Kirjoitin tuossa aiemmin muistinvaraisesti Kuuban kriisistä muun muassa että
Jos pikkuvaltio (kuten Kuuba) tai Suomi alkaa Erkon (tai Fidel Castron) tapaan kukkoilla kun sen pitäisi nöyrästi pyytää, syntyy tietenkin tilanne jossa toteutetaan legitiimin turvallisuusintressin eli elintärkeiden etujen vaatima, ts. toteutetaan vahvemman oikeus. Muissa tapauksissa se ei tietysti käy koska suurvallankin kuitenkin niukat resurssit eivät riitä kaikkialle mutta kylläkin kohteisiin jossa sen elintärkeät edut ovat uhattuina kuten Leningradissa oli asianlaita.
Perehdyttyäni asiaan hiukan tarkemmin huomasin, että tosiaankin, Neuvostoliiton rooli ennen talvisotaa (suhteessa Suomeen) ja Yhdysvaltojen rooli (suhteessa Kuubaan) ohjuskriisin aikaan vuonna 1961 muistuttavat toisiaan yllättävänkin paljon. Niissä oli sama perusasetelma - suurvalta vastaan pikkuvaltio - joista ensimmäinen nojasi ”
vahvemman oikeuteen” ja jälkimmäinen (pikkuvaltio) taas
kansainvälioikeudelliseen suvereniteettiinsa ja pikkulapsenkin tuntemaan maksiimin ”jos lyöt minua niin suutun” (eli tartutat minuun silloin ”revansismin basillin”). Silloin huomautettiin täällä ärtyneesti, että esimerkissäni mainitun suvereniteetin loukkauksen seuraus oli paljon lievempi sillä
Yhdysvallat pyrkikin pelkästään ”vapauttamaan koko Kuuban Castrosta ja tämän hallinnosta”
- mikä oli Yhdysvalloille jostain syystä sallittua – miksi, sitä ei ilmoitettu. Arvattavasti kuitenkin siksi että Yhdysvaltojen elintärkeät, legitiimit turvallisuusintressit olivat uhattuina, kun Miami sijaitsi alle 500 merimailin päässä Havannasta (vrt. Leningradiin, joka sijaitsi n. 30 kilometrin päässä rajasta). - Nykyisin Yhdysvallat puolustaa rajojaan toisella puolella maapalloa, 6000 km:n päässä omista rajoistaan.
Merkillepantavaa on, että tuon kirjoittaja käytti tuttua
”vapauttaa” sanaa. Se on useimmille tuttu siitä, että valloittajat käyttävät järjestäen tuota sanaa propagandassaan puolustaessaan valloituksiaan. Ainahan hyökkääjän sotapropagandassa puhutaaan
"vapauttamisesta" Talvisodan aikaisessa terminologiassakin puhuttiin kuten tälläkin foorumilla äsken mainitusti
”vapauttamisesta” kun vaikkapa Terijoen hallituksen julistuksessa sanottiin , että
Punainen Armeija saapuu Suomeen ei valloittajana, vaan kansamme ystävänä ja vapauttajana.
Mahdollisesti kirjoittaja tarkoitti että Yhdysvallat "
vapauttaisi kuubalaiset” varmistamalla asevoimiinsa nojaten esimerkiksi jonkin Yhdysvalloille myötämielisen diktaattorin valtaannousun (kuten kuubalaisten maastaan karkottaman Yhdysvaltalaiselle mafialle myötämielisen entisen diktaattorin Fulgencio Batistan paluun diktaattoriksi). Joka tapauksessa oli selvää, että kirjoittaja katsoi että kuubalaisten itsemääräämisoikeus oli Yhdysvaltojen legitiimien turvallisuusintressien rajoittama ja että tämä oli vain oikein ja kohtuullista syistä, jotka saatamme vain arvata. Sen sijaan samanlaista legitiimiä turvallisuusintressiä ei kuulunut Neuvostoliitolle vaikka raja kulki vain n. 30 kilometrin päässä Leningradista (vastaisi siis nykyisen Kirkkonummen kohdilla, vain tykinkantaman päässä pääkaupungista). Vrt. myös Kirkkonummen Porkkalan tukikohdan luovutus Neuvostoliitolle 1944 jota usein pidettiin Suomen suvereeniutta loukkaavana).
