Vares: Älymystö ja historiatietämyksen heikkous

[rsalosen]

Lipposella on varsin teleologinen asenne historiaan. Puuttuu vain että hän sanoisi Kaitselmuksen viisaasti johtaneen Suomea aikojen halki. Nyt hän puhuu vain "onnenpotkuista".


Sorry jos kaikki ei ole muodollisesti ihan OK, sillä tämä allekirjoittaneen eka viesti tälle palstalle. Tekisi kuitenkin mieli kommentoida tuota kaitselmusta, sillä eikö usko kaitselmukseen ole itse asiassa suomalainen perinne. Enkä tarkoita jotain Yrjö-Koskista tai Agathon Meurmania (kts. Rommi: Yrjö-Koskisen linja). Suomalaisista valtiomiehistä ensimmäisenä tulee mieleen Paasikivi, joka kirjoitti kaitselmuksesta ja uusimpana itse asiassa presidentti Koivisto, joka presidenttivuosiensa jälkeen tunnustautui kaitselmukseen uskovaksi.

[Emma-Liisa]

Sorry jos kaikki ei ole muodollisesti ihan OK, sillä tämä allekirjoittaneen eka viesti tälle palstalle.

Tervetuloa! Saat lainaukset erottumaan omasta tekstistäsi niin että
- painat lainaa-kohtaa
- voit lyhentää lainattavaa kohtaa maalaamalla ensin poistettavan kohdan ja sitten poistamalla sen
- kirjoitat oman tekstisi loppumerkin jälkeen

Jos haluat kommentoida useampaa kohtaa, aloita aina alkumerkillä ja lopeta loppumerkkiin. Hakasulut ovat myös olennaiset.

Tekisi kuitenkin mieli kommentoida tuota kaitselmusta, sillä eikö usko kaitselmukseen ole itse asiassa suomalainen perinne. Enkä tarkoita jotain Yrjö-Koskista tai Agathon Meurmania (kts. Rommi: Yrjö-Koskisen linja). Suomalaisista valtiomiehistä ensimmäisenä tulee mieleen Paasikivi, joka kirjoitti kaitselmuksesta ja uusimpana itse asiassa presidentti Koivisto, joka presidenttivuosiensa jälkeen tunnustautui kaitselmukseen uskovaksi.

Nähdäkseni Koivisto kertoi (Koulussa ja sodassa) sotavuosina etsineensä lohtua rukouksesta ja Raamatun lukemisesta - mikä ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellista. En tiedä, onko hän puhunut nykyisistä katsomuksistaan muuta kuin että hänen isänsä totesi hänen sodan jälkeen palanneen "ennalleen". Onko sinulla muuta tietoa?

Kaitselmus oli todellakin hyvin yleinen 1800-luvulla, ja Topelius iskosti sen kansakoulun välityksellä ihmisten mieleen. Vielä 60-luvulla saattoi pappi käyttää termiä rippikoulussa. Nyttemmin se on niin vieras asia, että kun Kimmo Rentola lainasi 1500-luvun sanontaa "Jumala rakastaa tasavaltoja", niin oletan sen tarkoitetun leikiksi - tai tarkoittavan vain, että Suomen historia sisältää monta epätodennäköistä tapahtumaa.

Se, mitä tarkoitin Lipposen kohdalla, että sellainen tulkinta että Suomen liittäminen Venäjään 1809 oli Suomelle onnenpotku, on todella naiivia tulkintaa tuloksesta käsin. 1800-luvun alkupuoli oli Suomessa todella taantumuksellista aikaa sekä taloudellisesti että poliittisesti, ja jos Venäjä ei olisi hävinnyt Krimin sotaa, näin olisi myös jatkunut. "Onnenpotku" ei tapahtunut 1809, vaan moneen otteeseen myöhemmin, kun ulkopuoliset tapahtumat suosivat Suomea.

Ylikangaskin näyttää ajattelevan samaan suuntaan: http://blogs.helsinki.fi/hylikang/

[rsalosen]

Nähdäkseni Koivisto kertoi (Koulussa ja sodassa) sotavuosina etsineensä lohtua rukouksesta ja Raamatun lukemisesta - mikä ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellista. En tiedä, onko hän puhunut nykyisistä katsomuksistaan muuta kuin että hänen isänsä totesi hänen sodan jälkeen palanneen "ennalleen". Onko sinulla muuta tietoa?

