Ville Kivimäki
Viestit: 5
Liittynyt: 11.03.06 18:13
Paikkakunta: Tampere

Sotahistorian uhreista ja syyllisistä

15.03.06 16:21

Oheinen artikkeli liittyy Helvetti Suomenlahdella dokumenttiin, joka
esitettiin 12.3.2006. Dokumentin verkkosivut löytyvät osoitteesta:
http://historia.yle.fi/helvetti_suomenlahdella
*****

Uhreista, syyllisistä ja historiasta

”Puhdas” historiallinen tapahtuma – tässä tapauksessa tuhansien
ihmishenkien hukkuminen Viron edustalla – on lopulta vain harvoin
kiistaton fakta; sitä tulkitaan vuosikymmenten aikana yhä uudestaan
ja tulkinnan kautta se muuttuu poliittiseksi. Ennen kaikkea tuo
politiikka on identiteettipolitiikkaa, se on jakoa uhreihin ja
tekijöihin, siis syyttömiin ja syyllisiin.

Sota, jossa teot seurauksineen ovat äärimmäisiä, tuntuu erityisesti
houkuttavan näihin jaotteluihin. Internetin sotahistoriaa sivuavia
keskustelupalstoja seuratessa on lannistavaa huomata, kuinka herkästi
keskustelu vaipuu inttämiseksi ensimmäisestä lyönnistä. Akateeminen
historiantutkimus on kohta puoli vuosisataa tahkonnut kysymystä
siitä, missä määrin Suomi oli ennen jatkosodan alkua sitoutunut
Saksaan ja täten sodan uhri tai tekijä.

Jos kansakunnan katsotaan käyvän moraalisesti oikeutettua sotaa,
syntyy helposti käsitys, että myös kansalaisten käyttämät aseet ovat
puhtaita. Yhdysvaltalaisten järkytys Abu Ghraibin vankilakuvista oli
varmasti aitoa – eihän ”oikean asian” puolesta sotivassa armeijassa
pitäisi tapahtua tuollaista. Samalla tavoin venäläiset ovat olleet
raivoissaan puna-armeijan suorittamien joukkoraiskausten esiintulosta
toisen maailmansodan lopulla, englantilaiset ovat puolustelleet
Dresdenin pommituksia, ja jopa monet saksalaiset ovat yrittäneet
vaalia muistoa ritarillisesta Wehrmachtista, jota ei saisi sekoittaa
SS:n sotarikollisiin. Suomalaisten käsitykseen itsestään sodan
uhreina on vaikea sovittaa Itä-Karjalan keskitysleirejä tai
neuvostovankien ankaraa kohtelua. Sodassa on kuitenkin omat lakinsa,
joita ei selvennä uhrien ja syyllisten erottelu valtiorajojen mukaan.

”Helvetti Suomenlahdella” -dokumentti tarjoaa mahdollisuuden ryhtyä
jälleen jäljittämään syntipukkeja ja uhreja. Oliko mereen laskettu
miina ”suomalainen”, osuiko se laivaan, jossa oli virolaisia
siviilejä, ovatko naiset ja lapset enemmän uhreja kuin kokardin
hattuunsa saanut 18-vuotias puna-armeijan alokas (joka on siis
”sotilaskohde”), ja mitä puna-armeija oikeastaan teki Tallinnassa –
saiko miehittäjä syyttää katastrofista itseään? Uhri vaatii
syyllistä, syyllinen rangaistusta.

Jos saisin toivoa, jättäisin tekemättä karkeat kansallisuuslinjoja
noudattavat rajanvedot. Jos historiantutkimus lähtee mukaan
mustavalkoiseen kinaan hyvistä ja pahoista, se uudistaa sodan aina ja
poikkeuksetta rasistista logiikkaa; jakoa ”meihin” ja vihollisiin.
Seurauksena on noidankehä, joka ei koskaan lopu, kuten Günter Grass
osoitti Ravunkäyntiä kirjansa lopussa.

Ehkä historian ja eritoten sotahistorian tehtävänä on katkaista tuo
kehä osoittamalla, ettei uhrien, tekijöiden ja syyllisten jakolinja
sodassa noudata mitään yksinkertaisia rajoja. Kellekään sodan arkea
ja logiikkaa tutkineelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, että niin
amerikkalaissotilaat Irakissa, neuvostopartisaanit suomalaiskylissä
kuin suomalaissotilaat Itä-Karjalassakin tekivät kauheita tekoja.
Aina erottelujen tekeminen syyllisiin ja uhreihin ei ole edes
mielekästä. Ehkä joskus voi olla paikallaan olla hiljaa, yrittää
eläytyä menneisyyden ihmisten sanoinkuvaamattomaan kärsimykseen, ja
sen jälkeen – pysyä hiljaa.

