Tapio Onnela
Viestit: 4862
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: OIKAISUVAATIMUS

27.09.11 09:28

jsn kirjoitti: Keskustelupalstan moderointi rinnastuu lehden päätoimittajaan, jolla on täysi valta päättää mitä hänen foorumillaan julkaistaan tai ei julkaista ja hän myös vastaa sen sisällöstä. Jos henkilö katsoo, että häntä on käsitelty virheellisesti, hänellä on journalistisen käytännön mukaan oikeus antaa vastine. Laillista oikeutta tai velvoitetta sen julkaisemiseen ei käsittääkseni ole.
Näinhän se juuri on. Pelholle kyllä huomautettiin jo kertaalleen foorumin säännöistä, joissa todetaan:
6. Asiallista keskustelua ei myöskään ole jonkin poliittisen aatesuunnan tai mielikuvituksellisten teorioiden itsepintainen esiin tuominen. Uudet avaukset ja rohkeat ajatukset ovat aina suotavia, mutta myös historian alalla esiintyy teorioita ja näkemyksiä, joita voi huoletta luonnehtia huuhaatieteeksi. Moderaattorit lupaavat olla kuitenkin suvaitsevaisia
Mielestämme olemme antaneet Pelholle riittävän mahdollisuuden tuoda esille näkemyksensä, keskustelu kuitenkin jäi junnaamaan paikallaan, sillä lukuisista pyynnöistä huolimatta Pelho ei tuonut väitteidensä tueksi todistuaineistoa. Tämän voi jokainen todeta lukemalla Pelhon aloittaman viestiketjun 2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria? postaukset.

Keskusteluketjun lukitsin minä, ei Klaus Lindgren ja minä olen Agricolan päätoimittajana vastuullinen julkaistusta sisällöstä.

Vielä foormin tarkoituksesta ja periaatteista yleisemmin:
Keskustelufoorumi on tarkoitettu avoimeen historiaan liittyvään asialliseen keskusteluun kaikille historiasta ja historian tulkinnoista kiinnostuneille.

Agricolan keskustelufoorumi on avoin keskustelupalsta, johon kuka hyvänsä voi osallistua. Jotta keskustelun taso säilyisi, foorumi on moderoitu, toisin sanoen palstan toimittajilla on yleisönosastojen tapaan oikeus poistaa asiattomat ja riitaa haastavat puheenvuorot.
Keskustelu väitteistä, joiden mukaan tuhansia suomalaisia sotilaita olisi teloitettu jatkosodan loppupuolella ja, että olisi olemassa jokin salaliitto näiden tapahtumien salaamiseksi voi toki jatkua, mikäli asiasta saadaan jotakin uutta tietoa ja todistusaineistoa.

Ilmo Kekkonen
Viestit: 678
Liittynyt: 16.12.07 10:09

Re: Oikaisuvaatimus

27.09.11 09:48

Martti Pelho kirjoitti:Viranomaisella on virkavelvollisuus sietää ja kestää kansalaisen niitäkin tyhmiä ja puuttellisia mielipiteitä tai kirjoituksia, joissa poiketaan totutusta, ns. valkoisesta sotahistoriamme, tulkintalinjasta. Sama ikuinen sotilasvirkavelvoite luonnollisesti koskee valtionkonttorin eläkkeitä nauttivia perinteisen historiatulkintamme mukaisia palstan evp. kirjoittajia Ilmo Kekkosta ja Jarmo Niemistä.
Pelho jatkaa perättömien väitteiden esittämistä. Eläkeläinen ei ole sotilasviranomainen. Olen sotahistoriaan ja erityisesti kesän -44 tapahtumiin perehtynyt sotilasasiantuntija. Sillä perusteella olen (ilman virkavelvoitetta) katsonut tarpeelliseksi osallistua keskusteluun.

Teksteissäni olen oikonut Pelhon väitteitä nimenomaan uusimman tutkimuksen perusteella.Lisätietoja olen hankkinut selvittelemällä Lappeenrannan tapahtumia sekä arkistoissa ettää haastattelemalla paikalla olleita veteraaneja. En noudata mitään "valkoista" sotahistoriaa, vaan nojaan alkuperäisiin dokumentteihin ja paikalla olleiden kertomuksiin.

Lopuksi totean vielä, että jos löydän laittomuuksia Lappeenrannan tapahtumista tai mistä tahansa, kerron niistä kyllä.

Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Re: OIKAISUVAATIMUS

27.09.11 09:53

jsn kirjoitti: Keskustelupalstan moderointi rinnastuu lehden päätoimittajaan, jolla on täysi valta päättää mitä hänen foorumillaan julkaistaan tai ei julkaista ja hän myös vastaa sen sisällöstä. Jos henkilö katsoo, että häntä on käsitelty virheellisesti, hänellä on journalistisen käytännön mukaan oikeus antaa vastine. Laillista oikeutta tai velvoitetta sen julkaisemiseen ei käsittääkseni ole.

Aivan oikein. Vastineoikeus sisältyy lakiin sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä, kahdeksanteen ja yhdeksänteen pykälään. Se kattaa myös verkkojulkaisut, mutta tällä tarkoitetaan lähinnä aikakautisia verkkolehtiä; sen sijaan verkkoportaalit tai tietoverkossa olevat reaaliaikaiset keskusteluryhmäthän eivät ole aikakautisia verkkojulkaisuja.

Toisekseen, vastineoikeus pätee lähinnä vain silloin jos henkilöstä itsestään on esitetty hänen mielestään loukkaava tai virheellinen väite. En tiedä, onko Pelhon kohdalla näin tapahtunut - poislukien mahdollisesti se oma ilmaisemani epäilys siitä, onko hän oikeasti Espanjassa asuva suuhygienisti, jota tosin tulin pyytäneeksi anteeksi - mutta se on varma, ettei häntä ole missään vaiheessa estetty antamasta vastinetta. Ainoastaan hänen kokonaan muista aiheista käymänsä keskusteluketju suljettiin, mikä on palstanpitäjän toimittajan oikeuksien mukaista.

Varsinaisissa verkkojulkaisuissaanhan on Agricola muuten noudattanut hyvinkin säntillisesti vastineoikeutta, kuten vaikkapa tästä esimerkistä voi havaita. Keskusteluforumin puolella käyty ajatustenvaihto, kuten todettu, toimii lainkin silmissä hieman eri periaatteilla.

Pelholla voisi toki olla käsissään kiinnostava ennakkotapaus, jos Agricola olisi sulkenut hänet kokonaan pois palstalta, ja jos tällä forumilla kuitenkin edelleen keskusteltaisiin hänen persoonastaan. Siinä vaiheessa, kun kansalaiselle ei taata oikeutta osallistua sellaiseen keskusteluun, missä hänet mainitaan nimeltä ja hänen lausumiaan käsitellään, saattaisi kyseessä tosiaan olla aito kansalaisoikeuksien rajoittaminen jota oikeusistuinkin käsittelisi mielenkiinnolla. Muutamia tämmöisiä esimerkkejä on toki suomalaisestakin verkkomaailmasta, vaikkakaan raastupaan ne eivät ole aivan vielä johtaneet. Yksi tapaus käsittääkseni on kuitenkin tutkinnassa.

Muutamat yksittäiset keskustelupalstat ovat myös nyttemmin katsoneet aiheelliseksi pelata varman päälle ja ilmoittaneet erikseen myöntävänsä vastineoikeuden, koska lainsäädännössä - siitäkin huolimatta, että se rajaa forumit omaksi kategoriakseen - nyt kuitenkin on välineneutraali henki.

Mutta kuten sanottu, Pelhon tapauksessa ei ole mistään tämänlaisesta kysymys. Agricolan ylläpito on toiminut täysin toimituksellisten oikeuksiensa rajoissa, eikä Pelhoa ole forumilta poistettu. Hänelle on esitetty vain toive pysyä asiassa.



Best,

J. J.

Martti Pelho
Viestit: 168
Liittynyt: 11.03.11 14:16

Virheen korjaus 25.9. kirjoitukseeni

27.09.11 14:55

“2000 vai 3000 teloittua rintamakarkuria?”-keskusteluun 25.9. toimittamastani kirjoituksesta oli jäänyt erehdykseni takia pois kaksi tärkeää kappaletta, joiden poissaolo 25.9. julkaistussa kirjoituksessani harhaanjohtaa lukijaa tai sumentaa kirjoituksessani muutoin esitettyä historiamme pohdintaa.

Käräjillä syytetyn puolustusasianajajat pakkaavat sanomaan, että “päämieheni teko on suoritettu olosuhteista johtuvan anteeksiannettavan erehdyksen tai huolimattomuuden takia.

Erehdykseni takia poisjääneet kappaleet olivat :

“Saksan ja Suomen sotilas- ja poliisiviranomaisten tiiviistä jokapäiväisestä yhteistyöstä todistaa yhteistoimintamalli, jonka mukaisesti ns. itsenäisen Suomen sodanjohdossa Mikkelin päämajassa toimi vuosia Hitlerin Saksan Gestapon osasto, jota johti rotukiihkoilija majuri Landau. Mainitun saksalaisen osaston kokonaismiesvahvuus Suomessa oli noin 400 upseeria ja poliisia.

Vahva, riidaton todistus siitä, miten kauaksi Suomen valtio loitontui omasta oikeusjärjestyksestään ja laillisuudesta Hitlerin hallinnon kanssa harjoittamassaan yhteistyössä joukkomurhien tielle, saatiin vuonna 1942 kun ylipäällikkö Mannerheim (toimeksisaaneena Suomen valtiollisen poliisinpäällikkö, varatuomari Arno Kalervo Anthon ja osastopäällikkö Erik A. Muurman Berliinissä 9.4.1942) luovututti Gestapolle vakituisesti Suomessa asuvia juutalaisia varmuudella tietoisena luovutusten tarkoituksesta ja päämäärästä.

Suomen valtion hallitus oli maan oikeusjärjestyksen mukaisesti myöntänyt ja vahvistanut lainvoimaisilla päätöksillään Suomea velvoittavan kansainvälisen oikeuden mukaisesti turvapaikkaoikeudet kyseisille Suomessa asuville juutalaisille.

Lisäksi Suomen sotilas- ja poliisiviranomaiset luovuttivat Hitlerin Saksalle lähes 3000 sotavankia. Hitlerin Saksasta omaksuttuja määräyksiä ja rotuoppeja toimeenpannen suomalaiset sotilaat ja poliisit seuloivat ja luokittelivat vangeista virheellisesti juutalaisiksi myös armenialaisia, gruusialaisia, azrbaidzanilaisia ja romaneja.

Kansainvälisten sopimuksien ja kansallisen sotaväen rikoslain mukaisista sotilasvirkavelvollisuuksistaan ja vastuistaan poiketen ja niitä rikkoen 'Suomen kunniakkaan armeijan' sotilaat ja sotapoliisit käyttivät ja kohdistivat sotavankeihin ja myös rintamakarkureihin kuulusteluissaan Gestapon rotuoppeihin perustuvia raipparangaistuksia kidutuksina (mm. Kujansuu 1999, 189-193, valtioneuvoston sotavankiselonteko 2004, Kansallisarkiston 2008 Sotavangit ja internoidut-tutkimus, kuopiolaisen vangin Aku Hämäläisen haastattelut, lausunnot ja kirjeet vaimolleen).

Hitlerin Saksan rotuoppien mukaisesti ylipäällikkö Mannerheimin 7.8.1941 antaman käskyn mukaan miehitetyillä alueilla Itä-Karjalassa venäläinen väestö on vangittava ja suljettava tuhottavaksi keskitysleireihin.

Kuukautta myöhemmin mainittua käskyä 7.8. 1941 täydennettiin niin, että vangittaviksi ja leireihin suljettaviksi määrättiin alueella poliittisesti aktiiveiksi suomalaisten upseerien ja sotapoliisin kuulusteluissa ja kidutuksissa luokitellut kansalaiset: oletetut Neuvostoliiton kansankomissariaatin eli NKVD:n "johtajat ja virkailijat, teollisuuslaitosten johtajat, kaikki kommunistisen puolueen jäsenet, yhdistysten ja järjestöjen johtajat, sanomalehtien johtajat ja kaikki poliisin jäsenet."

Suomen armeijan miehitetyillä alueilla Itä-Karjalassa “venäläiseen väestöön” vuosina 1941-44 kohdistamat toimet ja rotuopit ovat olleet jo 70 vuotta sotahistoriamme sallattu ja vaiettu musta aukko.

Suomessa julkinen valta on ollut – armeijamme sodanaikaisen johdon tarkoitushakuisen historianselityksen omaksuneena ja sisäistäneenä - totaalisen haluton avaamaan ja aloittamaan Karjalan miehityksen kaunistellun todellisuuden kyseenalaistavaa ja varjopuoletkin esilletuovaa, julkiseen ja yksityiseen rahoitukseen perustuvaa, tieteellistä tutkimusta.

Tieteellinen tutkimus “Hitlerin Saksa Suomen Mikkelin Päämajassa” on yhä julkaisematta arvioitavaksi Agricolan historiakeskusteluissa. Miksi?

Myös suojelupoliisin 50-vuotishistoriasta (Simola - Sirviö 1999) on jätetty Valpon sodanaikainen toiminta kokonaan käsittelemättä. Miksi?

Sama pätee kirjaan "Turvallisuuspoliisi 75 vuotta" (Simola-Salovaara 1994). Sodan aikaan viitataan kirjassa niin ohimennen niin, että historiasta tietämätön lukija voi päätyä tulkintaan ettei Suomi sotinut lainkaan jolloin ei ollut myöskään – luonnollisestikaan – rintakakarkureista aiheutuvia poliisivirkatoimia poliisin historiaan kirjattavaksi.

Luonnollinen selitys poliisin historiankirjoittajien sota-ajan "unohdukselle" on yksinkertainen: poliisin ja sotapoliisin arkistot tuhottiin suurelta osin jo sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Mitä on moinen, julkisilla verorahoillamme tuotettu, lähes 50.000 rintamamiehen kesäkuun 1944 karkuruudesta ja siihen kohdistuneista poliisin ja sotapoliisin virkatoimista totaalisesti vaikeneva, lähihistoriamme tutkimus? Se on täyttä roskaa ja huijausta!

Miksi - osaavat ja sanavalmiit, riippumattomat ja itsenäiset - sotatietokirjailijamme eivät ole innostuneet selvittämään, arkoja ja polttavia sotiemme edellä kerrottuja tutkimusaiheita yli 60 vuoteen?”

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Klaus Lindgren
Viestit: 1127
Liittynyt: 30.11.05 13:31

Re: Oikaisuvaatimus

27.09.11 15:46

Pelhon lisäykset eivät muuta mitään aiemmin sanomaani. Itse asiassa noista 15 kappaleesta 11 ensimmäistä eivät edelleenkään liity mitenkään itse asiaan. Loput neljä kappaletta eivätkä liioin tuo mitään uutta evidenssiä hänen vanhoille väitteilleen.

Suomen ja Saksan yhteistyöstä jatkosodan aikana olisi toki hyvä keskustella enemmän, mutta sen ei tule tapahtua tässä säikeessä.

Emma-Liisa
Viestit: 4990
Liittynyt: 30.01.07 18:25

Re: Oikaisuvaatimus

27.09.11 22:56

Joka nyt vähänkin on foorumeille kirjoitellut, tietää, että ketjujen sulkeminen ole mitenkään harvinaista. Myös ihmisiä voidaan panna jäähylle tai sulkea pois epäasiallisen käytöksen vuoksi.

Martti Pelho
Viestit: 168
Liittynyt: 11.03.11 14:16

Vastine, osa I

29.09.11 15:31

OSA I

Vastine Turun yliopistolle Agricolan keskustelufoorumin kesän 1944 Kannaksen rintaman punikkikarkureiden kohtaloita koskevan keskustelun kielto- ja sulkemispäätöksen 26.9.2011 julkistetuista perusteista.


I Pääasia

Turun yliopiston hallinnoiman Agricola-keskustelufoorumin moderaattori Klaus Lindgren teki ja julkisti 26.9.2011 klo 13.26 omissa nimissään päätöksen, jolla hän kielsi ja sulki sivuston historiakeskustelun suosituimman aiheen “2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria?

Tein Agricola-keskustelufoorumia ylläpitävälle Turun yliopistolle samana päivänä 26.9.2011 mainittua Lindgrenin päätöstä vastustavan oikaisuvaatimuksen ja vaadin kyseisen päätöksen poistamista ja kesän 1944 rintamakarkuruutta koskevaan vapaan keskustelun ja keskusteluoikeuden palauttamista Agricolan tutun “2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria?”- otsikon alla.

Esitin samalla Lindgrenin sulkemispäätöksessään julkistettujen perusteluja koskevan vastineeni julkaisemista uudelleen avattavassa Agaricolan “2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria?-keskustelussa.

Lindgren ilmoitti 27.9. 2011 päätöksenään aiheelliseen ja perusteltuun oikaisuvaatimukseeni Agricola-keskustelufoorumilla ettei hän julkista sivustolla vastinettani esittämälläni tavalla.

Agricola-keskustelufoorumin vastaava päätoimittaja Tapio Onnela julkaisi 27.9. sivustolla asiasta mielipidekirjoituksensa ja uusia perusteluja.

Nyt jälkikäteen Onnela väittikin tehneensä itse keskustelun “2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria?” koskevan kielto- ja sulkupäätöksen. Näinköhän tapahtui?

Onnelan asiassa jälkikäteen ilmoittamaa omaa rooliaan tai “totuutta” suositun keskustelun kielto- ja sulkemispäätöksen tekijäksi ei voi pitää uskottavana.

