V.A. Koskenniemi

[Emma-Liisa]

Mielestäni Yhdysvalloilla oli ansionsa demokraattisen kehityksen aikaan saamisessa sodan jälkeen. Toinen voittajavalta Neuvostoliitto sen sijaan ei demokratiaa edistänyt.

Vaikea arvioida mikä oli loppujen lopuksi USA:n rooli Euroopan demokratian kehitykselle II maailmansodan jälkeen. Todennäköisesti Saksa olisi kehittynyt nykysuuntaan myös ilman jenkkejä, olihan eurooppalainen "itsekontrolli" kuitenkin sodan jäljiltä eriluokkaa kuin 1919, jolloin tehtiin ratkaisevia virheitä rauhanneuvotteluissa.

USA:n suurin vaikutus (sen lisäksi että joukot jäivät neuvostojoukkojen vastapainoksi) oli taloudellinen. Jos Saksa ja muukin Länsi-Eurooppa olisi jätetty selviytymään omin neuvoin, niin taloudellisesta kurjuudesta olisi siinnyt ääriliikkeitä. Siis sen jälkeen kun miljoonia olisi kuollut nälkään ja tauteihin.

[Emma-Liisa]

Kirjoitin liian lyhyesti ja pointti jäi puolitiehen. Halusin vain osoittaa sormella, ettei ns länsimainen demokratia ollut mitenkään itsestään selvä perinne, kun juuri oli loppunut sota länsimaisia diktatuureja Italiaa ja Saksaa vastaan. Sodan jälkeenkin jäi Espanjan diktatuuri ja ilmeisesti Portugalin ja jossain vaiheessa Kreikka oli sotilasjuntan diktatuuri.

Minusta onkin aina ollut hirveän hupaisaa, kun EU julistaa itseään "eurooppalaisten arvojen" edistäjäksi. Diktatuurit ovat kuuluneet tähän traditioon aivan siinä missä demokratiakin. Myös antisemitismi ja rasismi ovat hyvin eurooppalaisia ilmiöitä.

Tämä on valitettavasti totta.

Myös Jaakko Hämeen-Anttila huomautti jossakin islam-kirjasssaan, että demokratia on ollut yleinen hallitusmuoto Länsi-Euroopassa vasta noin vuodesta 1950.

[Emma-Liisa]

Sain nyt kirjastosta teoksen toisen osan, joka alkaa vuodesta 1939. Täytyy kiittää Häikiön rehellisyyttään tutkijana sikäli että hän antaa aineistoa, jonka perusteella lukija voi tehdä tasan päinvastaisen päinvastaiset johtopäätökset kuin Häikiö.

Runoilijana Koskenniemi on suurelta osalta auttamatta vanhentunut, toisin kuin esim. P. Mustapää, tosin jotkut runot säilyvät lauluina (säveltäjinä mmm. Kaj Chydenius).

Ihmisenä Koskenniemessä oli monia vastenmielisiä piirteitä. Niin oli esim. Joel Lehtosellakin, mutta ne koskivat lähinnä naissuhteita. Koskenniemi taas oli julkisessa elämässä itsekeskeinen ja vallanhimoinen. Jos hänen runokirjansa sai huonon arvostelun ystävän taholta, niin se ystävyys rikkoutui siihen. Hän käytti muutenkin vaikutusvaltaansa toisaalta saadakseen suosikeilleen hyvät arvostelut ja toisaalta savustaakseen nuoria modernistisia arvostelijoita pois erityisesti Uudesta Suomesta.

Periaatteessa Koskenniemi oli oikeassa moittiessaan, että WSOY:n kustannusvirkailijat arvostelivat lehdissä kilpailija Otavan teoksia. WSOY:n Martti Haavion ympärille olikin kerääntynyt toinen kirjallisuusblokki. Ja toki modernistitkin suosivat omiaan. Tässä laajassa mielessä kuvaus on silmiä avaava.

Mutta tärkein kohta on, että Koskenniemen oma asema oli niin vahva ja ulottui niin monelle alalle (kirjallisuudentutkimus - kustannusyhtiö (WSOY) - lehdet (Valvoja ja Uusi Suomi) - kirjailijaliittio, valtion kirjallisuustoimikunta), että näin vahvaa asemaa ei pitäisi olla kenelläkään, koska se aiheuttaa auttamatta yksipuolisuutta.

