Professori Vihavainen ehdottaa Uudenkaupungin rauhan museota

[Tapio Onnela]

Kuva: Riksarkivet, Originaltraktater med främmande makter. Ryssland nr 21

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen ehdottaa blogissaan Uudenkaupungin rauhan museota. Vihavainen vetoaa blogissaan muun muassa Uudenkaupungin kaupunginjohtajaan ja Suomen hallitukseen museon perustamiseksi.

Uudessakaupungissa elokuun 30. päivä vuonna 1721 tehtyä rauhaa muistetaan kaupungin torille 1960-luvulla pystytetyn muistomerkillä, sekä joka toinen vuosi järjestettävien Uudenkaupungin rauhan soutujen avulla.

Vihavainen kirjoittaa Uudenkaupungin rauhan merkityksestä:

Uudenkaupungin rauha 1721 on merkittävin Suomeen liittyvä maailman poliittisen historian tapahtuma. ETY-kokouksessa, kaksi ja puolisataa vuotta myöhemmin vain lupailtiin juhlallisesti rajojen säilymistä, mutta Uudessakaupungissa ne muutettiin. Siellä piirrettiin uudelleen koko Pohjois-Euroopan kartta ja siksi tapahtuma vaikutti myös laajemmin koko Euroopan poliittiseen tasapainoon. Ruotsin suurvalta-asema romahti, se menetti balttilaiset ja enimmät saksalaiset provinssinsa, Suomesta irrotettiin Viipuri ja Karjalan kannas suunnilleen nykyistä rajaa myöten.

...

Se, mitä tapahtui Uudessakaupungissa vuonna 1721, liittää meidät symbolisesti koko Euroopan historiaan. ”Nystadin”, ”Nistadin”, tai ”Nyshtadtin” rauhan tuntevat kaikki sivistyneet eurooppalaiset. Vain harvat tietävät, että asialla on jotakin tekemistä eurooppalaisia valioautoja tuottavan suomalaisen Uudenkaupungin kanssa.

...
On aika perustaa Uudenkaupungin rauhan museo. Nykyaikaiset historialliset museot rakentuvat tarinoiden ympärille. Tarina siitä, miten naapurimaat muodostivat suuren koalition murskatakseen nuoren Kaarle XII:n johtaman Ruotsin ja miten sotaa sen jälkeen käytiin yli kaksikymmentä vuotta, tuo nykyihmisen ulottuville näkökulman siihen, miten Euroopan valtojen nykyisyys pitkälti ratkaistiin jo niissä taisteluissa, joita tuolloin käytiin.
Niille, jotka kaipaavat todisteita sodan mielettömyydestä, Suuri Pohjan sota tarjoaa loputtomasti erinomaista aineistoa, Isosta vihasta Ukrainassa harjoitettuun poltetun maan taktiikkaan.

...
Suomi, joka viime kädessä jälkiviisauden valossa hyötyi Ruotsin heikkenemisestä, on juuri sopiva maa organisoimaan tätä kansainvälistä yhteistyötä ja pitämään sen jälkeen yllä kansainvälisesti kiinnostavaa museota, jonne eri maista tehdään varta vasten vierailuja ja jossa aikakauden tutkijat vuosittain tapaavat.
Kyse ei ole suurista summista. Itse asiassa tutkijaseminaarien järjestäminen on niin halpaa, että on pelättävissä, ettei se sen vuoksi kiinnosta korkeita päättäjiä. Museorakennus on jo vaativampi urakka ja siihen, jos mihin pitäisi löytyä EU-rahaa. Kyseessä on sentään yksi Euroopan historian solmukohta ja merkittävin sellainen, jossa Suomi on keskeisessä asemassa.
Herätys, Uudenkaupungin kaupunginjohtaja, Suomen hallitus, mepit, sun muut lobbarit!
***
Lue koko teksti Vihavaisen blogista: Vihavainen: Uudenkaupungin rauha ja me (Perjantai, 10. elokuuta 2012)

Agricolassa aiemmin aiheesta:


Uudenkaupungin rauhan muistomerkki, kuva: Tapio Onnela
Suuri Pohjan sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jonka kunniaksi Uuteenkaupunkiin pystytettiin myös muistomerkki. Väitetään, että rauhan allekirjoitus tapahtui kaupungin keskustassa erikseen sitä varten Lokalahdelta siirretyssä talossa, sillä kaupungista ei löytynyt yhtään riittävän isoa rakennusta tätä varten. Venäläiset allekirjoittajat saapuivat sisään talon toisesta päädystä ja ruotsalaiset toisesta.