"Tuskin kenelläkään toiselle on koskaan osoitettu niin kouriintuntuvasti Korkeimman kaitselmus kuin minulle."
(Mauno Koivisto, Koulussa ja sodassa. Hki, 1998, s. 193.)

Olet ihan oikeassa, että sodan jälkeen Koiviston isä totesi poikien palanneen entiseen elämäänsä. Sota-aikana varmaan aika monet rintamalla olleet rukoilivat "kaitselmukselta" tai Jumalalta apua.

Voisi kuitenkin ajatella, että Koivisto teki harkitun siirron kun hän presidenttikausiensa jälkeen julkaisi kirjassaan Koulussa ja sodassa (1998) sota-aikana isälleen kirjoittamia kirjeitä. Useissa kirjeissä toistuu Koiviston usko korkeimman kaitselmukseen. Koulussa ja sodassa -kirja on nähtävä itsenäisenä teoksena, joka kokonaisuudessaan, myös kirjeiden osalta, kuvastaa Mauno Koiviston maailmankatsomusta. Kirjan ilmestettyä prof. Heikki Räisänen tarttui Koiviston ajatuksiin ja kutsui Koivistoa valtakunnan protestantiksi. Räisäsen alunperin Vartija-lehdessä julkaistu artikkeli löytyy kirjasta: Rosoinen Raamattu, 2006.

Aina silloin tällöin törmää näihin toteamuksiin historiassa tapahtuneesta "onnenpotkusta", joku Yrjö-Koskinen puolestaan puhui Jumalan sormesta ja toteaisi kaiketi nyt (jos eläisi) Suomen olleen kaitselmuksen erityissuosiossa, koska niin monta onnenpotkua on maatamme kohdannut.

Rommi muuten käsittelee tosi kiinnostavasti Yrjö-Koskista ja Meurmania selittämällä herrojen poliiittisen toiminnan eroja erilaisesta kaitselmuskäsityksestä. Yrjö-Koskinen oli valmis menevään myöntyväisyyslinjassa Meurmania pidemmälle, koska hänen mukaansa kaitselmukseen oli syytä luottaa. Meurman näki sortokaudet yksinkertaisesti Jumalan tuomiona suomalaisille. Tuomio liittyykin aika kiinteästi kaitselmuksen retoriikkaan. Yleensä kaitselmus kaivetaankin esiin juuri silloin kun jotakin ihmisiä tai kansakuntaa kohtaa epämiellyttävä onnettomuus, jota ei koeta oikeutetuksi.

Paasikivi kirjoitti myös kaitselmuksesta. Paasikvi etsi kv. politiikan ja suurvaltioiden myllerryksen joukossa jotain oikeaa momenttia, jota pieni valtio voisi käyttää hyväkseen oman itsenäisyytensä turvatakseen. Ja myöhemmin hän etsi tietä, miten psykologiset esteet voitettaisiin ja Nliitto tuntisi olonsa turvalliseksi Suomen suurvaltanaapurina.

Aika usein uskonto kietoutuu nationalismiin. Puhutaan siitä miten Jumala tai kaitselmus on johtanut Suomen kansaa tai varjellut valtiotamme. Vaihtoehtoisesti kaitselmus liitetään kosmopoliittisuuteen tai maailmankansalaisuuteen stoalaisten filosofian tapaan, on olemassa "maailmanjärki" tai kosmos luonnonoikeuden tapaan. Sen sijaan kaitselmusta harvemmin liitetään valtioiden muodostamaan järjestelmään tai yhteisöön. Tässä on merkittävä poikkeus, sillä 1700-luvulla puhuttiin kaitselmuksesta silloisen voimatasapainopolitiikan yhteydessä. No se oli silloin 1700-luvulla.

No lopuksi vielä lyhyesti Koivistosta. Jos tuo Koiviston uskonnollisuus (kaitselmususko) otetaan vakavasti, voiko sillä selittää jotain. No ideoilla selittäminen ei taida olla kovin muodikasta, mutta mielestäni Koiviston tiettyjä kannanottoja voi ymmärtää paremmin jos ottaa Koiviston "protestanttisen uskon" huomioon.

