V.A. Koskenniemi

[nylander]

Esim. Suomen kuvalehti ymmärsi vielä Kristalliyön jälkeenkin marraskuussa 1938, että juutalaisten "yliedustuksen" purkaminen tietyissä ammateissa oli vaatinut toimenpiteitä ja paheksui vain "ylilyöntejä".

Muistaakseni Koskenniemi mm. kannatti lämpimästi juutalaisten heittämistä ulos Saksan yliopistoviroista.

Häikiön kirjoittamaa elämäkertaa lukiessa on hyvä pitää "oheislukemistona" esillä esim. prof. Pertti Karkaman artikkelia "Runoilija ideologina. V. A. Koskenniemen poliittiset näkemykset 1930-luvulla", joka sisältyy teokseen Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta (SKS 1999). Karkama kirjoittaa mm.:

Kansallisen yhtenäisyyden idea sai Koskenniemen pohdiskelemaan myös rotukysymystä. Kansallisen yhtenäisyyden asian ajaminen kuuluu hänen mukaansa nimenomaan kansalliselle sivistyneistölle, sille kulttuuriselle luokalle, joka parhaimmillaan edustaa kansan tahtoa. Siksi yliopistojen tehtävä on ratkaisevan tärkeä. Koskenniemi hyväksyy juuri siksi sen, että kansallisosialistinen valtio haluaa säilyttää valvontaoikeuden yliopistoissa. Hänen mukaansa tämä on ollut "välttämätöntä hallituksen omaksuman juutalaispolitiikan takia, jonka mukaisesti yliopistot on, kuten tunnettua, vapautettu seemiläissyntyisistä opettajistaan, jotka ovat eräissä yliopistoissa aikaisemmin miehittäneet jopa 70 % oppituoleista - - ja joiden epäkansallista kulttuuribolshevismia suosivaa vaikutusta kansallisosialismi pitää valtion vastaisena ja vaarallisena". Ulkomailla on Koskenniemen mukaan turhaan itketty näiden "tulevien juutalaisten eläkkeennauttijain" kohtaloa.

Tutkija Jari Hanskilta ilmestyi 2006 hänen väitöstutkimuksestaan popularisoitu kirja Juutalaisviha Suomessa 1918 - 1944. Hän johtui loppupäätelmissään näkemykseen, jonka mukaan selvää juutalaisvastaisuutta esiintyi lähinnä vain "äärioikeistolaisten ja äärikansallismielisten" sirpalefraktioiden toiminnassa ja julkaisuissa. Esim. juuri V. A. Koskenniemeä ei jostain syytä mainita kertaakaan Hanskin kirjassa.

[Emma-Liisa]

Häikiön kirjoittamaa elämäkertaa lukiessa on hyvä pitää "oheislukemistona" esillä esim. prof. Pertti Karkaman artikkelia "Runoilija ideologina. V. A. Koskenniemen poliittiset näkemykset 1930-luvulla", joka sisältyy teokseen Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta (SKS 1999). Karkama kirjoittaa mm.:

Kansallisen yhtenäisyyden idea sai Koskenniemen pohdiskelemaan myös rotukysymystä. Kansallisen yhtenäisyyden asian ajaminen kuuluu hänen mukaansa nimenomaan kansalliselle sivistyneistölle, sille kulttuuriselle luokalle, joka parhaimmillaan edustaa kansan tahtoa. Siksi yliopistojen tehtävä on ratkaisevan tärkeä. Koskenniemi hyväksyy juuri siksi sen, että kansallisosialistinen valtio haluaa säilyttää valvontaoikeuden yliopistoissa. Hänen mukaansa tämä on ollut "välttämätöntä hallituksen omaksuman juutalaispolitiikan takia, jonka mukaisesti yliopistot on, kuten tunnettua, vapautettu seemiläissyntyisistä opettajistaan, jotka ovat eräissä yliopistoissa aikaisemmin miehittäneet jopa 70 % oppituoleista - - ja joiden epäkansallista kulttuuribolshevismia suosivaa vaikutusta kansallisosialismi pitää valtion vastaisena ja vaarallisena". Ulkomailla on Koskenniemen mukaan turhaan itketty näiden "tulevien juutalaisten eläkkeennauttijain" kohtaloa.