Kiinnostavaa tuossa muistomerkissä on se, että muistomerkin tekstit on laadittu vain suomeksi. Muistomerkin toisessa päädyssä on Venäjän kaksipäinen kotka ja toisessa päädyssä kolme kruunua. Keskelle muistomerkkiä, näkyvimmälle paikalle on sijoitettu Suomen vaakuna. Luulisi venäläisillä ja ruotsalaisilla turisteilla olevan ihmettelemistä muistomerkin suomenkielisessä tekstissä:

Uudenkaupungin rauhan muistomerkki, kuva: Tapio Onnela

Uudenkaupungin rauhan muistomerkki, kuva: Tapio Onnela

Muistomerkin on suunnitellut taiteilija Reino Harsti ja sen lahjoitti Uudenkaupungin kaupungille kauppaneuvos Knut Wallin vuonna 1961.

Uudenkaupungin kaupungin sivuilla kerrotaan muistomerkistä muun muassa seuraavaa:

Uudenkaupungin rauha solmittiin 30.8.1721. Se päätti Suuren Pohjan sodan ja isonvihan ajan. Kun rauhasta oli kulunut 240 vuotta, pystytettiin muistomerkki rauhan solmimispaikalle. Se muistuttaa kivistä ruumisarkkua. Kanteen on kuvattu Uudenkaupungin vaakuna ja asemakaava v. 1721.

Taiteilija Harsti halusi patsaan karuudella korostaa ison vihan synkän aikakauden uhrien muistoa. Uudenkaupungin olosuhteet isonvihan aikana olivat heikot: yhteiskunnan ylin kerros oli paennut Ruotsiin, kaupankäynti oli pysähdyksissä ja kaupunki oli yhtä suurta sotilasleiriä. Venäläissotilaita oli pakko huoltaa jatkuvasti ja sekä sotilaat että kaupunkilaiset kärsivät nälkää. Kaupungin kannalta oli melkoinen rasitus, että isonvihan aikana jo pahasti rappeutumaan päässyt kaupunki joutui vielä tarjoamaan puitteet ylhäisille rauhanneuvottelijoille. Kaupunkilaiset joutuivat tekemään lukemattomia työtunteja.
http://uusikaupunki.fi/template_1.asp?i ... tdepth=210

* Vihavainen: Uudenkaupungin rauha ja me (Perjantai, 10. elokuuta 2012)
* Uudenkaupungin rauha (Uudenkaupungin kaupunki)
* Miksi suuri Pohjan sota unohdettu? (Agricolan uutisfoorumit, 22.03.2012 )

[Emma-Liisa]

Ottamatta kantaa itse aiheeseen, olettaisi historian emeritusprofessorin tuntevan nykyisen museolaitoksen määrärahat. Eli monien museoiden (ml. kannsalliset merkkihenkilöt) hoito on siirretty/siirretään pois valtiolta ja on jatkossa riippuvainen kuntien tai yksityisten rahoitusta ja jopa Kansallismuseon rahoitusta on leikattu ja Kulttuurien museo jopa lakkautettiin.

Näin ollen, jos Uusikaupunki haluaa ko. museon perustaa ja rahoittaa, siitä vain. Joskin epäilen, ettei kävijöitä riittäisi, koska miten aiheesta voisi saada jatkuvasti uutta?

Joten eiköhän parempi ehdotus ole muistovuosi ja -näyttely? Juhlinnan aiheeksi tapahtumasta tuskin on, paitsi venäläisille.

[nylander]

Muiden muassa viehättävän mansardikattoisen, interiööreiltään pääosin kustavilaisen Pukkilan kartanon ovet Piikkiössä ovat pysyneet kuluneena kesänä tiukasti säpissä, samoin Kuusiston kartanon. (Svinhufvudin Kotkanniemi sen sijaan kuuluu jollain keinoin pidetyn avoinna, mutta siitä ei meikäläiselle olisi ollut niin väliksikään.) Onkohan näin tapahtunut minään muuna kesänä, ainakaan toisen maailmansodan jälkeen. Syitä en tässä käy ruotimaan, koska Agricola-verkon säännöt muistaakseni kieltävät päivänpolitikoinnin ja koska ne muutoinkin ovat jokaiselle ilmiselviä. Sen verran kai sentään uskaltaa 1500-luvulla Kustaa Vaasaa vastaan napinoineiden Bergslagenin vuorimiesten ja muiden eri aikakausina eläneiden kaltaistensa tapaan sanoa, että elämme köyhää ja kallista aikaa, ilmeisesti yhtä vaikeimmista maamme historiassa. "Meillä" ei kerta kaikkiaan nyttemmin ole enää varaa.

