nylander kirjoitti:Olisi kiintoisaa kuulla esim. sotahistoriaa laajalti tuntevalta Jussi Jaloselta karkeakin arvio siitä, eroavatko Itä-Euroopan korkean henkirikollisuuden vyöhykkeen maat matalan henkirikollisuuden maista myös siinä suhteessa, miten sotaiseksi ne kokevat oman historiansa. (Ymmärrän, että ääriviivoiltaan näin hahmottomaan kysymykseen voi olla mahdotonta vastata.)
En tiedä, tunnenko laajalti sotahistoriaa. Se, mikä tuosta kysymyksestä tulee heti ensiksi mieleen on niinsanottu "brutalisaatioteoria".
Sodan tai sotakokemuksen oletettua brutalisoivaa vaikutusta on Suomessa viimeksi käsitelty "
Kun sota on ohi"-artikkelikokoelmassa ja tietysti jo mainitussa "Ruma sota"-teoksessa. Perusajatus on, että sodalla ja sotakokemuksella on oletettavasti suora ja välitön väkivaltaistava vaikutus yhteiskuntaan. Todisteena voidaan joskus osoittaa selvä korrelaatio erilaisten väkivaltarikosten ja muunkin rikollisuuden kasvussa sekä sota-aikana että sodanjälkeisenä aikana. Suomessakin tapahtui näin 1940-luvun jälkipuolella.
Ongelma on vain siinä, että tälle olettamukselle on vastaesimerkkejä, mikä yllämainituissakin teoksissa oli kyllä muistaakseni huomioitu. Joanna Bourke on siteerannut sotienjälkeisiä tilastoja englanninkielisistä maista ja todennut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen henkirikokset lisääntyivät vain Yhdysvalloissa ja Skotlannissa; Englannissa lukemat pysyivät samalla tasolla, siinä missä Australiassa ja Kanadassa ne
laskivat. Toisen maailmansodan jälkeen henkirikokset sitten lisääntyivät Englannissa, Skotlannissa ja Australiassa, kun taas Pohjois-Irlannissa ja Yhdysvalloissa ne vähenivät.
Vastateesi "brutalisaatioteorialle" on siis se, että sodan kautta tapahtuneella väkivallanpurkauksella voi yhtä hyvin olla positiivinen ja väkivaltarikoksia sodanjälkeisenä kautena vähentävä vaikutus. Yhteiskunta siis ikään kuin purkaa koko rauhan aikana patoutuneen kollektiivisen murhanhimonsa sodassa, minkä seurauksena rikostilastot laskevat.
Pragmaattisesti asennoitunut tutkija voi todeta, että molemmissa tulkinnoissa on varmasti perää. Se, miten lopulta käy, riippuu yksityiskohdista. Paljon riippuu varmasti sotakokemuksen luonteesta - voitettiinko sota, hävittinkö sota, oliko sodassa tavallisen kansalaisen kannalta mitään järkeä, kuinka epävarmalta sosiaaliset olot tai kansakunnan tulevaisuus näyttävät sodan jälkeen, et cetera.
Sotahistorian ja sodan ympärille rakentuneen viihdekulttuurin vaikutusta voisi ehkä luonnehtia saman jaottelun kautta. Kiiskinen haluaa artikkelissaan esittää, että viihteellisellä sotahistorialla on yksiselitteisen brutalisoiva vaikutus yksilöön. En kiistä sitä, etteikö näin saattaisi joskus olla. Mutta eikö militaria-kulttuuria voi yhtä hyvin pitää korviketoimintana, jonka kautta rauhanajan yhteiskunta voi harmittomasti ja turvallisesti purkaa luontaisia sotaisia tuntojaan, ja siten pysyä rauhanomaisena? Tämähän taas on varmasti pohjimmiltaan yksinomaan hyvä asia.
Tässä kohtaa muuten viimeistään huomaa väkivallan ja seksin välisen mystisen yhteyden yhteiskuntamme kipupisteinä. Kiiskisen asennoituminen sotahistoriaan vastaa nimittäin paljolti Andrea Dworkinin kaltaisten vanhan polven feministien asennoitumista pornografiaan. Kiiskinen näkee sotahistorian ja sotaviihteen muokkaavan nuorukaisista yksinäisiä, syrjäytyneitä, vihaa uhkuvia ja väkivallan nimeen vannovia keski-ikäisiä miehiä. Samalla tavoin Dworkin julisti aikoinaan, että porno muokkaa miehestä raiskaajan, sillä selvä ja piste... siitäkin huolimatta, että vapaan ja suorasukaisen pornografian maissa, kuten Japanissa, seksirikokset ovat harvinaisia, ja yleisemminkin ottaen voidaan paremminkin osoittaa, että pornon ja seksiviihteen mielivaltainen tukahduttaminen ja sensuuri korreloivat korkeiden raiskauslukujen kanssa.
Lyhyesti: itse pidän Kiiskisen ja Dworkinin yleistäviä käsityksiä moralisoivina ja puritaanisina. Tuntuu siltä, kuin vanhan kristillis-manikealaisen etiikan totaalinen maailmankatsomus olisi siirtynyt muuttumattomana ensin freudilaiseen etiikkaan ja sen jälkeen uuteen postmoderniin pasifistis-feministiseen etiikkaan. Ei siinä ole mitään järkeä. Myönnän suoraan olevani enemmän tai vähemmän liberaali ja libertiini, joten en ole välttämättä kaikkein puolueettomin kommentaattori.
Mutta vastatakseni itse kysymykseen: en siis usko, että Itä-Euroopan korkean henkirikosvyöhykkeen maat eroavat matalan henkirikollisuuden maista siinä suhteessa, miten sotaiseksi ne kokevat oman historiansa. "Matalan henkirikollisuuden maihin" lukeutuvat Iso-Britannia, Irlanti, Belgia ja Ranska ovat historialtaan Euroopan sotaisimpia maita, joissa myös sodan aktiivinen muistaminen ja sotahistorian ympärille rakentunut viihdekulttuuri ovat arvossaan, siinä missä täälläkin. Toisin kuin esimerkiksi "korkean henkirikosvyöhykkeen" Suomi, ovat esimerkiksi Iso-Britannia ja Ranska myös saaneet osansa sodasta ja terrorismista vielä viime vuosikymmenten aikana.
Rikosten juuret ovat ainakin omasta mielestäni yhteiskunnallisessa epävarmuudessa ja sosiaalisissa ongelmissa. Niillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi pornon, päihteiden tai sotahistorian vapaan tarjonnan kanssa.
Cheers,
J. J.