Antisemitismiä pitäisi ehkä käsitellä osana tietynlaista nationalismia, joka suuntautuu muitakin "vieraita" vastaan, vaikkei noin radikaalisti.

Matti Klinge on tekee jaon ”hyvän” patriotismin ja ”pahan” nationalismin välillä (Eurooppaa). Se on mielestäni aika epäilyttävä, mutta käy tähän tarkoitukseen. Patriotismi edellyttää Klingen mukaan lojaalisuutta valtiota, isänmaata, kohtaan, nationalismi samastumista kansaan, heimoon, rotuun, joka on pidettävä ”puhtaana”.

Edelleen Klinge muistuttaa (Päiväkirjastani, Eurooppaa), että kansalaisuus voi perustua joko periaatteeseen ius solis kuten Ranskassa ja USA:ssa tai ius sanguinis kuten Saksassa.

On muistettava, että Ranskassakin oli runsaasti antiseminitismiä (Dreufys-juttu ym), mutta noin ylipäänsä käsitys, että "kansa" perustui "vereen", oli kohtalokas.

Suomen kohdalla taas kohtalokasa oli kieleen perustuva nationalismi: Klinge kirjoittaa Humanistin iltapäivässä: ”Yhteiset historialliset kokemukset ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin kieli. Kieli sopii identiteetin keskeiseksi osaksi vain silloin, kun on muutakin yhdistävää ja muista erottavaa: historia, uskonto, laki j.n.e.”

[Emma-Liisa]

Syksyllä ilmestyy Tarmo Kunnaksen kirja Fasismin lumoissa. Älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana (Atena).

http://www.atenakustannus.fi/component/ateena/kirja/586

[Tapio Onnela]

Sarastus-lehdessä Heikki Länsisalo kirjoittaa Koskenniemestä artikkelissaan:
Nuoresta jumalankieltäjästä kolmannen valtakunnan ystäväksi?

Länsisalo tuo esille Koskenniemen mielipiteiden muuttumisen ja sen ettei tämä sodan jälkeenkään katunut mielipiteitään:

Koskenniemi uskoi, että natsit tekisivät lopun Saksan kansallisesta alennustilasta. Hän ryhtyi lehtikirjoituksissaan kommentoimaan natsismia myönteisesti heti Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933. Mitä pidemmälle 1930-lukua kului, sitä uskollisemmin hänen kommenttinsa myötäilivät natsi-Saksan politiikkaa. Kun hän tuolloin arvosteliUudessa Suomessa kansallissosialistisen puolueen virallisen ideologin Alfred Rosenbergin teoksen Der Mythus des 20. Jahrhunderts (”Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti”, 1932), hän kritisoi teoksen antisemitismiä ja sanoi juutalaisten tehneen suuria palveluksia saksalaiselle kulttuurille. Vuonna 1937 hänen asenteensa oli muuttunut. Matkakirjassaan Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta(1937) hän selitti, ettei suomalaisilla ollut oikeutta arvostella Saksan juutalaispolitiikkaa, vaikka se tuntuikin ylilyövältä.

Sodan päätyttyä Koskenniemi ei julkisesti katunut mielipiteitään eikä tuominnut kolmannen valtakunnan sotarikoksia vaan katsoi asioita yksipuolisesti tappion kärsineiden saksalaisten näkökulmasta.

Länsisalo huomauttaa, että ennen sotaa ”vain harvoilla oli realistinen kuva natsien julmuuksista” ja että vasta vuoden 1938 jälkeen natsien politiikka raaistui:

Kun hän vuonna 1936 kirjoitti matkakertomustaan Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta, hän epäilemättä ymmärsi kolmannen valtakunnan olevan autoritaarinen valtio, jossa toisinajattelijoita vangittiin ja juutalaisia kohdeltiin alempana rotuna. Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että hän olisi aavistanut natsien ryhtyvän muutaman vuoden kuluttua järjestelmällisesti tappamaan Euroopan juutalaisväestöä ja orjuuttamaan slaavilaisia kansoja.
Ennen toista maailmansotaa Saksan ulkopuolella vain harvoilla oli realistinen kuva natsien julmuuksista. Kolmannessa valtakunnassa tiedettiin olevan keskitysleirejä, mutta ei ymmärretty, että vangiksi saattoi joutua rodun tai uskonnollisen vakaumuksen takia. Oletettiin, että leireille oli suljettu vain natsien poliittisia vastustajia, kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja, jotka olivat kapinoineet Hitlerin hallintoa vastaan.

