Olen ollut hiukan ymmälläni kun täällä on puhuttu "talvi- ja jatkosotien sankarivainajista". Lähinnä olen miettinyt sitä, ovatko yhtäältä sanat ”kaatunut talvisodan aikana” ja toisaalta ”talvisodan sankarivainaja” merkitykseltään ekvivalentteja? Entä ovatko yhtäältä sanat ”kaatunut jatkosodan aikana” ja toisaalta "jatkosodan sankarivainaja” merkitykseltään myös ekvivalentteja?
Kysyn lähinnä sitä, viitataanko kyseisillä ilmaisuilla tarkalleen samaan luokkaan henkilöitä, luokkaan ”sodissamme kaatuneet” (luokka, johon kuuluu arviolta n. 100.000 suomalaista viime sodissa kaatunutta)?
Kysymyksessä ei liene se, missä sodan olosuhteissa tai miten kyseinen henkilö on kaatunut? Kyseisen henkilön ”sankaruus” lienee ansaittu pelkästään "kaatumalla" rintamalla tai sen läheisyydessä tai siellä saamiinsa vammoihin? Mitään sen kummempaa ”sankaruutta” ei kaiketi vaadita, pelkkä kuoleminen noissa olosuhteissa on riittävää? Vai vaaditaanko?
Yleisessä kielenkäytössä ”sankariksi” sanotaan, ei suinkaan sitä, joka tekee velvollisuutensa pelkäämättä (sitä sanotaan tyhmänrohkeudeksi) vaan sitä joka tekee velvollisuutensa pelostaan huolimatta. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntemattomassa on kuvaus eräästä sankariteosta, Hietasen suorittamasta neuvostoliittolaisen tankin räjäyttämisestä. Tilanteessa Hietanen teki velvollisuutensa omasta (valtavasta) pelostaan huolimatta (jonka muutkin jakoivat lamaantuen siitä). Tämä ilmeni myös Hietasen suorittamassa ja jälkikäteen itsekin nauramassa lapsellisessa kasapanoksen naamiointiyrityksessä. Tämä teki sen, mitä piti tehdä niissä olosuhteissa ja Hietasen velvollisuus oli ennen kaikkea velvollisuus tovereitaan kohtaan (ryhmäänsä kohtaan), eikä velvollisuus Suomen valtiota ja / tai sen edustajaa, ylipäällikköä kohtaan.
Jostain syystä on meidän sanastoomme pesiytynyt, mikäli olen ymmärtänyt käsitteen ”sotiemme sankarivainajat” oikein, ilmeinen historianväärennös jossa peräti kokonainen sana, sana ”sankari” on saanut yleisestä kielenkäytöstä poikkeavan merkityksen. Olenko oikeassa? Väärentääkö henkilö, joka käyttää sanaa ”sotasankari” ylläselostetussa merkityksessä, joko tietämättään tai tietoisesti, historiaa? Vai onko kyse pelkästä sanahelinästä, käsittävätkö kaikki, ettei kaatunut sotasankari tehnyt mitään sen ihmeempää, hänellä vain kävi huonompi onni kuin naapurilleen? Naapurinsa oli sitten parempionninen, kun ei päässyt sankariksi vaan jäi henkiin.
Minulla on se kyyninen käsitys, että ”sotasankari” on samanlainen ilmaisu kuin nykyisin käytetty ”kotimaisen tuotteen ostaja”. Henkilö, joka ostaa kotimaista tuotetta ollessaan Suomesta ostaa Suomessa valmistettua makkaraa, ollessaan taas Ruotsista Ruotsissa valmistettua, Saksasta Saksassa ja Venäjältä Venäjällä valmistettua makkaraa. Kaikki ostavat kotimaista - omalta kannaltaan. Komparatiivisia kansantaloudellisia etuja ei tietysti huomioida. Se olisi ihan liian vaikeaa, onhan kysymyksessä mainos (eli poliittisen propagandan eräs laji).
Jokin venäläinen jatkosodan aikaisen (Neuvostoliiton) Suomen rintaman ”sankarivainaja”, on ilmeisesti ”sankarivainaja” omassa massaan siksi että tämä joutui suomalaisten surmaamaksi puolustaessaan maataan suomalaisten yhdessä natsi-Saksan kanssa suorittamaa hyökkäystä vastaan? Ehkäpä kuvitteellisen venäläisen sankarivainajan surmannut pääsi sitten itse "sankarivainajaksi", tosin suomalaisten sankarivainajaksi, myöhemmin jatkosodan aikana.
Olenko siis käsittänyt oikein, että ilmaisut ”sotien sankarivainajat” ja ”sodissa kaatuneet” ovat ekvivalentteja ja viittaavat täsmälleen samaan luokkaan henkilöitä (jolloin sanat osoittavat tämän luokan rajat)? Ilmeisesti näin on ainakin sotavoimiemme puolesta, mahdollisesti laajemminkin, suomalaisten virallisessa poliittissävyisessä propagandassa katsottu?
