jh
Viestit: 2
Liittynyt: 20.03.06 15:22
Paikkakunta: Helsinki

Aate- ja psykohistoriasta

20.03.06 15:57

Risto Pulkkinen kirjoitti Markku Hyrkkäsen Aatehistorian mieli –kirjaa koskevassa arvostelussaan:

“Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mitään todellista (ainakaan) henkilöhistoriallista ymmärrystä ei voida saavuttaa, jos psykohistorialliset seikat sivuutetaan. Todellisen biografian ja oikeastaan minkä tahansa todellisen historiallisen tutkimuksen tulisi aina olla myös psykodynaamis-aatehistoriallinen tutkimus.”

Tällä Pulkkinen halusi kritisoida Hyrkkäsen kirjasta puuttuvaa psykobiografian käsittelyä. Haluan kommentoida asiaa omasta näkökulmastani. En kuitenkaan tee sitä sen vuoksi, että Hyrkkänen on ollut väitöskirjani ohjaaja, vaan koska väitöskirjani kohdehenkilön – Otto Bauerin – ympärillä on käyty tähän liittyvää keskustelua aika paljonkin. Esimerkkini mielestäni osoittaa psykobiografisen tulkinnan ongelmallisuuden, ja että sellaisella tulkinnalla voi olla laajempiakin historiantulkintaan liittyviä seurauksia.

Käsittelin väitöskirjassani (2003) Kohti modernia politiikkaa Itävallassa Otto Bauerin parlamenttistrategian muotoutumista vuosina 1907-1923. Olen siinä halunnut tulkita Bauerin poliittista filosofiaa laajemminkin, ja nimenomaan kritisoiden aikaisempaa psykohistorian tukemaa selitysmallia, jonka mukaan Bauerin ja Itävallan sosialistien politiikkaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen leimasi (epäonnistunut) ”tasapainoilu” marxilaisen vallankumouksellisuuden ja reformistisen käytännönpolitiikan välissä. Tällaisen tulkinnan mukaan austromarxistit olivat jokseenkin kykenemättömiä tekemään asianmukaisia poliittisia ratkaisuja: he eivät kyenneet yhteistyöhön porvarillisen osapuolen kanssa parlamentaarisessa toiminnassaan, eivätkä he toisaalta kyenneet riittävästi reagoimaan austrofasismin ja äärioikeiston haasteeseen 1930-luvulla. Tästä seurasi tämän tulkintalinjan mukaan Itävallan demokratian toimintakyvyttömyys ja lopulta sen alasajo.

Psykohistoriallisessa selitystavassa austromarxismin (ja Itävallan demokratian) ongelmat palautetaan Bauerin henkilökohtaisiksi ongelmiksi. Bauerilla, joka vastasi pitkälti sosiaalidemokraattisen puolueen linjasta maailmansotien välissä, oli taipumus niin venyviin selityksiin, että ne käytännössä estivät asianmukaisten poliittisten johtopäätösten teon puolueessa. Psykobiografisen tulkinnan mukaan Bauer ”käytti ylivoimaista älyllistä kapasiteettiaan välttääkseen tekemästä päätöksiä”. Hänen ”emotionaalinen kantansa” oli passiivinen odottelu.

Bauerin ”kyvyttömyys” oli kyvyttömyyttä asettua joko vallankumouksellisen kommunismin tai reformistisen sosiaalidemokratian kannalle. Kuitenkin tällainen lähtökohta on vähintäänkin kyseenalainen, jos sitä tarkastellaan Bauerin kirjoitusten eli käsitysten valossa. ”Vallankumouslinja” olisi merkinnyt rohkeampaa asennetta väkivallan käyttöön ja ”reformismi” taas käytännöllisempää tarttumista parlamentaariseen työhön. Vallankumous ymmärretään tällöin lähinnä aseiden kalisteluksi ja reformismi järkeväksi arkipolitiikaksi. Kuitenkin Bauerin kysymyksenasetteluista johdonmukaisesti voi lukea, että hän ei tulkinnut asioita tällaisen kaavan mukaan. Hänelle esimerkiksi arkinen valiokuntatyö parlamentissa saattoi olla juuri vallankumouksellista työtä. Hän vieläpä systemaattisesti perusteli tätä yhteyttä.

Bauer ei ymmärtänyt vallankumousta ja reformia samalla lailla vastakkaisina kuin yleensä on ollut tapana. Hänen kysymyksensä ja lähtökohtansa olivat toiset: hän halusi nimenomaan käydä keskustelua tästä suhteesta. Hän loi vaihtoehtoista toimintatapaa, joka on helposti luettavissa hänen teksteistään. Valitettavasti psykologisoiva ja jälkiviisas (Itävallan demokratian tappiosta ammentava) selitystapa on varsin onnistuneesti väistänyt sen, mikä Bauerille itselleen oli olennaista – ja konstruoinut sen tilalle ikään kuin historiallisen tappion tendenssin, joka voidaan löytää olettamalla (pystymättä asiaa juurikaan dokumentoimaan), että Bauer oli luonteeltaan passiivinen odottelija ja tulkitsemalla (väärin yleistäen) vallankumouksellisuus parlamentaarisen toiminnan vaihtoehdoksi ja vastakohdaksi.