Mainitun kielto- ja sulkemispäätöksen 26.9.2011 tehneellä Agricola-keskustelufoorumin moderaattori Klaus Lindgrenillähän ei ole edes lain ja siihen perustuvan vakiintuneen käytännön perusteella oikeutta tehdä poikkeuksellista kiireetöntä periaatteellista kielto- ja sulkemispäätöstä koska Agricolan suosituimman kesän 1944 Kanneksen rintamakarkureiden kohtaloita pohtineen keskustelun kieltämisessä ja lopettamisesta on riidatta kysymys myös kansalaissoikeussopimuksissa ja perustuslaissa kaikkille kansalaisille yhdenvertaisesti turvatun perusoikeuden, mielipidevapauden, tosiasiallisesta rajoittamisesta tai estämisestä.

Kyseinen päätösoikeus tai toimivalta sekä niiden käyttöön perustava päätöksen perusteluvelvollisuus kuuluvat lain mukaan aina yksin vastaavalle päätoimittajalle.

Onnela ei myöskään ottanut jälkikäteen julkaisemassaan kirjoituksessa 27.9.2011 kantaa siihen, ovat Lindgrenin kielto- ja sulkemispäätöksen 26.9. sisältyvät virheelliset ja perusteettomat väitteet hänen omia kantojaan tai perusteluja vai Lindgrenin?

Onnelan itsensä Agricolan keskustelufoorumilla julkistamassaan kirjoituksessaan 27.9.2011 esittämiä perusteluja, jotka näyttävät lisäksi olevan selvästi kiireessä raapustettuja heittoja Lindgrenin tekemän ja julkistaman keskustelun kielto- ja sulkemispäätöksen tueksi, ei voi pitää todellisena keskustelun kielto- ja sulkemispäätöksen aitoina perusteluina.

Näin on meillä onkin perusteltua syytä olettaa ettei Agricolan keskustelufoorumi ole toistaiseksi julkistanut lainkaan sivustollaan sivustonsa kesän 1944 Kannaksen rintamakarkureiden kohtaloita pohtineen suosituimman keskustelun kielto- ja sulkupäätöksensä tosiasiallisia perusteluja tai perusteita.

Voidaankin perustellusti todeta jo nyt tosiasiana, että Agricolan oikausvaatimuksenalaisen keskustelufooruminsa kesän 1944 rintamakarkureiden kohtaloita pohtineen keskustelun kielto- ja sulkemispäätöksensä todelliset syyt on toistaiseksi salattu julkisuudelta ja keskustelijoilta ja, että käytetyt toistaiseksi salatut keskustelu- ja sulkemiskiellon syyt perustuvat virkatoiminnassa kiellettyjen ja kriminalisoitujen sivuvaikutusten sallimiseen.

Toimitin asiassa Turun yliopistolle 27.9.2011 seuraavan oikaisuvaatimuksen:

“Hallintolain tarkoittama oikaisuvaatimus Turun yliopistolle

Esitän hallintolain tarkoittamana oikaisuvaatimuksena, että Agricola-sivustoa ylläpitävä Turun yliopisto poistaa Klaus Lindgrenin virkatoimenaan 26.9.2010 päättämän keskustelun sulun avaamalla keskustelu uudestaan ja varaamalla minulle oikeus vastineen antamiseen Lindgrenin kohtuuttomien ja virheellisten sulkemispäätöksensä 26.9. perustelujen ja väitteiden kommentoimiseksi ja oikaisemiseksi.


Perustelut

Aloitin keskustelun 18.3.2011 seuraavalla omalla nimelläni kirjoittamallani jutulla:

2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria?

Sota-arkistomme saloihin perehtynyt kirjailija Paavo Haavikko lausui Huhtiniemen teloitusten asiakirjoista näin:

"Meillä on tapana uskoa tai uskotella että kaikki mitä on tapahtunut on kirjattu papereille eikä mitään muuta kuin mitä on kirjattu ole siis tapahtunut. Siksi jäljettömiin kadonneiden myötä ovat heitä koskevat paperit kadonneet jäljettömiin, näkymättömän käden kautta."

"Kuullessani Lappeerannan tapahtumista en uskonut sanaakaan, mutta käsitykseni muuttui kun näin miten huolellisesti todistusaineistoa on hävitetty. Totena pidän vain sitä, että salaamista ei suoriteta turhan takia."

Se, että näkymätön käsi on toiminut ja on olemassa, on tosiasia.

Kenraaliluutnantti K.L. Oesch kirjoitti aikoinaan Helsingin keskusvankilasta korkeimmalle oikeudelle valituskirjelmän, jossa hän vaati hänelle tuomittua rangaistusta kumottavaksi. Kyse oli sotavankien surmaamista koskevasta asiasta:

"Ei ole myöskään minun syytäni tai aloitettani se, että Päämajassa oli ennen minun sinne saapumista syyskuussa 1944 pantu alulle ns. kompremettoivien asiakirjojen hävittäminen, joiden mukana myöskin k.o. syyteasiaa koskeva sodanaikainen tutkimusaineisto hävitettiin. Ei ole minun syytäni, että periaatteellinen päätös asiassa oli tehty jo ennen tuloani."

Kenraali Oeschin lausunnon ideahan oli, etten minä mutta ne, Mannerheim ja muut tuhmat pojat, tuhosivat sota-arkiston asiakirjat kesällä ja syksyllä 1944.

Mutta missä ovat sota-arkistoon Turusta vuonna 1970 toimitetut asiakirjat, joissa oli useita tarkasti laadittuja luetteloita satojen rintamakarkureiden teloituksista?

Arkistolaitoksen tiedotteen mukaan armeijan itsensä valvoma sota-arkisto ei koskaan lajitellut kaikkia sinne toimitettuja sota-ajan asiakirjoja. Ne harkitusti salattiin Suomen kansalta. Sota-arkisto lakkautettiin 1.1.2008 alkaen. Nämä lajittelemattomat sota-ajan armeijan asiakirjat ovat siis olleet salaisia jo 70 vuotta!

Lajittelemattomat - siis yhä salaiset - sota-ajan armeijan asiakirjat vuosilta 1939-44 ovat nyt lajiteltavana Mikkelissä Elinkeinoelämän keskusliitto ry-nimisen yksityisen yhdistyksen arkistossa suojeluskuntalaisten perillisten voimin.

Arkistolaitos on ilmoittanut lajittelun ja kunnostuksen valmistuvan Mikkelissä vuonna 2013. Vasta sen jälkeen näemme ja tiedämme, mitä kaikkea tuhoa näkymätön käsi on tehnyt sota-arkistossamme.

Teoriassahan on mahdollista, että Lappeenrannan seudun rintamakarkureiden ampumisia ja teloituksia koskevat asiakirjat ovat olleet tallella sota-arkistossamme ja ovat pysyneet salaisina yksinomaan ja ainoastaan "lajittelemattomuutensa takia".

Ja asiakirjat ovat näin pysyneet poissa kansallisesta sotahistoriamme tutkimuksesta, kirjallisuudestamme sekä Huhtiniemi-pohdinnoistamme 67 vuotta.

Se, lahtasivatko suojeluskuntalaiset ja sotapoliisit kesällä 1944 Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saarissa 2000 vai 3000 punikeiksi, kommunisteiksi ja hulluksi luokittelemiansa rintamakarkuria ja työväenjärjestöjen aktiivia, on siis tänään tutkimuksellisesti ja rikosoikeudellisesti avointa ja epäselvää.

Martti Pelho
suuhygienisti
Alhaurin el Grande
Andalusia “

------------------

Agricola-sivuston keskustelujen valvoja Klaus Lindgren on 26.9.2011 sulkenut kesän 1944 rintamakarkureiden kohtaloita käsitelleen pohdinnan historiamme kenties arimmasta aiheesta.

Päätöksensä perusteluiksi Lindgren on esittänyt mielipiteitään ja näkemyksiänsä ja julkaissut ne pohdinnan viimeiseksi julistamassaan omassa puheenvuorossaan.

Lindgrenin 26.9. perustelujen kriitiikki kohdistuu henkilönä minun sekä keskustelussa esittämiini näkemyksiin, asiakirjoihin, tulkintoihin ja mielipiteisiin.

Lindgrenin tulkinnan mukaan keskusteluun 25.9. laatimani kirjoitus on niin virheellinen ja mielikuvituksellinen, että asian enempi käsittely on nyt loppu.

Totean, että Lindgrenin viimeisintä kirjoitustani 25.9. koskeva kommentointi 26.9. on selvästi virheellistä, sanoisin jopa tarkoitushakuista. Se kohdistuu Lindgrenin kirjoituksestani 25.9. kehittämään omaan tulkintaansa ja sen perusteella suorittamaansa "kritiikkiin".

Näin suorittamansa "kritiikin" johtopäätöksenä Lindgren päätti siis sulkea kesän 1944 rintamakarkuruutta pohtineen keskustelun – toistaiseksi ja siis väliaikaisesti.

Lindgren ei varannut minulle tilaisuutta tai mahdollisuutta antaa vastaselitys Lindgrenin viimeiseksi puheenvuoroksi 26.9. tallentamastaan loukkaavasta kirjoituksestaan, jossa hän ensimmäisen kerran julkisesti esittää erilaisia persoonaani, kirjoituksiani ja historiamme tulkintoja koskevaa perustelua sulkemispäätöksensä valmistelemiseksi.

Asianosaisen oikeus tulla mielipideoikeuden rajoittamista koskevasta viranomaisaloitteesta etukäteen kuulluksi ennen viranomaispäätöksen toimeenpanoa, on pakottavaa perusoikeutta, josta ei voi laillisesti missään rauhanaikaisissa olosuhteissamme poiketa – ei edes Agricolan historiakeskustelussa!

Lain mukaan julkisella viranomaisella on aina virkavelvollisuus saattaa asianosaisen tietoon vastaselityksen antamista varten etukäteen kaikki ne väitteet tai näkemykset tai perustelut, joita viranomainen käyttää tai aikoo käyttää kansalaisen oikeuksia rajoittavien virkatoimiensa valmistelussa ja itse päätösesityksessä. Kerrottujen väitteiden salaaminen tai kätkeminen asianosaiselta johtaa aina oikeustoimikelvottomaan päätösratkaisuun.

Lindgren on suorittanut 26.9. virkatoimen, jolla hän on puuttunut tai rajoittanut minulle kansainvälisissä kansalaisoikeussopimuksissa ja perustuslaissamme turvattua mielipideoikeutta ns. sanomisen vapautta.

Viranomaisella on virkavelvollisuus sietää ja kestää kansalaisen niitäkin mielipiteitä tai kirjoituksia, joissa poiketaan totutusta, ns. valkoisesta sotahistoriemme, tulkintalinjasta. Sama ikuinen sotilasvirkavelvoite luonnollisesti koskee valtionkonttorin eläkkeitä nauttivia perinteisen historiatulkintamme mukaisia palstan evp. kirjoittajia Ilmo Kekkosta ja Jarmo Niemistä.

Mainittujen pakottavien säädösten mukaan Lindgrenilla oli virkavelvollisuus saattaa tiedokseni muutoksenhakuohje, miten toimia, jos olen tyytymätön perusoikeuttani koskevaan (ja niitä loukkaavaan) Lindgrenin omaan päätökseen ja haluan hakea muutosta päätöksen poistamiseksi itseoikaisuvaatimuksella tai valittamalla.

Muodollisesti Lindgrenin 26.9. tekemä päätös, jolla puututaan perusoikeuksiini niitä kaventavasti tai rajoittavasti, on hallintolain ja vakiintuneen oikeuskäytäntömme mukaan mitätön (oikeustoimikelvoton).

Saatan Lindgrenin sulkemispäätöksen 26.9.2011 ja siinä julkistetut perustelut kanteluna Julkisen Sanan Neuvoston käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia”

----------------------------------------------------------

II Lindgrenin Agricolan keskustelufoorumin lakkauttamis- js sulkupäätöksen 26.9. 2011 julkistettujen perustelujen arviointia

Lingrenin väite nro 1.

“Täysin asiaankuulumatonta on ensinnäkin Pelhon kertomus kymrin kielen asemasta Walesissa, joka minun olisi, myönnetään, pitänyt itse asiassa poistaa.”


Vastineeni.

Lindgren mainitsema Cymru-juttuni 19.9.2011 oli asiallinen. Virheitä siitä ei ole osoitettu. Juttu kuului seuraavasti:

Historiassakin on oltava tarkkana ja oikeamielinen"

Tuhannet viime sodistamme muisteloita kirjoittaneet kansalaiset, ja myös lukuisat arvostetut tutkijamme, ovat kirjoittaneet ja puhuneet virheellisesti yksinomaan "Englannista" yhtenä liittoutuneiden maana tai valtiona. Asiassa on kuitenkin syytä olla tarkka ja oikeamielinen. Meidän tulee osata antaa arvoa myös Skotlannin, Cymrun (Wales) ja Pohjois-Irlannin kansojen, kielten ja kulttuurien olemassaololle brittien saarilla.

Suomen hallitus esitti 20.9.1944 eduskunnalle hyväksyttäväksi "Lain Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhtyneen Kuningaskunnan välirauhansopimuksen voimaansaattamisesta."

Iso-Britannia tarkoittaa englantilaisten miekalla muodostamaa Englannin, Skotlannin ja Cymrun (Wales) valtioliittoa. Kun joukkoon lisätään Pohjois-Irlannin kuningaskunta, saamme hallituksen esityksessä mainitun toisen valtioliiton "The United Kingdom", jota me kutsumme virallisesti suomen kielellä "Yhdistyneeksi Kuningaskunnaksi".

Kerrotulla on tuorettakin merkitystä ja mielenkiintoa kun Skotlanti on päättänyt nyt järjestää - vasta vuonna 1997 perustetun parlamenttinsa tuoreella päätöksellä - kansanäänestyksen Skotlannin valtiollisesta itsenäistymisestä eli käytännössä kerrottujen englantilaisten sanelemien valtioliittojen hajottamisesta.
Cymru (Wales) sai oman parlamenttinsa samoin vasta 1997.

UK on ydinasevaltio ja NATOn jäsenmaa. Tämän seurauksena eri osissa brittien saarta on ydinaseita ja Yhdysvaltojen hallinnoimia sotilastukikohtia. Siksi Skotlannin tulevalla kansanäänestyksellä valtiollisesta itsenäistymisestään tullaan ratkaisemaan myös merkittäviä sotilaallisia ja turvallisuuspoliittisia asioita uudelleen järjestettäväksi.

Historiamme aamuruskossa englantilaiset valloittivat miekalla Cymrun eli tovereiden maan. Olemme saaneet sivystykseemme "comrade"-sanan juurin ikivanhasta cymrin eli welshin kielestä.

Cymrin kieli oli aikoinaan yleisesti puhuttu kieli kaikkialla brittein saarilla, myös maassa, jonka me nykyään tunnemme Englantina. Kun englantilaiset eivät tunteneet Cymria, saati sen kelttiläistä kansaa, kieltä tai kulttuuria, he nimesivät maan Walesiksi. Sana "wales" tarkoittaa vanhassa englannin kielessä muukalaisten tai vieraitten asuinpaikkaa.

Ceredigionin maakunnassa Länsi-Walesissa cymrin kieli ja kulttuuri ovat vallitsevina. Siksi mm. Ceredigionin maakuntahallinto käyttää cymrin kieltä maakunnassa asioinnissa ns. ykköskielenä, samoin Cymrin kansalliskirjasto. Opiskelin cymrin kieltä ja kulttuuria vuosina 2005-09 Ceredigionin maakunnassa Lampeterin ja Llandysulin kaupungeissa.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia”

--------------------------------------------------

Lindgrenin väite nro 2.

“Tällä kertaa Pelho puhuu jälleen kerran siitä, miten rintamakarkureiden olisi oletettu olleen punikkeja. Mistä kummasta Pelho on tämän saanut päähänsä? Pelhon itse esille tuomissa asiakirjoissa, muistelmissa ja sitaateissa ei puhuta mitään mistään punikeista, eivätkä hänen opponenttinsa ole liioin tuoneet esille mitään, mikä viittaisi siihen, että karkureita olisi kohdeltu punikkeina tai että he olisivat olleet työväenpuolueiden kannattajia.”


Vastineeni.

Perustelin karkuruuden taustaa sekä armeijan yleisiä ja erityisesti rintamakarkureiden kesäkuun 1944 punikkiseulontoja useilla asiallisilla jutuillani. Asiavirheitä jutuistani ei ole osoitettu.

Juttuni olivat mm. 9.8.11.8., 2.9.,3.9., 4.9.,7.9., 13.9. ja 16.9. 2011 seuraavasti:

9.8.2011

Ohessa on maaliskuussa 2011 haastattelemani kolmen aikalaisen kertomuksista lyhyita otteita. Lainatut , julkaisemani lyhyet kommentit ovat kolmen aikalaistodistajan varsin perustelluista ja laajoista tallennetuista syvähaastatteluista.

Kertomukset todistavat ainakin sen, että kesän 1944 salatusta jälkinäytöksestä Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa on edelleen varsin helposti ja vaivatta saatavissa luottamuksellisia aikalaiskertomuksia tapahtumia omakohtaisesti kokeneilta ja nähneiltä kansalaisilta.

Satoja vastaavia kertomuksia ja teloitettujen hautapaikkojen osoittamisia on ollut keskusrikospoliisin, suojelupoliisin ja Lappeerannan poliisin saatavissa esitutkintavirkatoimia varten kesäkuusta 1944 alkaen, jolloin aamuyöllä klo 04.00-04.15 Huhtiniemen alueelta kuului yhteislaukaukset.

