Tali-Ihantalan, Vuosalmen, Viipurinlahden, Nietjärven, Ilomantsin torjuntavoitoilla pelastettiin Suomen itsenäisyys.
Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa 9.11. Suomen ja Saksan suhteista jatkosodassa. Hän ottaa kirjoituksessaan kantaa myös Neuvostoliiton tavoitteisiin kesällä 1944. Seppinen toteaa mm., että
[font=Arial]Roosevelt, Stalin ja Churchill käsittelivät eri maista Teheranissa vain Suomea ja Puolaa. Roosevelt otti Suomen esille heti Normandian maihinnousun tultua sovituksi.
Stalin sitoutui jättämään Suomen valloittamatta (kursivointi AR), mutta vaati 1940 rajoja sekä eräitä muita ehtoja, kuten Petsamoa ja sotakorvauksia.[/font]
Kirjassaan "Paasikiven aikakauteen" (2001) Seppinen toteaa myös, että
[font=Arial]Stalin toimi Teheranin suuntaviivojen mukaisesti. On kuitenkin syytä todeta, että maassamme on ollut vaikea hyväksyä tosiasiaa, että Kannaksen hyökkäyksen tavoitteet olivat rajoitettuja. Tämä oikea näkemys on kuitenkin uusimmassa kirjallisuudessa alkanut vahvistua. [/font]
Seppinen on siis sitä mieltä, että Neuvostoliiton tavoitteena ei kesällä 1944 ollut koko Suomen valtaaminen ja Suomen itsenäisyyden riistäminen.
Samantapaisen näkemyksen on esittänyt myös ministeri Max Jakobson kirjassaan "Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I" (1999). Jakobsonin mukaan kysymystä Neuvostoliiton tavoitteista ei ole kiistattomasti selvitetty. Jakobsonin mukaan
[font=Arial][k]un hyökkäyksen asettaa Neuvostoliiton politiikan ja kansainvälisen tilanteen laajempiin puitteisiin, voidaan päätellä, että kysymys oli ennen muuta "rauhaan pakottamisesta" sanan varsinaisessa mielessä.[/font]
Myös Jakobson siis päätyy pohdinnassaan siihen, että Neuvostoliiton tarkoituksena ei ollut Suomen itsenäisyyden vieminen.
Neuvostoliiton tavoitteita Suomen suhteen on pohtinut myös professori Henrik Meinander teoksessaan "Tasavallan tiellä. Suomi kansalaissodasta 2000-luvulle". (1999). Myös hän on sitä mieltä, ettei Neuvostoliiton tarkoitus ollut Suomen itsenäisyyden riistäminen. Meinander toteaa:
[font=Arial]Kreml ei pyrkinyt ensisijaisesti miehittämään Suomea vaan raivaamaan syrjään viimeisen Leningradiin kohdistuneen uhkan, ennen kuin Neuvostoliiton sotaretki Keski-Eurooppaan käynnistyisi täysimittaisena.[/font]
Kesän 1944 torjuntataisteluita pidetään yleisesti ns. torjuntavoittona. Tässä ajattelussa lähdetään siitä, että Neuvostoliiton tavoitteena oli koko Suomen valtaaminen ja itsenäisyyden riistäminen Suomelta. Kun sitten suomalaiset sotilaat saksalaisten tuella pysäyttivät hyökkäyksen mm. Talin-Ihantalan taisteluissa, katsottiin tämä torjuntavoitoksi, koska maa välttyi miehitykseltä ja itsenäisyys säästyi. Jos taas lähdetään siitä, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vain palauttaa vuoden 1940 rajat ja poistaa Suomen muodostama selustauhka ennen Saksan suuntaan käynnistettävän operaation alkua, muuttuu tilanne toiseksi. Tässä tulkinnassa Neuvostoliitto saavutti juuri sen mitä se tavoittelekin, mutta Suomen kävi huonommin. Suomi menetti noin 11 % pinta-alastaan, ja kaksi huomattavaa kaupunkia, Sortavalan ja Viipurin. Yhtälailla jouduttiin luopumaan turvallisuuden kannalta tärkeänä pidetystä Itä-Karjalasta (ns. strategiset rajat).