Semmottii...
-
Heikki Jansson
- Viestit: 662
- Liittynyt: 14.04.06 12:55
- Paikkakunta: Kirkkonummi
-
Jarmo Nieminen
- Viestit: 72
- Liittynyt: 01.04.11 22:34
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
"Sotilaan kuoleman kutsuminen sankarikuolemaksi on jo yksinään vastaus tutkimuksen keskeiseen kysymykseen: miten sotilaan kuolemaan suhtauduttiin toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa? Sankaruus ymmärretään tässä yhteydessä ennen kaikkea uhrautumiseksi toisten puolesta, mutta myös rohkeudeksi ja itsensä altiiksi asettamiseksi vaikeissa ja vaarallisissa tilanteissa."
Kemppainen, Ilona 2006. Isänmaan uhrit. Sankarikuolema toisen maailmansodan aikana. Bibliotheca Historica 102. SKS, Helsinki.
Kemppainen, Ilona 2006. Isänmaan uhrit. Sankarikuolema toisen maailmansodan aikana. Bibliotheca Historica 102. SKS, Helsinki.
-
Eki
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
"Sankarivainaja" on aatteellinen ilmaisu, kuten esimerkiksi "isänmaa." Yleistäen kaikki sodassa kuolleet sotilaat ovat sankarivainajia. Lisäksi sankarivainajien rinnalla mainitaan mm kotirintaman uhrit. Historiantutkimuksessa pitäisi ilmeisesti käyttää ilmaisua "sodissa menehtyneet."
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
En tiedä onko olemassa paljonkin sellaista historiantutkimusta, joka käyttää sankarivainajan käsitettä sen enempiä selittelemättä. Tuskin ainakaan ongelmaksi asti. Kyseinen termi kuuluu enemmän poliittisiin juhlapuheisiin, kuten "isänmaa" tai "vapautemme hinta", "veriuhri" tms. Jos Janssonin tarkoitus on kritisoida näitä, niin tätähän on esitetty jo vuosikymmeniä. Kyse ei ole kovin suuresta paljastuksesta. "Sankarihaudasta" on tosin muotoutunut jo maantieteellinen käsite, jolla viitataan tiettyyn osaan hautausmaasta, usein vailla poliittisia konnotaatioita.Eki kirjoitti:"Sankarivainaja" on aatteellinen ilmaisu, kuten esimerkiksi "isänmaa." Yleistäen kaikki sodassa kuolleet sotilaat ovat sankarivainajia. Lisäksi sankarivainajien rinnalla mainitaan mm kotirintaman uhrit. Historiantutkimuksessa pitäisi ilmeisesti käyttää ilmaisua "sodissa menehtyneet."
-
Jussi Jalonen
- Viestit: 902
- Liittynyt: 29.05.07 11:18
- Paikkakunta: Pyynikki
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
Ville Kivimäki & Tuomas Tepora: "Meaningless Death or Regenerating Sacrifice? Violence and Social Cohesion in Wartime Finland", teoksessa Finland in World War II, sivut 233-275.
"An exceptional practice of the Finnish military during World War II was, whenever possible, to bring home all the fallen soldiers. They were consequently buried in the so-called "Hero's Cemeteries" in the churchyards of their own localities. In 1939-1945, this evacuation and burial of the fallen developed into a culturally and emotionally focal ritual, which built a strong bridge between the front and the homefront, and which placed the sacrificial death of a soldier at the heart of each locality, both materially and symbolically. A crucial challenge for the wartime society was to be able to give these violent deaths an acceptable and, even more, a regenerative meaning." (233).
Käytäntöä ja nimitystä oli sovellettu jo vuoden 1918 sisällissodan aikana hallituksen joukoissa - se siis mainitaan tuossa samassa kappaleessa, vaikka olenkin jättänyt sen virkkeen pois. Täysin tuntematonta sankaritematiikkaan vetoaminen ei ollut myöskään sosialidemokraattien muistaessa sisällissodan vuosia kansalaissovinnon merkeissä.
"To indicate the reinterpretation described above we would like to point at a pair of revealing commemorative speeches in the spring of 1939, half a year before the Winter War broke out. Hyvinkää in Southern Finland had experienced some heavy reprisal violence after the parish had been conquered by the Whites at the end of the Civil War. Twenty-one years later, the remains of the 200 executed Reds were exhumed from their mass graves and reburied in the churchyard. The local social democratic workers' association organized a commemoration. As may have been expected, this action aroused some bad blood among the proponents of the White interpretation of the year 1918. No matter what, the message of the speech given besides the new graves was surprising. The orator announced that these heroes were not just surrogate victims of the working class and its goals, but also the surrogate victims of the society's forthcoming reconciliation. This, according to the speaker, gave the memory of Red victims a new raison d'être: their violent death could be given a fruitful meaning. In other words, their death could be seen as meaningful to the whole nation." (240)
(Vahvennukset omani; olettaisin, että käännös pitää myös työväenyhdistyksen edustajan puheeseen viitattaessa ollut kirjaimellinen, ja tuolloinkin on puhuttu "sankareista".)