[Emma-Liisa]

Poliittisesta puolesta sen verran, että minusta ei ole jälkiviisautta, jos näkee, mistä johtui, ettei Koskenniemi kyennyt näkemään Natsi-Saksan vaarallisuutta. Selitys, että vahvaa Saksaa tarvittiin Neuvostoliiton vastavoimana, ei riitä. Hän ei ilmeisesti kysynyt, millaista Saksaa.

Minkä asioiden puolella Koskenniemi oli? Tai mitkä mitkä asiat hän sivuutti?

Vertauksen vuoksi muutamia 30-luvun porvarillisia tutkijoita:

- Jussi Teljo (Suomalainen Suomi 1934 s. 200-202) kiisti väitteen, että Saksa olisi "kavallettu" tekemään rauyha 1918; päinvastoin demokraattinen vallankumous ja sotaministerui Noske pelastivat maan anarkialta. Teljon mielestä toisella puolella olivat individualismi, vapaudenrakkaus, oikeusidealismi ja demokratia, toisella puolen kollektivismi, aineellisen voiman ja väkivallan ihailu sekä johtajaperiaate. Niin kommunismi fasismi kuin kansallissosialismi tuntevat vihaa demokrataia, liberalsimia ja individualismia kohtaan. Oikeisto- ja vasemmistokollektivismin keskinäisessä vihamielisyydessä ei ole kyse aatteista vaan siitä, kuka joutuu keskitysleirille tai teloitettavaksi.

- Paavo Kastari (Suomalainen Suomi 198-203) totesi Kolmannen valtakunnan oikeuslaitoksen pyrkivät juuri siihen, mitä liberaaleissa demokratioissa yritetään välttää. Suojavankisäännökset ovat mielivaltaisen vangitsemisen kieltävien säädösten vastakohta. Kastari lainasi Timesin ajatusta, että vastakohtia eivät olleet bolsevismi ja fasismi vaan diktatuuri ja demokratia.

- Urpo Harvan (Valvoja-Aika 1934. 241-256) mielestä luopuminen totuuden ja tieteen yleispätevyydestä on arveluttacaa, ja hän muistuttu, että Hegel asetti kansallishengen yläpuolle maailmanhengen: "Kolmannen valtakunnan filosofia asettuu siis individualismia vastaan kieltäessään yksilön arvon, rationalismia vastaan tehdessään filosofiasta praktillisen tieteen, humanismia vastaan kieltäessään yleisen ihmiskunnan aatteen, spiritualismia vastaan kieltäessään puhtaan ihmishengen sekä absoluuttista idealismia vastaan kieltäessään sinänsä olevat ha yleispätevät arvot, toden, hyvän, oikean (ja myös kauniin)."

- Erik Ahlman (Valvoja-Aika 1939, 53-61) vertaili artikkelissaan Nykyhetken suuret ideologiat liberaalis-demokraattista (L), marxilais-bolsevistista (M) ja nationalistis-totalitarista (N) ideologiaa. Ahlman esittää, että N-valtiossa oli valtioissa oli luovuttu "kaikista niistä periaatteista, jotka länsimaisessa kulttuuripiirissä ovat lähtöisin kristillisestä aatepiiristä", ja että ainoa, mikä L- ja N-valtioissa on yhteistä, on yksityisomaisuuden säilyttäminen. Ahlmanin mielestä N- ja M-valtioilla on erilainen henki, vaikka niillä on rakenteellisia yhtäläisyyksiä kuten yhden ajatussuunnan määräävä asema. Ahlman ennusti vuoden 1939 alussa, että kun kolme taistelee, syntyy kaksi rintamaa-

[Tapio Onnela]

määräävä asema. Ahlman ennusti vuoden 1939 alussa, että kun kolme taistelee, syntyy kaksi rintamaa-

Suuret kiitokset noista kiinnostavista sitaateista! Olisi tosiaan kiinnostavaa tietää mitä mieltä Koskenniemi oli noista esille nostamistamistasi kysymyksistä, juutalaisten kohtalo esim Saksan yliopistoissa ei ainakaan tuntunut häntä yhtään häiritsevän.
Oliko sinulta jäänyt muuten tuosta lopusta jotakin pois?

