan, johon Halsti myös osallistui.
Kyseinen kirje on kuitenkin kirjoitettu 9.4 1940 eli talvisodan jälkeen. Syy, miksi Halsti tuntee elämän perusteiden horjuvan, on: ”Maa ei ole enää itsenäinen eikä riippumaton vaan ryssän armoilla.”
Toki Kirves on Halstin säilyttänyt keskeisen lauseen ”Jokainen laiminlyönti on maksanut verta, verta ja taas verta”, mutta sen tulkintaa selventää edellinen kirje 20.3.1940: ”Vihasin sotaa sanomattomasti, nyt en enää sitä tee. Vihaan rauhaa ja niitä, jotka sen tekivät. Sitä valmisteltiin kahden vuosikymmenen aikana etuiluin, puolueristiriidoin, roistoteoin. Nyt se on tullut. Oli hankittava aseita, joita ei ollut. Oli rakennettava puolustuslinjoja, joita ei ollut. Mekin olemme kaatuneiden edessä rikollisia. Me tiesimme! Meidän velvollisuutemme olisi ollut huutaa totuus julki - -.”
Syyllisyys ei siis koskenut itse sotaa, vaan siitä että aseet oli korvattava verellä. Kohdan edellä Halsti lausuukin, että uusi sota, jossa Karjala otetaan takaisin, tulee olemaan ”ylösnousemus”.
Vaikka Halsti kirjeessään sanoi, ettei hän koskaan pysty kaikista asioista kertomaan, hän nimenomaan teki niin kirjoittamalla kokemuksensa heti talvisodan jälkeen. Käsikirjoitus julkaistiin vasta 1971 nimellä Talvisodan päiväkirja.
Koska Halsti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Mies elää aikansa (1974) kertoi sen, miten hän karattuaan 12-vuotiaana huhtikuussa 1918 saksalaisten tulkiksi oli todistanut punaisiin kohdistunutta kostoa samoin kuinmiten hänen oma perheensä kohteli palvelijaa, ei ole syytä epäillä, ettei hän olisi kertonut rehellisesti myös kokemuksistaan myöhemmissä sodissa. Sen hän tekikin muistelmiensa toisen osan Aika vaatii veronsa (1975) luvussa Sota sielullisena elämyksenä. Se on tasapuolisuudessaan ja syvyydessään aivan toista kuin Kirveen essee.
Sen sijaan, että Kirves käyttää turhaan energiaansa väittelemällä sellaisia vastaan, jotka kiistävät kaikki sodasta johtuvat traumat, hän voisi vähitellen siirtyä paljon mielenkiintoisimpaan kysymyksiin: kuinka paljon traumoja oli? ketkä selvisivät sodan kokemuksista ja miten?
Se edellyttää kuitenkin, että lähteissä ei nähdä vain sitä, mitä halutaan nähdä.