"Sankari" ja "uhri" näyttäisivät sodasta puhuttaessa Suomessa olevan paljolti toisiaan vastaavia käsitteitä. Kuten tässä ketjussa on jo mainittu, Ilona Kemppainenhan laati tästä aiheesta kokonaisen väitöskirjan.
Best,
J. J.
"An exceptional practice of the Finnish military during World War II was, whenever possible, to bring home all the fallen soldiers. They were consequently buried in the so-called "Hero's Cemeteries" in the churchyards of their own localities. In 1939-1945, this evacuation and burial of the fallen developed into a culturally and emotionally focal ritual, which built a strong bridge between the front and the homefront, and which placed the sacrificial death of a soldier at the heart of each locality, both materially and symbolically. A crucial challenge for the wartime society was to be able to give these violent deaths an acceptable and, even more, a regenerative meaning." (233).
Käytäntöä ja nimitystä oli sovellettu jo vuoden 1918 sisällissodan aikana hallituksen joukoissa - se siis mainitaan tuossa samassa kappaleessa, vaikka olenkin jättänyt sen virkkeen pois. Täysin tuntematonta sankaritematiikkaan vetoaminen ei ollut myöskään sosialidemokraattien muistaessa sisällissodan vuosia kansalaissovinnon merkeissä.
"To indicate the reinterpretation described above we would like to point at a pair of revealing commemorative speeches in the spring of 1939, half a year before the Winter War broke out. Hyvinkää in Southern Finland had experienced some heavy reprisal violence after the parish had been conquered by the Whites at the end of the Civil War. Twenty-one years later, the remains of the 200 executed Reds were exhumed from their mass graves and reburied in the churchyard. The local social democratic workers' association organized a commemoration. As may have been expected, this action aroused some bad blood among the proponents of the White interpretation of the year 1918. No matter what, the message of the speech given besides the new graves was surprising. The orator announced that these heroes were not just surrogate victims of the working class and its goals, but also the surrogate victims of the society's forthcoming reconciliation. This, according to the speaker, gave the memory of Red victims a new raison d'être: their violent death could be given a fruitful meaning. In other words, their death could be seen as meaningful to the whole nation." (240)
(Vahvennukset omani; olettaisin, että käännös pitää myös työväenyhdistyksen edustajan puheeseen viitattaessa ollut kirjaimellinen, ja tuolloinkin on puhuttu "sankareista".)
"Sankari" ja "uhri" näyttäisivät sodasta puhuttaessa Suomessa olevan paljolti toisiaan vastaavia käsitteitä. Kuten tässä ketjussa on jo mainittu, Ilona Kemppainenhan laati tästä aiheesta kokonaisen väitöskirjan.
Best,
J. J.
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
Tämä ilmaisu "sankarivainaja" käytettiin väärin jo ensimmäisten sankarihautajaisten yhteydessä. Helsingissä ensimmäiset 5 haudattiin 13.12.1939 ja yksi niistä oli kuollut muista syistä ennen talvisodan alkua. Muuallakin haudattiin "sankarivainajina" monta päivää ennen sodan alkamista kuolleita miehiä.
Päämajan komento-osaston päällikkö, eversti Schauman otti muutaman kerran kantaa siihen kuka on sankarivainaja. Tammikuun 19 vuonna 1940, kun oli ilmennyt paljon ampumistapauksia ja muita onnettomuuksia, hän antoi käskyn joka merkitsi, että "sodan aikana sotilas kuolee vain kaatumalla". Oikeiden tietojen kertominen aiheuttaisi hämmennystä ja masennusta.
Eli talvisodan sankarivainajia olivat:
- ne jotka tulivat vainajina kotiin sen jälkeen kuin sota oli alkanut.
- sodan aikana kuolleet sotilaat ( ja jotkut siviilit, jotka kuolivat pommituksissa jne )
- ne, jotka kuolivat sodan jälkeen fyysisten vammojen ja rasituksen johdosta.
( korjatkaa jos tässä on puutteita! )
22.6.1940, kevään suurten sankarihautajaisten jälkeen, eversti Schauman lähetti tuomiokapituleille, suojeluskuntapiireille jne uuden käskyn "Koska on ilmennyt epätietoisuutta....kuka on sankarivainaja...." jossa Schauman rajasi tämän käsitteen "sankarivainaja" uudella tavalla "vain rauhanteon jälkeen kuolleet, joiden kuolema johtui sodan aiheuttamista haavoista, vammoista ja sairauksista.