[Emma-Liisa]

määräävä asema. Ahlman ennusti vuoden 1939 alussa, että kun kolme taistelee, syntyy kaksi rintamaa-

- - Oliko sinulta jäänyt muuten tuosta lopusta jotakin pois?

Eipä mitään erityisen tärkeää, vaan ainoastaan että ennustus ilmestyi jo vuoden 1939 alussa.

[Emma-Liisa]

Sain nyt käsiini ensimmäisen osan. Sen perusteella Koskenniemi edusti Valkoisen Suomen aatemaailmaa kommunismin- ja ryssänvihoineen sen kireimmässä muodossa, hän esim. hyväksyi lapuanliikkeen ja kirjoitti siitä juhlarunoja.

Häikiö jakaa melko lailla tämän asenteen, mitä on vaikea 2000-luvulla ymmärtää. Riittäisi että asettaisi aatteet yhteyksiinsä.

Yhdessä tärkeässä suhteessa teos tässä onnistuukin: osoittamalla miten suuri järkytys "punainen aika" Etelä-Suomen valkoisille oli. Sen sijaan ei selviä, miksi esim. Sillanpään reaktio oli erilainen kuin Koskenniemen.

Saksaan suhtautumisen määräsi Koskenniemen jyrkkä antikommunismi ja usko Saksaan Euroopan suojelijana. Sen varjolla hän oli valmis antamaan "liiallisudet" (kuten juutalaisten kohtelun) anteeksi.

Sinänsä Koskenniemi ei näy kirjoittaneen Saksasta mitään pahempaa kuin eräät muut Neuvostoliitosta (tai nykyisin Kiinasta). Esimerkiksi arjalaislakien vaikutuksesta yliopistoihin hän toteaa (s. 356): "Paljon yksityistä tragiikkaa on tapahtunuut, kun suuri, sisäisestä ja ulkonaisesta alennustilasta nouseva kansa ryhtyy tilittämään suhdettaan lähimpään menneisyyteensä ja järjestämään kansallista tulevaisuuttaan. Mutta yksipuolista ja pinnallista on muutamien säälittävien tapausten valossa lausua lopullisia tuomioita nyky-Saksan kiinteästä, jyrkästä kannasta sen kotoisassa juutalaiskysymyksessä."

Tässä tullaan sekä taide- että muihin ihanteisiinkaan, koska Weimarin Saksa oli Koskenniemelle dekadentti (vaikka hän itse nuorena jäljitteli Baudelairea)ja "epäkansallinen".

[Tapio Onnela]

Lasse Koskelan arvostelu on ilmestynyt Parnasson sivuilla: Ummehtunut tuulahdus kolmekymmentäluvulta (Parnasso 21.1. 2010)
Tässä pari leikettä häneltä:

Häikiö pyrkii johdonmukaisesti ymmärtämään ja jopa siloittelemaan Koskenniemen tekemisiä. Hänen näkemyksensä mukaan Koskenniemi oli isänmaallinen humanisti ja sellaisena aikansa lapsi, ei sen pahempi konservatiivisuudessaan kuin muutkaan ajan sivistyneet kokoomuslaiset. Sangen usein hän lähettää terveisiä Kai Häggmanille, joka on WSOY:n historiaa tutkiessaan tarkastellut Koskenniemeä kriittisesti.

Häikiön siloittelutaito joutuu paikoin koetukselle. ”Muutenkin, teoreettistakin tietä, olen tullut syvästi vakuutetuksi naissuvun absoluuttisesta mitättömyydestä ja, sitä seuraavasta, turmiollisesta vaikutuksesta mieheen”, kirjoitti Koskenniemi kirjeessään Kyösti Vilkunalle. Tämän Häikiö kuittaa kepeästi: ”Naisvihamielisyys oli tuohon aikaan muodissa Nietzschen samankaltaisten näkemysten tavoin.” Eikö Koskenniemen lausahduksessa nyt sentään häivähdä hänen persoonallisuutensa, jota Häikiö niin kovasti etsii?

sekä lopusta tämä:

Niin Häikiön kuin Koskenniemenkin tekstin äärellä tulivat mieleeni Koskelan Akselin sanat opettaja Rautajärvestä: ”Jos ton Rautajärvenkin kanssa puhuu esimerkiks vaikka heinäseipään teosta, niin se on asiallinen ja järkevä mies. Mutta kun tulee politiikka eteen, niin ei muuta kun Japani, Aasian Preussi, Suomi, Pohjolan Preussi ja el Kaudilloo kullonkin ” Japanista Häikiö ja Koskenniemi eivät puhu, mutta antiikin sankareita, Pohjolan Hellaata ja Preussia kyllä riittää.