Ville Kivimäki
Tutkija, Åbo Akademi

****
Artikkeli on laadittu alunperin Ylen Helvetti Suomenlahdella
dokumenttia varten jossa se ilmestyi osoitteessa.
http://historia.yle.fi/node/31
Voit kommentoida artikkelia joko tällä foorumilla tai Ylen foorumilla.

Vieras

Re: Sotahistorian uhreista ja syyllisistä

18.03.06 02:20

Erinomainen kirjoitus. Erityisesti arvostan sitä, että kirjoituksessa kyseenalaistetaan koko sodan oikeuskäytäntö: millä perusteella on oikeutetumpaa tappaa sotilas kuin siviili? Erityisesti asevelvollisella ei välttämättä ole mitään henkilökohtaista halua osallistua kriisiin. Alokkaasta ei ole käytännössä mitään sotilaallista hyötyä ja hänen tappamistaan voikin pitää tuomittavana.

Haluaisin kuitenkin puuttua lauseeseen, jossa rinnastat suomalaisten toimet Itä-Karjalassa "neuvostopartisaanien" suorittamiin suomalaiskylien tuhoamisiin. On totta, että suomalaisten suorittamat venäläisväestön siirrot hoidettiin huonosti ja että siirretyn väestön huolto kangerteli erityisesti nälkätalvena 1942. Siirtojen laittomuus johtui kuitenkin niiden toimeenpanossa toteutetusta rasistisesta syrjinnästä: ne eivät koskeneet karjalaisväestöä. Jos siirrot, joille oli sotilaallisesti järkevä perustelu, olisi toteutettu kiinnittämättä huomiota väestön etniseen taustaan, ne olisivat olleet laillisia. Toteutuneessa muodossa ne täyttävät kansanmurhan nykyisen tunnusmerkistön: miehittäjävaltion pyrkimyksen muuttaa alueen etnistä koostumusta siirtämällä siviiliväestöä oikeudettomasti.

En kuitenkaan rinnastaisi näitä siirtoja, joiden yhteydessä rauhallisten, puolustamattomien kylien erityisen julmiin tuhoamisiin. Käsittääkseni ItäKarSE ei pyrkinyt vastaavalla tavalla venäläisväestön tappamiseen tai terrorisointiin. Nämä rikokset ovat yksinkertaisesti eri kategoriassa: toisesta oikeudenmukainen rangaistus olisi (Jugoslavian sotarikostuomioistuimen linjaa seuraten) ehkä 3-4 vuotta vankeutta, toisesta n. 25 vuotta. Mikäli viittaat joihinkin muihin sotarikoksiin, arvostaisin kovasti, jos toisit esille viitteen.

Ongelmana esittämässäsi suhtautumisessa sodan hirveyksiin on vaara, ettemme tuomitse niitä. Sodan logiikka on kieltämättä sellainen, että sivulliset joutuvat helposti kärsimään. Meidän on silti tuomittava jokainen tehty rikos, mutta suhteutettava ne oikeisiin mittasuhteisiin. Jos tapaasi rinnastamme kaikki ihmisoikeusloukkaukset, menettävät suurimmat rikokset kammottavuutensa. Rinnastamme tällöin Suomen Itä-Karjalan ja Saksan Puolan miehityshallinnot, Sörkän vankilan liian pienet sellit ja eräiden maiden harrastaman systemaattisen kidutuksen.

Vaitiolo ei hyödytä: meidän on tunnustettava kollektiivisesti menneiden sukupolvien rikokset (meidän tapauksessamme pikemminkin kansalais- kuin jatkosodan aikaiset) ja rangaistava nykyisissä kriiseissä ihmisoikeuksia polkevia. Samalla meidän on valvottava, ettemme itse alennu moiseen käytökseen.

Ville Kivimäki
Viestit: 5
Liittynyt: 11.03.06 18:13
Paikkakunta: Tampere

19.03.06 23:42

Kiitoksia hyvästä palautteesta!