Vuonna 2006 mainitut kertomukset ja kertojat eivät kelvanneet - julkisuudessa olleiden tietojen mukaan monien muittenkaan todistajien kertomusten ja osoittamisten tavoin - armeijan Huhtiniemen maatutkauksiin ja poliisin vihjetietoihin virkatoimensa perustaneella vanhan venäläissotilaiden ortodoksikalmiston rajoja selvitelleelle Helsingin yliopiston tutkijaryhmälle.
“Ne olivat uusia, teräksestä ja raudasta tehtyjä, reilun puolen kontin kokoisia, viismetriä pitkiä ja 2.20 leveitä. Ne tuotiin kuorma-autoilla. Pitkällä sivulla niissä oli pään korkeudella kaks’ kalteri-ikkunaa. Niissä oli paksut kalterit. Kalterit olivat vain pystysuunnassa. Kontit olivat ampumaradan kaksikerroksisen huoltorakennuksen vieressä.

Me seurattiin koko kesä pitkäpartaisten karkureiden tuloja ja menoja kontteihin. Partasuut olivat konteissa vain päivän tai kaksi. Nälkiintyneitä ja huonokuntoisia olivat. Juteltiinkin niiden kanssa. Heti me tajuttiin, että ne ammutaan.
Käytiin aina tarkistamassa konttien ikkunoista ja todettiin, että taas on tulleet uudet. Niitä tuli vielä syyskuun alussa.”
----
“Sotapoliisit olivat pysäyttäneet äidin aamuvarhaisella Vanhaan Lavolaan menevällä tiellä, siellä lentokentän vieressä. Olivat kuulustelleet. Se meni aina viideltä polkupyörällä navettahommiin Vanhan Lavolan maatiloille. Olivat kysyneet , onko äiti nähnyt mitään kun aina aamuvarhain täällä pyöräilee töihinsä. Se oli sanonut niille ettei ollut nähnyt mitään. Uhkasivat äidinkin saavan napin otsaansa jos on nähnyt.

Mutta minulle äiti kertoi nähneensä. Ne olivat olleet partaisia suomalaiskarkureita. Armeijan alushousuissa. Muita vaatteita niillä ei ollu. Niitä oli ollut satoja. Kuorma-autoista niitä oli heitetty sinne hautoihin sähkölinjojen alle. Viikkoja. Aina aamuvarhain. Samoihin jonne venäläisiäkin kuskattiin.”
----
”Kun rakensimme Ukonniemen leirialuetta Imatralle, kävimme tutustumassa Huhtiniemen leirialueella matkailuautojen sanilaitteiden tyhjennysrakennelmaan.
Viemärin rakentajat kertoivat meille löytäneensä luurankoja viemärikaivannosta. Poliisi oli käskenyt heitä laittamaan luut ja kallot takaisin kaivantoon ja peittämään!"

"Kerran kun olin kaupunginjohtajien ja muutaman virkamiehen kanssa Karelia-talossa, kertoi vahtimestarina toimiva nainen, että vanha herrasmies halusi tutustua vielä kerran taloon ja erityisesti alhaalla olevaan putkaan. Hän oli esitellyt kansiota, jossa oli tuomittujen tietoja."

Martti Pelho
--------------------
11.8.2011

Kesäkuussa 1944 Huhtiniemen ampumaradan kaksikerroksisen huoltorakennuksen viereen tuotujen konttien aikalaiskuvaus on varsin tarkka, täsmällinen ja näin uskottova.

Jos kiistämme perusteluitta ettei aikalaisten kertomia kontteja ole koskaan ollut mainitussa paikassa mainittuna aikana, sitoutamme itsemme epäuskottavaan kenraaliemme vuonna 1944 lanseeraamaan viralliseen totuuteemme.
Jos taasen hyväksymme aikalaiskertomukset tosiasiaksi, joudumme vääjäämättä vastaamaan lukuisiin epämiellyttäviin kysymyksiin.

Mielestäni tutkimuksellisesti järkevin vaihtoehto on kysyä myös muilta aikalaisilta ja Huhtiniemen esikunta-alueen tapahtumia kesällä 1944 seuranneilta kansalaisilta, onko heillä muistikuvaa tai tietoa, oliko ampumaradan huoltorakennuksen vieressä aikaisten kertomia kontteja. Ja jos oli, onko muistikuvaa siitä, milloin kontit tulivat sinne ja milloin ne vietiin pois?

Ilmo Kekkonen väittää tai herjaa Jorma Uskin isän kertomuksen olevan satua. En ole koskaan tavannut veteraani Uskia tai tämän poikaa.

En myöskään kulu perussuomalaisten kannattajiin tai ole mukana muittenkaan suomalaisten (tai espanjalaisten) puolueitten toiminnassa tai jäsenyydessä.

Mutta jos julkisesta virasta nyt eläkkeellä olevan Ilmo Kekkosen julkinen väite käsiteltäisiin ja ratkaistaisiin käräjäoikeudessa herjarikosjuttuna, toveri Kekkonen saisi todennäköisesti 30-40 päiväsakon suuruisen rangaistuksen vasten parempaa tietoa suoritetusta julkisesta herjauksesta ja sotiemme veteraania koskevan perättömän tiedon levittämisestä.

Tutkimusryhmän johtaja Mika Lavento on toisaalla kertonut myös muille aikalaisatodistajille, ryhmänsä tutkijoille ja parille toimittajalle Jorma Uskin isän osoittamaan koodipaikkaan haudatun teloitettuja rintamakarkureita.

Miksi Lavento ei suostunut virkavelvollisuuksistaan poiketen kaivamaan ( tai kaivattamaan) koodatusta kohteesta, on perusteltu kysymys?

Lavento kertoi julkisuuteen sadoissa lehtijutuissa ja haastatteluissaan ryhmänsä kuulevan aikalaistodistajia ja tarkistavansa todistajien osoittamat hautapaikat kaivauksin. Näin ei kuitenkaan todistettavasti tapahtunut. Miksi?

Suoritin aikoinaan (1976-77) varusmiespalvelun Haminassa. Kävin KymJPn aliupseerikoulun. Koulun jälkeen toimin 7 kuukautta talousalikessuna Haminan varuskunnallisessa ruokalassa. Sen muonitusvahvuus oli RUKn kurssien yhteydessä parhaimmillaan 2400.

Syksyn 1976 kuntavaalit repivät Haminan toimiupseerien ja upseerien välit verille.
Armeijan kantahenkilöstön aktiivit oli mukana vuoden 1976 kuntavaalissa varuskunnan yhteislistalla. Valituksi tuli vain kaksi toimiupseeria. Upseerit vaativat paikkaa Haminan kaupunginhallituksessa, johon toimiupseerit eivät suostuneet. Toimiupseeri Leevi Ivanoff johti toimiupseerien joukkoja ja kutsui upseereja härnätäkseen omia joukkojaan "punikeiksi" ja toisia "lahtareiksi".

Lappeenrannan seudun kesän 1944 karkureitten joukkoteloitukset putkahtivat esille jopa näiden viikkoja Haminan ruokalassa kestäneiden kapiaisten riitelyjen yhteydessä. Niistä puhuivat sekä toimiupseerit että upseerit toisiaan syytellen. Minulla oli velvollisuus (tai oikeus) ruokailla sitten näiden riitaisten "toverien" pöydissä. Tosin riitojen aikaan toimiupseerit ja upseerit eivät edes mahtuneet samoihin pöytiin. Ruokailinko Haminassa "lahtarien" vai "punikkien" pöydissä, jääköön arvoitukseksi.

Puolustusvoimain silloinen lääkintäkenraalimajuri Martti Karvonen sovitteli sitten ruokalassa näitä "tovereiden" riitoja.

Karvonen muuten osoitti meille ruokalan varusmiehille paikan, missä 17-vuotias Urho Kaleva Kekkonen antoi Haminan valleilla ampumiskäskyn 10 punikkivangin teloittamiseksi. Tästäkään teloituksesta ei ole toistaiseksi löytynyt asiakirjaa sota-arkistostamme. Miksi?

Haminan kapiaisten vuoden 1976 riitely on hyvin dokumentoitu sanomalehdissä ja asiakirjoissa. Niitä ei kuitenkaan ole sota-arkistossa. Miksi?

Martti Pelho
suuhygienisti, res.alik.
Alhaurin el Grande
Andalusia
-------------------------
2.9.2011

Kenraaliluutnantti Olli-Matti Multamäki

Auringon polttama kesäpäivä kääntyi juuri iltaansa Nevan kaupungissa. Olin avaamassa viikkoja tyhjillään olleen, Poitsovan poikkikadulla sijaitsevan, asuntolan toisen kerroksen rähjäisen huoneen ikkunaa kun ovelle koputettiin.

Mies tervehti ja sanoi olevansa Olli-Matti. Kapteeni Suomen armeijasta. Sukunimi oli Multamäki. Valitsi seinustan viereisen punkan, jonne aamurusko ei ulottanut säteitään.

Olimme molemmat palkallisella virkavapaalla töistämme osallistuaksemme kuukauden mittaiselle venäjän kielen ja kulttuurin kurssille Leningradin yliopistolla. Vuosi oli 1979.

Kapteeni Multamäki omasi valtaisat tiedot Venäjän/Neuvostoliiton kansojen historiasta, sotahistoriasta, kirjallisuudesta ja venäjän kielestä.

Poikkeuksellisen hyvän muistinsa ja ahkerien opintojensa ansiosta Multamäki osasi ulkoa venäjäksi Aleksander Pushkinin kapinapäällikkö Pugatshovin aikaan 1700-luvun alkuun sijoittuvan seikkailuromaanin Kapteenin tytär sekä pitkiä pätkiä Leo Tolstoin Sota ja Rauha- romaanista.

Multamäen arvostamia venäläisiä sotapäälliköitä olivat kapinapäällikkö Pugatshov, kenraali Mihail Kutusov ja marsalkka Georgi Zhukov. Kenraali Kutusovin muistamme Borodinon voittoisasta taistelusta.

Multamäellä oli koottunat paksuun vihkoon satoja venäläisten upseerien hänelle eri yhteyksissä kertomia kaskuja ja sanontoja. Osa niin rivoja ettei niitä voi julkaista.

Yksi kasku meni näin:

“Kalattomana aikana kiiskikin on kala, vituttomana aikana nyrkkikin on Tamada.” (Tamada=gruusialainen jumala)

Multamäellä oli perusteltua ymmärrystä myös sille vakiintuneelle Venäjän armeijan historian katsonnalle, jonka mukaan Suomenniemi ja sen kansat ovat osa Venäjän tuhatvuotista valtakuntaa. Multamäen mukaan tämä perintö on aina huomioonotettava tosiasia riippumatta siitä pidämmekö me suomalaiset venäläisten katsonnasta vai emme.

Multamäki osallistui vuosikymmet Suomen hallitusten Neuvostoliitosta ja Venäjältä ostaman erilaisen sotakaluston käsikirjojen suomennuksiin ja toimi johtotasolla tulkkina maittemme keskinäisessä sotilasyhteistyössä.

Kesäiltoina ja öinä Multamäki tarinoi valtaisan määrän juttuja ja muisteluksia yhteistyöupseerin arjesta ja omasta sotahistoriastamme.

“Utin miehenä” Multamäki kertoi vierailleensa mm. Lounais-Venäjällä Pihkovassa (ven. Pskov) sijaitsevassa laskuvarjojääkäridivisioonassa ja tutustuneensa siellä suomen kielen opettajien koulutuskeskukseen. Presidentti Boris Jeltshin lakkautti vuonna 1993 mainitun Pihkovan koulutuskeskuksen Venäjän armeijan Suomen doktriinin uudelleenarvioinnin yhteydessä.

Multamäellä oli myös mielenkiintoista tulkintaa ja näkemystä kesän 1944 Kannaksen rintaman murtumisesta ja siihen liittyvästä rintamakarkuruudesta.

Multamäen mukaan Mannerheim oli kesäkuussa 1944 sairauksiensa, ikänsä ja sotaväsymyksensä seurauksena työkyvytön arvioimaan ja valmistautumaan Neuvostoliiton Kannaksen suurhyökkaykseen vaikka tiedustelu oli toimittanut tämän työpöydälle ja esikuntaan jo kuukausia valtaisen määrän aineistoa siitä, mitä tuleman piti.

Kannaksen rintaman murtumisen seurauksena Mannerheim sai ratkaistavakseen lähes 50.000 rintamasotilaan karkuruuden ja uskottavuusongelman saksalaisten kanssa.

Multamäen mukaan Mannerheim piti kesäkuun 1944 rintamakarkuruutta kapinana. Mannerheim syyllisti karkuruudesta rintamakomentajiensa ohella armeijansa epälojaalin “raakkiväen” ja määräsi kaikki punikkikarkurit ammuttavaksi.

Multamäen mukaan Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop jopa kiitti Suomen vierailunsa yhteydessä Mannerheimia karkureiden ripeistä rankaisutoimista.

Kun Saksan ulkoministeri vieraili Suomessa 23.6.1944, Multamäen kertomaan sisältyy tulkintaa, jonka mukaan punikkikarkureiden teloitukset olisivat alkaneet jo ennen 23.6.1944.

Multamäen mukaan sotaväen rikoslain kovennokset heinäkuun alussa 1944 olivat juostenkustuina laadittuja peitetoimia, joilla pyrittiin jälkikäteen laillistamaan jo kesäkuussa Lappeenrannan seudulla laittomina toimeenpannut satojen punikkikarkureiden teloitukset.

Puolustusministeri Seppo Kääriäisen esityksestä tasavallan presidentti Tarja Halonen ylensi joulukuussa 2006 kenraalimajuri Olli-Matti Multamäen kenraaliluutnantiksi.

Ylentämisesityksen perusteluissa jätetään virheellisesti kokonaan kertomatta erityisperusteena Multamäen ansiokas, neljä vuosikymmentä jatkunut työ Suomen ja Neuvostoliitto/Venäjän armeijoiden yhteistoiminnassa sekä Multamäen laajat venäjän kielen ja kulttuurin opinnot Neuvostoliitossa.

Kenraaliluutnantti Olli-Matti Multamäki kuoli ensimmäisen eläkeviikkonsa viimeisenä päivänä 7.1.2007.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

-------------------------------------
3.9.2011

Lappeenrannan sotapoliisin raportti heinäkuulta 1944

Karkureiden vartioinnista ja teloituksista Lappeenrannassa vastanneen 10. Sotopoliisikomppanian toiminnasta kesäkuulta 1944, jolloin karkuruus oli kaikkein pahinta, virallinen historiantutkimuksemme ei ole toistaiseksi saattanut julkaisuuteen yhtään asiakirjaa.

Sen sijaan tiedämme jotain heinäkuulta 1944 , mitä sotapoliisikomppania on raportoinut toiminnakseen Lappeenrannassa.

Sen päällikkö, kapteeni O.Järvinen raportoi yksikkönsä toiminnasta meille salakielisen epäselvästi näin:

“Lappeenrannan kaupungissa Peltolan kansakoululla on edelleen toiminut kokoamispaikka, jota on hoitanut IV joukkue. Tänne ovat eri yksiköt, 10.Spol.K:n omat partiot, sk-piirit, asemakomennuskunnat ja kotiseudun poliisiviranomaiset tuoneet yhteensä 2440 sotilaskarkuria ja joukko-osastostaan luvattomasti poistunutta, jotka, sen jälkeen kun heidät on kuulusteltu, on palautettu yksikköihinsä, lukuunottamatta muutamia (satoja?) , joiden suhteen on toisin erikseen määrätty.”

Raportissa on käytetty selvästi salaamistarkoituksessa yleisiä sotilasviranomaisten kiertoilmaisuja.

Mikä sotapoliisin suhteen esimies- tai käskyvaltaa käyttävä viranomaisinstanssi on Lappeenrannassa on antanut sotapoliisille määräyksiä ettei kaikkia kuulusteltuja karkureita palauteta heinäkuussa 1944 joukko-osastoihinsa?

Mitkä ovat olleet sotapoliisille annettujen määräysten lailliset perusteet ja miten ne on dokumentoitu sotapoliisille?

Heinäkuun 1944 Lappeerannan sotapoliisin raportista voi riidatta päätellä ettei määräysten laatua voi paljastaa eikä edes sen antajaa tai joukko-osastoihinsa palauttamatta jätetyksi määrättyjen karkureiden tarkkaa lukumäärää.

Raportista ei myöskään selviä se, miten sotapoliisit ovat toteuttaneet heille ylempää annetut määräykset ettei kaikkia karkureita palauteta joukko-osastoihinsa?
Raportin mukaan karkureitahan oli toimitettu heinäkuussa 1944 Lappeenrantaan myös karkureiden kotiseuduilta.

Raportista voi myös riidatta päätellä, että jo kesakuussa 1944 on päätetty salata toiminta ettei kaikkia Lapperantaan koottuja karkureita palauteta joukko-osastoihinsa.

Se, että heinakuun 1944 Lappeerannan sotapoliisin raportissa palauttamattomien karkureiden lukumäärästä on käytetty salakielinen “muutamia” ilmaisua viittaa siihen, että kuulusteltuja mutta palauttamatta jätettyjä karkureita on ollut muutamia satoja – siis pelkästään heinäkuussa 1944.

Kesäkuussa 1944, jolloin karkuruus oli Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa kaikkein pahinta, niiden karkureiden määrät, joiden paluttamisen suhteen sotapoliisi oli erikseen määrätty toimimaan toisin eli ettei karkureita palauteta joukko-osastoihinsa, ovat olleet monikertaiset eli luotettavasti arvoiden noin 1500 karkuria.

Raportti kertoo toiminnan olleen jatkuvaa eli myös kesäkuussa, jolloin karkuruusongelma oli kaikkein pahinta, toimittiin samalla tavalla kuin myöhemmin heinäkuussa.

