Niitä sun näitä kirjoitti:Olikohan se "vähän" silloinen väitetty tykinkantama? Joskus olen nähnyt väitettävän kuinka Suomen raja kulki vain tykinkantaman päässä Pietarista. Nyt eräällä nettisivulla onkin etäisyysmitaksi Suomen rajalta Pietariin annettu peräti 31 km.
Liekkö mit´attu esikaupunkeihin saakka vai ihan keskustaan asti?
Ihan sama, sillä Suomella ei tuolloinkaan ollut moisen kantaman omaavia tykkejä Rajajoella. Jospa se "vähän" onkin 31km miinus silloinen max. suomalainen kenttätykinkantama... noin 10-15km max. ;=)
Vaikka eihän niitäkään varmaan ollut siellä Rajajoella tai Kuokkalassa
Jaa, oletpa huonosi lukenut Paasikiven teoksen, jonka esitit aiemmassa viestissäsi hankkineesi edullisesti kirjoittaessasi: “Pitipä ihan ottaa pitkästä aikaa esiin tuo 1 eurolla kirppikseltä aikoinaan ostamani Paasikiven kirja Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41, osat I-II, 4.p, Wsoy, 1986.”(nimim. Niitä sun näitä, viestiketjussa Talvisodan apu Portugalista ja sardiinien matka, 13.1.12).
Teoksessa nimittäin Paasikivi muun muassa kertoo, kuinka
Stalin mainitsi, että “emme voi jättää Leningradin turvallisuuskysymystä sitä ennen järjestelemättä. Leningrad sijaitsee 32 km rajalta. Meillä on nykyään tykkejä, jotka ampuvat 50-60 kilometriä...”
Sellaisia tykkejä ehkei ollut Rajajoella (ennen suomalaisten ja saksalaisten hyökkäystä puolitoista vuotta myöhemmin), vaan Stalin ilmoitti, että:
“Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi...”
Saksalla nimittäin oli sellaisia tykkejä, joita olisi voinut käyttää tykistökeskityksiin Leningradia vastaan, jos ne olisi saatu kuljetettua vapaasti Suomen ja Neuvostoliiton rajalle, niin kuin ne sittemmin saatiin (tai ainakin olisi haluttaessa saatu), puolitoista vuotta myöhemmin. Silloin Suomi tosin oli hyökkääjänä.
Stalinin huoli oli siis varsin aiheellinen. Suomi kuului osaltaan Neuvostoliiton luoteisosan turvallisuusstrategiaan, ja Neuvostoliiton elintärkeisiin etuihin kuului minimiturvallisuusvyöhykkeen luominen Leningradin turvallisuuden takaamiseksi (ja erityisesti Suomenlahden pohjoisrannikon saaminen haltuun tuon kaupungin kohdalla). Tämän keskeisen puolustuksellisen näkökohdan varmistamiseksi Kreml oli valmis uhraamaan merkittäviä etuja (siksi Neuvostoliitto oli neuvotellut Suomen etupiiriinsä MR-sopimuksessa 23.8.39 - mitä etupiiri nyt sitten täsmällisemmin ikinä merkitseekään). Totta lienee, että MR-sopimus, joka oli neuvoteltu vajaassa viikossa, ei lopultakaan kuin vain suurin piirtein osoittanut sen osapuolten yhteisymmärryksen laadun tai laajuuden.