On aivan totta, että kun kaikki sodassa tapahtuvat rikokset rinnastetaan toisiinsa, saattavat hämärtyä tärkeät rajalinjat: holokausti on eri asia kuin suomalainen miehityshallinto Itä-Karjalassa jne. Sotaa käydään erilaisin tavoittein ja keinoin, ja näin myös sotapolitiikan seuraukset ovat erilaisia. Suurimmassa osassa historiaa nämä erot ovat harmaan eri sävyjä, eivät eroa mustan ja valkoisen välillä.

Kun politiikan ylätasolta laskeudutaan alas sodan arkisiin käytäntöihin, näyttää kuitenkin siltä, että erot pienenevät. Eri armeijoissa sotivat miehet käyttäytyvät suhteellisen samoin tavoin, vaikka totta kai omaksutut (rasistiset) ideologiat, armeijan koostumus, kulttuuritausta jne. vaikuttavat toimintaan.

Tutkin itse parhaillaan suomalaissotilaiden tekemiä venäläisten naissotilaiden raiskauksia, ruumiin häpäisyjä ja tappoja. On sanomatta selvää, etteivät kaikki suomalaiset näihin syyllistyneet, mutta asiasta voi silti puhua ilmiönä, joka oli sotilaiden keskuudessa ilmeisen hyvin tunnettu. Samoin tapahtui vankien spontaaneja ampumisia ja irvokkaiden sotamuistojen keruuta.

Nämä ilmiöt näyttävät olevan väistämättömiä jokaisessa sotivassa armeijassa, ja tätä tarkoitan sodan aina ja poikkeuksetta rasistisella logiikalla seurauksineen. Ei silti pidä vain tyytyä toteamaan sodan yleinen kauheus, vaan nämä ilmiöt on tutkittava, dokumentoitava ja analysoitava. Ne jäävät usein peittoon sodan poliittisen ja perinteisen sotahistoriallisen tarkastelun alle, jotka saattavat luoda mielikuvan jotenkin puhtaasta sodasta.

Kirjoitin, että joskus voi olla paikallaan vain vaieta ja koettaa eläytyä kärsijöiden kokemuksiin. Vastasit aivan oikein, ettei vaikeneminen auta mitään, vaan rikolliset teot on tunnustettava. Viittasinkin kommentillani ennen kaikkea siihen merkilliseen ensimmäinen-lyönti-älämölöön, joka usein käynnistyy sotahistoriallisten teemojen ympärillä; eli että järjestelmälliset tai yksittäisetkin hirveydet oikeutetaan vastapuolen "alkuperäisellä syyllisyydellä".

Näin mustavalkoisesti esim. kansalaissodan valkoinen terrori saattaa tulla oikeutetuksi, kun se nähdään seurauksena punaisesta terrorista tai venäläisten brutaali kohtelu Itä-Karjalan keskitysleireillä on jotenkin vähemmän tuomittavaa, kun Suomen koetaan olleen sodan alkuperäinen uhri.

Tällaista yksiviivaista syyttelyä haluaisin välttää - se peittää alleen itse konkreettiset teot seurauksineen. Mutta missään nimessä sodan julmuuksista ei tule vaieta, eikä myöskään syyllisyydestä ja vastuusta. Eläytyminen menneisyyden kärsimykseen voi kuitenkin saattaa lähemmäksi ymmärrystä siitä, että sodassa itsessään on jo jotain likaista ja ettei sitä voida käydä puhtain asein.

Trilisser
Viestit: 496
Liittynyt: 24.04.06 17:03

27.04.06 04:33

1) Historioitsijan tehtävä ei ole arvottaa menneisyyden tapahtumia luokittelemella niitä hyviksi tai pahoiksi koska mikä milloinkin on hyvää ja pahaa on täysin riippuvainen ajasta ja kulloisenkin vallassa olevan ideologian ajatusmaailmasta.

2) Jos kuitenkin lähdetään tuonitsemislinjalle, niin pitäisi noudatta ehdotonta objektiivisuutta. Siis esim. aseettomien siviilien surmaamisen on oltava rikos riippumatta siitä, että
-kuka sen tekee
-tehdäänkö se kaukaa rintaman takaa ohjuksella vai silmästä silmään ampumalla, käsikranaatilla tai liekinheittimellä

Toisaalta aseeton siviili menettää oikeutensa iästä riippumatta mikäli hän
-miehitetyllä alueella avustaa terroristeja (=vastarintaliikettä) millään tavoin (esim. ruoalla, tiedoilla yms)
-miehitetyllä alueella levittää millään tavoin vihollisen propagandaa
-miehitetyllä alueella osallistuu mihinkään toimintaan miehittäjää vastaan

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”