Raportin perusteella ei voi olla tulematta ainoaan oikeaan johtopäätökseen, jonka mukaan kesä-heinäkuussa 1944 Lappeenrantaan kootutut kaikki joukko-osastoihinsa palauttamatta jätetyt (punikki)karkurit teloitettiin laittomasti.

Sotapoliisina Lappeenrannassa kesällä 1944 toiminut Esko Loukasmäki on kertonut sanomalehti Pohjalaisen haastattelussa 22.10.2006 meille näin:

“Se oli siinä vaiheessa aika sotkuista touhua. Karkureita poimittiin metsistä käsille paljon. Ryhmämme kuljetti kaksi pikkubussillista kiinniotettuja sotilaita päivässä Lappeenrannan päävartioon.

Kaikki jotka suostuivat palaamaan rintamalle, vietiin niin ikään autoilla yksikköihinsä. Ne jotka eivät suostuneet… niista minä en sitten tiedä... Tottahan heidät ainakin kuulusteltiin… Mitä sen jälkeen tapahtui, sitä minä en tiedä…”

Julkaistun haastatelun ulkopuolelta mainittakoon, että toimittajan kysymys “Teloitettiinko heidät?, sai haastateltavan liikuttumaan ja vastaamaan: “Toimittaja osaa itse päätellä!”

Martti Pelho
Suugygienisti
Fuengirola
Andalusia
--------------------------------------
4.9.2011

Jarmo Niemiselle

Jarmo Nieminen on korostanut keskustelun kirjoituksissaan armeijan käskyjen ja ohjeiden olleen tarkkoja ja yksiselitteisiä siinä, miten kymmeniätuhansia rintamakarkureita ja kieltäytyjiä tuli niiden mukaan kohdella ja käsitellä kesällä 1944.

Muista, lakitasoisista upseereja koskevista velvoitteista, Nieminen vaikenee.
Mutta olivatko nämä armeijan omat, vankiloihin ja kauaksi selustaan ulottuvat karkureita koskevat käskyt ja ohjeet maassa kesäkuussa 1944 voimassa olleen oikeuden mukaan laillisia?

Kun olen aikoinaan suorittanut kiitettävin arvosanoin yliopistolliset opinnot julkisoikeudessa ja yleisessä hallinto-oikeudessa sekä toiminut vuosia lautamiehenä käräjäoikeudessa sadoissa rikosjutuissa, rohkenen arvioida Mannerheimin karkureihin ja kieltäytyjiin kohdistetun teloituskäskyn 20.6.1944 hataraa ja olematonta oikeudellista perustetta.

Vuoden 1919 rikoslain ja vuoden 1941 tuomioistuinlain säädösten perusteella Mannerheimin valtuuttama rintamakarkureihin ja kieltäytyjiin kohdistettu teloituskäsky 20.6.1944 oli ristiriidassa silloisen oikeutemme eli lakiemme kanssa.

Käskyn voidaan katsoa selvästi rikkoneen lakeja eli olleen oikeudelliselta luonteeltaan laiton.

Se, mitä 20.6.1944 annettuun käskyyn sisältyvä aseellinen pakottaminen tarkoitti, oli heti epäselvää myös niille, jotka joutuivat käskyä soveltamaan käytäntöön.
Jo seuraavana aamuna 21.6.1944 IV armeijakunnasta tiedusteltiin Mikkelin päämajasta tarkempaa tietoa siitä, mitä käskyn aseellinen pakottaminen sen laatijoiden mukaan oikeasti tarkoitti?

Kapteeni Rolf Franck vastasi heti kysyjille: “Käskyn tarkoituksena on, että kaikki HTK 1:een (Lappeenrantaan - MP) toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihinsä, on kuulusteluja suorittamatta niihin toimitettava, kun sen sijaan ne, jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta, on ammuttava.”

“Kuulusteluja suorittamatta” merkitsee sitä, että Lappeenrantaan kesäkuussa 1944 koottujen tuhansien karkurit kuulustelujen ja seulontojen dokumentaatiot kiellettiin. Päämajan kiellon seurauksena kieltäytyjät ja heidän teloituksensa selustassa jäivät luetteloimatta ja domumentoimatta.

Kapteeni Erkki Partanen, lakimies päämajan järjestelyosastolta, valisti 21.6.1944 kysyjiä puhelimitse: “Käskyn tarkoituksena on, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava.”

Sotatuomari Paavo Alkio on selventänyt upseerin aseenkäyttö- ja hengenriisto-oikeuden luonnetta ja rajoja päiväkirjassaan 12.12.1941 seuraavasti:

“Upseeri toimii tuollaisessa tapauksessa ajaessaan tahtoaan pakkokeinoin läpi, pakkotilanteessa, jossa laki oikeuttaa hänet menettelemään siten. Jos hän ei käytä oikeuttaan rikoksen tapahtuessa, ei hänellä ole oikeutta käyttää väkivaltaa enää rikoksen tapahtumisen jälkeen, sillä laki ei anna upseerille oikeutta kostaa rikoksesta eikä rangaista siitä, vaan tämä oikeus kuuluu tuomioistuimelle.”

20.6.1944 käskyllä siirrettiin laittomasti lakiin perustuva upseerin aseenkäyttö- ja hengenriisto-oikeus rintamalta selustaan henkilötäydennyskeskusten upseereille.

Päämajan kapteenin Erkki Partasen muistelmien mukaan sotavaenrikoslain koventamisesitys eduskunnalle valmistuneen hanen tyopoydallaan muutamassa tunnissa 29.6. ja se kirjattiin eduskunnassa pikavauhtia laiksi niin, etta presidentti lain jo 4.7. tulevaksi voimaan 5.7. alkaen.

Salamavauhtia eduskunnassa heinäkuun alussa 1944 “yksimielisesti” ilman tosiasiallista käsittelyä kirjatut sotaväen rikoslain kovennukset lavensivat karkureiden kuolemanrangaistusten soveltamista selustaan mutteivat tuoreet saadoksetkaan laillistaneet takautuvasti jo kesäkuussa 1944 selustassa toimeenpantuja tuhansien karkureiden ja kieltäytyjien teloituksia.

Vuoden 1919 hallitusmuoto eli silloinen perustuslakimme yksiselitteisesti kielsi laintasoisista säädöksistä alemmilla sotilaskäskyillä tapahtuvan tuomiovallan perustamisen ja siirrot selustaan.

Kun karkureiden teloityskäskyn 20.6.1944 voidaan perustellusti katsoa olleen laiton, tästä seuraa, että toimet, jotka tehtiin laittoman käskyn nojalla kesäkuussa 1944 Lappeenrannassa ja muuallakin, olivat ja ovat laittomia.

Joka harkiten mutta laittomasti riistää ihmisen hengen, syyllistyy rikosoikeudellisessa luokittelussa murhaan, joka ei kesäkuussa 1944 Lappeenrannassa voimassa olleen rikoslain eikä nykyisenkään lain mukaan vanhene koskaan. Näitä rikoksia koskeva valtion vahingonkorvausvastuu on myös vanhentumatonta.

Kerrottu antaa uskottavat ja painavat perustelut sille miksi armeijan kesäkuussa 1944 toimeenpanemista laittomista toimista ei ole raportoitu koskaan oikeusviranomaisille, omaisille tai eduskunnalle.

Suomen armeijalle - kuten kaikille muillekin armeejoille yleensäkin - on ollut ylivoimaisen vaikeata hyväksyä ja selvittää kesän 1944 rintamakarkuruuden mittasuhteita ja teloitettujen karkureiden todellisia määriä.

Sodan jälkeen karkuruuden mittasuhteet ja karkureiden teloitukset salattiin eduskunnalta.

Teoksessa Suomen sota 1941-45 (1965) kerrotaan karkureiden luvuksi “vajaa 11000 miestä”. Jukka Kulomaa (1995) korottaa kaikkien sodanaikaisten pakoilurikkomusten määrän vähintään 31000-35000:een. Näistä varsinaisiksi karkureiksi luokiteltavia oli Kulomaan mukaan “runsaat puolet”.

Kapteeni Olli-Matti Multamäki (1979) kertoi minulle karkureiden omaisilta ja eduskunnalta salatun määrän olleen noin 50000.

Kun sodan jälkeen pääesikunnan oli pakko vastata eduskunnalle jotakin armeijan kesällä 1944 suorittamista karkureiden ja kieltäytyjien teloituksista, pääesikunnassa veti hihasta eduskunnalle perättömiä tietoja ja lukuja, joita nykyinen tutkijapolvemme (Kulomaa, Lindstedt ja Ylikangas) on sitten eri tutkimuksissaan äimistellyt ja pohtinut.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
--------------------------
7.9.2011

Jarmo Nieminen kirjoittaa:

“Pelho antaa ymmärtää 10. Sotapoliisikomppanian toimineen luvattomasti. Näin ei ole. Karkureiden kiinniottaminen ja käsittely ohejeistettiin seikkaperäisesti. “

Kommentoin seuraavasti:

Kun Niemisen näkemyksen mukaan sotapoliisin ohjeistus ja käskytys on moitteettoman tiukkaa ja tarkkaa, niin palatkaamme lainaamaani Lappeenrannassa kesällä 1944 sotapoliisina palvelleen Esko Loukasmäen haastattelun:

“Se oli siinä vaiheessa aika sotkuista touhua. Karkureita poimittiin metsistä käsille paljon. Ryhmämme kuljetti kaksi pikkubussillista kiinniotettuja sotilaita päivässä Lappeenrannan päävartioon.

Kaikki jotka suostuivat palaamaan rintamalle, vietiin niin ikään autoilla yksikköihinsä. Ne jotka eivät suostuneet… niista minä en sitten tiedä... Tottahan heidät ainakin kuulusteltiin… Mitä sen jälkeen tapahtui, sitä minä en tiedä…”

Jos oletamme Loukasmäen kertomuksen, siis sen ettei hän tiennyt, miten Lappeenrannassa toimittiin niiden sotapoliisin huostaan uskottujen karkureiden suhteen, jotka kieltäytyivät palaamasta rintamalle, olevan totta, niin miten uskottava ja todellinen sotapoliisin “tietämättömyys-väite” oikein on?

Mannerheimin vahvistamalla käskyllä 20.6.1944 laajennettiin esimiesten oikeutta ampua karkureita ja kieltäytyjiä. Käskyn mukaan selustan henkilötäydennyskes-kuksen upseerien tuli ampua sellainen karkuri, joka kieltäytyi kahdesti annetusta kehotuksesta palata rintamalle. “Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksiköihin 1018 ja 1134/kpk”, päättyy 20.6. mainittu käsky.

Lisäksi Kotijoukkojen esikunta antoi omalle päällystölleen käskyn toimia “kenttäoikeudet ohittaen”. Se tarkoitti karkureiden ja kieltäytyjen ampumista myös selustassa, ei vaan rintamalla.

Ohjeita siis oli. Ja ampumisvelvoite koski siis myös Lappeenrantaan koottuja karkureita. Siksi Loukasmäen haastattelussaan kertoma tietämättömyytensä kieltäytyjien kohtelusta ei ole uskottava.

Jokaisella sotapoliisilla oli virkavelvollisuus tietää ja tuntea kaikki ne Niemisen mainitsemat yksityiskohtaiset ja tarkat karkureiden kohtelua koskevat ohjeet ja käskyt. Näin sotapoliisin haastattelussaan kertomaa “En tiedä”-vaihtoehtoa ei voi olla olemassa. Se sulkeutuu todellisuudessa mahdottomana pois.

Mitä tapahtui niille sotapoliisin huostaan Lappeenrantaan toimitetuille karkureille, jotka kieltäytyivät sotapoliisin kuulusteluissa menemästä rintamalle?

Niemisen ja Kekkosen virheellinen tulkinta, ettei Lappeenrantaan sotapoliisin hoiviin kesällä 1944 laajalta alalta kootun yli 10000 karkurin kuulusteluissa todettu yhtään ainutta kieltäytyjää, ei ole uskottava. Se on selvästi epätosi.

Niemisen ja Kekkosen näkemys kätkee kuitenkin epäuskottavaa tulkintaa, jonka mukaan Mannerheimin 20.6.1944 vahvistamaa karkureitten teloituskäskyä ei noudatettu tai toimeenpantu Lappeenrantaan kesällä 1944 kerättyjen yli 10000 karkurin kohdalla kertaakaan.

Kyllähän kieltäytyjä-karkureita Lappeenrannassa on ollut: kutsuntojen luottoluokituksen mukaan punikkikarkureitakin oli yksin yli 4000.
Tutkitusti punikkikarkureiden ja “kiihottajien” keskuudessa poliittiset syyt karkuruuden ja kieltäytymisten perusteena olivat luonnollisesti voimakkaimmat.

Sikäli mikäli sotapoliisit ylipäätänsä kirjasivat tai “ehtivät kirjata” virallisten ohjeiden ja käskyjen mukaisesti Lappeenrannassa kesäkuussa 1944 valtaisan karkurikasauman ja tauottoman kolmivuorotyön keskellä karkureiden kuulusteluja ja punikkiluokitteluja pöytäkirjoihinsa, ei ole mahdollista, että kaikkien yli 4000 punikeiksi luokittelemansa karkurin ja kieltäytyjän kohdalla sotapoliisit olisivat päätyneet kuulusteluissansa lopputulemaan, jonka mukaan kuulusteltava on “punikki-ryssä-kiihottaja muttei ole karannut poliittisista syistä”.

Vuoden 1944 kesäkuun kolmen viimeisen viikon aikana sotapoliisin urakkana oli Lappeenrannassa muun muassa selviytyä vuorokaudessa keskimäärin noin neljän sadan karkurin aiheuttamista kirjallisista töistä; luetteloinnista, luokitteluista, kuulusteluista ja pöytäkirjoista.

Vai suoritettiinko tuhansien karkureiden luokittelut ja kuulustelut kesäkuuussa 1944 Lappeenrannassa suullisesti käskyn “kenttäoikeudet ohittaen” perusteella?

Mitä punikkikarkureille todellisuudessa siis tapahtui?

Miten Mannerheimin teloituskäskyä 20.6.1944 noudatettiin ja toimeenpantiin Lappeenrannassa?

Mikä sotapoliisin suhteen käskyvaltaa käyttävä - toistaiseksi sivistyksestämme salattu - elin Lappeenrannassa päätti kieltäytyjä-punikki-ryssä-karkureiden teloituksista ja mikä organisaatio sitten toimeenpani nämä teloituskäskyt?

Kun Nieminen väittää Lappeenrannan sotapoliisin karkureiden kuulustelupöytäkirjojen ja karkuriluetteloiden olevan tallella myös kesäkuulta 1944 sota-arkistossamme, niin Niemisen olisi perusteltua nyt tuoda julki mieliämme selventävä tieto siitä, monestako Lappeenrantaan kootusta karkurista on kesäkuussa 1944 sotapoliisin laatima kuulustelupöytäkirja tai karkuriluettelo sota-arkistossa tallella?

Eri asiakirjoista ja tutkimuksista saatavien tietojen yhteenvetona tulkitsen, ettei sota-arkistossa ole yhtääkään Lappeenrannan sotapoliisin suorittamien karkureiden kuulustelujen kuulustelupöytäkirjaa tai karkuriluetteloa kesäkuulta 1944. Heinäkuulta on - ja runsaasti onkin.

Monessako kuulustelupöytäkirjassa mainitaan karkurin olleen punikki ja kieltäytyneen menemästä rintamalle?

Ja miten heidän kanssaan toimittiin kieltäytymisten jälkeen? Tämäkin asiahan oli Niemisen kertomuksen mukaan erittäin tarkoin ja yksityiskohtaisesti ohjeistettu.

Miten toimittiin niiden tuhansien karkureiden kohdalla, joista Jukkien (Kulomaa ja Lindstedt) kertoman mukaan “ei ehditty laatia edes kuulustelupöytäkirjoja tai karkuriluetteloita”?

Mikä elin Lappeenrannassa antoi kieltäytyjä-punikkikarkureiden teloituskäskyt? Ja kuka suoritti karkureiden teloitukset?

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-------------------
13.9.2011

Olen esittänyt aikaisemmin mielipiteen, jonka mukaan Mannerheimin teloituskäsky 20.6.1944 ja päämajan käskystä antamat ohjekäskyt 21.6.1944 olivat ristiriidassa silloin voimassa olleen sotaväenrikoslain sekä sovellettavan yleisen rikoslain kanssa eli laittomia. Kaikki laittomien sotilaskäskyjen perusteella suoritetut sotilasvirkatoimet olivat ja ovat luonnollisesti niin ikään laittomia.

Päämajassa 29.6.1944 laadittu sotaväenrikoslain kuolemanrangaistuksen laventamisesitys oli valmistelutapansa perusteella jo kyseenalainen. Esitys oli myos sisällöllisestikin niin tulkinnanvarainen ja epäselvä, että se mahdollisti selustassa lain mielivaltaisen soveltamisen ja tulkinnan.

Päämaja antoi jo 4.7.1944 presidentin vahvistamasta sotaväen rikoslakiesityksestään niin ikään selvästi laittoman ohjekäskyn, jossa kuolemanrangaistuksen soveltamisalaa entisestään laajennettiin ohi ja yli sen, mikä oli juuri eduskunnassa 15 minuutin valiokuntakäsittelyin saatu hyväksyttyä laiksi. Näin päämaja siirtyi rintamakarkureiden rangaisemistouhuissaan jo jatketulle laittomuuden tielle.