Persoonallisuudesta puhuessaan Häikiö kuulostaa Koskenniemen opetuslapselta ja joskus hänen kielenparressaankin on koskenniemeläisiä piirteitä: ”Koskenniemi seurasi Saksan ja Ranskan välistä sotaa henkeään pidättäen ja koko länsimaisen sivistyksen paino katseessaan.” Mahtoi olla painava katse. Häikiö päättää teoksensa loppulukuun Kansalliskirjailijan elämäntyö, jota voinee sanoa puhdaspiirteiseksi ylistykseksi. Sen ytimessä on ajatus, että ”Koskenniemen oman persoonallisuuden, elämän ja ihanteiden seuraaminen antaa esikuvallisuutta ja innostusta”.

Parnasso on alkanut julkaisemaan kritiikkejään myös netissä, mikä on hieno juttu: http://www.parnasso.fi/kritiikit/
Ovat julkaisseet näköjään myös parisen "klassikkokritiikkiä", tällä hetkellä siellä on luettavissa Pekka Lounelan kirjoitus Antti Hyryn Maantieltä hän lähti teoksesta sekä Kai Laitisen kritiikki Veikko Huovisen teoksesta Siintävät vuoret, molemmat 1950-luvun lopulta.

[Emma-Liisa]

Lasse Koskelan arvostelu on ilmestynyt Parnasson sivuilla: [url= http://www.parnasso.fi/kritiikit/2010-01/ummehtunut-tuulahdus-kolmekymmentaluvulta/]Ummehtunut tuulahdus kolmekymmentäluvulta[/url] (Parnasso 21.1. 2010)
---
sekä lopusta tämä:

Niin Häikiön kuin Koskenniemenkin tekstin äärellä tulivat mieleeni Koskelan Akselin sanat opettaja Rautajärvestä: ”Jos ton Rautajärvenkin kanssa puhuu esimerkiks vaikka heinäseipään teosta, niin se on asiallinen ja järkevä mies. Mutta kun tulee politiikka eteen, niin ei muuta kun Japani, Aasian Preussi, Suomi, Pohjolan Preussi ja el Kaudilloo kullonkin ” Japanista Häikiö ja Koskenniemi eivät puhu, mutta antiikin sankareita, Pohjolan Hellaata ja Preussia kyllä riittää.

Vähän sama tuli minunkin mieleeni. Kreikka ja Rooma olivat tuohon aikaan täysin idealisoituja ainakin Koskenniemelle ja Linkomiehelle. Olisi kannattanut pohtia, miten tämä vaikutti esim. suhteeseen sotaan ja suurmiehiin (caesarismi), idän ja lännen vastakohtaisuudesta puhumattakaan. Toki jokainen löytää historiasta ne ihanteet, jotka sopivat persoonallisuuteen.

Koska Koskenniemi oli niin ihastunut Goetheen, niin olisi kannattanut ottaa vertauskohdaksi Thomas Mann. Hän ei kai ollut mikään erityinen demokratian kannattaja 1918-9, mutta loppujen lopuksi vastusti Hitleriä.

[Emma-Liisa]

Pertti Lassilan kirjoittaa kokoelman Keisarin kankurit nimiesseessä, ettei Koskenniemen ym asennoitumista voi selittää tiedon puutteella, sitä oli saatavilla. (Samaa todistaa Häikiön kirjassakin Hesarin kristallisyöstä kertova sivu.)

Häikiö jatkaa:

"Vaikea on uskoa siihenkään, että edes saksalaismielinen sivistyneistö olisi sisimmässään voinut hyväksyä natsien toimet. Virkamiesluonne, jonka ei ollut vaikea valita, liehakoidako valtaa vai säilyttääkö siihen kriittinen etäisyys, on kuitenkin aina ollut yleinen suomalaisen älymystön ja sivistyneistön keskuudessa. Kun natsien ja Saksan menestys näytti ilmeiseltä, oli monesta muustakin kuin Koskenniemestä itsestään selvää, mille puolelle piti asettua."