Eli Schauman rajasi pois sellaiset tapaukset, jotka johtuivat henkisistä oireista. Näitä itsemurhia tapahtui sekä ennen, että jälkeen sodan. Helsingissä yksi sotamies masentui siitä kun hänelle annettiin tuntolevy ja ampui itsensä - ei sankarivainaja. Heti talvisodan jälkeen tapahtui useita itsemurhia. Olen kuullut, että yhteen olisi ollut syynä talvisodan viimeisten tuntien tapahtumat. Joukkueenjohtajana toiminut mies ei antanut ryhmälle lupaa vetäytyä rikkiammutusta korsusta ja juuri ennen kuin tuli lakkasi tuli korsuun täysosuma. Viikko sodan jälkeen joukkueen johtaja ampui itsensä - ei sankarivainaja.
Sen sijaan joku jäähdytysnestettä juonut mies joka kuoli sodan aikana oli sankarivainaja.
Laitman
Päämajan komento-osaston päällikkö, eversti Schauman otti muutaman kerran kantaa siihen kuka on sankarivainaja. Tammikuun 19 vuonna 1940, kun oli ilmennyt paljon ampumistapauksia ja muita onnettomuuksia, hän antoi käskyn joka merkitsi, että "sodan aikana sotilas kuolee vain kaatumalla". Oikeiden tietojen kertominen aiheuttaisi hämmennystä ja masennusta.
Eli talvisodan sankarivainajia olivat:
- ne jotka tulivat vainajina kotiin sen jälkeen kuin sota oli alkanut.
- sodan aikana kuolleet sotilaat ( ja jotkut siviilit, jotka kuolivat pommituksissa jne )
- ne, jotka kuolivat sodan jälkeen fyysisten vammojen ja rasituksen johdosta.
( korjatkaa jos tässä on puutteita! )
22.6.1940, kevään suurten sankarihautajaisten jälkeen, eversti Schauman lähetti tuomiokapituleille, suojeluskuntapiireille jne uuden käskyn "Koska on ilmennyt epätietoisuutta....kuka on sankarivainaja...." jossa Schauman rajasi tämän käsitteen "sankarivainaja" uudella tavalla "vain rauhanteon jälkeen kuolleet, joiden kuolema johtui sodan aiheuttamista haavoista, vammoista ja sairauksista.
Eli Schauman rajasi pois sellaiset tapaukset, jotka johtuivat henkisistä oireista. Näitä itsemurhia tapahtui sekä ennen, että jälkeen sodan. Helsingissä yksi sotamies masentui siitä kun hänelle annettiin tuntolevy ja ampui itsensä - ei sankarivainaja. Heti talvisodan jälkeen tapahtui useita itsemurhia. Olen kuullut, että yhteen olisi ollut syynä talvisodan viimeisten tuntien tapahtumat. Joukkueenjohtajana toiminut mies ei antanut ryhmälle lupaa vetäytyä rikkiammutusta korsusta ja juuri ennen kuin tuli lakkasi tuli korsuun täysosuma. Viikko sodan jälkeen joukkueen johtaja ampui itsensä - ei sankarivainaja.
Sen sijaan joku jäähdytysnestettä juonut mies joka kuoli sodan aikana oli sankarivainaja.
Laitman
-
Eki
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
Ihan hyviä havaintoja edellä! Kaikki määrittelyt ja rajaukset ovat tällaisessa asiassa puuttellisia. Itse sota vei sotilaita monin eri tavoin; ei läheskään aina kovin sankarillisesti. Pitkän sodan aikana oli tapauksia, joissa sotilas oli ensin osoittanut aitoa sankaruutta, mutta sodan lopulla hänestä oli tullut karkuri. Lisäksi sota vaati runsaasti uhreja rauhan tultuakin, yhtenä suurena syynä masennus ja traumat.laitman kirjoitti: ...
Päämajan komento-osaston päällikkö, eversti Schauman otti muutaman kerran kantaa siihen kuka on sankarivainaja. Tammikuun 19 vuonna 1940, kun oli ilmennyt paljon ampumistapauksia ja muita onnettomuuksia, hän antoi käskyn joka merkitsi, että "sodan aikana sotilas kuolee vain kaatumalla". Oikeiden tietojen kertominen aiheuttaisi hämmennystä ja masennusta.
...
Laitman
Sankarivainajia on kuitenkin haluttu aidosti kunnioittaa. Tämä kunnian osoittaminen on ollut samalla kansakunnan yhteistä surutyötä.