Heinrichsin 4.7. antamassa ohjekäskyssä, jossa lavennetaan laittomasti jo ennakolta seuraavana päivänä eli 5.7.1944 voimaan astuvan lain kuolemanrangaistuksen peittoaluetta, määrätään laittomasti näin:

“Karkuri voidaan määrätä pantavaksi syytteeseen muissakin kuin 2. kohdassa mainituissa tapauksissa, milloin sitä kurin ja järjestyksen ylläpitämisen kannalta on pidettävä välttämättömänä. Näin on syytä menetellä erikoisesti silloin, kun karkaaminen on ollut kaikesta päättäen harkittu ja johtunut ilmeisesti muista syistä kuin taistelun aiheuttamasta sielullisesta järkytyksestä.”

Mitä olivat ohjekäskyssä 4.7.1944 mainitut muut syyt?

Ei tarvinne olla ruudinkeksijä, kun toteaa, että ohjekäskyssä tarkoitettiin muut syyt olivat poliittisia syitä.

Mutta miten armeijan johto määritteli poliittiset syyt kesäkuuussa 1944?

Miten nämä syyt määriteltiin Lappeenrannan henkilötäydennyskeskuksen (HTK 1:n) seulontaelimessä kuolemanrangaistuksia tuomittaessa? Ja minkä päämajan käskyn perusteella?

Tiedämme tutkitusti, että jo kutsunnoissa asevelvollisista tehtiin suojeluskunnan, paikallispoliisin ja ev.lut.kirkkoherran yhteistyönä turvallisuusluokitus, jonka perusteella asevelvolliset luokiteltiin vallinneen Lapuan lain ja ryssävihaideologian mukaisesti luotettaviin, epäluotettaviin ja muihin (ei tietoa luotettavuudesta).

Tosin maisteri Tapio Nurminen on “Teloitettu totuus”-mielipidekirjassa (2008) esittänyt totuutena ettei edellä kerrottuja luokitteluja suoritettu asevelvollisten kutsunnoissa lainkaan.

Turvallisuusluokittelun keskeisinä mutta erittäin subjektiivisinä kriiteereinä luokittelijat käyttivät kerrotun vihaideologiansa sumentamassa katsonnassaan yhtäällä asevelvollisten itsensä ja heidan perheittensä tai sukulaisten kuulumista tai toimintaa suojeluskunnassa ja toisaalta arvailuja ja tietoja asevelvollisen tai tämän perheen tai sukulaisten poliittisesta katsonnasta ja jäsenyyksistä ammattiyhdistyksiin tai muihin työväen järjestöihin tai ev.lut. kirkkoon kuulumattomuudesta.

Uskonnonvapauslakia, joka astui voimaan jo 1.7.1921, ja joka antoi kansalaiselle laillisen oikeuden erota valtiollisen ev.lut kirkon pakkojäsenyydestä, sovellettiin laittomasti asevelvollisiin suojeluskuntien, poliisin ja kirkkoherran turvallisuusluokitteluissa: kirkosta eroaminen tai kirkkoon kuulumattomuus oli yleisesti käytetty peruste “epäluotettava”-luokitukselle. Sovellettiin yhä “Lapuan lakia”.

Asevelvollisia ei vakiintuneesti edes vaivauduttu kuulemaan luokittelussa, joissa asevelvollisen epäilty vasemmistolaisuus riitti perusteeksi armeijan kantakortin “epäluotettava”-merkinnälle.

“Romahtaako rintama”-tutkimuksessa (2007, s.223-224) on kerrottu vuonna 1926 syntyneen Urpo Kurvisen kokemuksista kun hän vuonna 1946 kirjurina Oulussa joutui vääpeli Laineen käskystä tuhoamaan vanhat kantakortit ja laatimaan uudet, joihin Laine salli kirjoittaa vain sotilaan nimen ja tämän sotaaikaiset palveluspaikat.
Vanhat kortit poltettiin vääpelin valvovan silmän alla. “Siinä menivät tuhkaksi kaikki ne tositteet, joita nyt kaivataan”, kommentoi Kurvinen vihaisena.

Asevelvollisten poliittinen jyvittely antoi pohjaa heinäkuussa 1944 ratkaista Lappeenrannan henkilötäydennyskeskuksessa (HTK 1) karkureiden seulonnoissa, oliko “karkaaminen ollut kaikesta päättäen harkittu ja johtunut muista syistä kuin taistelun aiheuttamasta sielullisesta järkytyksestä.”

Juristerian muotoilu “kaikesta päättäen” salli HTK 1:n seulontaelimen omat arviot ja luokittelut karkurin kantakorttiluokittelujen perusteella tilanteissa, joissa tuomittava kiisti poliittisen syyn.

Kesäkuussa 1944 Lappeenrannassa karkureiden kuulusteluissa ja tuomitsemisissa ei ollut sijaa muodollisuuksiin ja hienosäätöihin: kuolemantuomiot ratkaistiin päämajan ohjekäskyjen 21.4.1944 mukaisesti laittomasti suullisessa menettelyssä, ja osittain jo Lappeenrannan ja Saimaan saaristossa karkureiden välittöminä ampumisina “kiinniotettaessa”.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-----------------------
16.9.2011

JSNlle

Ystävämme kirjoittaa:

“On jokseenkin omituinen ajatus, että väitetyt ampumiset olisivat ns. Ryssävihan aikaansaamia tai että näillä asioilla olisi jokin syyseuraussuhde. Tämän osoittaminen vaatii jo hieman enemmän todisteita. Missään asiakirjassakaan ei taida olla mainittu, että jatkosodassa teloitetut olisivat olleet venäläisiä tai että heitä olisi seulottu.”

Jos kirjoitus on kommentti ryssävihaperinnettä, asevelvollisten laittomia turvaluokitteluja ja armeijan kantakorttien rikollisia tuhoamisia koskeviin näkemyksiini, en tunnusta moista kirjoittaneeni tai tarkoittaneeni.

Olen kirjoittanut siitä kansallisesta sivistyksellisestä tyhjiöstä, joka Suomessa asuvien kansalaisten kannettavaksi tuli kun hukkasimme - harkiten tai erehdyksessä - mahdollisuutemme rikastuttaa mieliämme rajanaapurimaiden - Ruotsin ja Neuvostoliiton - vuosisataisen sivystyksen ja kielten parhailla hedelmillä. Tämä tyhjiömme - joka kukoistaa todistattavasti varsin hyvin edelleen vuonna 2011 - oli otollinen kasvualusta oikeistoradikalismin lietsomalle ja kasvattamalle ryssävihalle.

Kun lokakuussa 1939 armeijamme uudelleenjärjestelyjen yhteydessä suojeluskuntajärjestöjen esikunta sai johtoonsa ja tehtäväkseen muun muassa asevelvollisuusasioiden hoidon eli joutui itse käsittelemään ja ratkaisemaan asevelvollisten luottoluokituksia omien lausuntojensa pohjalta, poistui viimeinenkin ulkopuolinen kontrolli ei-luottokelpoinen- luokitusten epäasialliselta ja syrjivältä käytöltä.

Kuten olen kertonut asevelvollisen suhdetta paikalliseen ev.lut.seurakuntaan käytetettiin yleisesti laittomana syrjintäperusteena asevelvollisten luottokelpoisuusluokituksissa.

Tunnetuimpia - ja silloisen perustuslain turvaamien oikeuksien mukaan laittomia - luokitusperusteitahan olivat oletettu tai väitetty asevelvollisen lukeminen väärään mielipideryhmään vuoden 1918 jakolinjojen mukaisesti tai asevelvollisen jäsenyys ammattiyhdistyksessä tai muissa työväenjärjestöissä tai yleinen "ryssänkätyri"-leima.

Näitä virheellisiä - ja maan oikeuden mukaan laittomia - luokitteluja käytettiin kesällä 1944 mm. Lappeenrannassa kun suullisten ja kirjallisten käskyjen ja ohjeiden mukaisesti "laittoman isänmaallisuuden ja ryssävihan hurmiossa" seulottiin Suomen omista rintamakarkureista "pahimmat punikit ja ryssänkätyrit" ammuttaviksi.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

-------------------------------------------------------

Lindgrenin väite nro 3

“Käskyhän ei ollut Mannerheimin nimissä, se ei ollut käsky ampua karkureita, siinä ei puhuttu mitään punikeista, sitä ei jätetty toimeenpanematta eivätkä Kekkonen ja Nieminen ole sellaista väittäneetkään. Pelhon on todellakin syytä lopettaa kirjoittelu Huhtiniemestä.”


Vastineeni.

Kirjoitin 9.9.ja 13.9.2011 asiallisesti ja perustellen. Virheitä jutuistani ei ole osoitettu. Kirjoitin seuraavasti:

9.9.2011

Jarmo Niemiselle ja Ilmo Kekkonelle:

Edellisessä kirjoituksessani mainitsemanI Mannerheimin teloituskäskyn arkistotallenne kuuluu seuraavasti:

“Ylipäällikkö on käskenyt, että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit, myöskin ne, jotka ovat sotilasviranomaisten toimenpiteestä passitettu vankiloihin, on viipymättä palautettava a.o. yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen taikka, ellei henkilötäydennyskeskusta saada selville, HTK 1:n yhteydessä toimivalle elimelle. Täällä on PM:n käskyn nro 735/Järj.2/sal/12.8.1941 mukaisesti karkurille selvitettävä, että hän on tehnyt raskaan rikoksen sekä käskettävä häantäa viipymättä palaamaan yksikköönsä. Mikäli karkuri tottelee käskyä, on hänen nähden meneteltävä niin kuin mainitussa käskyssä on määrätty.
Jos karkuri sitä vastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen.
Henkilötäydennyskeskuksesta edella mainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitttava viipymättä valvovan sk. piirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käyttettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksiköihin 1018 ja 1134/kpk.

Yleisesikunnan pääaallikko
Jalkaväenkenraali E. Heinrichs”

Sota-arkistossa olevassa konekirjoitetussa kirjeen tallenteesta on yliviivattu sanat “Ylipäällikkö on käskenyt, että”. Niin ikään alkuperäisessä tekstissä on karkurit käsketty palauttaa HTK 1:een. Lisäys “HTK 1:n yhteydessä toimivasta elimestä” on lisätty arkistokappaleen tekstiin käsin.

Salaiseksi ja poltettavaksi määrätyn käskyn jakelulistan mukaan käskyä ei toimitettu tiedoksi kenttäoikeuksille, vaikka käskyllä tosiasiassa siirrettiin lain mukaan kenttäoikeuksille kuuluvaa tuomiovaltaa henkilötäydennyskeskuksen selontaelimelle. Käskyä ei toimitettu tiedoksi myöskään oikeusministeriölle tai valtioneuvostolle, joille kuuluva kuolemanrangaistusten laajentamista koskeva lainsäädännön valmistelu- ja esitysvaltaa käskyllä tosiasiassa kumottiin.

Mikä oli tämä HTK 1:n yhteydessa Lappeenrannassa karkureita käsitellyt seulontaelin, mitkä olivat sen lailliset tai laittomat tehtävät ja mikä oli sen kokoonpano?

Kun Lappeenrannassa toiminut henkilötäydennyskeskuksen yhteydessä toiminut seulontaelin oli jätetty ilmeisesti mainitsematta käskyn alkuperäisessä versiossa, niin on perusteltu otaksua, että kerrottu tuore seulontaelin oli perustettu äskettain juuri kuolemanrangaistuksia koskevaa tuomiovaltaa käyttämään ja ratkaisemaan niiden Lappeenrantaan koottujen punikki-ryssä-kiihottaja-karkureiden kohtaloita, joiden suhteen oli päätetty ettei heitä palauteta yksiköihinsä.

Heitähän on varmuudella ollut kesäkuussa 1944 Lappeenrannassa 0:sta poikkeava lukumäärä.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
--------------
13.9.2011

Sotasankarimme eversti Armas Kemppi

Meitä viisaammat sotahistoriaamme perehtyneet ovat todenneet, että Mannerheimillä oli luja usko armeijamme sotilaiden kykyyn torjua “perivihollisemme” kaikki hyökkäykset jo etulinjassa.

Tämän päämajan virallisen epistolan mukaisesti taempien puolustuslinjojen linnoittaminen lyötiin laimin Myllykosken linnoitusosastossa samoin kuin yhtymien esikunnissa omilla vastuualueillaan. Suunnitelmiakin niistä alettiin laatia vasta joulukuussa 1943.

Mannerheim antoi pari viikkoa ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkua toukokuussa 1944 todellisuudesta vieraantuneen käskyn linnoitustöiden komentajalle rakentaa useiden kuukausien valtaisalla työurakalla yhtenäinen 120 kilometrin kivieste Kannaksen poikki.

Näiden linnoitustöiden laiminlyöntien salaamiseksi Mannerheim poltatutti 23.6.1944 päämajassa IV armeijakunnan esikunnan laatimat peitepiirokset, joissa oli merkittyinä maalis-toukokuussa 1944 vasta rakenteilla olleet linnoitteet.

Asiakirjojen mukaan IV armeijakunnan esikunnassa pidettiin 18.6.1944 klo 18 neuvottelu, jossa olivat läsnä armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen, esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Yrjö Hautala (vihreitten Heidi Hautalan isä), eversti Arvo Kemppi sekä 17. divisioonan komentajan edustajana kapteeni Lauri Reunala.

Hautalan toimittaessa porukalle taistelutilanneselvitystään, Reunala totesi Hautalan vihollisjoukkojen sijantia koskevien tietojen olevan vanhentuneita ja näin virheellisia ja todisti tiedustelunsa mukaan etenevän vihollisen oleva jo paljon lähempänä Viipuria, noin 20 kilometrin päässä.

Hautala kommentoi juuri saamiaan Reunalan tuoreita tiedustelutietoja vastuuttomalla lohkaisullaan, “Kapteenilta ei ole kysytty mitään!”

Kun armeijakunnan komentaja Laatikainen antoi käskyn, jonka mukaan Viipurin puolustuksesta vastaa Kempin 20. prikaati, Kemppi esitti epäilevän kantansa puolustuksen realistisuuteen ja sen aikatauluun. Laatikainen yrittikin lieventää käskynsä jälkeen Kempin huolestuneisuutta toteamalla, “että aikaa on vielä kaksi vuorokautta ja Kempin armeijakunta vastaa Viipurin puolustuksesta ainoastaan 20.6.klo 18:sta saakka!”

Korostettakoon, että Mannerheim antoi karkureitten teloituskäskyn 20.6.1944 päivällä ennen tietoa Viipurin luovutuksesta venäläisille “lähes taisteluitta”.

Päämajassa 20.6.1944 työskennelleet lainopillisen koulutuksen saaneet aikalaiset, Martti Kekomäki ja Erkki Partanen, ovat kertoneet meille Mannerheimin reaktioista kun hän kuuli 20.6. Viipurin “luovutuksesta”.

Saatuaan tiedon, silloin jo 77-vuotias Mannerheim, oli muuttunut hyvin kiihtyneeksi ja hysteeriseksi. Mannerheim käskytti Martti Kekomäelle, päämajan ylimmälle oikeusupseerille, että Kemppi on heti toimitettava tuomittavaksi pikaoikeudessa.

Kekomäki oli kertomansa mukaan ilmoittanut Mannerheimille yksiselitteisesti, ettei Kempin saattaminen pikaoikeuteen ollut voimassa olevan lain mukaan mahdollista.

Tällöin Mannerheim oli menettänyt malttinsa ja huutanut: “Mitä?, Miten niin ei ole mahdollista?! Onko teillä niin hoono laki vai niin hoonot meehet?”

Mannerheim määräsi myöhemmin 20.6. illalla toistamiseen, edelleen kiihtyneessä mielentilassaan, Kempin ammuttavaksi.

Päämajan lakimiehet ilmoittivat esimiehelleen ettei Kempin ampuminen ole laillisesti mahdollista. Sen sijaan olisi suoritettava tutkinta, ja mikäli aihetta ilmaantuu, asia on käsiteltävä ja ratkaistava myöhemmin sotaoikeudessa.
Mannerheim tyytyi Kempin suhteen lakimiestensä linjaukseen.

Mannerheimin kuitenkin kirjoitutti (20.6. tai 21.6.) suutuspäissään rintamakomentajilleen muistelmateoksissa mainitun tunnetun tulisen käskynsä, jossa hän syytti komentajiaan pelkuruudesta ja karkuruudesta sekä määräsi kaikki kieltäytyvät rintamakarkurit teloitettavaksi kapinaan osallistumisesta.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
--------------------------------------

Martti Pelho
Viestit: 168
Liittynyt: 11.03.11 14:16

Vastine, osa II

29.09.11 15:32

Lindgrenin väitteet nro 4 ja 5

“Pelhon esittää myös seuraavassa äärimmäisen vakavia syytöksiä, joita hän ei kuitenkaan ole sanallakaan pystynyt todistamaan:

Kun kaikki muut tilanteeseen kuviteltavissa olevat tai soveltuvat vaihtoehdot ovat näin uskottavasti perusteltavissa poisuljetuiksi, niin jäljelle jää vain yksi varma vaihtoehto: jotakin salattua Lappeenrannan HTK 1:n erityiselimen päätöksin Mannerheimin käskyn 20.6.1944 mukaisin määräyksin seulotuille tuhansille punikkikarkureille on täytynyt tapahtua? Mutta mitä?

He katsosivat. Kaikki. Kuten katosivat heitä koskevat pidätysluettelot, kuulustelupöytäkirjat ja HTK 1:n tuomioita koskevat tuomiolauselmat sekä vankien vartijoina toimineiden sotilaiden kantakortit.”