Vuosina 1935–38 kansallissosialistien antisemitismi ilmeni rotusyrjintänä, ei raakoina juutalaisvainoina. Natsien valtakauden ensimmäisinä vuosina 1933-34 juutalaisia oli julkisesti pahoinpidelty ja nöyryytetty. Vuonna 1935 Hitler kuitenkin kielsi natsipuolueen jäseniä ahdistelemasta näitä ilman ylhäältä tulevaa käskyä. Saksan juutalaisväestön vapautta kuitenkin rajoittivat samana vuonna säädetyt ns. Nürnbergin lait, jotka riistivät juutalaisilta kansalaisoikeudet sekä kielsivät juutalaisten ja arjalaisten väliset avioliitot ja seksisuhteet. Koska juutalaisiin kohdistuva spontaani väkivalta oli loppunut, näytti siltä, että natsit olisivat Nürnbergin lait säädettyään saavuttaneet rotupolitiikkansa tavoitteet eivätkä enää menisi pidemmälle.

Natsien juutalaispolitiikan ”maltillinen” vaihe loppui vuoden 1938 marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä ”kristalliyönä” (Kristallnacht), jolloin natsien puolisotilaalliset SA-joukot (Sturmabteilungen) tuhosivat pari tuhatta synagogaa sekä ryöstivät juutalaisten kauppoja ja koteja ympäri Saksaa. Yön aikana noin 30 000 juutalaista vangittiin ja siirrettiin myöhemmin keskitysleireille. Kristalliyötä pidetään käännekohtana, jolloin maailma tuli tietoiseksi kansallissosialistien raakuudesta. Monet eurooppalaiset sanomalehdet tuomitsivat juutalaisiin kohdistuvan väkivallan, ja Yhdysvallat kutsui suurlähettiläänsä pois Saksasta.

Koskenniemi kirjoitti Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta -teoksensa vajaat kaksi vuotta ennen kristalliyötä. Tuolloin natsi-Saksa näytti ankarista rotulaeistaan huolimatta juutalaisten kannalta turvallisemmalta maalta kuin esimerkiksi 1800-luvun lopun Venäjä, jossa oli toistuvasti pogromeja eli ortodoksisten pappien tai konservatiivisten poliitikkojen masinoimia väkivaltaisia antisemitistisiä mellakoita. Niinpä Koskenniemen matkakirjan perusteella ei voi päätellä, kuinka runoilija suhtautui juutalaisvastaiseen väkivaltaan tai holokaustiin. Teos todistaa vain sen, että hän hyväksyi natsi-Saksassa vuosina 1935-38 harjoitetun verettömän rotusyrjinnän sekä poliittisen opposition vaientamisen.

Loppupäätelmäksi Länsisalo saa, ettei Koskenniemi vain tiennyt mitä Saksassa todella tapahtui:

Koskenniemi uskoi, että Saksa oli natsien aikana palaamassa Weimarin tasavallan kaaoksesta sellaiseksi vakaaksi kulttuurivaltioksi, jollainen se oli ollut toisen keisarikunnan aikana. Hänen mielestään kolmannen valtakunnan epäoikeudenmukaisuudet olivat armottomuudestaan ja mielivaltaisuudestaan huolimatta siirtymäkauden reaalipolitiikkaa, joka lievenisi ajan mittaan. Hän vakuutti maan henkisen perinnön takaavan sen, että kansallissosialistien politiikka muuttuisi maltillisemmaksi:

On mahdotonta tyhjentävästi selittää, miksi V.A. Koskenniemi esitti kolmannesta valtakunnasta mielipiteitä, jotka tuntuvat nykynäkökulmasta naurettavan sinisilmäisiltä. Todennäköistä on, että hän tiesi ainoastaan natsi-Saksassa tapahtuvista ”lievistä” sortotoimista, poliittisten vastustajien vangitsemisista, verettömästä rotuerottelusta ja joidenkin kirjailijoiden sensuroinnista. Hän näki nämä asiat siirtymäkauden ilmiöinä, jotka todennäköisesti poistuisivat ajan mittaan.