Professori Vihavaisen idea ilmeisen suureelliseksi ajatellun "Uudenkaupungin rauhan museon" perustamiseksi tuntuu edellä kuvattua taustaa vasten suorastaan hämmästyttävältä. Muutenkaan en lukuyrityksistäni huolimatta oikein tajunnut, mikä oikestaan on professorin minun mielestäni hajanaisen ja lähes koko Eurooppaa syleilevän tekstin tähtäyspiste (tai "pointti", niin kuin nykyisin kai pitäisi sanoa). Vihavainen esim. vetää suunnitelmansa piiriin myös mm. Tanskan ja Itämeren etelärannikon saksalaisalueet. Meikäläinen kuitenkin oppi kuitenkin nuoruudessaan Sten Carlssonin - Jerker Rosénin jykevästä kaksoisniteestä Svensk historia, että Ruotsi allekirjoitti muiden vihollisvaltioidensa (Britannia)-Hannoverin, Preussin ja Tanskan kanssa vuosina 1719 - 1720 erillisrauhat. Uudenkaupungin rauha oli täysin Ruotsin ja Venäjän välinen kahden kauppa. Tapahtuneen merkitys on tuttua lähes kenelle tahansa: Pohjan sodan lopputulos avasi Pietari Suurelle sen kuuluisan "ikkunan Itämerelle" ja nosti Venäjän suurvalta-asemaan johtavalle uralle. Kehitys olikin nopeaa. Sopii muistaa, että jo seitsenvuotisen sodan aikana 1750- ja 1760-luvulla Venäjän joukot operoivat ensi kertaa Keski-Euroopassa asti, silloin Preussin Fredrik II:n (Suuren) armeijaa vastaan ja että vuonna 1814, kun "isänmaallisen sodan" heiluri oli heilahtanut idästä länteen, venäläiset joukot lämmittelivät nuotioidensa ääressä Pariisin Champs-Elysées´llä...

Tuntuu kovin omituiselta, että juuri professori Vihavainen haluaa juhlistaa peräti uudella museolla kuvatun kaltaisen kehityksen matkaansaattanutta rauhantekoa. Eikö Uudenkaupungin torin muistomerkki riitä, varsinkin jos siihen jotenkin vielä saataisiin lisätyiksi neutraalit, monikieliset tekstit? Useista Vihavaisen aikaisemmista teksteistä olen ollut ymmärtävinäni, ettei hän ole Venäjän historiassa tapahtuneen ekspansion kaikkein lämpimimpiä ystäviä. Tähän tuntuisi mielestäni viittaavan sekin, että Vihavainen toteaa Pietari Suuren luovuttaneen pääosan Suomea takaisin Ruotsille, koska "ei halunnut jännittää jousta liian kireälle". Mieleen tulee Suomen toisen maailmansodan kohtalon käänteistä historiankirjoituksessa alinomaa käytetty formula "Stalin pelkäsi" tai "Stalin ja Molotov pelkäsivät". Mitä ihmeen pelkäämistä voittoisalla Pietari Suurella olisi muka ollut? Asia on tuhannesti todettu, mutta otetaan tähän vielä tuore (2011) sitaatti Åbo Akademin professori Nils Erik Villstrandilta Norstedts-kustantamon uudesta moniosaisesta Sveriges historia -sarjasta: "Finland ämnade Peter den store aldrig behålla - -." (Kokonaan oma lukunsa on sitten vielä neuvostoaika. Keskustelin kerran erään korkeimpaan akateemiseen oppiarvoon yltäneen, mielenlaadultaan taatusti porvarillisen ja kansallismielisenkin henkilön kanssa Vihavaisen kirjasta Stalin ja suomalaiset. Mainittu henkilö ihmetteli kovasti sitä, miksi tällainen hänen mielestään objektiivis-analyyttisen lähestymistavan pahasti hylkäävä kirja on yleensä pitänyt kirjoittaa.)

