Talvisota ja 1930-luvun politiikka

[JariL]

Mutta siis, missä olisi kipuraja tullut vastaan? 433.000 koditonta sinulle siis kelpaisi hintana sitä, että maamme sai muodostaa uhkan Leningradin turvallisuudelle?

Toisin sanoen Suomen johdon ainoana johtotähtenä päätöksenteossa olisi pitänyt olla Leningradin turvallisuus. Ja uhka oli vain yhdensuuntainen.

Veikko Huovinen kirjoitti Veitikassa jotakin siitä, miten Hitler Tsekkoslovakiaa pehmittäessään vetosi siihen, että pommikone lentää tunnissa Prahasta Berliiniin. Mutta niin se lentää toiseenkin suuntaan. Minusta pieni(kin) kansakunta luopuu aika olennaisesta osasta olemassaolonoikeuttaan, jos ratkaisuja ryhdytään tekemään jonkun muun kansan etuja silmällä pitäen.

Oletan, että olet samaa mieltä sen venäläisen ilmavoimien evp. everstin kanssa, joka muutama vuosi sitten esitelmöidessään tsaarinaikaisten ilmavoiminen toiminnasta Suomessa piti suotavana Venäjän federaation ilmapuolustuksen ulottamista sopimuksin Suomen alueelle. Hänen näkökulmastaan Pietaria pohjoisesta lähestyvät ohjukset ja lentokoneet olisi turvallisinta ampua alas jossakin Tampereen korkeudella. Ainakin jos lastina on ydinase.

Kipurajasta todettakoon, että minusta sellaisen määrittäminen etukäteen on mahdotonta. Toteaisin myös, että maamme valtionjohdolla oli sotapolitiikka vasta 30.11.1939 jälkeen sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli aloittanut hyökkäyksensä. Siihen saakka politiikan tarkoituksena oli pysytellä irti sodasta.

[historian harrastaja]

Heikki Jahnssonille:
Tohtori Juha Siltalan väitöskirja "Lapuan liike ja kyyditykset 1930" julkaistiin Suomessa jo vuonna 1985.
Maailmanvallankumouksen pääsikunta ja päämaja Komintern ja Moskovasta johdettu maanpetoksellinen SKP, jonka tavoitteena oli Neuvosto-Suomi, lähettivät SKP:n harventuneet rivit avoimeen taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan vuonna 1929, koska Komintern oli tullut siihen johtopäätökseen, että maailmanlaajuinen talouspula ja Suomen pulakausi olivat johtaneet vallankumouksellisen tilanteen syntymiseen Suomessa. Kominternin mukaan "Suomen fasistit ja sosialifasistit" (SDP) suunnittelivat osallistumista Ison-Britannian finnssikapitaalin rahoittamaan ristiretkeen Neuvostoliiton tuhoamiseksi. SKP:n aktiivisin ja virein verso nuorisoliike, Pohjanmaan rannikkokaupunkien kommunistinuoret suuntasivat syksyllä 1929 kiertueensa Etelä-Pohjanmaalle: syvästi uskonnollisille herännäisseuduille, jääkäriliikkeen tyyssijaan ja Kominternin rahoittamien Suomen satamalakon ja Suomen telakkalakon rikkurien värväysalueille. Punapaitoihin sonnustautuneet ja neuvostokokardein koristautuneet SKP:n nuorisoaktiivit pilkkasivat "haastejuhlillaan" Lapuan seurantalolla valkoisen Suomen perusarvoja uskontoa, Suomen itsenäisyyttä ja Mannerheimia ja lauloivat pilkkalaulua Finlandia-hymnin sävelellä. Siitä räjähti käyntiin Lapuan liike: punapaidat ja neuvostokokardit jäivät Lapuan seurantalon lattialle, kun röyhkeät kommunistinuoret muilutettiin paidattomina juniin Lapuan rautatieasemalla.
Siitä räjähti käyntiin Lapuan liike, ja myös SDP kannatti maanpetoksellisten kommunistien toiminnan kieltämistä Suomessa, SDP kommunistien harjoittaman työmaaterrorin vuoksi.

[Emma-Liisa]

että maamme sai muodostaa uhkan Leningradin turvallisuudelle?

Ei Stalinkaan väittänyt, että Suomi olisi ollut uhka Leningradin turvallisuudelle, vaan että uhka Suomen kautta tuleva kolmannen valtion hyökkäys.