-
Heikki Jansson
- Viestit: 662
- Liittynyt: 14.04.06 12:55
- Paikkakunta: Kirkkonummi
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
Aivan niin.Eki kirjoitti:"Sankarivainaja" on aatteellinen ilmaisu, kuten esimerkiksi "isänmaa." Yleistäen kaikki sodassa kuolleet sotilaat ovat sankarivainajia. Lisäksi sankarivainajien rinnalla mainitaan mm kotirintaman uhrit. Historiantutkimuksessa pitäisi ilmeisesti käyttää ilmaisua "sodissa menehtyneet."
Kun kirjoitin en ollut täysin varma vaan pelkästään oletin, että (lähes) kaikista sodissa kaatuneista käytetään nimitystä ”sankarivainaja”. Mielummin kuitenkin kerron olettavani kuin väitän tietäväni jotain vaikken tiedä. Muut tehkööt niin, ehkä peläten "paljastavansa" tietämättömyytensä. Tästä on minua välillä syyteltykin. Sain nyt kuitenkin varmistettua, että asia oli kuten oletinkin. Kiitos siitä!
Havaitsin myös, että nykyisin nimitetään tietokantaa, joka aiemmin kulki ”Sankarivainajat 1939 – 1945” nimellä "Suomen sodissa 1939 -1945 menehtyneet”. Tuo korjaus on aiheellisesti poistanut tarpeetonta emotiivisuutta.
Itse asiaan.
Joskus varmaan ajatellaan tuohon tapaan, mutta mielestäni ajatus on ainakin osittain virheellinen. On näet hyvin vaikeaa edes yrittää kuvitella, että vaikkapa Väinö Linnan Tuntemattomassa esiintynyt sotamies Riitaoja olisi ollut mikään uhrautuja toisten puolesta tai itsensä alttiiksi asettava. Pikimminkin Riitaoja edusti pelkuruutta puhtaaksi viljeltynä. Kun Riitaoja kuoli – muka ”sankari”kuoleman - tämän viimeiset sanat olivat: ”Älkää, älkää... En minä mitään pahaa".VTT Ilona Kemppainen kirjoitti:Sankaruus ymmärretään tässä yhteydessä ennen kaikkea uhrautumiseksi toisten puolesta, mutta myös rohkeudeksi ja itsensä alttiiksi asettamiseksi vaikeissa ja vaarallisissa tilanteissa.
Riitaojaa kuitenkin kutsuttaisiin "sankarivainajaksi".
Kemppainen kirjoitti kirjoituksessaan nettijulkaisuun Ennen ja Nyt 1/2004:
Kemppainen iskee mielestäni jatkaessaan asian ytimeen:VTT Ilona Kemppainen kirjoitti:Suomalaisella sankarivainajalla oli melko vähän tekemistä antiikin heerosten, saati myöhempien aikojen uljaiden ja itseriittoisten sankarien kanssa. Sen sijaan runebergiläinen tyyni kohtalon hyväksyminen, suorastaan sodan pitäminen vain yhtenä osana vaatimattoman työteliästä elämää oli tyypillistä suomalaisille sankari-ihanteille. Tämä on myös puolustusvoimien sankaruuskäsitys: suurinta on palveleminen. Siksi sankarivainajan statuksen saivat kaikki puolustusvoimien palveluksessa ollessaan tai sen seurauksena kuolleet: myös työvelvolliset, lotat ja sodan jälkeen sodassa saamaansa sairauteen tai vammaan kuolleet.
VTT Ilona Kemppainen kirjoitti:”Sankarikuolema oli koko suomalaisen yhteiskunnan asia. Usein noina vuosina sanottiinkin, että jokaista sankarivainajaa surivat kaikki suomalaiset.”
ks. http://www.ennenjanyt.net/1-04/kemppainen.htm ).
Olennaista oli siis, että joku kuoli toisten puolesta, se on ymmärtääkseni ”sotasankaruuden” ydin. Oletankin, että sodassa kaatuneiden (tai, jos niin halutaan, menehtyneiden) korottaminen ”sankarivainajaksi” on ollut tarpeellista eloonjääneiden mielenrauhan turvaamiseksi ja olojen säilyttämiseksi rauhallisina. "Sankaruus" on surevien sankaruutta, ei menehtyneiden. Omaiset olivat "sankaruuden” synnyttämässä valokeilassa, ei vainaja.
Eri asia on sitten eettinen kysymys, se, millä ”oikeudella” kollektiivi voi yleensä edellyttää, että jokin sen jäsen antaa henkensä kollektiivin puolesta? Onko jotenkin oikeudenmukaista, että kollektiivi on ottanut oikeudekseen "rangaista" yksilöä joka kieltäytyy asettamasta henkeään alttiiksi kollektiivin puolesta. Tällaisesta "rangaistaan" - välittömällä kuolemalla.[sic!]