[Jussi Jalonen]

Tuota, minä linkkasin tuon artikkelin tähän ketjuun jokin aika sitten. Tässä on jo useamman viestin ajan itse asiassa keskusteltu mainitusta tekstistä, ja tietysti muustakin.

[nylander]

Tuota, minä linkkasin tuon artikkelin tähän ketjuun jokin aika sitten. Tässä on jo useamman viestin ajan itse asiassa keskusteltu mainitusta tekstistä, ja tietysti muustakin.

Eh bien! Minä kun yritin aluksi lukea tämänpäiväistä postausta Länsisalon artikkelista aina uudestaan ja sadattelin mielessäni kun en tajunnut, mistä uudesta näkökulmasta nyt on kysymys. :)

[Emma-Liisa]

Loppupäätelmäksi Länsisalo saa, ettei Koskenniemi vain tiennyt mitä Saksassa todella tapahtui:

Eiköhän kyse ole pikemmin ajattelusta, että "kommunismi on paha ja Hitler vastustaa sitä, joten hän on hyvä. Aivan samoin kuin vastapuolella ajateltiin "fasismi on oaha, ja NL vastustaa fasismia, joten NL on hyvä".

Mainiossa kokoomateoksessa Ilon ja aatteen vuodet (2. p. 1965), jossa tunnetut henkilöt muistelevat 1910-40-lukuja ("näin sen koin - mitä se oli?!), Jarno Pennanen kirjoitti: ”En ollut tietoinen Stalinin diktatuurin todellisesta luonteesta ja merkityksestä, mutta en katso tämän tietämättömyyden vapauttavan minua ja meitä vastuusta, enempää kuin vastakkaisenkaan Suomen tietämättömyys vapauttaa sitä.”

Vähän aiemmin hän pohtii miksi 30-luvun pieni vasemmistointelligentsia epäonnistui: ”Mutta tottuneena Neuvostoliittoon kohdistuvaan valhekampanjaan emme uskoneet sitäkään, mikä oli totta; Stalinin henkilökohtaisen diktatuurin ja täydellisen oikeusturvattomuuden syntymistä Neuvostoliitossa. - - Emme voineet tajuta pelon ja vaaran aistimusta, joka oli niillä, jotka tuijottivat tähän puoleen Neuvostoliitossa. Sivuutimme omituisina meille itse asiassa tuntemattomana illegaalin SKP:n piirissäkin tapahtuneet henkilövaihdokset ja katoamiset.”

[Tapio Onnela]

Tuota, minä linkkasin tuon artikkelin tähän ketjuun jokin aika sitten. Tässä on jo useamman viestin ajan itse asiassa keskusteltu mainitusta tekstistä, ja tietysti muustakin.

Oho, minun on selvästi iskenyt varhainen dementia (ehkei edes kovin varhainen?) Kiinnostaisi muuten kyllä avata keskustelu myös siitä Italian fasismista samaisesta julkaisusta.

[Emma-Liisa]

Matti Kurjensaari kirjoittaa teoksessaan Taistelu huomispäivästä. Isänmaan opissa 1917-1948 (1948, 2. p. 1967) suhtautumisesta Saksaan 30-luvulla näin:

"Maata kohtaan tunnettiin mielenkiintoa, sitä arvosteltiin, sitä pelättiin, ihailtiin, vihattiin ja halveksittiin; Hitleristä ja Göringistä kerrottiin lukemattomia kaskuja ja vitsejä; sen luonteesta ja tarkoitusperistä oltiin eri mieltä; Hitlerin otteita ihailtiin ja katkerasti moitittiin. Tuntui kuin keskellä Eurooppaa olisi ruvennut riehumaan kesytön luonnonvoima, joka tuntemattomaan päämääärään pyrkiessään raivasi kaikki esteet tieltään. Mielipiteet lensivät huolettomasti ja kevyesti kuin tennispallot; mutta aina tuli keskustelussa kohta, jolloin yhtäkkiä vakavoiduttiin, lakttiin puhumasta pilkallisesti pyhistä asioista ja joku seueurasta totesi, että Saksa pelasti sentään Euroopan bolshevismiltä. Ja kaikki panivat kätensä ristiin ja vastahakoisimmatkin nyökyttelivät hartaasti päätään. Ja siihen keskustelu päätttyi.
Lukemattomat ovat ne voitot, jotka Hitler näin niitti suomalaisten kahvipöytien äärellä."