Tosin tuo hyökkäys oli hyvin epätodennäköinen, koska Suomenlahden eteläpuolella oli tasainen maasto hyökkäysvaunuille. Myös maihinnousu Suomeen esim. Saksasta käsin olisi ollut varsin vaikea yritys, ja Suomen mahdollisuudet torjua se paljon paremmat kuin talvisodassa NL:oa vastaan.

Joten jäljelle jää vain mahdollisuus, että keskustaa ja SDP:tä edustava punamultahallitus olisi muka vapaaehtoisesti halunnut sotaan Saksan rinnalle.

Omalla politiikallaan Stalin sai aikaan juuri sen, mitä pelkäsi.

[Emma-Liisa]

Heikki Jahnssonille:
Tohtori Juha Siltalan väitöskirja "Lapuan liike ja kyyditykset 1930" julkaistiin Suomessa jo vuonna 1985.
Maailmanvallankumouksen pääsikunta ja päämaja Komintern ja Moskovasta johdettu maanpetoksellinen SKP, jonka tavoitteena oli Neuvosto-Suomi, lähettivät SKP:n harventuneet rivit avoimeen taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan vuonna 1929, koska Komintern oli tullut siihen johtopäätökseen, että maailmanlaajuinen talouspula ja Suomen pulakausi olivat johtaneet vallankumouksellisen tilanteen syntymiseen Suomessa. Kominternin mukaan "Suomen fasistit ja sosialifasistit" (SDP) suunnittelivat osallistumista Ison-Britannian finnssikapitaalin rahoittamaan ristiretkeen Neuvostoliiton tuhoamiseksi. SKP:n aktiivisin ja virein verso nuorisoliike, Pohjanmaan rannikkokaupunkien kommunistinuoret suuntasivat syksyllä 1929 kiertueensa Etelä-Pohjanmaalle: syvästi uskonnollisille herännäisseuduille, jääkäriliikkeen tyyssijaan ja Kominternin rahoittamien Suomen satamalakon ja Suomen telakkalakon rikkurien värväysalueille. Punapaitoihin sonnustautuneet ja neuvostokokardein koristautuneet SKP:n nuorisoaktiivit pilkkasivat "haastejuhlillaan" Lapuan seurantalolla valkoisen Suomen perusarvoja uskontoa, Suomen itsenäisyyttä ja Mannerheimia ja lauloivat pilkkalaulua Finlandia-hymnin sävelellä. Siitä räjähti käyntiin Lapuan liike: punapaidat ja neuvostokokardit jäivät Lapuan seurantalon lattialle, kun röyhkeät kommunistinuoret muilutettiin paidattomina juniin Lapuan rautatieasemalla.
Siitä räjähti käyntiin Lapuan liike, ja myös SDP kannatti maanpetoksellisten kommunistien toiminnan kieltämistä Suomessa, SDP kommunistien harjoittaman työmaaterrorin vuoksi.

Kyllä nyt annat väärän todistuksen Siltalasta. Kommunistit pysyivät ihan hyvin kurissa EK:n konstein.

[Emma-Liisa]

Heikki Jansson takoo päätään seinään, koska loppujen lopuksi hän ei voi millään ilveellä muuttaa silloisten suomalaisten arvoja ja mielipiteitä.

Aivan kuten Stalin ei voinut luopua paranoidiastaan, niin silloiset suomalaiset eivät luottaneet Stalinin sanaan.

[historian harrastaja]

Heikki Jahnssonille:
Markku Salomaan väitöskirja "Punaupseerit" julkaistiin Suomessa jo vuonna 1992.
SKP valitsi ja puna-armeija koulutti suomalaiset punaupseeerit, joiden tehtävänä oli hyökätä Suomeen puna-armeijan kärkijoukkona.
Tarton rauhansopimus kielsi etappitoiminnan toisen sopimuspuolen alueella. Neuvostoliitto rikkoi Tarton rauhansopimusta törkeästi ja jatketusti lähettämällä Suomeen 19 vuoden ajan suomalaisia punaupseereita, SKP:n Neuvosto-Suomi -asiamiehiä ja vakoojia. Yksin Kannaksella toimi 4 SKP:n etappireittiä. SKP:n sotilasjärjestö harjoitti 20 vuoden ajan agitaatiota Suomen vasemmistolaisten asevelvollisten keskuudessa. "Anna kädestä käteen luotettavalle toverille: Kyllä työläissoturi tietää, ketä vastaan hän kiväärinsä kääntää, kun vallankumouksen hetki koittaa." Sen vuoksi Suomen valtio jätti 100 000 vasemmistolaista asevelvollista vaille sotilaallista koulutusta 1920-luvulla ja 1930-luvulla.
Suomen valtiollinen johto oli kasvanut aikuiseksi sortovuosien oikeustaistelun aikana. Sitä ennen Saksasta oli saapunut Suomeen "käsitelainoppi", jonka mukaan laki on kaiken muun yläpuolella oleva käsite. Suomen poliittinen ja valtionjohto uskoivat lujasti ja järkähtämättä kansainväliseen oikeuteen, Kansainliiton peruskirjaan ja Suomen valtion oikeuksiin suvereenina valtiona. Suomen valtionjohdon oikeudellisena neuvonantajana toimi Suomen perustuslakien kirjoittaja K.J. Ståhlberg, joka vastusti jyrkästi Suomen valtioalueen luovuttamista vuonna 1920 ja syksyllä 1939.

