Pääkirjoitus Historiallinen Aikakauskirja, 3/2008
Pirjo Markkola:
Meidän joukkueemme ja kansallinen identiteetti
Keitä me olemme? Kysymystä kansallisesta identiteetistä käsitellään toistuvasti sekä humanistisessa että yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa. Nationalismin tutkimus on tärkeä osa suomalaistakin historian-tutkimusta. Tässä Historiallisen Aikakauskirjan numerossa Tiina H. Airaksinen pohtii suomalaisuutta Kiinassa 1920- ja 1930-luvulla.
Kiina on monista syistä ollut esillä suomalaisissa tiedotusvälineissä, ei vähiten Pekingin kesäolympialaisten vuoksi. Olympialaisten järjestäminen näytti olevan Kiinan hallitukselle näytön paikka, eikä Lontoon osa ole helppo kiinalaisten näyttävien avajaisseremonioiden ja sujuvien kisajärjestelyjen jälkeen. Olympiamenestys hiipi myös kesän kansainvälisten tieteellisten kokousten kahvitauoille ja päivällispöytiin. Ennen olympialaisia minultakin arvuuteltiin, miten teillä menee, ja kisojen jälkeen kysyttiin, montako mitalia te saitte.
Montako mitalia me saimme? Ketkä me? Ja kuinka niin me? Itse en ollut mukana kilpailemassa eikä muitakaan historian tohtoreita Janne Hollménia lukuunottamatta kuulunut suomalaisten Pekingin kisajoukkueeseen. Silti suomalaiset historiantutkijat saivat muiden mukana osallistua tähän "me" -henkiseen keskusteluun. Brittitutkija Michael Billig lanseerasi 1990-luvulla käsitteen "banal nationalism", joka rakentuu ja muodostuu arkisissa käytännöissä. Käsitteen sujuva suomentaminen on jossain määrin ongelmallista. Banaali nationalismi, jota usein käytetään, kuulostaa hieman omituiselta. Arkipäiväinen nationalismi on ehkä sisällöltään osuvampi, koska se kuvaa ilmiötä, jota Billig tarkastelee teoksessaan Banal Nationalism (1995). Jos "me" heitämme keihästä, pelaamme käsipalloa tai soudamme kilpaa olematta mukana kisoissa, kyse on tästä Billigin tutkimasta ilmiöstä. Penkkiurheilu on hyvä esimerkki toiminnasta, joka tuottaa ja ruokkii arkipäiväistä nationalismia. Tässä kontekstissä on luontevaa puhua meidän urheilijoistamme, meidän joukkueestamme ja meistä, jotka voitamme tai häviämme.
Havainto urheilun yhteydestä nationalismiin ei suinkaan ole oma keksintöni edes suomalaisessa tutkimuksessa. Jo vuosia sitten ilmestyi teos, joka käsitteli Suomea urheilun suurvaltana, ja uusia tutkimuksia on tulossa. Tuorein Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja (Hevosten jäljillä 2008) sisältää Simon Ekstrandin artikkelin Suomen jalkapallomaaotteluista jatkosodan aikana. Suomen jalkapallomaajoukkue kohtasi Saksan lokakuussa 1941, Unkarin syyskuussa 1943 ja Ruotsin lokakuussa 1943. Heikosta ottelumenestyksestä huolimatta - tai oikeastaan juuri sen ansiosta - sota-aikana korostui jalkapallomaaotteluiden urheilun ulkopuolinen, kansallinen merkitys.
Kansallisen identiteetin rakentaminen ja rakentuminen ovat universaaleja ilmiöitä. Suomalaisten ja kiinalaisten lisäksi identiteettiään rakentavat muutkin kansat ja kansakunnat. Kävin syksyn aluksi Romanian tiedeakatemian vieraana Iasissa, joka on Romanian toiseksi suurin kaupunki Moldavian maakunnassa EU:n eteläisellä itärajalla. Muutaman kilometrin päässä kaupungista sijaitsee Moldovan tasavallan raja. Rajan kummallakin puolella puhutaan samaa kieltä ja historia on hyvin pitkälti yhteinen, mutta raja-alueen osana on ollut joutua eri vallanpitäjien alaisuuteen. Varsinkin englanniksi nykyistä maakunnan ja tasavallan välistä eroa korostetaan käsitteillä Moldavia ja Moldova.
Ortodoksinen kirkko on vahva kulttuurinen ja yhteiskunnallinen toimija, joka on vuoden 1989 jälkeen palauttanut nopeasti asemansa kansallisen identiteetin eksplisiittisenä kulmakivenä. Moldavian maakunta tunnetaan Romanian uskonnollisimpana osana, mikä näkyy myös kirkkojen ja luostareiden määrässä ja suosiossa. Suomessa kirkkoon ei tarvitse jonottaa edes jouluna, mutta Iasissa ja Bukovinassa kirkkoihin ja luostareihin joutuu jonottamaan tavallisena pyhäpäivänä. Arkenakin kirkoissa riittää rukoilijoita. Uskonto on nykykouluissa pakollinen oppiaine ja ainoa valinnanvara on uskontokuntien välinen. Uskonnotonta vaihtoehtoa ei tarjota.