Sodan jälkeen olivat mielialat Suomessa apeat, eikä torjuntavoittoa juhlittu. Myöhempinä aikoina on sitten vakiintunut käsitys, että Neuvostoliiton vahva ote Suomen asioihin sekä ns. suomettuminen ovat estäneet puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Näin varmasti onkin, mutta asiaan on saattanut vaikuttaa myös se, että sodan jälkeisinä vuosina suomalaisilla on aivan aidosti ollut sellainen käsitys, että sodassa ei käynyt mitenkään erityisen hyvin. Jatkosotaanhan lähdettiin ensisijaisesti hakemaan menetetty Karjalan kannas takasin. Sodan päätyttyä oli se jälleen menetetty. Toisena tavoitteena, joskaan ei yhtä laajalti hyväksyttynä, oli hankkia turvalliset rajat Itä-Karjalasta. Sodan päätettyä oli tästäkin suurilla tappioilla 1941 vallatusta alueesta luovuttava. Toisin sanoen torjuntavoiton juhlimatta jääminen ei välttämättä riippunut pelkästään Neuvostoliiton asenteesta ja suomettuneista poliitikoista, vaan myös siitä tavasta, jolla suomalaiset itse kokivat sodan ja sen lopputuloksen.
Toki torjuntavoitosta on puhuttu jo ennen 1990-luvulla alkanutta veteraaniasian ja jatkosodan historian voimakasta esiinmarssia. Kannaksen joukkoja komentanut kenr.luutn K.L.Oesch käyttää termiä 1956 julkaistussa kirjassaan ”Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v.1944”. Myös jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth puhui torjuntavoitosta jo ennen kuin hänestä tuli suomalaisen patriotismin ikoni. Näiden kahden herran sotilaallista asiantuntemusta on vaikea kiistää, mutta heidän näkemyksiään arvioitaessa on syytä muistaa, että he samalla arvioivat myös omaa onnistumistaan ammatissaan. Jokainen upseeri johtaa luonnollisesti mieluummin sellaista taistelua, joka häviön sijasta päättyy torjuntavoittoon.
Torjuntavoitto-tulkinnan historiallisessa arvioinnissa on se ongelma, että sen kyseenalaistamisen katsotaan usein merkitsevän myös veteraanien työn väheksymistä ja ehkä myös jonkinlaista suomettumisajattelua. Historiallisten tapahtumien tulkintaan saattaa faktojen lisäksi vaikuttaa myös tietynlainen tarkoitushakuisuus. Jos kesän 1944 taistelujen muistoa halutaan juhlia tavalla, jonka ei esim. 1960- ja 70-luvulla katsottu olleen mahdollista, on niiden suorastaan pakko olla torjuntavoittoja. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että Neuvostoliiton tavoitteet eivät 1944 olleet Suomen suunnalla rajoitettuja, vaan että sen tavoitteena oli Suomen valtaaminen. Sellaisessa taistelussa, jossa kaatuu kymmeniä tuhansia suomalaisia sotilaita, on pakko olla kyse ei sen vähemmästä kuin Suomen itsenäisyydestä. Kansakunnan on huomattavasti helpompi ymmärtää ja kestää sodan aiheuttaman hirvittävät kärsimykset, kun taistelu mielletään käydyksi juuri itsenäisyyden puolesta. Yhtä lailla tätä tavoitetta edesauttaa se, että sodanaikaisten päättäjien tekemät ratkaisut mielletään ainoiksi mahdollisiksi. Olisi varsin epämiellyttää edes spekuloida ajatuksella, että jotkut toiset valinnat olisivat ehkä johtaneet pienempiin kärsimyksiin ja tappioihin.