Nähtävästi mitään ”oikeutta” rangaista yksilöä kuolemalla ei ole vaan "sankaruudessa" ja "pelkuruudessa" ovat kysymyksessä kollektiivin oman politiikkansa oikeuttamiseksi esiin tuomat propagandistis-sävyiset ilmaisut. Sodanaikainen "kuolemanrangaistus" oli faktisesti vain vahvemman oikeutta, ts. brutaali keino, jolla pakotettiin asevelvolliset tarvittaessa vaikka kuolemaan kollektiivin puolesta - välttihän asevelvollinen välittömän kuoleman eikä kaatuminen (tai invalidisoituminen) ollut muuta kuin todennäköistä. "Rangaistuksen" pelotevaikutuksen arvioitiin olevan riittävä, joten omien ampumiset suurissa määrissä vältettäisiin. Käyttämällä "sankaruus" ja "pelkuruus" käsitteitä taitavasti hyväksi saatiin myös kaikupohjaa näkemykselle, jonka mukaan suomalaiset asettuivat "yhtenä miehenä" "puolustamaan" maataan. Oikeusjärjestyksen (ja valtion ) luonne pakkojärjestyksenä työntyy väkisin ikään kuin silmiin tässä "kansalaisvelvollisuudessa" (kun se muilla hallinnonhaaroilla on hillitympi ja pysyy enemmän taustalla).
Myös valtion johto käytti myös sankaruutta hyväkseen luomalla totuudenvastaista mielikuvaa "puolustussodasta" ja "puolituhatvuotisesta idän perivihollisesta" joka jälleen oli raadellut maatamme julmalla ”etupäässä naisiin ja lapsiin kohdistetuilla hyökkäyksillä” (pres. Risto Rytin puhe muistista lainaten jatkosodan puhjettua, kuunneltavissa osoitteessa http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/p ... media=3688 ) Tähän puolustussotaan (johon oli, totta kai, jouduttu) oli tietysti jokaisen Suomen miehen osallistuttava.
Isänmaa siis vaati asevelvollisilta tarvittaessa vaikka näiden hengen ilman mitään "oikeutta" siihen. Palkaksi näitä kutsuttiin, jos he sattuivat kuulumaan aktuaalisesti kaatuneisiin, "sankareiksi”. Tämä lämmitti ja lohdutti vainajien omaisia, arvioi Kemppainen. Toisia, niitä, jotka pelkäsivät keskivertoa enemmän, kutsuttiin sitä vastoin "karkureiksi" ja heidät ammuttiin "rangaistukseksi" heidän pelkuruudestaan (itse asiassa varoitukseksi muille, rohkeimmille). Itse puhun mielummin vain sodassa kaatuneista tai sodan uhreista.
Että semmottii..
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
Käsittääkseni nimen muutos johtuu myös siitä, että mukaan on sotilaiden ("kaatuneiden") otettu siviiliuhrit. Tosin jälkimmäinenkin nimitys on emotionaalinen, mutta vaikea sanoa miksi heitä pitäisi kutsua.Heikki Jansson kirjoitti: Havaitsin myös, että nykyisin nimitetään tietokantaa, joka aiemmin kulki ”Sankarivainajat 1939 – 1945” nimellä "Suomen sodissa 1939 -1945 menehtyneet”. Tuo korjaus on aiheellisesti poistanut tarpeetonta emotiivisuutta.
Kommentoidessaan Valtun hautajaisia Kemppainen huomauttaa kuitenkin mielestäni oikeutetusti, että ei siitäkään mitään olisi tullut, jos olisi ruvettu tutkimaan, kuka kelpaa sankarivainajaksi ja kuka ei.Heikki Jansson kirjoitti:Joskus varmaan ajatellaan tuohon tapaan, mutta mielestäni ajatus on ainakin osittain virheellinen. On näet hyvin vaikeaa edes yrittää kuvitella, että vaikkapa Väinö Linnan Tuntemattomassa esiintynyt sotamies Riitaoja olisi ollut mikään uhrautuja toisten puolesta tai itsensä alttiiksi asettava. Pikimminkin Riitaoja edusti pelkuruutta puhtaaksi viljeltynä. Kun Riitaoja kuoli – muka ”sankari”kuoleman - tämän viimeiset sanat olivat: ”Älkää, älkää... En minä mitään pahaa".VTT Ilona Kemppainen kirjoitti:Sankaruus ymmärretään tässä yhteydessä ennen kaikkea uhrautumiseksi toisten puolesta, mutta myös rohkeudeksi ja itsensä alttiiksi asettamiseksi vaikeissa ja vaarallisissa tilanteissa.
Riitaojaa kuitenkin kutsuttaisiin "sankarivainajaksi".