Jonkinlaisena käänteisenä vastineena professori Vihavaisen ehdotukselle tulee mieleen keväästä asti kuplinut "pronssipatsaskiista" à la Turku. Lyhyesti: kuluvassa elokuussa tulee kuluneeksi 200 vuotta keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin ensimmäisen Bernadotten, kruununprinssi Karl Johanin tapaamisesta samaan aikaan kun Napoleonin suuri armeija marssi Venäjälle. Myös tällä tapaamisella oli jos ei maailmanhistoriallinen niin ainakin koko Pohjois-Euroopan suurpoliittista tilannetta pysyvästi vakauttanut merkitys. Ruotsi luopui tuolloin lopullisesti revansistisista hankkeista Suomen suhteen ja sai alkunsa Ruotsin kuuluisa "vuoden 1812 politiikka". Nyt venäläinen taho on tarjoutunut lahjoittamaan tapahtuman muistoksi Aurajoen rantaan pystytettävän, Aleksanteria ja Karl Johania näköishahmoina esittävän pronssiryhmän. Hanke on aika ajoin saanut lehden palstoilla osakseen kiivaita vastustavia kirjoituksia periaatteella Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?, jos asian haluaa kauniisti ilmaista. Järjen ääntä on käyttänyt Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva pitkässä ja loistavasti perustellussa vastineessaan, mutta sekään ei ole rauhoittanut kiivailijoita. Nuortevan tekstiä minulla ei enää ole tallella, muuta sen pääajatus mielestäni oli kansakoulun tapaan "omin sanoin" kerrottuna, että muistomerkkien tarkoitus on kirjaimellisesti muiston, tässä tapauksessa todella merkittävän tapahtuman muiston, säilyttäminen eikä niitä tule nyt nähtyyn tapaan ideologisoida.

Sellainenkin ajatus vilahti mieleen Vihavaisen tekstiä lukiessani, että entäpä jos professori onkin laatinut kirjoituksensa niinsanotusti ketunhäntä kainalossa ja tarkoitus olisikin perimmältään (ja muutettavat tietenkin muuttaen) sama kuin Turkuun pystytettävän pronssiryhmän vastustajilla. No, tämä nyt menee jo puhtaan spekulaation puolelle. Sallittakoon kuitenkin sellainenkin näin lauantain iltapuhteeksi kirjoitettuna, kun kyse kuitenkin puolin ja toisin on vain mielipiteistä eikä mistään "tieteellisen" tiukasti napitetusta asiakysymyksestä.

[Tapio Onnela]

Minusta taas idea rauhan museosta on vähintääkin kiinnostava, vaikka toki ymmärrän, ettei museosektorilla taida riitää innostusta uusiin avauksiin näiden leikkausten keskellä. Toisaalta voisi ajatella myös niin, että myös museoiden tulee ajan myötä muuttua. Onko todella järkevää esim ylläpitää kaikkien presidenttien kotimuseoita ikuisesti? Ehkä voimavaroja voisi suunnata myös uudelleen? Miksei rauhan museon rahoitusta voisi alkaa miettimään yhdessä Venäjän ja Ruotsin kanssa?

Kautta Suomen levinneiden erilaisten sotaan liittyvien "perinnekorsujen" määrä alkaa ylittää kohta Kannaksen alkuperäisten määrän, lisäksi niitä on kaivettu runsaasti myös paikoille, joilla ei ole viime sotien kanssa mitään tekemistä. Minusta ajatus perustaa rauhan museo, esim vaikkapa juuri Uudenkaupungin rauhaan liityen ei ole ollenkaan hullumpi ajatus. Toivottavasti ideaa ei tyrmätä vain siksi, että sen esittää Vihavainen.

[jsn]

Uudenkaupungin rauha ansaitsee museon siinä mikä tahansa muukin. Voisihan eri rauhojen museot myös yhdistää Uudenkaupungin alle, jolloin niiden merkitys ja jatkuvuus tulisi ymmärrettävämmäksi? Kyseinen rauha paljolti synnytti poliittisen käsitteen nimeltä Suomi. Paljon keskustellun herra Stalininkin sanotaan myös halunneen Uudenkaupungin rauhan eli "Pietari Suuren rajat".

Jos näkee ao. sopimuksen "häpeärauhana" joko Ruotsin suurvallan romahtamisen takia ai sitten siksi, että Suomi jäi tuolloin liittämättä keisarikuntaan, niin silloinhan muisteluun ei ole aihetta (paitsi ruotsalaiset taitavat muistella juuri ensinmainittua). Vihavainen ei ehkä tarkoita voittamista tai menettämistä sinänsä. Nähtävästi hän tähtää avauksellaan vuoteen 2021, sillä Suomen poliittisen historian museota tuskin saadaan vuonna 2017.

[roope1]

