Onko mielestäsi siis aivan samantekevää, 1) olivatko syytetyt syyllisiä vai ei 2) olivatko todisteet oikeita vai ei 3) hankittiinko tunnustukset kiduttamalla vai ei? 4) olivatko tuomiot ennalta määrättyjä vai ei 5) oliko kuolemantuomio ainoa mahdollisuus vai annettiinko myös lievempiä tuomioita 6) vapautettiinko osa syytetyistä todisteiden puutteissa vai ei?Heikki Jansson kirjoitti:Käsitän itse - hätäisesti tähän hätään kyhäämäni määritelmän mukaisesti - ”näytösoikeudenkäynnin” menettelyksi, jossa 1) jokin (niin vaikutusvaltainen, että tämä kykenee siihen) toimija 2) verhoaa jotakuta (oikeudenkäynnissä syytettyä) vastaan kohdistamansa 3) poliittis- tai vast. luonteiset repressiot 4) tuomioistuinkäsittelyn muotoon ja pyrkii näin 5) harhaan johtamalla yleisöään saamaan toimilleen / politiikalleen yleisön (tai sen osan) hyväksynnän viimeksi mainitun olettaessa (harhaan johtamisen onnistuessa), että kysymys on ”todellisesta” oikeudenkäynnistä, jossa yksittäistapauksessa jaetaan oikeutta eikä suinkaan politiikasta, niin kuin on. Kysymys on siis harhauttamisesta, petoksesta. Petetty on yleisö. Väline pettämiseen on oikeudenkäynniksi verhottu menettely (joka on tosiasiassa teatteria) ja tavoite on (usein valtapoliittinen) hyöty.jsn kirjoitti:Termi näytösoikeudenkäynti liittyy nimenomaan 1900-luvun totalitaaristen diktatuurivaltioiden sisäpolitiikkaan. Neuvostoliiton ohella näytösoikeudenkäyntejä harrastettiin Maon Kiinassa. Sen käyttö aiempien vuosisatojen osalta on hieman anakronistisista, vaikka sitä voi tietysti lainausmerkeissä käyttää.
Vai miksi nämä piirteet puuttuvat määritelmästäsi?
Mitä Nürnbergin oikeudenkäyntiin tulee, niin varmasti suurin osa yleisöä ymmärsi, että oikeudenkäynnissä oli puutteita, joten heitä ei suinkaan johdettu harhaan.
Ja eiköhän myöhempi tutkimus ole kohtuullisesti vahvistanut ko. tuomiot. pikemmin eräät (kuten Speer) onnistuivat puolustuksellaan samaan alemmat tuomiot kuin heille olisi myöhempien tietojen perusteella kuulunut (mihin heillä tietenkin oli oikeus).
Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli sikäli erilainen, että se taisi mentaalisesti kääntyä syytettyjen eduksi. Vieläkin tapaa ihmisiä, joiden mielestä Rytin puolustuspuhe oli "totuus", vaikka syytetyillä nimenomaan ei ole velvollisuutta puhua totta kuten todistajilla. Toisaalta on niitäkin, jotka vetoavat Pariisin rauhansopimukseen tai sotasyyllisyysoikeuden päätökseen "totuutena".