Neuvostoliiton tarvitseman turvallisuusvyöhykkeen epääminen Moskovan neuvotteluissa loka/marraskuussa 1939 oli minusta aivan keskeinen virhe Erkon (ja pääministeri Cajanderin) neuvottelustrategiassa kun natsi-Saksa ja Suomi muodostivat yhdessä uhkan Leningradin turvallisuudelle. Tilanne muistutti monessa suhteessa Kuuban kriisiä 1961, jolloin Kuuba yhdistettynä Neuvostoliittoon vaaransivat Yhdysvaltojen (pääasiassa Miamin) turvallisuuden sijoittamalla ydinkärkiä vain n. 360 kilometrin päähän Miamista Havannan lähelle Kuubaan. Niin kuin odottaa saattoi puhkesi silloin maailmanlaajuinen ns. Kuuban ohjuskriisi. Monet puhuivat jopa III maailmansodan uhkasta, koska Yhdysvaltojen elintärkeät turvallisuusintressit (usein sanotaan legitiimit turvallisuusintressit) olivat uhattuina. Samanlainen oli tilanne talvisodan alla; Neuvostoliiton elintärkeät turvallisuusintressit Leningradissa, jonka asukasluku oli likipitäen ottaen yhtä suuri kuin koko Suomen, olivat uhattuina.
Vanhaan rajaviivaan oli päädytty johtuen paljolti suomalaisen osapuolen kompromissihaluttomuudesta ja niskan päällä olemisesta Tarton rauhanneuvotteluissa, joissa oli suomalaisen valtuuskunnan puheenjohtajana ollut ironisesti kylläkin juuri samainen Paasikivi! Tarton neuvotteluissa oli pidetty ymmärtääkseni kiinni periaatteesta, jonka mukaan Venäjän ja suuriruhtinaskunnan välinen entinen (sisäinen eli hallinnollinen raja) oli loukkaamaton ja säilytettävä sellaisenaan uutena valtioiden välisenä. Raja ei tietysti ollut järkevä kahden itsenäisen valtion välillä ja teki Suomesta hiertävän piikin lihassa Neuvostoliiton kannalta. Suomalaiset oppivat tämän nk. kantapään kautta ja se huomioitiin myöhemmin mm. eräissä professori Jalmari Jaakkolan Risto Rydille (ja viime kädessä natsi-Saksalle) tekemissä ehdotuksissa uudeksi rajaksi, jossa rajanveto otti huomioon Leningradin turvallisuusintressit (niissä Jaakkolan viidestä ehdotuksesta, joissa lähdettiin siitä, etteivät natsit repisi Leningradia maan tasalle).
Tässä tilanteessa olisi suomalaistenkin oman edun mukaista ollut välttää Neuvostoliiton pakottaminen defensiivisiin sotatoimiin, sen ajaminen nurkkaan. Neuvostoliitto oli valmis lähes mihin tahansa (suhteellisesti ottaen) rakentaakseen itselleen turvan natsi-Saksaa vastaan myös ja mukaan lukien luoteisosassaan. Siitä oli myös Neuvostoliiton kannalta kysymys kun herrat Paasikivi ja Tanner matkustivat Moskovaan neuvotteluihin loka-marraskuussa 1939. Siinä ei ollut kysymyksessä Molotovin tai Stalinin jonkinlainen pakkomielle saada Neuvostoliiton hallintaan Karjalan soita yhtä vähän kuin Kuuban kriisissä tai Sikojenlahden hyökkäyksessä oli kyse Yhdysvaltojen presidentin tarpeesta saada itselleen lasillinen cuba libreä tai sangriaa sen puoleen, tarjoiltuna sitruunanviipaleella ja jäillä. Siinä ei ollut liioin kysymyksessä se teoria Neuvostoliiton pahaan tahdoon parustuvasta pyrkimyksestä ensin viedä pikkusormi ja sitten koko, jota usein tuputetaan. Tuo teoria täytynee heittää roskakoppaan salaliittoteoriana, jolta puuttuu lähdetuki.