Spekulaatioiden hilitsemiseksi voin kertoa, että tarkoitin todellakin museon perustamista ja nimenomaan EU-rahoituksella, en sitä, että rahoitus kaivettaisiin museoviraston budjetista.
Uudenkaupungin rauha on päätepiste pitkälle sodalle, johon osallistuivat monet Euroopan maat ja Turkki vielä kaupan päälle. Toki siinä oli omat vaiheensa eikä todellakaan käynyt niin, että sodan aloittanut koalitio pysyi koossa koko ajan, tämä käy tosiaan ilmi jo aikoinaan opiskelemastani Carlsson-Rosenista.
Tuossa sodassa ratkaistiin monta asiaa, Skoonen omistamisesta aina Ukrainan herruuteen ja itse kullekin osapuolelle sillä on oma merkityksensä, joka vieläpä ajan mittaan muuttuu.
Museon perustaminen ei merkitse jonkin asian juhlimista, vaan sen muistamista. Suuressa Pohjan sodassa lähes kaikki osapuolet kokivat sekä voittoja etytä tappioita. Sen lopputulos ei kuitenkaan herättäne intohimoja juuri muualla kuin Ukrainassa. Ruotsalaiset ovat jo toipuneet suurvaltansa menetyksestä, tanskalaiset siitä, ettei Skoonea saatu takaisin, venäläiset ovat taas saaneet tottua siihen ajatukseen, etteivät aseilla hankitut Baltian maat kuuluneet heille muulla kuin väkivallan oikeudella.
Museo voisi olla juuri historian kansallisten tulkintojen museo, jossa itse kukin Suuren Pohjan sodan osapuolista tilittäisi oman tulkintansa. Juuri sellaisena se olisi omiaan syventämään eurooppalaista historiakuvaa ja juuri siksi sen rahoitus kuuluisi nimenomaan EU:lle.
Museon ympärille voisi ja pitäisikin luoda vuosittaisia tapahtumia, jotka liittyisivät Suureen Pohjan sotaan. Periaatteessa museo kuitenkin olisi omistettu rauhalle. Rauhassa on ainakin se hyvä puoli, että se päättää sodan ja jo rahoituksenkin takia kannattaa korostaa tätä aspektia.

[nylander]

Minusta taas idea rauhan museosta on vähintääkin kiinnostava,
- -
Minusta ajatus perustaa rauhan museo, esim vaikkapa juuri Uudenkaupungin rauhaan liityen ei ole ollenkaan hullumpi ajatus.

Myönnetään, kukapa sitä nyt rauhan museota vastustamaan, jos vain kyseessä aidosti on sellainen. Se tässä vain aprikoituttaa (meniköhön nyt oikein?), miten sellainen asia yleisölle havainnollistetaan ja visualisoidaan, olkoonkin että kyseessä ei vähimmässäkään määrin ole minun päänsärkyni. Professori Vihavainen itse ehdottaa blogissaan seuraavanlaista rekvisiittaa:

Välttämättömät esineet ovat helposti löydettävissä: muutama aikakauden musketti, miekka ja univormu eri maista, laivojen pienoismalleja, pienoismalli Kaarle XII:n armeijasta marssilla Ukrainassa kaikkine erilaisine huoltovankkureineen, rummunlyöjineen, kenttäsaarnaajineen, kaupustelijoineen jne. voisi tarjota havainnollisen kuvan niistä ongelmista, joita armeijoiden huolto aikoinaan tarjosi sekä niille itselleen että ympäristölle.

Minusta professori Vihavaisen luettelo viittoo vahvasti perinteisen sotamuseon suuntaan. Niin tai näin, Vihavaisen ehdotus tuntuu vielä kovin utuisen hahmottomalta ja melko kaukaiseen tulevaisuuteen tähtäävältä. Toivottavasti en pahasti sotke käsillä olevan ketjun teemaa, kun vielä viittaan Bernadotten ja Venäjän keisarin elokuussa 1812 tapahtuneeseen Turun-kohtaamiseen ja sen muistoksi suunniteltuun pronssimonumenttiin. Eikö juuri tässä ole kyseessä todella ajankohtainen, konkreettinen ja välittömästi toteuttamiskelpoinen rauhanajatusta historiassa korostava hanke! Professori Timo Soikkanen tiivisti vuoden 1812 tapaamisen merkityksen hienosti eilisessä lehdessä:

Turun tapaamisen tulokset olivat onneksi sekä Ruotsille että Suomelle. Kruununprinssin valitsema "vuoden 1812 politiikka" merkitsi pitkää, parin vuosisadan rauhan ja hyvinvoinnin kautta Ruotsille, joka sitä ennen oli jatkuvasti mukana eurooppalaisissa sodissa ja kulutti voimansa äärimmilleen.

Suomelle uusi asema merkitsi pitkää rauhan kautta. Samalla se mahdollisti autonomian kehittämisen, mikä olisi ollut Ruotsin osana vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Toivottavasti tämän jälkeen muutkin historian professorit emeritusten johdolla antavat hankkeelle tukensa. Luulisi, ettei sen jälkeen olisi hetikään vaikeaa saada meitä tavallisia pulliaisia seuraamaan esimerkkiä.

[Jussi Jalonen]

Sopii muistaa, että jo seitsenvuotisen sodan aikana 1750- ja 1760-luvulla Venäjän joukot operoivat ensi kertaa Keski-Euroopassa asti.