Vrt. Tuntemattoman sotiilaan hauta monissa maissa. Ne syntyivät vasta kun sodasta tuli "kansan" sotia, eikä enää kuninkaan sotia. Ts. asevelvollisuusarmeijan tai ainakin massa-armeijan aikana.Heikki Jansson kirjoitti: Kemppainen iskee mielestäni jatkaessaan asian ytimeen:
VTT Ilona Kemppainen kirjoitti:”Sankarikuolema oli koko suomalaisen yhteiskunnan asia. Usein noina vuosina sanottiinkin, että jokaista sankarivainajaa surivat kaikki suomalaiset.”
ks. http://www.ennenjanyt.net/1-04/kemppainen.htm ).
Eivät niinkään omaiset, vaan yhteisö joka "neuvoi" omaisia miten on surtava.Heikki Jansson kirjoitti: Olennaista oli siis, että joku kuoli toisten puolesta, se on ymmärtääkseni ”sotasankaruuden” ydin. Oletankin, että sodassa kaatuneiden (tai, jos niin halutaan, menehtyneiden) korottaminen ”sankarivainajaksi” on ollut tarpeellista eloonjääneiden mielenrauhan turvaamiseksi ja olojen säilyttämiseksi rauhallisina. "Sankaruus" on surevien sankaruutta, ei menehtyneiden. Omaiset olivat "sankaruuden” synnyttämässä valokeilassa, ei vainaja.
quote="Heikki Jansson"] Eri asia on sitten eettinen kysymys, se, millä ”oikeudella” kollektiivi voi yleensä edellyttää, että jokin sen jäsen antaa henkensä kollektiivin puolesta? [/quote]
Kannattaisi lukea Perikleen puhe ateenalaisille. Ser on sikäli mielebnkiintoinen, ettei siinä lainkaan vedota uskontoon, joten uhrit ovat peruuttamattomia. Myös "kaunis on kuolla" henki puuttuu.
Tuomas Teporan tutkimus Suomen lipusta totemina Sinun puolestas elää ja kuolla voi olla hyödyksi
Myös klaasiset työväenlaulut valottavat teemaa. .
-
Martti Tapio Pelho
- Viestit: 322
- Liittynyt: 24.12.11 16:05
Sananen Hitlerin Suomen itsenäisyydestä ja vapaudesta
Sakari Selin pohtii tuoreessa teoksessaan “Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko”, miksi edelleen vaikenemme siitä, keiden kanssa me todella olimme liitossa kun sodimme Hitlerin Saksan joukoissa ja saksalaiset miehittivät keskitysleireineen lähes puolta Suomea:
“
Varsin harvoja askarruttaa, millaiseksi Suomi olisi muodostunut siinä
”tuhatvuotisessa valtakunnassa”, jonka Hitler oli hahmotellut. Saksasta
tuhottiin työväenliike ja ammattiliitot jo vuonna 1933. Niiden omaisuus
takavarikoitiin ja julkaisemat lehdet lakkautettiin. Kaikki työväenliikkeeseen
kytköksissä olleet muutkin järjestöt, voimakas työväen urheiluliike
mukaan lukien, tuhottiin.
On totta, että Churchill rusikoi Suomea kovin sanoin sen valinnasta
asettua toisessa maailmansodassa natsi-Saksan puolelle. Niin kommunismin
vastustaja kuin olikin hän lupasi kaiken tukensa puna-armeijalle. Hänen
spontaani puheensa 22.6.1941, samana päivänä, jolloin Saksa hyökkäsi
Neuvostoliittoon, on vieläkin tulikivenkatkuinen muistutus tuosta
ajasta:
“Meillä on vain yksi päämäärä ja yksi peruuttamaton tarkoitus. Me
olemme päättäneet tuhota Hitlerin ja natsikomennon jokaisen rippeen.
Tästä ei mikään saa meitä perääntymään – ei mikään.
Jokainen, joka taistelee natsilaisuutta vastaan, saa meiltä apua. Jokainen
yksilö ja kansa, joka marssii Hitlerin mukana, on meidän vihollisemme.
Tämä ei koske ainoastaan järjestettyjä valtioita, vaan myös
niitä quislingien nurkkakuntia, jotka antautuvat natsikomennon kätyreiksi
ja asiamiehiksi omia kansalaisiaan ja omaa maataan vastaan.
Jolleivät omat kansalaiset ota noita quislingeja hoitaakseen, mikä
säästäisi meiltä vaivaa, heidät saatetaan, samoin kuin natsien johtajatkin,
liittoutuneiden tuomioistuimien eteen kohta kun voitto on saavutettu.”
Miten itsenäisyydellemme todella olisi käynyt, jos natsi-Saksa olisi voittanut,
kuten Suomi luotti sotaan liittyessään? Asiatietoa saksalaisten tätä
koskevista suunnitelmista ei jostakin syystä ole haluttu kaivaa esiin saksalaisista
arkistoista. Professori Ohto Manninen on muistuttanut Martin
Bormanin kirjaamasta Adolf Hitlerin puheesta päämajassaan 16.7.1941,
jolloin Hitler oli todennut, että ”mitä varovaisimmin on valmisteltava
Suomen liittämistä liiton valtioksi".