“Tuhannet punikkikarkurit on siis tuhottu ja heitä koskevat tiedot joko tuhottu tai väärennetty? Näin vakavia syytöksiä ei tulisi edes huonon viihdekirjailijan esittää ilman hyvin painavia todisteita. Kun keskustelussa Pelhon alkuaan mainitsemat ”tuhannet” olivat vähitelleen sulaneet korkeintaan satoihin ja sitten kymmeniin ja keskustelun edetessä Pelhon tarkoittamia tapauksia ei lopulta näkynyt olevan ollenkaan, Pelho silmää räpäyttämättä palaa niihin tuhansiin! Ja nyt hän vielä päälle päätteeksi tekee heistä punikkeja!”


Vastineeni.

Kirjoitin 25.8.2011 asiallisesti ja perustellen. Asiavirheitä kirjoituksistani ei ole osoitettu. Kirjoitin seuraavasti:

Lappeenrantalaisessa julkaistiin 8.11. ja 21.11.1991 Erkki Kerojärven haastattelut. Hän oli päässyt omakohtaisesti läheltä seuraamaan Kannaksen murtumista kesällä 1944. Haastattelija oli lehden päätoimittija Martti Meuronen.

Kerojärvi kertoo meille mukana olleen varmuudella:

“Pikaoikeudenkäyntejä järjestettiin rintamalla ja Lappeenrannassa. Pakenevien joukossa oli aliupseereita ja upseereita aina majureihin saakka.
Juhannuksena 1944 meitä purettiiin junasta Jääskessä. Siitä lähdimme marssimaan kohti Viipuria. Vastaan tuli väkeä juoksemalla kuin lahtikarjaa. Heitä oli enemmän kuin meitä menijöitä.

Niitä alkoi tulla vastaan Lappeerannan ja Viipurin puolivälissä ja riitti koko kahden ja puolen päivän ajaksi, jonka marssi kesti. He olivat jättäneet asemansa ja olivat pakokauhun vallassa.

Pieni osa pakenijoita jäi kiinni Lappeenrannassa. Kenraali Einar Vihma sanoi monta kertaa, että antaa mennä, Lappeenrannassa niiden marssi loppuu. Siellä on järjestetty niin tiukka seula, että sinne ne jää.”

Kerojärvi kertoi Meuroselle mielenkiintoisen muistelon 1970-luvulta. Hän oli silloin Huhtiniemen leirintäalueella perheineen ja kävi yhteissaunassa:

“Siellä oli samoilla lauteilla miehiä, jotka olivat kesällä 1944 Huhtiniemessä. He istuivat lauteilla ja kertoivat tekevänsä pyhiinvaellusmatkoja Huhtiniemeen useinkin. Hyvin vakuuttavasti he kertoivat, että tähän ammuttiin suomalaisia sotilaita. He nimittivät Huhtiniemeä teloituspaikaksi.

Samoilla lauteilla istui Huhtiniemen veteraanien juttuja kuuntelemassa muitakin, myös tangokuningas Eino Grön. Grön lauloikin miehille hartaaseen tunnelmaan sopivan laulun.”

Erkki Kerojärvi on julkaissut omakohtaisiin Kannaksen murtumiseen kokemuksiinsa perustuvan kirjan nimellä “Vedin miekalla Paasikiven linjaa”.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
------------------------------

Lindgrenin väite nro 6

“Palaan nyt äsken sanomaani: koska Pelho ei ole pystynyt tuomaan enää aikoihin argumenttiensa tueksi mitään asiallista tietoa eikä kukaan muukaan ole niin tehnyt, ja koska Pelhon väitteitä on uskottavasti kaadettu aikamoinen joukko ja koska Pelho lopulta on sortunut – varoituksista välittämättä – täysin mielikuvituksellisiin väitteisiin, on tullut aika panna tälle keskustelulle piste.

Tämä keskustelu on siis päättynyt. “


Vastineeni.

Kirjoitin asiallisesti ja perustellen 28.3., 4.4., 28.8.,9.9., 13.9., 19.9.ja 25.9.2011. Juttua 27.9. ei julkaistu keskustelussa. Asiavirheitä ei jutuistani ole osoitettu.

Kirjoitin mm. seuraavasti:

28.3.2011

Kesän 1944 sotahistoriamme arkistojen kummallisuuksia on nykytietämyksemme mukaan useita.

Heikki Ylikankaan mukaan näihin kuuluivat mm. nimellä varustetut luettelot karkureista vuoden 1944 kesäkuun lopun ja heinäkuun alun väliseltä ajalta. Niitä on todistettavasti laadittu, mutta ne on jälkeenpäin joko tuhottu tai joutuneet hukkaan.

Ylikankaan mielestä kyseisten luetteloiden puuttuminen haittaa pahoin karkureina kadonneiden sotilaiden kohtalon selvittämistä.

Tutkijat Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen ovat todenneet asiasta ”ettei käsitellyistä tuhansista sotilaista ehditty laatia edes nimiluetteloita – tai edes luotettavia tilastoja – kuulustelupöytäkirjoista puhumattakaan”.

Ylikangas on todennut sattuvasti Kulomaan ja Niemisen väitteistä, että historiantutkijoidenkin olisi syytä pysähtyä miettimään, kuinka sitten kaikki suorat ampumiset samana aikana tulivat tarkkaan ja huolellisesti kirjatuiksi, jos ei kerran karkureitakaan ehditty luetteloida nimiltä?

Arkistolaitos, jonne armeijan itsensä valvoma ja sensuroima sota-arkisto sulautettiin 1.1.2008 alkaen, kertoo tiedotteessaan ettei vuosien 1939-44 sota-arkiston aineistoa ole yli 65 vuoden armeijan oman "arkistoinnin jälkeenkään" vielä asianmukaisesti dokumentoitu ja kunnostettu!

Sota-arkistoon luovutettiin jatkosodan jälkeen lyhyessä ajassa suuri määrä puolustusvoimien ja suojeluskuntien asiakirja-aineistoa. Sen asianmukaiseen arkistointiin ja luettelointiin armeijan johto päätti olla antamatta tai vaatimatta (hallituksilta ja eduskunnilta) vuosina 1945-2006 "resursseja". Salaaminenhan ei voi tulla kysymykseen!

Vuosina 2003–2007 näitä aineistoja kunnostettiin helsinkiläisten reserviläisjärjestöjen jäsenten vapaaehtoistyönä Sota-arkiston ystävät –projektissa noin 1,2 hyllykilometriä. Joku vääräleuka voisi tulkita asialla olleen 50 suojeluskuntalaisten perillistä.

Helsinkiläisessä reservilaislehdessä olleen uutisen mukaan talkoolaiset saivat sota-arkistolta myös erikoistoimeksiantoja.

Joka tapauksessa Työväen Arkiston tai Kansan Arkiston ystäviä tai perinneyhdistyksiä puolustusministeriö ei kutsunut vuonna 2002 tähän "avoimeksi" väittämäänsä sota-arkiston sota-ajan lajittelemattomien asiakirjojen "kunnostustalkoisiin". Erikoistoimeksiannoista nyt puhumattakaan!

Sota-arkistossa on kunnostettavaa aineistoa yhteensä noin 15 hyllykilometriä. Työ tehdään puolustusministeriön järjestämän "suljetun tarjouskilpailun" perusteella 6 miljoonan euron ostopalveluna Suomen Elinkeinoelämän keskusliittto ry-nimisen yksityisen työnantajayhdistyksen omistamassa arkistossa Mikkelissä. Joku vääräleuka voisi nyt tulkita Mikkelissä asialla olevan edelleen suojeluskuntalaisten perilliset.

Projekti on suunniteltu päättyväksi vuonna 2013.

Kunnostettava aineisto on jaettu kolmeen kokonaisuuteen:

1. suojeluskuntajärjestön asiakirjat (noin 3 hyllykilometriä)
2. puolustusvoimien asiakirjat vuosilta 1918–1939 (noin 3 hyllykilometriä)
3. puolustusvoimien asiakirjat vuosilta 1939–1945 (noin 9 hyllykilometriä)

Vuoden 2010 lopulla on kaksi ensin mainittua kokonaisuutta saatu valmiiksi ja siirrytty kunnostamaan sota-ajan aineistoja vuosilta 1939-44.

Hyvä kysymys luonnollisesti, onko miksi lajittelemattoman sota-jan arkistoaineiston käsittely- tai kunnostustyötä ei koskaan vuosina 1945-2002 suostuttu teettämään normaalina virka- tai työsopimussuhteisena työnä sota-arkistossa tai opetusministeriön valvomassa Arkistolaitoksessa?

Lakkautetun suojeluskuntajärjestöjen peitejärjestöillä oli vuonna 1945 omistuksessaan ja hallinnassaan yli 300 suojeluskuntataloa ja valtavat metsäomaisuudet. Rahaa olisi siis ollut antaa valtiolle myös suojeluskuntien omien arkistojen lajitteluun ja kunnostukseen. Vuonna 1945 kuitenkin keskityttiiin suojeluskuntien arkistojen hävittämiseen ja tuhoamiseen kautta maan.

Kysymyksessähän oli ja on kuitenkin osittain salaiseksi luokitellun aineiston käsittely. Siis miksi puolustusvoimat kääntyi asiassa ainoastaan suojeluskuntalaisten perillisten ja työnantajien arkistotoimen puoleen?

Mitä erityisosaamista kyseisillä suojeluskuntien perillisillä tai työnantajayhdistyksellä on sota-ajan lajittelemattomien arkistojemme asiakirjojen suhteen, jota esimerkiksi Työväen Arkistolla tai Kansan Arkistolla ei olisi tai ei voisi olla?

Maallikolle asiassa haisee pahasti pohjaanpalaneen käry. Nimitettäköön sitä nyt vaikka Huhtiniemeksi!

Teoriassahan on mahdollista, että kesällä 1944 Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa yli 10000 kiinniotetun karkurin luettelot, kuulustelupöytäkirjat ja sotatuomari (1918-1944) Toivo Tapanaisen kenttäoikeuden Huhtiniemessä tuomitseman yli 2000 "punikkiryssäkarkurin" ja sotapoliisien päiväkirjojen kadonneet asiakirjat, tuomiolauselmat ja revityt sivut ovatkin olleet sota-arkiston laatikkojen kätköissä ja pysyneet yksinomaan ja ainoastaan salaisina "lajittelemattomuutensa" takia. Asia selvinnee vuonna 2013.

Martti Pelho
suuhygienisti
Alhaurin el Grande
Andalusia
---------------
4.4.2011

Andalusian salatut joukkomurhat paljastuivat

Andalusian hallituksen ja EUn rahoittamalla (siis myös suomalaisten veronmaksjien) 8 vuotta kestäneellä 22 miljoonan euron projektilla Andalusiasta on nyt löytynyt jo 614 salaista joukkohautaa, joissa on yli 47000 vainajaa.

Suurin yksittäinen joukkohauta on Malagan San Rafaelin hautausmaan kupeessa, josta kaivettiin 4.177 vainajaa. Asuinpaikkakuntani Alhaurin el Granden viereisen Cartaman kaupungin alueelta on löydetty 19 joukkohautaa.

Joukkohaudoista kaivetuista vainajista on tunnistettu dnan avulla tammikuuhun 2011 mennessä 4500 andalusialaista.

Espanjan nykyinen ja tulevat hallitukset sekä Euroopan ihmioikeustuomiosituinjoutu vat ratkaisemaan kymmenien tuhansien tunnistettujen vainajien omaisten hautajais- ja vahingonkorvausasiat.

Utelias lukija arvannee oikein: Espanjan valtion sota-arkistoissa ei ole yhtään asiakirjaa tai dokumenttiä näistä vuosina sotilashallinnon toimeenpanemista kansalaisten joukkomurhista. Huomattakoon, etta madridilainen tuomioistuin kielsi Espanjan armeijan upseereita ja yksikoita osallistumasta joukkohautoja koskeviin tukimuksiin ja kaivauksiin.

Kaikki Espanjasta löytyneet sotilashallinnon ja suojeluskuntalaisten murhaamien kansalaisten joukkohaudat (nyt luku on yli 2000) löytyivät perimätietojen ja paikallisten huhujen perusteella. Viivettä siis oli 40-74 vuotta.

Andalusiassa tutkijaryhmät tallensivat tuhansissa haastatteluissaan kansalaisten kertomuksia ja huhuja ennen nykytekniikoiden, maatutkien yms. käyttöä.

Tutkijoiden käyttämä selvittelymetodi toimi ja osoittautui luotettavaksi ja tehokkaaksi. Tutkijat saivat myös paikallisten asukkaiden, joista useimpien joku läheinen oli kadonnut ja murhattu, aidon tuen.

Kartan Andalusian joukkohaudoista (map of mass graves or terror-map) saa mm. osoitteesta http://www.theolivepress.es.

Martti Pelho
suuhygienisti
Alhaurin el Grande
Andalusia
----------------------------
28.8.2011

Huhtiniemen joukkohaudat on edelleen tutkimatta!

Toimittaja Antti Munnukan vuonna 2007 Etelä-Saimaan lehtijutussa “Huhtiniemen huhu tutkitaan” haastatellaan vuonna 1971 Huhtiniemessä joukkohaudasta yli 10 vainajan jäämistön löytänyttä työporukan Jukka Kalssonia seuraavasti (suora lainaus jutusta):

“Jukka Karlsson oli paikalla, kun luurangot vuonna 1971 löytyivät Huhtiniemestä. Hän oli silloin 18-vuotias, töissä viemärityömaalla Huhtiniemessä.

Se oli perjantaipäivä, kun tästä alkoi niitä löytyä, päällekkäin olivat, sanoo Karlsson, osoittaa Huhtiniemen mäen päällä asfaltin laitaa.

Niitä varmaan oli toistakymmentä pääkalloa. Ei niissä luodin reikiä ollut. Torivalvoja Koistinen yhden kävi hakemassa, sanoi laittavansa tutkittavaksi. Lähdettiin sitten viikonlopun viettoon, eikä niistä mitään sen jälkeen kuulunut. Aina joskus palaavat mieleen, miettii Karlsson.

Myös hänen naapurillaan on kokemusta Huhtiniemen luista. Oli poikana 1970-luvulla löytänyt ihmisen sääriluun Huhtiniemestä, sieltä alempaa, missä on nykyään hiihtotunneli.”

Toisin kuin mitä Antti Munnukan lehtijutun otsikko väittää, Huhtiniemestä vuonna 1971 löytynyttä ja poliisin varmistamaa joukkohautaa, jossa oli toistakymmentä aikuisen vainajan ruumista päällekkäin, ei tutkittu vuosina 2006-09.

Tutkijaryhmien johto kertoi julkisuuteen “kuulevansa kaivausten yhteydessä” vuonna 1971 joukkohaudan löytäneitä Lappeenrannan kaupungin silloisia työmiehiä. Heistä Veikko Mattero oli jopa todistamassa samassa paikassa Huhtiniemessä kesällä 1944 suoritettua suomalaisten sotilaiden teloitusta.

Mikä on näiden joukkohaudan vuonna 1971 löytäneiden miesten mielipide Helsingin yliopiston “kuulemisesta”?

Tutkimusvirkatoimissa kiellettyjen sivuvaikutusten sallimista puolestaan todistaa Helsingin yliopiston Huhtiniemi-tutkimusryhmien johtoon kuuluneen professori, hammaslääkäri Helena Rannan lokakuussa 2006 julkisuuteen antama perätön ja tarkoitushakuinen lausunto, jonka mukaan vuonna 1971 Huhtinimestä löytyneestä joukkohaudasta on enää vain “perimätietoa”!

Ilta-Sanomien toimittaja, “tietokirjailija” Pasi Jaakkonen puolestaan valehteli TV1 Arto Nybergin ohjelmassa lokakuussa 2006 kun harhaanjohtavasti väitti Helsingin yliopiston tutkimusryhmän lokakuussa 2006 esiinkaivaman vanhan venäläisen ortodoksikalmiston olevan sama jonka Lappeenrannan kaupungin työporukka löysi jo 1971.

Tosiasiaksi jäi, että Helsingin yliopiston tutkijaryhmät kieltäytyivät vuosina 2006-09 kaivattamasta Huhtiniemessä vuonna 1971 löydettyä, tarkasti koorninaatattua joukkohautaa.

Miksi ei? Kuka päätti Helsingin yliopiston puolesta ettei varmuudella tiedettyä, jo vuonna 1971 Huhtiniemestä löydettyä joukkohautaa saa tutkia vuonna 2006-09 tieteellisin menetelmin?

Toimittaja Antero Raevuori haastatteli vuonna 2002 Seura-lehteen tekemäänsä juttusarjaan “Sotiemme vaietut salaisuudet” kuhmolaista Aulis Korhosta, joka palveli Kouvolassa Jalkaväen koulutuskeskuksessa. Hänet kuljetettiin kymmenkunnan muun miehen kanssa Valkealan kirkolle. Piti kaivaa hautoja.

“Niitä vainajia tuotiin hevosrattailla, se käsitys meille annettiin, että ne olivat karkureita, oli niitä enempi kuin yhtä kymmentä. Matkassa meillä ei ollut kuin yksi aliupseeri, se katseli perään kun me kaivettiin, ei ollut pappia, ei virsiä, haudat vain avattiin ja nostettiin arkut montun pohjalle, ne olivat raakalautaa.”