Ei nyt aivan ensi kertaa, Venäjän joukot olivat nimittäin toimineet Keski-Euroopassa jo Puolan perimyssodan aikana. Sodan loppuvaiheessa keväällä 1735 oli keisarinna Anna lähettänyt kymmenentuhannen miehen venäläisen avustusretkikunnan kenraali James Keithin komennossa Reinille, tukemaan itävaltalaisia liittolaisiaan Ranskaa vastaan.

Toisen kerran Venäjä marssi länteen vuonna 1748, jolloin keisarinna Elisabet lähetti lähes neljänkymmenentuhannen miehen armeijan Itävallan perimyssotaan. Venäjän joukkojen komissaarina puuhaili liittolaismaa Ison-Britannian lainaama kenraalimajuri Mordaunt, joka neuvoi venäläisille Reinin ylityspaikat (asiakirja aiheesta täällä).

Kummassakaan tapauksessa venäläiset eivät tosin ehättäneet mukaan taisteluihin. Se, että joukot olivat matkalla, vaikutti silti todennäköisesti osaltaan rauhanneuvotteluihin. Se teki myös selväksi läntisen Euroopan maille, että Venäjän sotilaallinen voima ja kyky interventioon Keski-Euroopassa oli selvästi syytä ottaa huomioon allianssipolitiikassa.

Molemmissa tapauksissa venäläiset myös marssivat paljon pitemmälle kuin seitsenvuotisessa sodassa, ja keskisen Euroopan asukkaat sekä venäläiset päätyivät ensi kerran laajamittaisemmin tekemisiin toistensa kanssa.



Elokuuta,

J. J.

[nylander]

Ei nyt aivan ensi kertaa

Kiitos tarkennuksesta ja mielenkiintoisista lisätiedoista. Siteerasin muistinvaraisesti edesmenneen yleisen historian professori Matti Lauerman anno dazumal eli melkoisen kauan sitten luennoillaan esittämää toteamusta; ilmeisesti hän katsoi, että mainittu tarkkuus riitti hänen silloisille kuulijoilleen.

[Jussi Jalonen]

Ilmeisesti hän katsoi, että mainittu tarkkuus riitti hänen silloisille kuulijoilleen.

No juu, tämä nyt oli paljolti triviaa, mutta kun se liittyi vuosisatansa puolesta aiheeseen, niin ajattelin mainita.

[Emma-Liisa]

Jonkinlaisena käänteisenä vastineena professori Vihavaisen ehdotukselle tulee mieleen keväästä asti kuplinut "pronssipatsaskiista" à la Turku. Lyhyesti: kuluvassa elokuussa tulee kuluneeksi 200 vuotta keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin ensimmäisen Bernadotten, kruununprinssi Karl Johanin tapaamisesta samaan aikaan kun Napoleonin suuri armeija marssi Venäjälle. Myös tällä tapaamisella oli jos ei maailmanhistoriallinen niin ainakin koko Pohjois-Euroopan suurpoliittista tilannetta pysyvästi vakauttanut merkitys. Ruotsi luopui tuolloin lopullisesti revansistisista hankkeista Suomen suhteen ja sai alkunsa Ruotsin kuuluisa "vuoden 1812 politiikka". Nyt venäläinen taho on tarjoutunut lahjoittamaan tapahtuman muistoksi Aurajoen rantaan pystytettävän, Aleksanteria ja Karl Johania näköishahmoina esittävän pronssiryhmän. Hanke on aika ajoin saanut lehden palstoilla osakseen kiivaita vastustavia kirjoituksia periaatteella Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?, jos asian haluaa kauniisti ilmaista. Järjen ääntä on käyttänyt Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva pitkässä ja loistavasti perustellussa vastineessaan, mutta sekään ei ole rauhoittanut kiivailijoita. Nuortevan tekstiä minulla ei enää ole tallella, muuta sen pääajatus mielestäni oli kansakoulun tapaan "omin sanoin" kerrottuna, että muistomerkkien tarkoitus on kirjaimellisesti muiston, tässä tapauksessa todella merkittävän tapahtuman muiston, säilyttäminen eikä niitä tule nyt nähtyyn tapaan ideologisoida.

Kiitos vihjeestä!

Turun Sanomista löytyi 22.5.2012 seurava kirjoitus, josta lainaan lopun:

"Turun neuvottelu elokuussa 1812 ei siis koskenut Suomea, joka oli liitetty Venäjään jo Haminan rauhansopimuksessa 1809. Suomen johtavat valtiomiehet olivat yksimielisiä siitä, että Ruotsin yhteyteen ei enää palattaisi. Ruotsin hallituksen uhkarohkea ja typerä politiikka oli tuottanut vuosina 1710–1808 tarpeeksi kärsimyksiä suomalaisille, ja Aleksanteri I:n Suomelle lupaama autonomia eli pitkälle menevä sisäinen itsenäisyys näytti varsin tyydyttävältä.