[Emma-Liisa]

Markku Salomaan väitöskirja "Punaupseerit" julkaistiin Suomessa jo vuonna 1992. SKP valitsi ja puna-armeija koulutti suomalaiset punaupseeerit, joiden tehtävänä oli hyökätä Suomeen puna-armeijan kärkijoukkona.

En usko, että tämä juttu kuuluu otsikon alle, jo siitä syystä ko. henkilöt lienevät 1939 suurimmaksi osakasi olleet mullan alla.

[Heikki Jansson]

Mutta siis, missä olisi kipuraja tullut vastaan? 433.000 koditonta sinulle siis kelpaisi hintana sitä, että maamme sai muodostaa uhkan Leningradin turvallisuudelle?

Toisin sanoen Suomen johdon ainoana johtotähtenä päätöksenteossa olisi pitänyt olla Leningradin turvallisuus. Ja uhka oli vain yhdensuuntainen.

Suomen ulkopoliittisen linjan määritteli tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi näin 2.8.1944:

"a) Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia, b) Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään, c) Konflikteja vältettävä ja d) Suomen on kartettava Venäjän-vastaista ja Venäjälle vihamielistä politiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä." Katso Wikipedian lyhyt artikkeli. Aiheesta toki löytyy vaikkapa googlaamalla materiaalia pilvin pimein.

Yhdyn tähän näkemykseen kutakuinkin.

Sama periaate vallitsi meillä pitkään kiitos tietysti UKK:n ja yya-sopimuksen ja vallitsee edelleenkin. Ennen kaikkea YYA-sopimuksen taloudellista yhteistyötä koskevien artikloiden perusteella saatiin meillä paikattua se mistä Churchill ja Roosevelt luopuivat Teheranissa näiden sopiessa maamme kuulumisesta Neuvostoliiton etupiiriin. Tästä etupiirijaosta Varsovan liitto sittemmin piti kiinni (vrt. ns. Brezhnevin doktriini ja seurauksena oli mm. suomettumisilmiö, joka siis aiheutui nimenomaan sotapolitiikasta - eikä UKK:sta niinkin usein väitetään. UKK päinvastoin onnistui minimoimaan sen haittavaikutukset). Näin pääsimme monen vaikeuden jollei läpi niin ainakin luovien yli tai ympäri.

Sitä onnellista lopputulosta ei voi sanoa saavutetun sitä edeltävällä ns. sotapolitiikalla, jonka ei voi sanoa missään mielessä olleen maamme edun mukaista. Päinvastoin, sillä saatettiin jopa ajoittain itsenäisyytemme uhanalaiseksi. Eilen oli myös nylander kirjoittanut 1930-luvun sotapolitiikkaakin sivuavan oman ansiokaan ja asiantuntevan viestiin tuohon naapuriketjuun. Sotapolitiikan loppuessa 1944 oli Suomi sen raunioittama ja nuorisomme oli pitkälti saanut surmansa sodissa (noin 100.000 kaatunutta, pääasiassa tietysti nuoria miehiä + invalidisoituneet ja kodittomat (sekä evakot että muuten kodittomaksi joutuneet) sotakorvauksiakaan unohtamatta, jotka kuitenkin kaiketi olivat reparatiivisia).

Uusien sukupolvien oli ryhdyttävä korvaamaan ennen kaikkea tuosta massiivisesta Erkon virheestä aiheutunutta vahinkoa (jos yhden miehen arvellaan tekevän politiikan - vaikkei varmaan tee sotaa).

Hänen näkökulmastaan Pietaria pohjoisesta lähestyvät ohjukset ja lentokoneet olisi turvallisinta ampua alas jossakin Tampereen korkeudella. Ainakin jos lastina on ydinase.