Seura-lehti julkaisi vuonna 2007 (21/2007 sivu 10-11) turkulaisen Lauri Lindqvistin haastattelun, jossa Lindqvist muistelee, miten heidät komennettiin heinäkuun viimeisella viikolla -44 heittämään kalkkia Lappeenrannasta tuotujen ja siella jo kertaalleen kuopattujen 40 teloitetun karkurin uudelleen kuoppaamisessa Taipalsaaressa:

”Miehet viskoivat ruumiita rotkoon yksi kerrallaan. He heittivät ne kuin pölkyt ilman minkäänlaista kunnioitusta. Meidän tehtävämme oli heitellä kolme lapiollista kalkkia jokaisen ruumiin päälle. Hyvä että ehdimme, tahti oli niin ripeä.”Ruumiit olivat nuorten miesten ruumiita. Tuntolevyjä ei ollut kenelläkään eikä sormissa sormuksia. Kaikki oli pesty ja puettu puhtaisiin, uusilta näyttäneisiin alusvaatteisiin, joissa oli Suomen armeijan SA-leima. Vainajilta oli näkyvissä vain pää – ehjänä.

”Jostakin minulle syntyi mielikuva,en tiedä mistä, että heidät haudattaisiin nyt jo toisen kerran.”

“Lisää kalkkia ja sitten pidätte suunne kiinni!”

Tamperelainen Aamulehti uutisoi lokakuussa 2007 veteraanista, joka kertoi olleensa vartiossa kun Lappeenrannassa haudattiin joukkohautaan parikymmentä niskaan tai selkään ammuttua alastonta nuorukaista. Hän kävi paikan päällä lehden kanssa kertomassa tarinansa prof. Mika Lavennolle. Haudan paikkaa hän ei kyennyt enää osoittamaan.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola (Malaga)
Andalusia
---------------
9.9.2011

Heikki Janssonille

Kesän 1944 Kannaksen rintaman osittaista romahtamista ja kymmeniintuhansiin noussutta rintamakarkuruutta ja sen pysäyttamiseksi suoritettuja toimia on arvioitava sen ajan vallitsevan tai hallitsevan armeijan ideologian mukaan.

Rintamamiehet ja heitä johtaneet upseerit eivät toimineet kesäkuussa 1944 ideologisessa tyhjiössä: viholliskuva ja käsitys välttämättömistä karkureiden ampumisista karkuruuden pysäyttämiseksi verhottiin tutun isänmaallisen laittomuuden kaapuun.

Matti Klinge (1972) kytki 1930-luvun kommunismin vastaiset pyrinnöt laajempaan bolševismin pelkoon, joka oli taasen yhteydessä kansalaissodan jälkeen vallalla olleeseen, tietoisesti ylläpidettyyn ryssävihaan.

Juha Siltala (1985) osoitti konkreettisesti, että Lapuan kyyditsijät eivät olleet aikalaistulkintojen mukaisia, ”kansanliikkeen” terveen ytimen reunoille pesiytyneitä ”lievemiehiä” vaan organisoidun painostuspolitiikan toimeenpanijoita.Siltala käytti Lapuan liikkeeseen aktiivisesti kiinnittyneistä henkilöistä ja heidän potentiaalisesta tukijoukostaan käsitettä ”valkoinen Suomi”, joka oli peräisin jo vuoden 1918 aikaisesta propagandasta.

Sotaväen rikoslain laventamisen synnystä 29.6.1944 päämajassa mukana ollut lainopillisen koulutukseen saanut kapteeni Erkki Partanen on muistelmissaan (1985, s. 68) kertonut meille seuraavaa:

"Tämä laki valmisteltiin toimistossamme yhden päivän kuluessa (muutamassa tunnissa 29.6.-MP). Kekomäki lensi Helsingiin, jossa samana päivänä oli valtioneuvoston esittely ja eduskunnan lähetekeskustelu. Se käsiteltiin heti myös valiokunnassa. Samana päivänä tapahtui viela ensimmäinen käsittely eduskunnassa, suuren valiokunnan käsittely ja toinen käsittely. Tämän jälkeen odotettiin lain määrämä kolmen päivän aika, jotta päästiin kolmanteen käsittelyyn. Kuitenkin toimistostamme ilmoitettiin jo etukäteen kaikille rintamajoukko-osastoille, että lain kolmas käsittely tapahtuu sinä ja sinä päivänä ja että Tasavallan Presidentti välittomästi sen jälkeen vahvistaa lain niin että se tulee voimaan seuraavana päivänä (5.7.-MP) ."

Partasen selvitystä voi tulkita oikein niin, että karkureiden kuolemantuomioiden laventamista koskeva laki saatettiin armeijan sisäisesti laittomasti voimaa jo 29.6.1944 eli samana päivänä, jolloin saatiin kovalla kiireellä ja suuren paineen alaisena valmistelluksi rikoslain laventamista koskeva päämajan esitys valtioneuvostolle, eduskunnalle ja tasavallan presidentille.

Juridisesti päämajan sotaväenrikoslain koventamisesityksessä 29.6.1944 oli kysymys valtioneuvostolle, oikeusministeriölle, eduskunnalle ja tasavallan preidentille kuuluvan lainsäädäntövallan anastuksesta ja karkeasta julkisen toimivallan väärinkäytöstä eli rikoksesta.

Mikä oli se todellinen motiivi tai syy, joka aiheutti päämajassa niin valtaisen paineen ja oikeutti sen ryhtymään poikkeukselliseen ja laittomaan oikeustoimen lainsäädäntövallan anastamiseksi tarkoituksena sotaväenrikoslain muuttaminen yhdessä päivässä eli jo 29.6.1944?

Syy löytyy Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa kesäkuussa 1944 toimeenpantujen satojen rintamakarkureiden laittomista ampumisista. Lisäksi Lappeenrannan henkilötäydennyskeskuksen (HTK 1) yhteyteen perustettu seulontaelin käytti laitonta tuomiovaltaa, jonka laittomin päätöksin määrättiin teloitettavaksi valtaisa määrä punikki-ryssä-kiihottaja-karkureita.

Näiden syiden perusteella päämaja antoi Mannerheimin karkureita koskevan teloityskäskyn 20.6.1944 jälkeisenä päivänä eli 21.6.1944 joukko-osastoille ja Lappeenrantaan HTK 1:lle ja sotapoliisiyksiköille ampumisluvat ja soveltamisohjeet, joilla määrättiiin elävänä kiinnisaatujen karkureiden suullisesta käsittelystä niin ettei kiinniotettuja karkureita saa luetteloida tai laatia heistä kuulustelupöytäkirjoja.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
----------------------------------------
13.9.2011

Eräs peukaloitu asiakirja

Ilmo Kekkosen keskusteluun 12.9. poimimasta vänrikki K.v.Fieandt' in matkaraportista lyhyt pohdintaa:

Sen mukaan

"10 – 22.6. välisenä aikana oli IV AK:n miehiä pidätetty takamaastossa 19.050, joista n. 10 – 20 % rintamakarkureita. Heinäkuun puolella on lukumäärä tuntuvasti laskenut. Päivämäärään 15.7. mennessä on varsinaisia karkureita koko vetäytymisvaiheen aikana pidätetty arviolta 2.500 – 5.000 miestä. Luutn. Kivimäki laatii kuulustelupöytäkirjojen perusteella tilaston siitä, miten suuri osa näistä on lähtenyt liikkeelle paniikin vallitessa ja miten suuri osa yksitellen salaa poistumalla."

Kirjattu tai ilmoitettu vetäytymisvaiheen karkurimäärä "2.500 - 5.000" kuvastaa varsin yleistä, karkuruutta koskevista armeijan asiakirjoista kumpuavaa, tarkoitushakuista tulkintaa, jonka mukaisesti vältettiin tarkkojen lukumäärien kirjaamista. Tosin syyt tälle salaamiselle olivatkin varsin painavat.

Tämä salaaminen tai pimittäminen asiakirjoissa koski erityisesti kieltäytyjä karkureiden määrää. Lappeenrantaan kesä-heinäkuussa 1944 koottujen yli 10.000 karkurin joukosta ei jälkikäteen virallisen totuuden mukaisiksi muokattujen tai peukaloitujen armeijan virallisten asiakirjojen mukaan löytynyt yhtään kieltäytyjä karkuria.

Matkaraportissa kuulustelupöytäkirjojen perustella luutn. Kivimäen on laatimaksi mainitusta tilastosta karkureista on mainittu laaditun vain kaksi luokkaa: 1) "paniikin vallassa karanneet" ja 2) "yksitellen salaa poistuneet" .

Minne katosi matkakertomuksesta tieto tilastoitujen karkureiden määrästä?

Onko Kivimäen karkuritilasto tallella sota-arkistossa?

Tai toisaalla tieto kiinniotettujen "punikki-ryssä-kiihoittaja-karkureiden" määrästä?

Heitähän sitä käskyjen ja rintamakomentajien lukuisten määräysten mukaan varsinaisesti jahdattiin ammuttavaksi!

Akateemikko Paavo Haavikko kertoi pitävänsä totena vain sitä, että karkureita koskevien asioiden salaamista ei suoritettu turhan takia.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-----------------------------
19.9.2011

Tutkija Jukka Kulomaa on kertonut (1995. s.316) meille 6. divisioonan komentajan kenraalimajuri Einar Vihman ilmaantuneen pataljoonan komentopaikalle ja ilmoittaneen, että selustassa on ammuttu " parikymmentä karkuria".
Kulomaan tulkinnan mukaan kysymyksessä oli vain Vihman "pelottelusta". Kulomaan mukaan Vihman ilmoitus ei voinut olla totta koska Kulomaan mukaan armeijan viralliset asiakirjat vaikenevat kyseisestä karkurien joukkoteloituksesta.

Onko Vihman ilmoitus pelottelua ja totta?

Sotapäivänkirjan mukaan

"Klo 16.00 tienoossa 6. D:n komentaja kenr.maj.Vihma sivuutti III/JR:n 12:n komentopaikan ja käski saattamaan miehistön tietoon, että takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria. Samalla hän käski estämään karkuritapaukset mahdollisesti ankarintakin väkivaltaa käyttäen."

Kulomaan tulkinta on arvostetulta sotatutkijalta varsin epätarkkaa: hän kirjoittaa "paristakymmenestä ammutusta" kun sotapäiväkirja kertoo ammuttuja olleen tasan 20. Kulomaan mukaan Vihma olisi kertonut ampumisten tapahtuneen "selustassa". Sotapäiväkirjan mukaan karkureiden ampumiset tapahtuivat takamaastossa.

Oikeusupseeri Erkki Partanen päämajasta selventää (1980, s.64) meille Vihman toimintaa muistelmissaan seuraavasti:

"Kuitenkin ampumatapausten luvut kenraali Einar Vihman divisioonassa Ihantalan raskaissa taisteluissa olivat kohonneet suhteellisesti niin suuriksi, että Kekomaki - luultavasti Heinrichsin ohjeen mukaisesti - piti tärkeänä koettaa rauhoittaa tilannetta ja jo etukäteen viedä sinne tieto tulossa olevasta lainmuutoksesta. Sain tuon tehtävän osakseni (...) Kenraali ja minä, kapteeni, seisoimme ja sanailimme varsin suorin sanoin, miten vaikeaan asiaan olisi suhtauduttava. Divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtaja, myöhemmin kansanedustaja Jaakko (Jakke) Kemppainen istui kannon päässä lakikirja kourassaan ja todisteli ratkaisujen lainmukaisuutta. Sitähän en toki voinutkaan kieltää. Koetin vain teroittaa päämajan käsitystä, että sotaväen rikoslain muutosta oli odotettava, jotta varsinainen tuomioistuin voisi käsitellä asiat."

Tutkija Jukka Lindtedt puolestaan ihmettelee (1999, s.140-141) edellä lainattua Partasen selontekoa, koska virallisten armeijan asiakirjojen mukaan 6. divisioonassa ammuttiin ennen lainmuutosta (4.7) vain kaksi miestä.

Päämajan edustaja kapteeni Partanen tapasi kenraali Vihman ja oikeuden puheenjohtaja Kemppaisen 29.6.1944, jolloin 6. Divisioonassa ei asiakirjojen mukaan ollut vielä ammuttu ketään!

Uskoako Partasen selontekoa vai armeijan asiakirjojen aitouteen ilman jälkikäteistä puhtaaksikirjoitusta tai väärennöksiä uskoviin tutkijoihin Kulomaa&Lindtedt?
Onko tutkijoiden tulkinta uskottava?

Heikki Ylikankaan mukaan Partasen versio karkureiden ampumisista kesäkuussa 1944 6. Divisioonassa saa runsaasti tukea muista lähteistä ja 20 karkurin ampumiset ovat Ylikankaan mukaan armeijan asiakirjoista ja tilastoista poistettu tosiasia.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-----------------------
25.9.2011

“Mikään ei ole kuitenkaan salattua muutoin kuin tullakseen lopulta julki.”

Historianharrastaja Erkki Aho on todistanut meille sivustollaan 26.11.2009 seuraavasti:

“Kotipitäjäni Raution osalta tiedän, että Erkki Saari ja Juho Naukkarinen on ammuttu omien toimesta. Näistä kumpikaan ei esiinny Suomen virallisissa tilastoissa ammuttujen joukossa. On todennäköistä, että kommunisteja teloitettiin keinotekoisin syin. Myös Saari ja Naukkarinen olivat vasemmistotaustaisia kunnon ihmisiä, mutta omat katkaisivat heidän elontaipaleensa.”

Sotavangit ja internoinut-tutkimuksessa (Kansallisarkisto, 2008) on julkaistu historianharrastajille uusia tietoja myös Saksan ja Suomen sotilas- ja poliisiviranomaisten tiivistä ja monititasoisesta, jo 1930-luvun alkupuolella alkaneesta, yhteistyöstä ja ideologisesta samasuuntaisuudesta natsi-ideologian mukaisten vääräuskoisten; juutalaisten ja kommunisteiksi epäiltyjen tai niiksi leimattujen,tuhoamiseksi.

Suomihan oli kansainvälisen ja myös kansallisen oikeuden mukaan vuosina 1939-44 rikosoikeudellisessa vastuussa kaikkien Suomen alueella vangittuina ja pidätettyinä olleiden eri keinoin toimeenpannuista tuhoamisista. Suomen valtion vastuu kattoi siis myös Hitlerin Suomessa; Keski- ja Pohjois-Suomessa, saksalaisten sotilaiden ja poliisien suorittamat etniset ja muut puhdistukset.

Sotavankien kohtelu oli Suomen viranomaisten oikea-aikaisten tietojenkin mukaan huonoa, raakaa ja epäinhimillisesta jo vuonna 1940 ja mahdollisti vuosina 1941–1942 noin 20.000 sotavangin ja internoidun tuhoamisen.

Säilyneiden asiakirjojen mukaan suomalaisten sotilasviranomaisten valvomilla leireillä ammuttin “noin tuhat vankia pakoyritysten yhteydessä”.

Saksalaisen valvomilla leireillä Keski- ja Pohjois-Suomessa puhdistettujen ja “pakoyrityksissä ammuttujen” vankien todelliset määrät ovat toistaiseksi tutkimatonta.

Mutta saksalaisten leireillä Keski- ja Pohjois-Suomessa tuhottujen vankien määrien voidaan perustellusti ollettaa olleen huomattavasti suuremmat kuin suomalaisten valvomilla leireillä etnisiä puhdistusoppeja koskevien ankarien Gestapon määräysten toimeenpanovelvoitteiden ja niiden tiukan valvonnan seurauksena.

Esimerkiksi saksalaisten Nurmeksen leirillään suorittamat henkirikokset, vankien tuhoamiset, odottavat yhä tutkimustaan ja tutkijoita. Sama pätee Rissalassa toimeenpantuihin saksalaisten henkirikoksiin.

Suomen valtion voidaan myös katsoa olleen osasyyllinen Saksan sotavankeja kohtaan tekemiin rikoksiin Keski- ja Pohjois-Suomessa. Suomen valtion suostumuksella ja tieten saksalaiset saivat käyttää Suomen maaperää ja infrastruktuuria riistäessään niitä parempikuntoisia sotavankeja, joita ei heti tuhottu, orjatyövoimana.

Suomi myös luovutti saksalaisille vankeja pyytämättä vangin omaa suostumusta, eikä asettanut todistettavasti ehtoja vankien kohtelulle. Suomen sotilasviranomaiset eivät kiinnittäneet huomiota näihin “epäolennaisiin pikkuseikkoihin”.

Erityisesti sodan alkuvaiheessa 1941–1942 Suomi harkitusti laiminlöi sotavankien ja internoitujen kohtelua koskevat kansainvälisten sopimuksiensa minimitason velvoitteensa saksalaisten vaatimuksista. Päämaja päätti vasta 20.000 vankin tuhoamisen jälkeen vuonna 1942 vähentää sotavankeihin suoraan kohdistettua “puhdistusta”.

Välittömästi sodan jälkeen 1 400 sotilas- ja poliisiviranomaista joutui vastaamaan sotaoikeudessa sotavankeja kohtaan tehdyistä rikoksista.

Vuoden 1946 loppuun mennessä oli aloitettu 3 049 rikostutkintaa, jotka koskivat 4 177:ää henkilöä. Oikeuteen haastettiin 1 381, joista 723 tuomittiin. Tuomituista 107 oli upseereita, 374 aliupseereita tai sotamiehiä sekä 170 työnantajia, työnjohtajia tai siviilejä.

Tuomittujen katsottiin syyllistyneen 42 murhaan ja 342 muuhun henkirikokseen; oikeudessa oli myös 14 kuolemantuottamusta ja 431 muuta pahoinpitelyä sekä muita rikkomuksia.

Yhdeksän tuomittua sai elinkautisen vankeusrangaistuksen, 17 sai 10–15 vuoden rangaistuksen, 57 tuomittiin 5–10 vuoden rangaistukseen ja 447:n tuomio vaihteli yhdestä kuukaudesta viiteen vuoteen. Sakkoja tai kurinpitorangaistuksia annettiin 124 tapauksessa. Viimeinen tuomioSuomessa sotavankeja koskevassa jutussa annettiin vasta 1969.