Koska Turun neuvottelut eivät koskeneet Suomen vaan Ruotsin ja Venäjän etuja, venäläinen taiteilija tarjoaa patsastaan väärään maahan. Sitä pitäisi tarjota Tukholmaan tai sitten Pietariin, jossa kaupat Tanskan nylkemiseksi oli alkuaan tehty.

Turun kaupungin taas on turha maksaa tästä patsaasta senttiäkään tai osoittaa sille edustavaa paikkaa. Turussa on tärkeämpiä patsaita. Erään 30. marraskuuta 1939 alkaneen tapahtumasarjan muistamme hyvin, kun meillä on siihen liittyvä kaunis muistopatsas, jonka lähellä nukkuu tuhat isänmaataan puolustanutta Turun poikaa.

Pentti Virrankoski, joka yritti opettaa historiaa Turun yliopistossa 1963–1992"

Mahtoikohan Virrankoski jättää käsittelemättä paljon muutakin, joka "ei koskenut "Suomea? Eikäs se, ettei tullut uutta sotaa Ruotsin ja Venäjän välille, muka koskenut Suomea?

Nyt täytynee kiittää Klimgeä ainakin siitä, että Suomnen asema oli epävarma vuoteen 1812. Olihan Ruotsi käynyt vuoden 1721 kolme revasshisotaa.

Mitä tulee SUomen johtomiehiin, niin turlkulaiset haikailivat Klimgen mukaan Ruotsia ja "entisiä oloja".
.

[Jussi Jalonen]

Turun Sanomista löytyi 22.5.2012 seurava kirjoitus, josta lainaan lopun:

"Koska Turun neuvottelut eivät koskeneet Suomen vaan Ruotsin ja Venäjän etuja, venäläinen taiteilija tarjoaa patsastaan väärään maahan. Sitä pitäisi tarjota Tukholmaan tai sitten Pietariin, jossa kaupat Tanskan nylkemiseksi oli alkuaan tehty."

Itse asiassa tuossa esitetty Tanskaa koskeva peruste on minusta kyllä aivan pätevä.

Vähintäänkin on aika hupsua esitellä vuoden 1812 tapaamiselle pystytettävää monumenttia "rauhanajatusta historiassa korostavana hankkeena", kuten tässäkin ketjussa on tehty. Tosiasiassa kyseisessä tapaamisessa neuvoteltiin muun muassa Venäjän ja Ruotsin yhteisestä maihinnoususta Sjællantiin, sekä ylipäätään Tanskan silpomisesta että Ruotsi saisi sopivan "korvauksen" Suomen menettämisestä. Norjan ohella tuossa vaiheessa oli esillä myös Bornholmin lohkaiseminen Ruotsille.

Tarvitseeko ketään muistuttaa erikseen siitä, että Tanska oli tullut vedetyksi sotaan vastoin omaa tahtoaan brittien terroripommituksella, ja että seurannut sodanaikainen merisaarto oli johtanut nälänhätään Norjassa? Turussa neuvoteltiin vuonna 1812 siitä, miten ilman omaa syytään sodan uhriksi joutunutta pientä pohjoismaata lohkottaisiin mielivaltaisesti samalla tavoin kuin Puolaa aiemmin. Mikäli tämä on "rauhanajatusta historiassa korostava hanke", niin pystytetään sitten saman tien monumentti Molotov-Ribbentrop-sopimukselle.

Vaikka ei sen puoleen, tuo patsas kyllä sellaisenaan on ihan mukiinmenevä.



Elokuuta,

J. J.

[nylander]

Vähintäänkin on aika hupsua esitellä vuoden 1812 tapaamiselle pystytettävää monumenttia "rauhanajatusta historiassa korostavana hankkeena", kuten tässäkin ketjussa on tehty.
- -
Mikäli tämä on "rauhanajatusta historiassa korostava hanke", niin pystytetään sitten saman tien monumentti Molotov-Ribbentrop-sopimukselle.

Pitäisikö kuitenkin pystyä erottamaan pysyvän merkityksen saaneet ilmiöt aikasidonnaisista, jos kohta traagisistakin juonteista? Toistan vielä: ainakin Kansallisarkiston pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva sekä poliittisen historian professori Timo Soikkanen ovat aivan äskettäin korostaneet 1812-tapaamisen myönteistä, rauhanomaiselle kehitykselle perustaa luovaa merkitystä koko Euroopalle, Suomen suuriruhtinaskunta mukaan luettuna. "Hupsujako" siis hekin, ja vielä ns. tiedeyhteisön korkeimmalla tasolla? No, varmaan tähänkin löytyy tuttuun tapaan jokin sopiva meriselitys, jolla heidät saadaan irrotettua asiasta.