Minusta olisi kaikkein parasta ettei sellaisia ohjuksia ammuttaisi lainkaan ja ainakin, että silloin syytettäisiin ensisijaisesti sitä tai niitä, jotka ampuvat sellaisia (Yhdysvallat vai NATO?), ja erityisesti siitä, että niiden ampujat suuntasivat ne Suomen ilmatilaan.

En tiedä varmuudella tähän hätään, miten asiaan suhtaudutaan kansainvälisessä oikeudessa - se pitäisi tietysti kaikkein ensimmäiseksi selvittää muttta aveltavasti Suomen velvollisuutena on estää ilmatilansa hyväksikäyttö myös ydinkärjillä tapahtuvaa hyökkäystä vastaan. Onko asialla jotain tekemistä erityisesti talvisodan ja/tai 30-luvun politiikan kanssa, jota keskustelu koskee?

Jos sellaiset olisi jo ilmassa, toivoisin tietysti, että ne räjähtäisivät mahdollisimman kaukana minusta. Toivoisitko itse muuta, esimerkiksi jäämistä räjähtävän ydinkärjen alle?

Kipurajasta todettakoon, että minusta sellaisen määrittäminen etukäteen on mahdotonta.

Niin minustakin. Kipurajan määrittäminen on mielestäni mahdotonta ja siksi olisi minusta sen penääminen toiselta kohtuutonta. Kuitenkin kysyit minulta: ”Kuinka moni Suomen asukas olisi saanut alueluovutuksissa vuonna 1939 menettää kotinsa ennen kuin kipuraja olisi tullut vastaan?” Miksi kysyit minulta sellaista, johon vastaaminen on omasta mielestäsikin mahdotonta? Vastasin vastakysymyksellä, joten kaiketi itsekin huomasit? Toivottavasti asia on käsitelty nyt.

Semmottii...

[Heikki Jansson]

Unohtuu myös, että Suomen hallitus halusi 30.11. neuvotella tajuttuaan viimein, että oli kyse sodasta. Joten jos NL:n tavoitteet todella olivat rajoitetut, miksi se ei ehdotusta hyväksynyt?

Olisi jo aika että alkaisit itse vastata, sen sijaan että esittäisit jatkuvasti kysymyksiä. Kysymyksiä osaa tunnetusti hullukin esittää enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. Olen vastannut kysymyksiisi aivan riittämiin kuten esim. kysymyksiisi Belgian, Hollannin, Tanskan ja Norjan olemattomista natsien esitysten torjumisista yms.

Mutta hyvä on. Vastaan.

Presidentti J.K. Paasikivi totesi:

"Miettiessäni näitä kysymyksiä on minussa se ajatus yhä vahvistunut, että menettelymme syksyllä 1939, päästäessämme neuvottelut katkeamaan [Paasikivi oli itse saanut ohjeen keskeyttää neuvottelut Erkolta] oli tärkeimpiä ja painavimpia Suomen ulkopoliittisten virheiden sarjassa viime vuosien aikana. (Siteerattu Vladimirovin mukaan teoksesta ”Kohti talvisotaa”, Keuruu 1995)."

Neuvostoliiton entinen Helsingin lähettiläs Viktor Vladimirov kirjoitti puolestaan (mt. teos. s. 154):

”Neuvostojohdon ja henkilökohtaisesti Stalinin virheellinen päätös ratkaista Leningradin turvallisuusongelma on kirjoittajan mielestä selitettävissä seuravilla tekijöillä:

… On täysin todennäköistä, että mikäli Suomen hallitus olisi reaalisesti joutunut valitsemaan toisen kahdesta vaihtoehdosta - joko sopimuksen neuvottelupöydän ääressä tai Suomen vastaavat myönnytykset verisen sodan jälkeen - olisi se suostunut etsimään kumpaakin osapuolta tyydyttävä kompromissiratkaisu ja luopunut yksiselitteisen kielteisestä asenteesta Neuvostoliiton vaatimukseen. Mutta siinä tapauksessa Neuvostoliiton hallituksen olisi pitänyt selvästi ilmoittaa aikeistaan, ja Mainilan tapaisten naiivien provokaatioiden sijasta pitänyt esittää Suomelle virallinen uhkavaatimus..."