Ehkä tämä on liioittelua, mutta ainakin Koskenniemi kannatti asennetta: meidän asiamme ei ole arvostella. Ja ennen kaikkea yhteinen vihollinen (kommunismi) yhdisti. Varsinkin kun Saksassa vakuutettiin, ettei kansallissosialismi ole vientitavaraa. Koskenniemi nimittäin totesi, ettei hän olisi halunnut poikaansa Hitler-Jugendin leirille.

[Emma-Liisa]

Jukka Relander kirjoitti Kiasman johtajakeskusteluun liittyen:

"Modernismin poliittinen väri oli katsojan silmissä. Joillekin se merkitsi vasemmistolaisuutta: totuuden, hyvyyden ja kauneuden irrottamista paitsi toisistaan, myös nationalistisesta kansakunnasta.

Toisille se merkitsi oikeistolaisuutta: puhtaan, elitistisen taiteen tuottamista kaukana kaupallisista intresseistä ja työväenluokan taistelutehtävistä sun muista. Ja 1970-luvun vasemmistolle se oli pikkuporvarillisuutta, pahinta lajia. Voi olla, että tämä olikin ainoa asia, jossa 70-luvun vasemmisto osui oikeaan.

Se, että 1970-luvun kulttuuriväki liittoutui Neuvostoliiton kanssa, ei tarkoita sitä, että 1960-luvun Uuden Suomen kulttuuriosaston taidekäsitys olisi oikea tai hyvä. Sekin heijasteli aikaansa. Ja ajat ovat muuttuneet."

http://www.uusisuomi.fi/nakokulmat/jukk ... eko-kiasma

No, ainakin Uuden Suomen kirjallisuuskriitikkoina oli (ainakin ajoittain) pätevää nuorta väkeä, mm. Pekka Tarkka (jonka Koskenniemi yritti 50-luvulla karkottaa).

Mutta laajemmin katsoen tässä lienee Häikiön dilemma: hän nielee purematta 30-luvun Koskenniemen leimat "kulttuuribolshevikeista" yms.

Toki Koskenniemi arvosteluissaan oli laajakatseisempi kuin em. leimoista luulisi. Siis tajusi monien kirjailijoiden esteettisen arvon.

[Emma-Liisa]

Jukka Kemppinen kirjoittaa Koskenniemestä blogissaan:

http://kemppinen.blogspot.com/2010/03/k ... mment-form

[Emma-Liisa]

Sunnuntain 7.3.2010 Hesarissa Torsten Pettersson kirjoittaa Koskenniemen talvisotaa käsittelevästä runokokoelmasta Latuja lumessa. Pettersson puhuu "hämmästyttävästä sisällissotaan ulottuvasta sovinnollisuudesta".

Käsittääkseni sovinnollisuus ei ollut hämmästyttävää, vaan suorastaan ajan muotiasia. Esim. eduskunnassa käsiteltäessä punaisten invalidien eläkeasiaa kokoomuksen Havas "tarjosi sovinnon kättä yli vuoden 1941 rintamalinjojen ja halusi ymmärtää rivimiehiä. Hän myös näki vankileirisysteemissä aihetta katumukseen ja abteeksipyytämiseen." (Savo-lehden perusteella Sirpa Kähkönen teoksessa Ihminen sodassa).

Kähkönen yhdistää asian Natsi-Saksan käsitteeseen Konfliklosigkeit (konfliktittomuus), jossa yhteisen edun vastakohtana oli puoluepolitiikkaan liitetty oman edun tavoittelu.

Idea, että tuonpuoleisessa ei edes muisteta, oliko maan päällä punainen vai valkoinen, ja siellä ei edes muisteta, mistä taisteltiin, esiintyy jo Sillanpään Hurskaassa kurjuudessa. Koskenniemellä se muistetaan "viime tuomiollakin", vain "eroa" ei ole, jos on ollut urheutta.

[Emma-Liisa]

Uudessa kokoomateoksessa Suomi muuttuvassa maailmassa. Ulkosuhteiden ja kansallisen itseymmärryksen historiaa (toim.Erkka Railo ja Ville Laamanen, Edita 2010, Kleio-sarja) on Ville Laamasen artikkeli Euroopan ideologiset rintamalinjat suomalaisin silmin. Laamanen käsittelee mm. V. A. Koskenniemen ja Olavi Paavolaisen matkakirjoja Natsi-Saksasta pyrkien selittämään ne aikansa taustaa vasten.