Näistä kansallisen etumme ja Neuvostoliiton etujen välisessä ristiriidassa keskeisistä kysymyksistä Suomen hallitus ei ollut halukas edes keskustelemaan. Neuvostoliiton puolesta niihin palattiin kerta toisensa jälkeen Moskovan neuvotteluissa joissa neuvottelijoillamme (Paasikivellä ja Tannerilla) ei ollut muuta vastausta antaa kuin muodollisuuksia tyyliin:
”Suomi ei voi myöntää vieraalle valtakunnalle sotilaallisia tukikohtia oman alueensa ja omien rajojensa sisältä. Näin ollen Suomen hallitus ei katso voivansa suostua tähän ehdotukseen” (Paasikivi, ”Toimintani Moskovassa ja”, s. 87). Tämä oli näennäisperustelu, tietysti, jolla vain vältettiin asiallinen keskustelu - Suomi olisi tietysti voinut, mutta ei halunnut. Suomi ei siis neuvotteluissa suostunut käytännöllisesti katsoen mihinkään vaan esitti peräänantamatonta Erkon linjaa (itsepäiseksi sitä pitäisi itse asiassa sanoa).
Massamme oli myöntyvyyslinja Moskovan neuvottelujen aikaan varsin heikoilla. Näin varsinkin koska sen kannattajat - etunenässään Paasikivi ja Mannerheim - olivat solidaarisia hallitukselle, eivätkä tehneet vain hallituksen ja sen lähipiirissä esiintyvästä erimielisyydestä tuosta salaisesta kysymyksestä julkista. Päätöksenteko jäi hallituksessa lähinnä pääministeri Cajanderin ja ulkoministeri Erkon (sekä puolustusministeri Niukkasen) tehtäväksi eikä Erkko epäröinyt puoltaessaan avointa konfliktia Neuvostoliiton kanssa sitä itsekään ymmärtämättä. Erkko oletti että Stalin vain "bluffasi":
"Riitti, kun oltaisiin lujina ja pidettäisiin hermot kurissa. Lähdettiin siitä, että valtio, joka oli vuosikymmenet hokenut "rauha", "rauha" ja jonka johtaja oli vakuuttanut ettei se ottaisi vaaksaakaan vierasta maata, ei yksinkertaisesti voisi aloittaa hyökkäyssotaa". (Prof. Heikki Ylikangas, Käännekohdat Suomen historiassa, Juva 1986)
Tähän Erkon ns. bluffiteoriaan ei yhtynyt sen enempää Mannerheim kun Paasikivikään:
"Paasikivi piti todennäköisenä sitä, että mikäli sovintoon ei päästäisi neuvotteluissa Stalin tulisi turvautumaan voimatoimenpiteisiin. Paasikivi ei näin ollen uskonut tähän ns. bluffiteoriaan. Paasikivi toi kantansa esiin selvästi ja jyrkässäkin muodossa asianomaisille päättäjille. Samaa menettelyä noudatti myös marsalkka Mannerheim, joka oli Paasikiven kanssa asiasta samaa mieltä.”
(prof. Tuomo Polvisen haastattelu YLEn elävässä arkistossa)
Ulkoministerimme jatkoi jo aiemmin ns. Jartsevneuvottelujen aikana omaksumansa politiikka. Niiden aikana Erkko oli:
kohdellut Stalinin erityisemisaaria Boris Jartsevia ”kuin päätoimittaja kohtelee kohmelossaan maanantaiaamuna kehnoa juttua kauppaavaa senttaria” (prof. Keijo Korhonen, Turvallisuuden pettäessä, Helsinki, 1971, s. 189).
Seuraus oli, että Cajander ja Erkko (ja muu hallitus) päättivät katsoa Stalinin kortit eikä antaa periksi vaaksaakaan (lukuun ottamatta ns. Kuokkalan mutkaa ja muutamia saaria). Nämä arvelivat ilmeisesti että Stalin oli heikoilla ja että Suomen vain pitäisi pysyä peräänantamattomassa linjassaan niin asia siitä kyllä ”jotenkin” lutviutuisi siitä huolimatta, että Kreml oli 31. lokakuuta -39 julkistanut salassa käydyt neuvottelut ja siten ottanut neuvottelutuloksen saavuttamisen suurvallan arvovallalleen. Suomalaiset siis pysyivät peräänantamattomasti piikkinä Neuvostoliiton lihassa. Seuraus lopuksi oli, että Cajander ja Erkko olivat kuin
”puulla päähän lyötynä” (prof. Heikki Ylikangas, Käännekohdat) kun Neuvostoliiton hyökkäys tuli siitäkin huolimatta, että sitä oli edeltänyt lehdistösota ja Mainilan laukaukset (provokaatio sanoivat suomalaiset ja sitä myös pahoin pelännyt Mannerheim) sekä diplomaattisuhteiden katkaisu.