Nähdäkseni Vladimirov on oikeassa sikäli että 1) Neuvostoliiton johdolla oli velvollisuus kansalaistensa edessä - Neuvostoliiton omankin edun vuoksi - huolehtia siitä, että Suomen ulkoministeri (Erkko) ei tehnyt huomaamattaan tyhmyyksiä (kuten Erkko (ja Cajander) tekivät). Mutta Stalin oli kuitenkin ilmeisesti henkilökohtaisesti suuttunut Cajanderiin, Erkkoon & Co ja näiden muka-"neuvotteluihin".

2) Suomalaisten kannalta taas oli Erkon ja Cajanderin piittaamattomuus uhkaavasta sodasta tietysti luettavissa näiden syyksi, sillä ei maamme pää- eikä ulkoministeri saa suhtautua niin kevytmielisesti Neuvostoliiton uhkauksiin sodasta, että he ovat ”kuin puulla päähän lyötynä” sodan todella puhjetessa (sanat Ylikankaan teoksesta s. 194) Paasikiven puolestaan juostessa samaan aikaan pää kolmantena jalkana ympäri Helsinkiä, jossa tämä tuolloin oleskeli, häärien kokoon päätöstä neuvottelujen jatkosta - turhaan.

Kansalaisia suojasi siis molemmin puolin rajaa (tai ainakin olisi pitänyt suojata) tavallaan kaksinkertaiset varmentimet, jotka pettivät molemmat, eli 1) pää- ja ulkoministerimme velvoitteet, toisaalta, sekä 2) Neuvostoliiton johdon velvollisuudet omaa maataan kohtaan, toisaalta. Kummankin varmentimen olisi pitänyt yksinäänkin toimia. Siitä huolimatta ei voi sanoa, kuten olen ymmärtänyt että arvelet, että pää- ja ulkoministeriämme olisivat suojanneet neuvostoliittolaisten suojaksi voimassa olleet normit - minkä vuoksi pää- ja ulkoministerimme olisivat muka olleet vapaita vastuustaan! - menemään vaikka ryyppäämään tai rellestemään.

Kun nämä varmentimet pettivät samanaikaisesti ja molemminpuolisesti olivat seuraukset sitten kansalaisille ainakin Suomen puolella tuhoisat (Neuvostoliiton omat vahingot eivät käsittääkseni kuulu tähän yhteyteen) eivätkä rajoittuneet tietysti talvi- vaan käsittivät myös jatkosodan. Samaan aikaan Neuvostoliitto jatkoi tietysti pitkävihaisen Stalinin linjalla, jonka mukaan suomalaiset saisivat oppia kunnioittamaan tätä (näin muotoilisin alustavasti käsitykseni Stalinin asenteesta sitä mitenkään tarkemmin tutkimatta). Tätä sopii myös niiden kommentoida, jotka näkevät yksilöpsykologiaa kaiken inhimillisen toiminnan, myös vaikkapa sodan, vaikuttimena.

Itse olen luonnollisesti käsitellyt kysymystä pääasiassa Suomen kannalta, koska suomalaisena johdan pää- ja ulkoministerimme velvollisuudet täällä vallitsevista normeista, joita vastaan nämä olivat rikkoneet. Se, oliko Kreml toiminut niin kuin Neuvostoliiton etu edellytti, ei kuulu meille vaan se on naapurin asia.

Lisäksi oli Neuvostoliitto vaihettaisella yhä kasvavilla uhkauksillaan tehnyt mielestään vastaansanomattoman selväksi Helsingille, että sota uhkaisi ellei Suomi hyväksyisi esityksiä. Kuitenkaan Helsingissä ei ymmärretty tätä. Siten oli todellisen väärinkäsityksen ensimmäinen edellytys täytetty. Ja päälle molemminpuolinen epäluulo, tietysti.

En siis ollut unohtanut tätäkään kysymystä. Onko muita seikkoja jotka olisin Sinusta vielä unohtanut käsitellä?

Olemmeko siis nyt vihdoin yhtä mieltä siitä, että Erkon ohje "keskeyttäkää neuvottelut ellei sopimusta saada aikaan meidän ehdotuksemme pohjalta" oli valtava erehdys, ehkä pahin erehdys ainakin itsenäisen Suomen historiassa? Toivon niin.

Semmottii...

[Emma-Liisa]

Ennen kaikkea YYA-sopimuksen taloudellista yhteistyötä koskevien artikloiden perusteella saatiin meillä paikattua se mistä Churchill ja Roosevelt luopuivat Teheranissa näiden sopiessa maamme kuulumisesta Neuvostoliiton etupiiriin. Tästä etupiirijaosta Varsovan liitto sittemmin piti kiinni (vrt. ns. Brezhnevin doktriini ja seurauksena oli mm. suomettumisilmiö, joka siis aiheutui nimenomaan sotapolitiikasta - eikä UKK:sta niinkin usein väitetään. UKK päinvastoin onnistui minimoimaan sen haittavaikutukset). Näin pääsimme monen vaikeuden jollei läpi niin ainakin luovien yli tai ympäri.