Kerrottua taustaa vastaan Ilmo Kekkosen ja Jarmo Niemisen useasti tässä keskustelussa toistama väite, jonka mukaan Mannerheimin 20.6.1944 antamaa käskyä toistetusta käskystä kieltäytyneiden punikkikarkureiden ampumiseksi ei lainkaan noudatettu selustassa, Lappeenranan henkilötäydennyskeskus (HTK) 1 erityistuomioistuimessa, 10.000 “seulotun” karkurin suhteen, ei ole millään kuviteltavissa olevalla tieteellisellä ja todennäköisyysperusteella uskottavaa tai vakavasti otettavaksi tarkoitettua historian tulkintaa.

Tulkintaa, ettei suuresti sotilaittemme arvostaman ylipäällikkö Mannerheimin ankaraa punikkikarkureihin kohdistettua ampumiskäskyä 20.6.1944 kukaan sotilasviranomainen noudattanut tai toimeenpannut Lappeenrannassa ja sen ympäristössä kesäkuussa 1944, kukaan suomalainen isänmaan ystävä ei voi pitää uskottavana. Tulkinta on siis selvästi mahdoton.

Toisaalla eihän tuhansia Lappeenrantaan seulottuja ja koottuja punikkikarkureita saanut Mannerheimin selvän määräyksen 20.6.1944 mukaan palauttaa takaisin rintamallekaan .

Kun punikkikarkureita oli nyt käskyn 20.6.1944 mukaisesti koottu kesäkuussa 1944 Lappeenrantaan myös vankiloista, selitys, että juuri vankilasta Lappeenrantaan rahdatut vanhat punikkikarkurit ja uudet, tuoreet punikkikarkurit, olisi palautettu Lappeenrannasta kuulustelujen jälkeen takaisin turvallisiin ylikansoitettuihin vankiloihin täysruokintaan odottamaan liittoutuneiden toimesta pian tapahtuvaksi yleisesti uskottua varmaa vapautumistaan, ei ole mitenkään uskottava ja eikä selitys saa myöskään tukea säilyneistä asiakirjoista.

Kun kaikki muut tilanteeseen kuviteltavissa olevat tai soveltuvat vaihtoehdot ovat näin uskottavasti perusteltavissa poissuljetuiksi, niin jäljelle jää vain yksi varma vaihtoehto: jotakin salattua Lappeenrannan HTK 1:n erityiselimen päätöksin Mannerheimin käskyn 20.6.1944 mukaisin määräyksin seulotuille tuhansille punikkikarkureille on täytynyt tapahtua? Mutta mitä?

He katsosivat. Kaikki. Kuten katosivat heitä koskevat pidätysluettelot, kuulustelupöytäkirjat ja HTK 1:n tuomioita koskevat tuomiolauselmat sekä vankien vartijoina toimineiden sotilaiden kantakortit.

Missä laajuudessa punikkeina Lappeenrannassa, sen ympäristössä ja Saimaan saaristossa kesäkuussa 1944 jo kiinniotettaessa ammuttujen ja myöhemmin tuomiolla teloitettujen karkureiden todellisia kohtaloita väärennettiin armeijan asiakirjoihin rintamalla tai selustassa kaatuneiksi tai sitten julistettiin vuosia, tai jopa vuosikymmeniä myöhemmin, kadonneina kuolleiksi, on tutkimuksellisesti tänään vielä epäselvää.

Tutkitusti on jo nyt kuitenkin selvää ja riidatonta tuhansien säilyneidenkin asiakirjojen kuolinpaikkaa ja –aikaa koskevien ristiriitaisuuksien ja toisensa poissulkevien asiakirjamerkintöjen perusteella, että asiakirjamerkintöjen suhteen armeijamme johto määräsi salaisesti juuri näin toimittavan. Eduskunnallekin ja Suomen kansalle “virallisesti” teloitettujen määrä valehdeltiin ja teloitettujen nimet salattiin asian jatkoselvittelyjen vaikeuttamiseksi.

Heikki Ylikankaan (2007, s.319) sanoin “Mikään ei ole kuitenkaan salattua muutoin kuin tullakseen lopulta julki.”

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
--------------------
27.9.2011 kirjoitukseni, jota ei suljetussa keskustelussa julkaistu:

“2000 vai 3000 teloittua rintamakarkuria?”-keskusteluun 25.9. toimittamastani kirjoituksesta oli jäänyt erehdykseni takia pois pari tärkeää kappaletta, joiden poissaolo 25.9. julkaistussa kirjoituksessani harhaanjohtaa lukijaa tai sumentaa kirjoituksessani muutoin esitettyä historiamme pohdintaa.

Käräjillä syytetyn puolustusasianajajat pakkaavat sanomaan, että “päämieheni teko on suoritettu olosuhteista johtuvan anteeksiannettavan erehdyksen tai huolimattomuuden takia.

Erehdykseni takia poisjääneet kappaleet olivat :

“Saksan ja Suomen sotilas- ja poliisiviranomaisten tiiviistä jokapäiväisestä yhteistyöstä todistaa yhteistoimintamalli, jonka mukaisesti ns. itsenäisen Suomen sodanjohdossa Mikkelin päämajassa toimi vuosia Hitlerin Saksan Gestapon osasto, jota johti rotukiihkoilija majuri Landau. Mainitun saksalaisen osaston kokonaismiesvahvuus Suomessa oli noin 400 upseeria ja poliisia.

Vahva, riidaton todistus siitä, miten kauaksi Suomen valtio loitontui omasta oikeusjärjestyksestään ja laillisuudesta Hitlerin hallinnon kanssa harjoittamassaan yhteistyössä joukkomurhien tielle, saatiin vuonna 1942 kun ylipäällikkö Mannerheim (toimeksisaaneena Suomen valtiollisen poliisinpäällikkö, varatuomari Arno Kalervo Anthon ja osastopäällikkö Erik A. Muurman Berliinissä 9.4.1942) luovututti Gestapolle vakituisesti Suomessa asuvia juutalaisia varmuudella tietoisena luovutusten tarkoituksesta ja päämäärästä.

Suomen valtion hallitus oli maan oikeusjärjestyksen mukaisesti myöntänyt ja vahvistanut lainvoimaisilla päätöksillään Suomea velvoittavan kansainvälisen oikeuden mukaisesti turvapaikkaoikeudet kyseisille Suomessa asuville juutalaisille.

Lisäksi Suomen sotilas- ja poliisiviranomaiset luovuttivat Hitlerin Saksalle lähes 3000 sotavankia. Hitlerin Saksasta omaksuttuja määräyksiä ja rotuoppeja toimeenpannen suomalaiset sotilaat ja poliisit seuloivat ja luokittelivat vangeista virheellisesti juutalaisiksi myös armenialaisia, gruusialaisia, azrbaidzanilaisia ja romaneja.

Kansainvälisten sopimuksien ja kansallisen sotaväen rikoslain mukaisista sotilasvirkavelvollisuuksistaan ja vastuistaan poiketen ja niitä rikkoen 'Suomen kunniakkaan armeijan' sotilaat ja sotapoliisit käyttivät ja kohdistivat sotavankeihin ja myös rintamakarkureihin kuulusteluissaan Gestapon rotuoppeihin perustuvia raipparangaistuksia kidutuksina (mm. Kujansuu 1999, 189-193, valtioneuvoston sotavankiselonteko 2004, Kansallisarkiston 2008 Sotavangit ja internoidut-tutkimus, kuopiolaisen vangin Aku Hämäläisen haastattelut, lausunnot ja kirjeet vaimolleen).

Hitlerin Saksan rotuoppien mukaisesti ylipäällikkö Mannerheimin 7.8.1941 antaman käskyn mukaan miehitetyillä alueilla Itä-Karjalassa venäläinen väestö on vangittava ja suljettava tuhottavaksi keskitysleireihin.

Kuukautta myöhemmin mainittua käskyä täydennettiin niin, että vangittaviksi ja leireihin suljettaviksi määrättiin alueella poliittisesti aktiiveiksi suomalaisten upseerien ja sotapoliisin kuulusteluissa ja kidutuksissa luokitellut kansalaiset: oletetut Neuvostoliiton kansankomissariaatin eli NKVD:n "johtajat ja virkailijat, teollisuuslaitosten johtajat, kaikki kommunistisen puolueen jäsenet, yhdistysten ja järjestöjen johtajat, sanomalehtien johtajat ja kaikki poliisin jäsenet."

Suomen armeijan miehitetyillä alueilla Itä-Karjalassa “venäläiseen väestöön” vuosina 1941-44 kohdistamat toimet ja rotuopit ovat olleet jo 70 vuotta sotahistoriamme sallattu ja vaiettu musta aukko.

Suomessa julkinen valta on ollut – armeijamme sodanaikaisen johdon tarkoitushakuisen historianselityksen omaksuneena ja sisäistäneenä - totaalisen haluton avaamaan ja aloittamaan Karjalan miehityksen kaunistellun todellisuuden kyseenalaistavaa ja varjopuoletkin esilletuovaa, julkiseen ja yksityiseen rahoitukseen perustuvaa, tieteellistä tutkimusta.

Tieteellinen tutkimus “Hitlerin Saksa Suomen Mikkelin Päämajassa” on yhä julkaisematta arvioitavaksi Agricolan historiakeskusteluissa. Miksi?

Myös suojelupoliisin 50-vuotishistoriasta (Simola - Sirviö 1999) on jätetty Valpon sodanaikainen toiminta kokonaan käsittelemättä. Miksi?

Sama pätee kirjaan "Turvallisuuspoliisi 75 vuotta" (Simola-Salovaara 1994). Sodan aikaan viitataan kirjassa niin ohimennen, että historiasta tietämätön lukija voi päätyä tulkintaan ettei Suomi sotinut lainkaan jolloin ei ollut myöskään – luonnollisestikaan – rintakakarkureista aiheutuvia poliisivirkatoimia poliisin historiaan kirjattavaksi.

Luonnollinen selitys poliisin historiankirjoittajien sota-ajan "unohdukselle" on yksinkertainen: poliisin ja sotapoliisin arkistot tuhottiin suurelta osin jo sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Mitä on moinen, julkisilla verorahoillamme tuotettu, lähes 50.000 rintamamiehen kesäkuun 1944 karkuruudesta ja siihen kohdistuneista poliisin ja sotapoliisin virkatoimista totaalisesti vaikeneva, lähihistoriamme tutkimus? Se on täyttä roskaa ja huijausta!

Miksi - osaavat ja sanavalmiit, riippumattomat ja itsenäiset - sotatietokirjailijamme eivät ole innostuneet selvittämään, arkoja ja polttavia sotiemme edellä kerrottuja tutkimusaiheita yli 60 vuoteen?”

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-------------------------------------

29.9.2011 Fuengirola (Malaga)

Martti Tapio Pelho
suuhygienisti, harrastajahistoroitsija, viittä vaille yhteiskuntatieteiden maisteri,

Postiosoite
Apartado de Correos 1129
Oficina Fuengirola –Suc 1
29640 Fuengirola (Malaga)
ANDALUSIA
SPAIN

Sp-yhteys
mpelho@yahoo.co.uk

Albert Ravila
Viestit: 263
Liittynyt: 22.10.08 18:14

Re: Oikaisuvaatimus

29.09.11 16:15

Martti Pelho kirjoitti:Voidaankin perustellusti todeta jo nyt tosiasiana, että Agricolan oikausvaatimuksenalaisen keskustelufooruminsa kesän 1944 rintamakarkureiden kohtaloita pohtineen keskustelun kielto- ja sulkemispäätöksensä todelliset syyt on toistaiseksi salattu julkisuudelta ja keskustelijoilta ja, että käytetyt toistaiseksi salatut keskustelu- ja sulkemiskiellon syyt perustuvat virkatoiminnassa kiellettyjen ja kriminalisoitujen sivuvaikutusten sallimiseen.
http://s1224.photobucket.com/albums/ee3 ... OotSie.mp4

Eki

Re: Oikaisuvaatimus

29.09.11 16:36

Tuo yllä oleva Pelhon teksti on niin sanottua trollausta.

Saat koko foorumin puuroksi ja asialliset kirjoittajat häipymään täältä.

Puhis
Viestit: 48
Liittynyt: 19.10.10 10:56
Paikkakunta: Mikkeli

Re: Oikaisuvaatimus

29.09.11 16:43

Yhden ketjun sulkeminen oli kyllä erittäin vähäinen moderointitoimenpide. Mielestäni rankemmatkin keinot saattaisivat olla paikallaan...

Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Re: Oikaisuvaatimus

29.09.11 18:26

Älkää ny viittikö, Pelho on puhunut täyttä asiaa ja joutunut vain kohtuuttoman loanheiton uhriksi. Uskokaa nyt.

Saataisiinkos tähän vielä pakkoruotsi-elementti jotenkin mukaan? Sitten olis meinaan päivä täydellinen.


Best,

J. J.

Vetehinen
Viestit: 2704
Liittynyt: 18.06.07 23:35

Re: Oikaisuvaatimus

29.09.11 19:51

Eki kirjoitti:Saat koko foorumin puuroksi ja asialliset kirjoittajat häipymään täältä.
Pelhon avaama ketju on ollut suosittu ainakin lukukertojen perusteella ja jokainen, asiallinen kirjoittaja tai epäasiallinen, on voinut kommentoida ihan samoin kuin Pelhokin.

Pelhon ansioita on mm se, ettei hän havaintojeni mukaan ole kertaakaan syyllistynyt huonoon käytökseen kanssakirjoittajiaan, asiallisia tai epäasiallisia, kohtaan. Syy sulkemiseen lieneekin Pelhon arka aihe. Aran aiheen vuoksi minuakin on uhkailtu monta kertaa kirjoitusoikeuden menetyksellä.

Kauan sitten koulussa jäi mieleen oppi oman mielipiteen muodostamisesta saadun tiedon pohjalta. Uskon siihen edelleen. Uskon että lukijat, joita Pelhon ketjussa on aika paljon, osaavat muodostaa kantansa Pelhon tekstien ja muiden vasta-argumenttien perusteella. Uskon että lukijat ovat fiksuja.

Agricolasta tulee paljon huonompi palsta, jos sen jättää vain "asiakirjoittajien" areenaksi buustata omaa egoa ja keksiä nokkelia solvauksia toisista kirjoittajista tai ulkopuolisista.

Elävä keskustelu tarvitsee jännitettä, eripuraa ja ristiriitaa, mutta se ei ole mellakkaa, joka olisi nujerrettava poliisitoimin. Onneksi historiasta voi riidellä ja jos ei kestä eripuraa, niin voi keskustella aiheista, joista ei esiinny vahvaa erimielisyyttä kuten perhosten pariutumisrituaalit.

Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Re: Oikaisuvaatimus

29.09.11 20:03

Vetehinen kirjoitti: Onneksi historiasta voi riidellä ja jos ei kestä eripuraa, niin voi keskustella aiheista, joista ei esiinny vahvaa erimielisyyttä kuten perhosten pariutumisrituaalit.

Saataisiinko siitä kenties joku kytkös pakkoruotsiin?




Best,

J. J.

Tapio Onnela
Viestit: 4862
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: Oikaisuvaatimus

29.09.11 20:12

Martti Pelho kirjoitti:Voidaankin perustellusti todeta jo nyt tosiasiana, että Agricolan oikausvaatimuksenalaisen keskustelufooruminsa kesän 1944 rintamakarkureiden kohtaloita pohtineen keskustelun kielto- ja sulkemispäätöksensä todelliset syyt on toistaiseksi salattu julkisuudelta ja keskustelijoilta ja, että käytetyt toistaiseksi salatut keskustelu- ja sulkemiskiellon syyt perustuvat virkatoiminnassa kiellettyjen ja kriminalisoitujen sivuvaikutusten sallimiseen.
Vetehinen kirjoitti: Syy sulkemiseen lieneekin Pelhon arka aihe. Aran aiheen vuoksi minuakin on uhkailtu monta kertaa kirjoitusoikeuden menetyksellä.
”Sokea rampaa taluttaa.” Tässä muutama fakta vääriin väitteisiinne:

1. Pelhoa ei ole suljettu foorumilta.

2. Pelhoa ei ole estetty esittämästä oikaisuja sen paremmin kuin vastineitakaan. Jokainen viesti on julkaistu. Turha vetää marttyyrin kaapua niskaan.

3. Toisin kuin Pelho ja Vetehinen väittävät, keskustelua väitteistä rintamakarkureiden kohtalosta ei ole estetty, vain Pelhon avaama ketju: ”2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria?” johon Pelho on postannut kymmeniä pitkiä kirjoituksiaan lukittiin, koska Pelhon kirjoituksista suuri osa ei mitenkään huomioinut muiden keskustelijoiden asiallisia kysymyksiä, eikä kritiikkiä siitä, että hänen väitteensä usein olivat vailla minkäänlaista dokumentaatiota. Kyseistä aihetta käsitellään edelleen mm ketjussa ”Lappeenrannan tapahtumat kesällä 1944”. Aiheesta on myös julkaistu jo aiemmin lukuisia postauksia ja uutisia jo ensimmäisistä Huhtiniemen löydöistä lähtien.

4. Voisiko nimimerkki Vetehinen antaa yhdenkin esimerkin siitä, että häntä olisi uhattu kirjoitusoikeuksien menetyksellä ”aran aiheen vuoksi”?

Olet julkaissut tällä foorumilla tähän mennessä 1184 viestiä, joista suurin osa on käsitellyt ruotsin kielen asemaa yleensä anakronistisesta näkökulmasta. Tuota "arkaa aihetta" on käsitelty tällä foorumilla ylivoimaisesti eniten.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”