[Trilisser]

Vareksen kirjoitushan oli mitä mainioin ja hyvinkin osuva. Ainakin omat kokemukset nykynuorten käsityksistä tukevat Varesta.

Tuo Jokisipilän teos oli muuten mainio, mutta Kemppaisen osuus oli aikalailla jonninjoutavaa tekstia.

[rsalosen]

Mielelläni totean, että Linnan romaanit antoivat 50-60-luvulla erittäin paljon myös historian kannalta. Ne tarjosivat uuden tulkinnan, jonka useimmat saattoivat hyväksyä ka samalla ne heijastivat oman aikansa "historiallista kompromissia".

Oikeastaan olen samaa mieltä siitä, että on syytä muistaa että Linna kirjoitti Pohjantähden 50-luvun lopulla (tai ainakin keräsi aineiston), sen jälkeen historiantutkimus on täsmentänyt kuvaa vuodesta 1918. Olisi aika absurdia väittää, että 1950- ja 1960-luvun vaihteessa kirjoitetuissa romaaneissa olisi viimeinen sana vuoden 1918 tapahtumista. Vares kritisoi sitä, että ihmiset eivät halua "päivittää" tietojaan sen mukaan mitä historiantutkimus tuo esille. Tämä haluttomuus on toisaalta aika ymmärrettävää, Linnan Pohjantähti on useimmille niin voimakas lukukokemus, että sen sanomaan voi jäädä koukkuun. Voimakkaat lukukokemukset synnyttävät reaktion, että älkääpäs arvostelko sitä, mikä on minua koskettanut sydänjuuria myöten!

[Emma-Liisa]

Uudessa Parnassossa (5/2008) on Lasse Koskelan arvostelu Antti Tuurin romaanista Surmanpelto, minkä lisäksi Koskela käsittelee Tuurin edellistä romaania Kylmien kyytimies. Molemmat ovat aivan loistavia romaaneja, mutta historialliselta kannalta kiinnostavaa on seuraava: ei ole enää yhtenäistä (tässä tapauksessa valkoista) joukkoa vaan yksilöitä jotka joutuvat täysin valmistumatta outoon tilanteeseen, ja "sankariksi" tullaan vahingossa.

Erittäin kiinnostava nykyhetkenkin etnisten konfliktien kannalta on, että tähän asti on eletty rinnakkain venäläisten sotilaiden kanssa rauhassa ja naisilla on lapsia heidän kanssa. Sitten he ovatkin äkkiä "vihollisjouko".

Koskela on lukenut joitakin kohtia huolimattomasti: ennen kaikkea ruuasta ei todellisuudessa ole puutetta, sillä Venäjän armeijalla on varasto mutta eräät kaupunkilaiset haluavat myydä sen.

[nylander]

Koskela käsittelee Tuurin edellistä romaania Kylmien kyytimies. Molemmat ovat aivan loistavia romaaneja, mutta historialliselta kannalta kiinnostavaa on seuraava: ei ole enää yhtenäistä (tässä tapauksessa valkoista) joukkoa vaan yksilöitä jotka joutuvat täysin valmistumatta outoon tilanteeseen, ja "sankariksi" tullaan vahingossa.

Tuurin toistaiseksi viimeistä olen vasta aloittamassa, mutta viime vuonna lukemassani Kylmien kyytimiehessä ei todellakaan päällimmäiseksi jäänyt valkoinen "sankaruus" vaan pikemminkin sadismi. ( Siis tämä suojeluskuntapomo, joka kiusaa kuin painajainen pakolla valkoiseen väkeen otettua pohjalaista pienviljelijää ja ampuu lopuksi tämän silmien edessä hevosen, johon kyytimiehellä on voimakas tunneside.)

Vai ymmärsinkö taas "väärin"?

[Emma-Liisa]

Tulkintojahan voi olla monta. Omasta mielestäni kyse ei ollut politiikasta, vaan yleisinhimillisestä ja jopa uskonnollisesta draamasta, jossa pohjimmiltaan pahalle ei ole selitystä vaan se on luonteeltaan metafyysistä.