Miksi luulet, että Stalin (joka kaikissa muissakin suhteissakin piti kiinni M-R-sopimuksessa saamastaan) olisi Teheranissa luovuttanut Suomen lännelle? Pikemmin asia on, että talvisodan tähden Churchall ja Roosevelt sen verran puolustivat Suomea, että Stalin katsoi aiheelliseksi myöntyä siihen, että Suomi sai olla itsenäinen (mitä hän sillä sitten tarkoittikin).

Ja uskotko todella, että jos Stalinilla ei olisi ollut mitään kokemusta Suomena armeijan kyvystä puolustaa yksinkin maataan, hän ei olisi vaatinut samanlaista sopimusta kuin Varsovan liiton mailla?

Mitä suomettumisilmiöön tulee, niin ilman sotia se olisi vallannut niin suuren osan SDP:tä. että Paasikivi ja Kekkonen olisivat olleet tarpettomia. Ja tämä parhaassa tapauksessa.

Näillä huomautuksilla en suinkaan tarkoita, että pitäisin sotaa hyvänä asiana. Tietenkin olisi ollut paras, jos Stalin ei olisi hyökännyt eikä painostanut.

[JariL]

"a) Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia, b) Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään, c) Konflikteja vältettävä ja d) Suomen on kartettava Venäjän-vastaista ja Venäjälle vihamielistä politiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä."

Paasikivi ei aina ollut samaa mieltä. Hänen pitämättä jäänyt puheensa Leningardin valtauksen kunniaksi on hyvä esimerkki tästä. Paasikivi ei myöskään ollut kriittinen Saksan ja Suomen lähestymisen suhteen 1940-41, mutta häntä sapetti se ettei hänelle kerrottu asiasta. Paasikivelläkin oli siten raja myöntyväisyyden suhteen. Paasikivi kyllä sopeutti järkevästi politiikkansa vastaamaan sodanjälkeistä todellisuutta.

Niin minustakin. Kipurajan määrittäminen on mielestäni mahdotonta ja siksi olisi minusta sen penääminen toiselta kohtuutonta. Kuitenkin kysyit minulta: ”Kuinka moni Suomen asukas olisi saanut alueluovutuksissa vuonna 1939 menettää kotinsa ennen kuin kipuraja olisi tullut vastaan?” Miksi kysyit minulta sellaista, johon vastaaminen on omasta mielestäsikin mahdotonta?

Esitin kysymyksen sen vuoksi, että teit ainakin epäsuorasti tällaisen määrityksen. Sinusta alueluovutukset ennen talvisotaaa olisivat olleet järkeviä. Hinta olisi kuitenkin ollut yli 30.000 koditonta.

Kysymyksen kärki ei kuitenkaan ole joku numero, vaan laajempi kysymys siitä mitä itsenäisyys edellyttää. Jos joku ihmisjoukko on joskus sen erehdyksen tehnyt, että on itsensä itsenäiseksi julistanut ja alueensa paaluttanut, siitä seuraa erinäisiä asioita. Yksi tärkeimmistä on mikä/mitkä tekijät pitävät joukon kassassa eli itsenäisyyden hengissä. Kolmen Muskettisoturin lauselma "yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta" on aika hyvä kuvaamaan yhtä keskeisimmistä periaatteista. Jos maa on valmis uhraamaan jonkun yksilön/kansanosan edut koko kansankunnan edun nimissä, itsenäisyys on hyvin nopeasti heikolla pohjalla. Siinä alkaa äkkiä itsekukin miettiä, mikä arvo sillä itsenäisyydellä (joukkoon kuulumisella) oikein on?

Esimerkiksi Kyösti Kallion päiväkirjamerkinnöistä ennen talvisodan alkua näkyy hyvin selkeästi, että ainakin presidentin mielessä kansallinen yhtenäisyys oli hyvin korkealla päätöksentekokriteerien joukossa. Kun Kallio kirjoitti päiväkirjaansa "Verestä ja tuhkasta nousee kansa, vaan ei milloinkaan häpeän alhosta" hän ei suinkaan kaivannut veristä sotaa. Hän oli kuitenkin valmis mieluummin sotaan kuin ryhtymään toimenpiteisiin jotka jakaisivat kansan. Samankaltaisia ajatuksia oli myös muilla johtavilla poliitikoilla. Aineelliset tekijät eivät tosipaikan tullen ratkaise päätösten sisältöä vaan arvot.