[Jussi Jalonen]

Toistan vielä: ainakin Kansallisarkiston pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva sekä poliittisen historian professori Timo Soikkanen ovat aivan äskettäin korostaneet 1812-tapaamisen myönteistä, rauhanomaiselle kehitykselle perustaa luovaa merkitystä koko Euroopalle, Suomen suuriruhtinaskunta mukaan luettuna. "Hupsujako" siis hekin, ja vielä ns. tiedeyhteisön korkeimmalla tasolla? No, varmaan tähänkin löytyy tuttuun tapaan jokin sopiva meriselitys, jolla heidät saadaan irrotettua asiasta.

Pah, miksi heidät tarvitsisi irroittaa asiasta? He näkevät asian toisella tavoin kuin minä - tai vaikka emeritusprofessori Virrankoski - ja se heille suotakoon. Oma näkemykseni on se, että Turun neuvottelussa oli kyseessä tyypillinen 1800-luvun tapaaminen jossa kaksi kruunupäätä siirteli Euroopan rajoja itselleen sopivaan suuntaan piittaamatta siitä, mitä kohteena olevat kansakunnat ajattelivat. Sikäli tämä Turun patsasaloite pohjaa tarkalleen samanlaiseen historialliseen episodiin kuin Vihavaisen ideoima Uudenkaupungin rauhan museo. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin itse asiassa huomattavasti härskimpään.

Saa sille patsaan pystyttää jos haluaa, ja näemmä Turussa on jo annettu toimenpidelupa. Pistää vaan ihmetyttämään, miksi näissä aloitteissa halutaan alituiseen muistella vain jotain eurooppalaisia kruunupäitä. Tai pahimmillaan totalitaarisia diktaattoreita, kuten siinä imatralaisessa aloitteessa Adolf Hitlerin "tuotteistamisesta matkailuvaltiksi". Mitäpä jos Eurooppaa silponeiden itsevaltaisten hallitsijain sijasta ehdotettaisiin patsaita tai museoita niille Suomessa vierailleille pienten kansojen edustajille, jotka olivat tämän politiikan kohteina ja taistelivat sitä vastaan? Turkulaiset olisivat halutessaan voineet vaikka pystyttää patsaan Tadeusz Kościuszkolle, joka käväisi kaupungissa 1796-1797. Mutta kaiketi maanosaa uuteen uskoon murjoneet ja kokonaisia kansakuntia kyynisesti pelinappuloina kohdelleet eurooppalaiset kuninkaalliset kiinnostavat enemmän kuin isänmaansa puolesta taistelleet vapaussankarit.

Vetoaminen "tiedeyhteisön korkeampaan tasoon" tuntuu jo käyneen tavaksi. Etkös sinä ollut se sama heppu, jonka mielestä Klingen kirjoittama "Keisarin Suomi" oli tympäisevä juuri siksi, koska se oli sivu sivun jälkeen täynnä kaikenlaisten "epolettiherrojen" kuvia? Mutta ilmeisesti tsaari Aleksanterin ja marsalkka Bernadotten valaminen pronssiin onkin eri asia, koska se on lämpimästi kannatettava rauhanajatusta historiassa korostava hanke.


Elokuuta,

J. J.

[nylander]

Vetoaminen "tiedeyhteisön korkeampaan tasoon" tuntuu jo käyneen tavaksi. Etkös sinä ollut se sama heppu, jonka mielestä Klingen kirjoittama "Keisarin Suomi" oli tympäisevä juuri siksi, koska se oli sivu sivun jälkeen täynnä kaikenlaisten "epolettiherrojen" kuvia? Mutta ilmeisesti tsaari Aleksanterin ja marsalkka Bernadotten valaminen pronssiin onkin eri asia, koska se on lämpimästi kannatettava rauhanajatusta historiassa korostava hanke.

Ja etkös sinä ollutkin se sama heppu, joka taannoin, ei kovinkaan kauan aikaa sitten, sätti prof. Vihavaisen Länsimaiden tuhoa sekavan tajunnanvirran tuotteeksi tms. Prof. Klinge taas on samaisen hepun mielestä "traagisesti degeneroitunut", vai miten se menikään. Ihan tulee mieleen vanha jytkytys "- -tuuli on vastainen, kääntyykö suunta sen, minnekä tuuli vienee?"

Mutta ei tällä kertaa muuta kuin tyyniä elokuun öitä!