Kantani on omaan tutkimusaiheeseeni perustaen, että aatehistoriallisen selittämisen pitäisi pikemminkin välttää psykologista, motiiveista lähtevää tulkintaa ja tehdä hajurakoa psykohistoriaan. Oman kokemukseni mukaan psykologinen tulkinta johtaa helposti siihen, että historiallisia tekstejä luetaan, kulunutta sanontaa käyttääkseni, kuin piru raamattua. Pahimmassa tapauksessa psykologisointi johtaa varsinaisen historiallisen ongelman sivuuttamiseen. En pitäisi vähäpätöisenä historiallisen selittämisen pinnallistumisen vaaraakaan, koska varmaa on, että psykohistoria kyllä "myy".

Vieras

Aate- ja psykohistoriasta

22.03.06 20:02

FT Juha Hannikainen kritisoi ajatustani siitä, että todellisen historiankirjoituksen tulisi aina olla myös psykodynaamis-aatehistoriallista tutkimusta. Hänen mielestään aatehistoriallisen (ja kaiketi ylipäätään minkä tahansa todellisen historiallisen) selittämisen tulisi pitää pitkää hajurakoa koko psykohistoriaan. Täsmennän väitettäni näin: Olen sitä mieltä, että todellista henkilöhistoriallista ymmärtämystä ei saavuteta, jos joko psykodynaamiset tai aatehistorialliset seikat sivuutetaan, ja esitän myös harkittavaksi, eikö minkä tahansa historiallisen tutkimuksen tulisi (kuvitteellisessa täydellisessä maailmassa) olla myös psykohistoriallis-aatehistoriallista tutkimusta. Ja käytännön maailmassa pyrkiä tutkimuskysymysten laajuuden ja syvällisyyden mukaan enemmän tai vähemmän lähelle sitä?

Laajempi ajatukseni pätee siis vain periaatteellisella tasolla. Suppeissa tai pinnallisissa kysymysenasetteluissa siihen ei aina ole tarpeen pyrkiä, ja lisäksi käytännön koulukuntaisessa reaalimaailmassamme siihen ei varmasti koskaan päästä. Koulukuntaisuuden lisäksi tähän vaikuttaa inhimillinen rajoittuneisuutemme: Kukapa hallitsisi kaiken historiallisen tiedon ja pystyisi näin laajoihin synteeseihin hiukankaan laajemmassa kontekstissa? Henkilötutkimuksessa olisi mielestäni kuitenkin kohtuullista yrittää. Omassa väitöskirjatyössäni, joka käsitteli Carl Axel Gottlundia (2003) pystyin mielestäni juuri psykodynaamiset ja aatehistorialliset seikat tasapainoisesti huomioon ottaen - ja ehdottomasti vain tällä tavalla - asettamaan kohdehenkilön pinnallisesti katsoen usein kaoottiset ja ristiriitaiset kannanotot ja elämänratkaisut ymmärtävään valoon ja tekemään niistä mahdollisimman vähän aukkoja sisältävän tarinan. Gottlundin kohdalla psykodynamiikka ja aatteelliset vaikutteet kampesivat tämän elämää useimmissa tapauksissa samaan suuntaan; oli kuitenkin tehtävä selkeä ero valistusaikaisen lapsuuden ja romantiikan aikaisen nuoruuden vaikutteitten välillä ja mietittävä, miksi Gottlund milloinkin valitsi tietyt vaikutteet, ja miksi hän eri elämäntilanteissaan salli tiettyjen vaikutteitten "johtaa".

Kun en tunne Otto Bauerin tapausta tarkemmin, en pysty ottamaan yksilöidysti kantaa Hannikaisen väitteisiin. Ehkä Bauerin kohdalla aatehistoriallinen analyysi on riittävä - joskaan täydelisen maailman historiankirjoituksen näkökulmasta tuskin edes lähes tyhjentävä. Ehkä psykohistoriaa ei todellakaan tarvita Bauerin ja hänen toimintakontekstinsa hahmottamiseksi riittävän tarkasti - ja ainakin kun kysymyksessä on Itävallan poliittisen historian näkökulma. Voipa olla niinkin, että p e l k k ä psykodynaaminen selittäminen johtaa tässä tapauksessa todella harhaan. Sitähän en ehdotakaan, vaan näkökulmien synteesiä. Vaikka Hannikainen sanoo, että psykodynaaminen selittäminen on vienyt tässä tapauksessa harhaan, rohkenen epäillä, että tilanne voi johtua yksinkertaisesti huonosta psykohistorian tekemisestä. Onko esim. käyty huolella läpi intiimiä kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja yms.? Ja onko otetu/ollut otettavissa selvää lapsuuden perheoloista? Vai onko arvioita annettu ns. mutu-tuntumalta. Lisäksi psykohistoria ei ole itsessään riittävä ja tyhjentävä näkökulma, vaan sen on korjattava omia tulkintojaan muut näkökulmat vakavasti huomioon ottamalla.