[Emma-Liisa]

"a) Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia, b) Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään, c) Konflikteja vältettävä ja d) Suomen on kartettava Venäjän-vastaista ja Venäjälle vihamielistä politiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä."

Paasikivi ei aina ollut samaa mieltä. Hänen pitämättä jäänyt puheensa Leningardin valtauksen kunniaksi on hyvä esimerkki tästä. Paasikivi ei myöskään ollut kriittinen Saksan ja Suomen lähestymisen suhteen 1940-41, mutta häntä sapetti se ettei hänelle kerrottu asiasta. Paasikivelläkin oli siten raja myöntyväisyyden suhteen. Paasikivi kyllä sopeutti järkevästi politiikkansa vastaamaan sodanjälkeistä todellisuutta.

Tämä puhe ei ehkä ole paras osoitus Paasikiven ajatuksista, joskin hän suostui sen pitämään. Mutta kun Paasikiven koko elämää katsoo, niin käy ilmi, että hän oli valmis myötäilemään sitä valtiota, joka Euroopassa oli (tai hän luuli olevan) voimakkain, Kuten Saksaa 1918, mitä politiikkaa hän jälkikäteenkin aina puolusti, jopa kiistäen sen tosiasian että Suomi oli tehnyt Saksan kanssa erittäin epäedullisen sopimuksen.

Toisen maailmansodan aikana Paasikivi kirjoitti, että jos on valittava Sasksan ja Venäjän välillä, niin pitää valita Saksa, koska Venäjä on "meille kuolemaksi", koska on kulttuuriltaan vieras.

Esitin kysymyksen sen vuoksi, että teit ainakin epäsuorasti tällaisen määrityksen. Sinusta alueluovutukset ennen talvisotaaa olisivat olleet järkeviä. Hinta olisi kuitenkin ollut yli 30.000 koditonta.

Kysymyksen kärki ei kuitenkaan ole joku numero, vaan laajempi kysymys siitä mitä itsenäisyys edellyttää. Jos joku ihmisjoukko on joskus sen erehdyksen tehnyt, että on itsensä itsenäiseksi julistanut ja alueensa paaluttanut, siitä seuraa erinäisiä asioita. Yksi tärkeimmistä on mikä/mitkä tekijät pitävät joukon kassassa eli itsenäisyyden hengissä. Kolmen Muskettisoturin lauselma "yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta" on aika hyvä kuvaamaan yhtä keskeisimmistä periaatteista. Jos maa on valmis uhraamaan jonkun yksilön/kansanosan edut koko kansankunnan edun nimissä, itsenäisyys on hyvin nopeasti heikolla pohjalla. Siinä alkaa äkkiä itsekukin miettiä, mikä arvo sillä itsenäisyydellä (joukkoon kuulumisella) oikein on?

Tässä on muistettava, että Suomi oli kuitenkin valmis uhramaan Itämeren pienet saaret (koska niitä ei voitu puolustaa) ja antamalla Kannaksella niin paljon myöten kuin voitiin tehdä uhramatta puolustusmahdollisuuksia.

Voinee sanoa, että jotkut osat olivat muita rakkaampia myös muille kuin siellä asujille Sodan jälkeen Kekkonen oli valmis vaihtamaan osan Lapista saadakseen Viipurin takasin.

Välttämättä kaikki länsisuomalaiset eivät olisi olleet kovin innokkaita puolustamaan Kannasta, mutta Stalin osoitti heille, että kyse oli koko Suomesta.

Esimerkiksi Kyösti Kallion päiväkirjamerkinnöistä ennen talvisodan alkua näkyy hyvin selkeästi, että ainakin presidentin mielessä kansallinen yhtenäisyys oli hyvin korkealla päätöksentekokriteerien joukossa. Kun Kallio kirjoitti päiväkirjaansa "Verestä ja tuhkasta nousee kansa, vaan ei milloinkaan häpeän alhosta" hän ei suinkaan kaivannut veristä sotaa. Hän oli kuitenkin valmis mieluummin sotaan kuin ryhtymään toimenpiteisiin jotka jakaisivat kansan. Samankaltaisia ajatuksia oli myös muilla johtavilla poliitikoilla. Aineelliset tekijät eivät tosipaikan tullen ratkaise päätösten sisältöä vaan arvot.

ja sillehän me emme voine mitään, että ne olivat erilaisia kuin nykyään. Sillä silloinen historiallinen kokemus (sortovuodet ja Suomen itsenäistyminen) oli osoittanut, että "oikeus voittaa".