Koskenniemenstä Laamanen toteaa: "Vaikka Koskenniemen matkakuavuksista välittyyykin aika ajoin vierauden kokemus, yhtä selvää oli, että 'vanhan Saksan' ystävä ja ihailija yritti tunnollisesti selittää kaiken näkemänsä ja kokemansa parhain päin."

Laamanen näkee, että se mitä kulttuurihenkilöt Saksasta löysivät, johtui suurelta osin heidän ennakko-odotuksistaan:

"Hieman yksinkertaistaen voi todeta, että 1800-luvun fennomaaniseen perinteeseen tukeutuneet suomalaiset kulttuurikonservatiivit yrittivät tunnollisesti sovittaa 1930-luvun mullistuksista tekemänsä havainnot historian pitkään jatkumoon. Kulttuuriliberaalit puolestaan halusivat korostetusti pyrkiä irti menneisyyden välillä raskaasta painolastista ja katsoa eteenpäin. Molempien näkökykyä sumensivat vääristymät, joille oli helppo altistua suuria ja hämmentäviä tapahtumia tulkitessaan: Paavolaisen kaltaiset nuoremmat kulttuuriälymystön edustajat olivat alttiita innostumaan julistuksista luoda uusi ihminen tai uusi uskonto; konservatiivisempi sivistyneistö taas toivoi kansallissosialismista ja myös italialaisesta fasismista ennen muuta 'järjestyksen palauttajia' ja paluuta vanhoihin hyviin aikoihin."

Molempia ihastutti uusi nuoriso, ja Laamanen pitääkin tuota piirrettä yhtenä tärkeänä syynä, miksi totalitarismi on vedonnut intellektuelleihin (myös Gidehen, joka muuten pettyi mnatkallaan NL:oon).

[Anssi Sinnemäki]

Huomaan että Veikko Palvo kirjoitti tällä palstalla:

Volter Kilpi on sanonut Koskenniemeä "kansamme pimeimpien veritekojen lietsojaksi" lapuanliikkeessä, jossa vaikutti myös lapualainen ja IKL:läinen körttilaisrovasti Jussi Sinnemäki. Tuo radikalismi näyttäisi olevan periytyvää ja siirtyminen äärilaidalta toiselle näyttäisi käyvän vaivattomasti. Harva taistolaisstalinisti on Anssi Sinnemäen, Tamara Press -kustantamo, tavoin katunut ja sanoo…

1) Ei käy vaivattomasti, vaan äärimmäisen vaivalloisesti. Paluukaan ei ole yhtä voittokulkua.
2) Isäni Jussi Sinnemäki (1895-1958) innostui aluksi lapuanliikkeestä ja avusti Ajan Suuntaa hartauskirjoituksin, mutta sai kertomansa mukaan "kalossinkuvaa takapuoleen" koska ei hyväksynyt ja arvosteli liikkeen väkivaltaistumista. Hän ei siis suostunut lietsomaan kansamme pimeimpiä veritekoja.
3) Pastori Jussi Sinnemäki oli Helsingin kaupungivaltuutettu 1934-1936 ja varavaltuutettu 1937-1945 (Helsingin kaupungin historia, V:1, 503). Hän edusti Kansallista kokoomuspuoluetta, eli hän ei ollut IKL:läinen körttilaisrovasti vaan kokoomuslainen körttiläispastori. Rovasti hänestä tuli 1946.
4) Isä arvosti Koskenniemen "Nuorta Anssia" ja antoi siitä hyvästä yhdelle kymmenestä lapsestaan nimeksi Anssi.
5) Äitikin arvosti Koskennientä Leinoa enemmän. Kun kerran ihmettelin tätä, hän sanoi vierastaneensa pikkutytöstä lähtien Leinoa, koska tämä aina pyöri humalassa hänen kotirapussaan Liisankadulla. Gustav Suitsin asunto sijaitsi äidin alakerrassa. Aivan näin kaunistelematta ei Aino Thauvón-Suits käsittele asiaa teoksessaan "Tuntemani Eino Leino".
6) Arvosteluni Häikiön Koskenniemi-teoksesta on aivan äsken ilmestynyt: Tieteessä tapahtuu 2/2010, 59-65.
7) Lähetän viestin uudestaan, koska vahingossa vastoin tarkoitustani en esiintynyt omalla nimelläni.