[nylander]

Katri Vala kirjoitti Tulenkantajissa vuonna julkaistussa 1933 pakinassaan "Pieni sinimusta runoilijaprofessori" mm. seuraavasti (sit. Karkama 1999):

Hän heittäytyy suinpäin ihailemaan "kansallista" Saksaa, sen puhdasta, uljasta nuorisoa, ihanaa "vallankumousta". Kirjallisuudenprofessori ei näe mitään virhettä ideologiassa, joka on aiheuttanut maan suurten kirjailijain kirjojen polton ja heidän karkoituksensa ja nostanut sijaan koko kirjallisen tuomaskuonan kansallisen Saksan "henkiseksi voimaksi". Sotakiihkoinen, fraaseja nielevä, kulttuuriarvoja tuhoova, inhoittavia rääkkäyksiä toimeenpaneva, vankileirejä pystyttävä uusi Saksa ei nosta "humanistia" ainoaankaan vastalauseeseen. Häpeä! Siinä istuu "kansallisen ylpeytemme, Turun suomalaisen yliopiston" professorintuolilla mies, jonka ideologia ei ole kuudesluokkalaisen ideologiaa korkeammalla.

Tietenkin on otettava huomioon, että kyse on Koskenniemen kiivaan poliittisen vastustajan tekstistä. Siitä huolimatta sitaatista on pääteltävissä, että - toisin kuin on väitetty - natsien menettelytavoista tiedettiin Suomessa yhtä ja toista jo Hitlerin ensimmäisenä vallassaolovuonna. Valan maininta "inho(i)ttavista rääkkäyksistä" viitannee Berliinin valtiopäivätalon palon jälkeiseen pidätysaaltoon, josta esim. Michael Burleigh toteaa: "Valtaosa näinä viikkoina pidätetyistä miehistä oli kommunisteja ja heitä kohdeltiin kuvottavan raa´alla tavalla", mikä Koskenniemen katsannossa, ottaen huomioon pidätettyjen ideologian, lienee ollut pelkästään myönteinen asia.

[Emma-Liisa]

Tietenkin on otettava huomioon, että kyse on Koskenniemen kiivaan poliittisen vastustajan tekstistä. Siitä huolimatta sitaatista on pääteltävissä, että - toisin kuin on väitetty - natsien menettelytavoista tiedettiin Suomessa yhtä ja toista jo Hitlerin ensimmäisenä vallassaolovuonna.

Kuten jo taisin sanoa, en usko että kyse oli tiedon puutteesta vaan arvoista.

Psykiatrian professori Karl Bonhoeffer, joka kaksi poikaa ja kaksi vävyä natsit murhasivat huhtikuussa 1945, edusti kulttuuriporvaristoa. Yksi KB:n motiiveista oli Hitlerin sähkösanoma 1932 SA-miehille, jotka oli tuomittu kuolemaan, kun olivat piesseet erään kommunistin kuoliaaksi

"Meine Kameraden! Angesichts dieses ungeheuerlichen Bluturteils fühle ich mich Euch in unbegrenzter Treue verbunden. Eure Freiheit ist von diesem Augenblick an eine Frage unserer Ehre. Der Kampf gegen eine Regierung, unter der dies möglich war, unsere Pflicht! [3] Rosenberg führte im Völkischen Beobachter vom 26. August zu der Tat und dem nationalsozialistischen Rechtsverständnis aus: Deshalb setzt der Nationalsozialismus auch w e l t a n s c h a u l i c h ein. Für ihn ist nicht Seele gleich Seele, nicht Mensch gleich Mensch; für ihn gibt es kein ,Recht an sich', sondern sein Ziel ist der starke d e u t s c h e Mensch, sein Bekenntnis ist der Schutz dieses Deutschen, und alles Recht und Gesellschaftsleben, Politik und Wirtschaft, hat sich nach d i e s e r Zwecksetzung einzustellen . . . die Aufhebung des Bluturteils die u n u m g ä n g l i c h e Voraussetzung zur Wiederherstellung einer volksschützenden Neuordnung der sozialen Werte." Am 8. September 1932 in München vertrat Hitler in einer Rede die Ansicht, im nationalsozialistischen Reich würden niemals fünf deutsche Männer wegen eines Polen verurteilt werden."
http://de.wikipedia.org/wiki/Mord_von_Potempa