Lauri Haataja on kirjassa Kun kansa kokosi itsensä kertonut Kallion mietteistä, jotka påerustivat vuoteen 1918. Kaikkein varallisisnta oli sisäinen erimielisyys. Yhtenäisenä kansa voisi kohdata jopa sodan.

[JariL]

Tapaukset ovat osoittaneet, että Neuvostoliiton politiikka Suomea kohtaan syksyllä v. 1939, samoin kuin koko ajan sen jälkeen, on ollut yhtä ainoata erehdystä. Meistä riippumattomien suurten maailmantapausten johdosta ovat Neuvostoliiton poliittisten erehdysten seuraukset tulleet ilmi nopeammin kuin olimme voineet odottaa. Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme.

Yllä katkelma Paasikiven puheesta. Kohdista a,b,c,ja d ainoastaan a näkyi puheessa. Ei tämä mikään Paasikiven linjapuhe ollut, mutta kertoo kuitenkin siitä että myös hänellä oli tilanteen salliessa muitakin näkemyksiä kuin ystävyys ja yhteistyö.

Tässä on muistettava, että Suomi oli kuitenkin valmis uhramaan Itämeren pienet saaret (koska niitä ei voitu puolustaa) ja antamalla Kannaksella niin paljon myöten kuin voitiin tehdä uhramatta puolustusmahdollisuuksia.

En tarkoittanut kommentillani "*kele, tuu koittaa kuinka sun käy" politiikkaa, vaan sitä yksinkertaista tosiasiaa, että jossakin kulkee se raja jonka jälkeen yksimielisyys alkaa rakoilla ja amok juoksu alkaa. Suomessa päättäjät olivat jo ennen talvisotaa nähneet miten tuon näkymättömän rajan ylittäminen oli parissa muussa maassa johtanut tuhoon ja pyrkivät välttämään samaa virhettä.

[Emma-Liisa]

jossakin kulkee se raja jonka jälkeen yksimielisyys alkaa rakoilla ja amok juoksu alkaa. Suomessa päättäjät olivat jo ennen talvisotaa nähneet miten tuon näkymättömän rajan ylittäminen oli parissa muussa maassa johtanut tuhoon ja pyrkivät välttämään samaa virhettä.

"Kipuraja" kulki siinä, uskottiinko että Stalin oli näyttänyt neuvotteluissa kaikki kortit ja hän pitäisi sanansa, ettei vaadi muuta.

[MM]

Markku Ruotsilan kirjassa "Churchill ja Suomi" pohditaan mielenkiintoisesti Suomen asemaa länsiliittouman näkövinkkelistä käsin. Churchill syyllistää Suomen ainakin kaksi kertaa suureen maailmanpoliittiseen virheeseen (lännen silmissä). Ensimmäinen oli, ettei se osallistunut v.1919 Leningradin valloitushankkeeseen ja auttanut tuhoamaan "bohlsevismia kehtoonsa" ja toinen, ettei se osallistunut 1939 lännen koalitioon Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton kanssa Saksaa vastaan luopumalla omista itsekkäistä aluenäkökohdistaan, jonka takia NL päätyi sopimukseen Saksan kanssa ja lännen koalitio raukesi. Tällöin Churchillinkin antibohlsevismin edelle meni kansallissosialismin uhka. Kirjassa on jopa virke, että Suomi oli tämän takia syyllinen suursodan alkamiseen.

Mielenkiintoista on, että Englanti, Ranska, USA, Ruotsi ja jopa Saksa neuvoivat ja jopa vaativat Suomea myöntymään NL aluevaatimuksiin ja "ymmärsivät" niiden legitiimejä turvallisuustavoitteita, mutta Suomi ei taipunut.
Siitäköhän Stalin sai aiheen sanoa, että suomalaiset ovat tyhmä ja itsepäinen kansa, jolle on järkeä taottava nuijalla päähän.

Churchillille ei merkinnyt mitään se, että kummassakin tapauksessa Suomi olisi ollut vaarassa menettää itsenäisyytensä. Ensin valkoisten kenraalien asenteen vuoksi ja toisella kertaa NL vetäytymisestä sodan jälkeen ei olisi ollut takeita.