Toinen identiteetin rakennuspuu löytyy kielestä. Romania on jännittävällä tavalla maa, jossa ortodoksinen kirkko toimii romaanisella kielellä. Kielen kautta ainakin akateemiset romanialaiset pitävät läheisimpinä länsieurooppalaisina kontakteinaan Ranskaa ja Italiaa, jossain määrin myös Espanjaa. Romanialaiset järjestävät mielellään frankofonien kansainvälisiä kongresseja ja identifioituvat ranskankieliseen maailmanpiiriin.
Historiassa nykyromanialaisten keskeinen vuosiluku on 1989. Toki esimerkiksi Moldavian ja Valakian yhdistyminen 1859 on merkittävä ja usein toistettu vuosiluku, mutta yleisin vastaus menneisyyttä tai nykyisyyttä koskeviin kysymyksiin alkaa joko sanoilla "ennen vuotta 1989" tai "vuoden 1989 jälkeen". Euroopan Unionin jäsenyys vaikuttaa vuoden 1989 rinnalla olevan vain luontevaa jatkoa tälle historian rajapyykkivuodelle.
Romanialaisten historiallinen tietämys ei kuitenkaan rajoitu vain lähimenneisyyteen. Yhtäläisellä kansallisella ylpeydellä esitellään 1400- ja 1500-luvun taitteessa rakennettuja sisältä ja ulkoa freskoilla peitettyjä luostareita, joiden rikas kuvakieli puhuttelee vielä nykyäänkin. Moldavian pohjoisosissa sijaitsevista ainutlaatuisista luostareista, joiden maalauksia pidetään bysanttilaisen taiteen mestaritöinä, tuli Unescon maailmanperintökohde vuonna 1993. Muun muassa "Viimeinen tuomio" on uuden ajan alun moldavialaisessa tulkinnassa yllättävän havainnollista ja pelottavaa EU-historiaa, jossa muslimit (turkkilaiset) joutuvat muiden parantumattomien syntisten joukossa kadotukseen. Linnoitetut luostarit palvelivat aikanaan turkkilaisia vastaan käydyissä lukuisissa sodissa sotajoukkojen tukikohtina, ja luostarinkirkon freskot toimivat sekä uskonnon että yhteiskuntaopin oppikirjoina luostarien muurien sisäpuolelle majoittuneille sotajoukoille.
Suomen näkökulmasta Romanian itärajalla on paljon tuttuja piirteitä. Itäisen ja läntisen Euroopan raja yhdistää ja erottaa. Kun suomalaisista noin 80 prosenttia on luterilaisia ja ortodoksit muodostavat muutaman prosentin vähemmistön, Romanian luvut ovat lähes täydellinen vastakohta. Joidenkin tietojen mukaan noin 87 prosenttia väestöstä on ortodokseja ja luterilaiset muodostavat muutaman prosentin vähemmistön. Suomessa ortodoksinen ja luterilainen kirkko ovat historiallisista syistä erityisasemassa suhteessa valtioon. Romaniassa erityisyys rakentuu romaanisen kieliryhmän ja vankan itäisen kirkon uskonnollisuuden varaan.
Eroja ja yhtäläisyyksiä löytyy myös vähemmistöpolitiikasta. Kieli ja etnisyys ovat kummassakin maassa ajankohtaisia kysymyksiä. Tässä suhteessa pohjoismaisen hyvinvointivaltiopolitiikan varaan rakentava Suomi näyttäisi olevan kestävämmällä pohjalla. Suomalaisten maahanmuuttaja- ja vähemmistöpolitiikka on toki täynnä haasteita ja ratkaisuja edellyttäviä ongelmakohtia, mutta Romaniassa niiden kertaluokka on suurempi ja monet ongelmat ovat hyvin akuutteja. Tapaamani romanialaiset kasvatustieteen ja psykologian asiantuntijat korostivat koulutuksen merkitystä. Kaikki lapset - myös romanilapset - pitäisi saada kouluun. Tasa-arvoinen koulutus näyttäytyy tulevaisuuden voimavarana.
*
Historiallisen Aikakauskirjan tämänkertainen sisältö on hyvin monipuolinen. Tiina H. Airaksinen luotaa suomalaista identiteettiä Kiinassa ja Antero Holmila käy talvisotaa brittilehdistön silmin. Mirkka Danielsbacka erittelee miehistön vastarintaa jatkosodan alkuvaiheessa. Yhdessä Holmila ja Danielsbacka onnistuvat avaamaan uusia näkökulmia toisen maailmansodan historiaan, jonka kiinnostavuus pitää pintansa sekä tutkijoiden että suomalaisen lukevan yleisön keskuudessa. Kansalliseen historiankirjoitukseen liittyviä kysymyksiä valottavat omasta näkökulmastaan Magnus Ilmjärv ja Einar Vära, jotka kirjoittavat perusteellisen syväluotauksen Seppo Zetterbergin Viron historiasta. Salla Palmi-Felin erittelee tietoa myyviä ammatteja keskiajan saarnamateriaalissa. Jukka Rislakki nostaa keskusteluun Vorkutan pakkotyöleirin kapinan suomalaisen johtohahmon Eino Prykän.
Pirjo Markkola
pirjo.markkola[ät]uta.fi
Historiallinen Aikakauskirja, 3/2008