”
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
“
Varsin harvoja askarruttaa, millaiseksi Suomi olisi muodostunut siinä
”tuhatvuotisessa valtakunnassa”, jonka Hitler oli hahmotellut. Saksasta
tuhottiin työväenliike ja ammattiliitot jo vuonna 1933. Niiden omaisuus
takavarikoitiin ja julkaisemat lehdet lakkautettiin. Kaikki työväenliikkeeseen
kytköksissä olleet muutkin järjestöt, voimakas työväen urheiluliike
mukaan lukien, tuhottiin.
On totta, että Churchill rusikoi Suomea kovin sanoin sen valinnasta
asettua toisessa maailmansodassa natsi-Saksan puolelle. Niin kommunismin
vastustaja kuin olikin hän lupasi kaiken tukensa puna-armeijalle. Hänen
spontaani puheensa 22.6.1941, samana päivänä, jolloin Saksa hyökkäsi
Neuvostoliittoon, on vieläkin tulikivenkatkuinen muistutus tuosta
ajasta:
“Meillä on vain yksi päämäärä ja yksi peruuttamaton tarkoitus. Me
olemme päättäneet tuhota Hitlerin ja natsikomennon jokaisen rippeen.
Tästä ei mikään saa meitä perääntymään – ei mikään.
Jokainen, joka taistelee natsilaisuutta vastaan, saa meiltä apua. Jokainen
yksilö ja kansa, joka marssii Hitlerin mukana, on meidän vihollisemme.
Tämä ei koske ainoastaan järjestettyjä valtioita, vaan myös
niitä quislingien nurkkakuntia, jotka antautuvat natsikomennon kätyreiksi
ja asiamiehiksi omia kansalaisiaan ja omaa maataan vastaan.
Jolleivät omat kansalaiset ota noita quislingeja hoitaakseen, mikä
säästäisi meiltä vaivaa, heidät saatetaan, samoin kuin natsien johtajatkin,
liittoutuneiden tuomioistuimien eteen kohta kun voitto on saavutettu.”
Miten itsenäisyydellemme todella olisi käynyt, jos natsi-Saksa olisi voittanut,
kuten Suomi luotti sotaan liittyessään? Asiatietoa saksalaisten tätä
koskevista suunnitelmista ei jostakin syystä ole haluttu kaivaa esiin saksalaisista
arkistoista. Professori Ohto Manninen on muistuttanut Martin
Bormanin kirjaamasta Adolf Hitlerin puheesta päämajassaan 16.7.1941,
jolloin Hitler oli todennut, että ”mitä varovaisimmin on valmisteltava
Suomen liittämistä liiton valtioksi".
”
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
Saksan laajentumispolitiikkaa ja suunnitelmat tulevaisuuden aluelaajennuksista on hyvinkin laajalti tutkittu sarka. Suomea koskevia mainintoja niistä ei vain juuri löydy. Mitä tuo ohimennen mainittu Bundesstaat tarkoitti, sitä ei ko. asiakirja tarkemmin valottanut. Kenties vain Suomen saattamista varsinaiseen liittosuhteeseen Erikseen kyllä puhuttiin alueista jotka Suomi saisi, ja erikseen on maat jotka liitettäisiin suoraan Saksaan.Martti Tapio Pelho kirjoitti:
Miten itsenäisyydellemme todella olisi käynyt, jos natsi-Saksa olisi voittanut,
kuten Suomi luotti sotaan liittyessään? Asiatietoa saksalaisten tätä
koskevista suunnitelmista ei jostakin syystä ole haluttu kaivaa esiin saksalaisista
arkistoista. Professori Ohto Manninen on muistuttanut Martin
Bormanin kirjaamasta Adolf Hitlerin puheesta päämajassaan 16.7.1941,
jolloin Hitler oli todennut, että ”mitä varovaisimmin on valmisteltava
Suomen liittämistä liiton valtioksi".
http://www.ns-archiv.de/krieg/1941/nati ... olitik.php
-
Jarmo Nieminen
- Viestit: 72
- Liittynyt: 01.04.11 22:34
Re: Historianväärennös: ilmaisu "sankarivainajat"
Suosittelen:
Jonas, Michael: Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Wipert von Blücher ja Suomi (Wipert von Blücher und Finnland). Kääntänyt Otto Lappalainen ja Mervi Ovaska. Ajatus Kirjat, 2010.
Jonas, Michael: Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Wipert von Blücher ja Suomi (Wipert von Blücher und Finnland). Kääntänyt Otto Lappalainen ja Mervi Ovaska. Ajatus Kirjat, 2010.