Käytännön maailmassa tarkastelukulma ja tutkimustarpeet ratkaisevat. Poliittinen elämäkerta, jonka tavoite on palvella poliittisen historian käsittämistä, voi selvitä ilman erityistä panostusta psykodynamiikkaan. Sen ansiot ja toisaalta tutkijan taitoihin ja osaamiseen liittyvät vaatimukset ovat silloin muualla. Selvää on, että aatehistoriallisen osaaminen kuuluu näihin vaatimuksin. Se sijaan en ymmärrä, kuinka yksilön elämän kokonaisvaltaiseen hahmottamiseen ja ihmisenä olemisen eksistentiaaliseen käsittämiseen tähtäävää työtä voisi tehdä ilman psykodynaamis-aatehistoriallista panostusta. Tällainen tutkimus ei sitten kylläkään välttämättä ole kovin valaisevaa poliittisen historian kannalta.

Risto Pulkkinen, uskontotieteen dosentti

Juha Hannikainen

Re: Aate- ja psykohistoriasta

23.03.06 11:11

Anonymous kirjoitti: Vaikka Hannikainen sanoo, että psykodynaaminen selittäminen on vienyt tässä tapauksessa harhaan, rohkenen epäillä, että tilanne voi johtua yksinkertaisesti huonosta psykohistorian tekemisestä. Onko esim. käyty huolella läpi intiimiä kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja yms.? Ja onko otetu/ollut otettavissa selvää lapsuuden perheoloista? Vai onko arvioita annettu ns. mutu-tuntumalta. Lisäksi psykohistoria ei ole itsessään riittävä ja tyhjentävä näkökulma, vaan sen on korjattava omia tulkintojaan muut näkökulmat vakavasti huomioon ottamalla.
Tämä teema (psyko- ja aatehistoria) ja erikseen Bauerinkin tapaus vaatisi pitkähköä käsittelyä. Omalta osaltani lisään tähän tässä vaiheessa sen verran, että kantani edelleen on ja pysyy: Bauerin tapauksessa psykohistorian näkökulman soveltaminen on aiheuttanut enemmän sekaannusta kuin selvennystä ja väitän myös, että se on tukenut mainitsemaani tendenssiä nähdä Bauerin edustama politiikka jonkinlaisena Itävallan demokratian tappion esihistoriana. Bauer on ollut ikään kuin syytetyn penkillä, ja psykologisilla seikoilla on tätä tuettu.

Kuitenkin "syyte" on helppo osoittaa vääräksi. Bauer ei suinkaan ollut epävarma hoipertelija "reaalipolitiikan" ja "vallankumouksellisen linjan" välimaastossa; hän tuntui hyvin tiedostavan, mitä hän tekee - ja ylipäätään hänen linjansa oli aina kohtuullisen seikaperäisesti perusteltu. Itse en kertakaikkiaan näe siinä (rivien välissäkään) sitä kohtalokasta "kaksijakoisuutta", josta häntä ja hänen ryhmäänsä useimmissa tutkimuksissa on syyllistetty. - Syyllistäminen johtuu siis siitä, että demokratia kärsi tappion 1930-luvulla. Ja tämä on taas yksi tirkistysaukko, joka kaventaa historiantulkintaa.

Psykohistorian houkutus Bauerin tapauksessa on suuri - sen myönnän: elettiin Freudin Wienissä, Bauerin sisar oli Freudin tunnettu potilas, Bauerin lähipiirissä harrastettiin näitä kysymyksiä (Alfred Adler ja kump.). En kuitenkaan kykene itse löytämään - kirjeenvaihdostakaan - perusteltua yhteyttä näiden teemojen ja Bauerin politiikan kanssa. Väitän muidenkin tutkijoiden tehneen selityksensä varsin heppoisin eväin.

Henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa näen aivan samat rajaamiseen liittyvät ongelmat kuin muissakin historian lajeissa. Siinäkin on syytä pyrkiä kurinalaisuuteen, koska historia tarjoaa aina "liikaa" aineksia myös jonkinsorttiselle mielivaltaisuudelle.

Juha Hannikainen

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”