Toinen tärkeä asia, joka kylläkin liittyy arvoihin, on kyky arvioida, mihin jokin henkilö ja liike on menossa.

Äskettäin TV:ssä nähtiin uusintana elokuva Churchilistä. Kesän 1945 vaaleissa tämä puhui radiossa, että labourin voitto johtaa Gestapon valtaan. Vaimokin yritti valistaa, että tämä oli täyttä pötyä. Ja kyseessä olivat äskeiset hallitustoverit!

[Emma-Liisa]

Eilen näin Espoon Cinessä Jan Troellin elokuvan Last sentence (Dom över död man), joka kertoo Hitlerin vastaisia artikkeleita kirjoittaneesta päätoimittaja Torgny Segerstedtistä.

http://www.espoocine.fi/2013/fi/#ohjelm ... t-sentence

Toisin kuin linkissä olevasta selostuksesta voisi päätellä, Troellin kuvaus ei ollut yksipuolisen ihaileva, tai ainakin Kekkosen ajan Suomessa kasvaneena ymmärsin hyvin Hanssonia joka halusi pitää Ruotsin poissa sodasta.

Sitä paitsi Segerstedt aiheutti yksityiselämässään sekä vaimolleen että juutalaiselle rakastajattarelleen, hän oli ilmeisesti kyvytön rakastamaan muita kuin koiriaan. Tämä rinnastettiinkin Hitlerin kiintymykseen susikoiraansa.

Mentiinpä niinkin pitkälle, että että eräässä kohtauksessa vihjattiin, että "pimeys" oli entisen teologin Segerstedtin sisällä. Kai oli helpompi taistella sitä vastaaan ulkomaailmassa.

Harvinaista kyllä, kuvaus oli mustavalkoinen ja ihmisten (myös naisten) iän annettiin näkyä.

Näytöksiä on vielä jäljellä, kuten linkistä näkyy.

Fasismista antifasismista kiinnostuneita kiinnostanee myös Hannah Arendt (jota en ole vielä nähnyt).

http://www.espoocine.fi/2013/fi/#ohjelm ... t-sentence

[Emma-Liisa]

Katri Vala

Eräässä pakinassaan Vala ironisoi AKS:läisten myötätuntoa inkeriläisiä kohtaan (en nyt muista, uskoiko Vala tietoja vai ei).

Inkeri-esimerkkki näyttää asian monimutkaisuuden:
- inkeriläisten kohtalo Stalinin aikana oli todella traaginen, joten myötätunto sinänsä oli ihan paikallaan
- AKS:läisten organisoima mielenosoitus NL:n suurlähetystön luona ei kuitenkaan välttämättä auttanut vaan pahensi inkeriläisten asemaa
- kyseessä oli se klassinen tilanne, että kun "sinä et tunne myötätuntoa minun uhrejani kohtaan, niin minäkään en tunne myötätuntoa sinun uhrejasi kohtaan"

[nylander]

Katri Vala

Eräässä pakinassaan Vala ironisoi AKS:läisten myötätuntoa inkeriläisiä kohtaan (en nyt muista, uskoiko Vala tietoja vai ei).

En ottanut mitään kantaa Katri Valaan enkä siihen, oliko hänen humaanisuutensa aitoa. Se olisi oman keskustelunsa aihe. Totesin vain:

Tietenkin on otettava huomioon, että kyse on Koskenniemen kiivaan poliittisen vastustajan tekstistä.