Mainilan laukausten jälkipyykissä Neuvostoliitto edellytti mm. suomalaisten joukkojen vetämistä 25 kilometrin päähän rajasta. Suomalaiset vastasivat kiistäen Neuvostoliiton oikeuden irtisanoa hyökkäämättömyyssopimus mutta hyväksyivät joukkojen vetäytymisvaatimuksen edellyttäen sen kuitenkin tapahtuvan molemminpuolisesti [sic!]. Siten oltiin tilanteessa, jossa Suomi edellytti Neuvostoliitolta ei pelkästään rajansa pitämistä tykinkantaman päässä vaan myös sen joukkojen vetämisen Leningradin kaupungin keskustaan, tosin ilmeisesti väliaikaisesti (en ole päässyt selvyyteen siitä, eikö ulkoministeriössä ymmärretty lainkaan mitä Stalinin mainitsema tykinkantama todellisuudessa merkitsi vai oliko ulkoministeriössä vain toimittu laiskasti, kuin vanhasta tottumuksesta). Ehkä joku oli saanut kohtauksen ulkoministeriössä ja harrasti hirtehishuumoria, mene ja tiedä.
Suomalaiset puolestaan
”annettuaan näpäytyksen suurelle naapurilleen olivat siirtymässä tavanomaisiin oloihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Neuvostoliiton johtajat toimivat samaan aikaan strategisten päämääriensä toteuttamiseksi ja arvovaltansa palauttamiseksi. Mitään estettä ei näyttänyt olevan kiusallisen naapurin nitistämiseksi” (Helge Seppälä: Talvisodan suomalainen ruletti, Pieksämäki, 1992).
Neuvostoliitto katkaisi lopulta diplomaattisuhteet 29.11.39. Hyökkäys alkoi sitten 30.11.39.
Suomi nojautuen kansainväliseen mielipiteeseen saattoi talvisotaa koskevat erimielisyydet Kansainliiton käsiteltäviksi. Saimme asiaa käsiteltäessä eräiden eteläamerikkalaisten valtioiden myötämielisyyden kun taas lähinaapurimme, mm. Ruotsi äänesti tyhjää. Joka tapauksessa Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Siihen päätökseen Kansainliiton toiminta sitten romahtikin (se jäi Kansainliiton viimeiseksi päätökseksi) II maailmansodan jälkeen perustettiinkin jo YK. Kansainliitto oli yksinkertaisesti voimaton sen epäonnistuttua appeasement-politiikassaan ja II maailmansodan riehuessa.
Välitön seuraus sotatilanteen syntymisestä oli, että suomalaiset vihdoin käsittivät Neuvostoliiton olleen vakavissaan. Cajanderin hallitus sai mennä. Erkko ajautui sittemmin toisarvoiseen tehtävään puolustusministeriössä (erään venäläisten sotavankien keskitysleirin johtajaksi) ja keskittyi tämän jälkeen lehtensä Helsingin Sanomien hallinnoimiseen. Pääministeri Rytin hallitus toivoi keskustelujen käynnistymistä Neuvostoliiton kanssa uudelleen, joissa Suomi myöntyisi pääasiassa vaatimuksiin, mutta Kreml oli tehnyt päätöksensä perustaen O. V. Kuusisen Suomen Kansantasavallan hallituksen. Enää ei edes neuvoteltu Rytin hallituksen kanssa.
Semmottii...