Sen sijaan otin kantaa tähän väitteeseen:

Loppupäätelmäksi Länsisalo saa, ettei Koskenniemi vain tiennyt mitä Saksassa todella tapahtui

Koska Valan tekstistä siis kiistatta käy ilmi, että jo ensimmäisenä suurena Hitler-keväänä 1933 Suomeen oli kantautunut tietoja leirien perustamisesta ja poliittisten vastustajien, ensi vaiheessa vasemmistolaisten, raaoista kiduttamisista, sitaatissa mainittu "loppupäätelmä" ei voi pitää paikkaansa.

Koskenniemi lienee ollut puheena olevan suuntauksen näkyvin keulahahmo aikakauden ns. suomalaisessa sivistyneistössä, mutta ajan henki tempaisi mukaan
sellaisiakin, jotka sodan jälkeen vetivät ylleen pessimistis-surumielisen, ihmisen osaa ymmärtävän humanistin kaavun. Dos. Kai Häggman kirjoittaa suomalaisen kustannustoiminnan historiassaan mm.:

Mika Waltari availi 1920-luvulla ovia ja ikkunoita Eurooppaan, mutta oli jo 1930-luvun alkuvuosina tullut toisiin ajatuksiin. Waltarin mukaan ulkomaisen kirjallisuuden boikotointiin oli kolme hyvää syytä. Se oli joko epäsiveellistä, myrkyllistä tai yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää. Waltari niputti ällistyttävän kevytmielisesti mm. Aldous Huxleyn, John Dos Passosin, Sinclair Lewisin ja André Giden myrkysekoittajiksi, bolsevikeiksi ja freudilaisiksi, joiden suomentamatta jättäminen oli pelkästään siunauksellista. Waltarin ajama kansallinen linja hylkäsi kaikenlaisen pehmoilun ja psykologisoinnin: "Meillä on harrastettu kovin paljon syvästi inhimillistä,myötätuntoa herättävää, kaunista, herkkää, liikuttavaa ja puhdasta. Olisi jo aika teräksen kalskahtaa"

Waltarin miehekäs teksti on sekin peräisin vuodelta 1933. Tämä kaipuu "teräksen kalskahtamiseen" tuo mieleen vuosisadan alkukymmenten organistiset yhteiskuntakäsitykset: "Paha" oli leikattava yhteiskuntaruumiista irti "kokonaisuuden onnen" nimissä, vaikka vähän tekisi kipeääkin. Koskenniemihän oli tuota "vivisektiota" harjoittanut innokkaasti jo kesällä 1918 ns. kapinatuomioistuimen jäsenenä Suomenlinnassa.

PS: Joskus taannoin, keskusteltaessa tällä palstalla Waltarin poliittisista näkemyksistä, mainitsin muistikuvan perusteella Waltaria nimitetyn "poliittiseksi tuuliviiriksi". Väite tyrmättiin. Häggman kuitenkin kirjoittaa: "Waltari oli joidenkin aikalaisten mukaan kuin tuuliviiri, joka aisti aina ensimmäisenä mistä suunnasta kulloinkin puhalsi."

[Emma-Liisa]

Katri Vala

Eräässä pakinassaan Vala ironisoi AKS:läisten myötätuntoa inkeriläisiä kohtaan (en nyt muista, uskoiko Vala tietoja vai ei).

En ottanut mitään kantaa Katri Valaan enkä siihen, oliko hänen humaanisuutensa aitoa. Se olisi oman keskustelunsa aihe.

En lainkaan epäile, ettei Valan humaanisuus olisi ollut aitoa. On inhimllistä, että kaikkiin kohteisiin ei riitä myötätuntoa - varsinkaan niihin, joista vastapuoli pauhaa ja käyttää keppihevosena ajaakseen omia poliittisia päämääriään.

Otin Valan viileän suhtautumiseen Inkerin tapahtumiin esiin siksi, että mielestäni hän ja Koskenniemi joutuivat samanlaisten ongelmien eteen, vaikkakin eri puolilta: ihminen pitää jotakin asiaa pahana (Vala fasismia ja Koskenniemi kommunismia), joten hän tekee helposti johtopäätöksen että se joka vastustaa ko. asiaa on hyvä ja kun siitä sitten kuulee jotain pahaa, ei usko tietoihin, varsinkin jos tieto tulee "vastapuolelta", tai pitää "pahaa" ainakin "pienempänä pahana", siirtymäkauden ilmiönä tms.