Talvisodan vertaamisessa Kuuban tilanteeseen en ole yksin. Niinpä Yhdysvaltojen silloinen presidentti
John F,. Kennedy huomautti vuonna 1961 SK:n artikkelin ”Vaarallinen päivä” mukaan, että:
”Kuuban tilanteelle on yksi hyvä vertailukohta, "akateeminen paralleeli" – Suomi.” Kennedy esitti, että "Neuvostoliiton ohjusten sijoittaminen Kuubaan oli periaatteessa sama asia kuin jos USA sijoittaisi ohjuksiaan Suomeen.”
Tähän voi toki lisätä, että nimenomaan tämänkaltaisesta mainitsi myös Stalin perustellessaan Neuvostoliiton Paasikiven mukaan ”legitiimejä intressejä” luoteissuunnassaan. Silloin eivät tosin olleet kysymyksessä raketit vaan saksalaisjoukot, jotka ilmestyivätkin sinne puolitoista vuotta myöhemmin. SK:n artikkelissa jatkettiin:
”Kriisiryhmä [tarkoittanee ns. EXcom'ia] piti Valkoisessa talossa kokouksia, joissa Kennedy pohti myös Suomen asemaa. Hän huomautti, että
samoin kuin USA ei voi hyväksyä vihamielistä naapuria Kuubassa, ei myöskään Neuvostoliitto sallisi vihamielisten voimien tulla valtaan naapurimaissaan.”
Yhdysvaltojen pääesikunnassa (Joint Chiefs of Staff) harkittiin tuolloin viittä eri vaihtoehtoa ja
päädyttiin yksimielisesti suosittamaan vakavinta näistä, täyttä invaasiota. Ajatus oli, että Yhdysvaltojen armeijat miehittäisivät Kuuban ja syrjäyttäisivät sen johtajan Fidel Castron.
Presidentti Kennedy ei kuitenkaan hyväksynyt tätä, vaan totesi että: ”He [neuvostoliittolaiset] eivät voi, kaikkien lausuntojensa jälkeen, sallia meidän ottaa ohjuksensa, tappaa isoja määriä venäläisiä ja sitten olla tekemättä mitään. Elleivät he ryhdy toimiin Kuubassa he varmaankin ryhtyvät Berliinissä.” Ks.
http://en.wikipedia.org/wiki/Cuban_missile_crisis
Tilanne muistutti siis viimeistä piirtoa myöten talvisotaa edeltävää tilannetta. Kuuba ei kuitenkaan - kuten Suomea edustava Erkko - ollut yksin Yhdysvaltoja vastaan vaan taustalla oli suurvaltapolitiikka ja Neuvostoliitto - eikä Castro ollut tuolloin minkään kamikazesodan puoltaja. Kennedy siis ei myöskään ollut Erkon kaltainen vaan Kennedyllä oli sekä kompromissikykyä ja -halua (nykyisin sanottaisiin "vastuulllinen"). Kenties siksi vältyimme kolmannelta maailmansodalta, vaikka Yhdysvaltojen legitiimit turvallisuusintressit olivat uhattuina - vaikkei Yhdysvallat sitten päässytkään
vapauttamaan kuubalaisia. Molemmat tietysti antoivat periksi - päädyttiin kompromissiin - eikä, kuten talvisotaa edeltävissä neuvotteluissa, joissa toinen osapuoli pelasi "upporikasta tai rutiköyhää", "peräänantamatonta".
II.
Jaril kirjoitti:mainitsin että "elintärkeät edut" ovat sanonnan legitiimit turvallisuusintressit synonyymi. Kun se käännetään näin ilmenee, että suurvallalla on tietysti silloin kun sen elintärkeitä intressejä uhataan todellakin vahvemman oikeus puolellaan, ts. sillä on sellaisessa tapauksessa aihetta keskittää niukkoja resurssejaan pikkuvaltiota vastaan yllin kyllin.
Tässähän tämä nyt taas tuli. Suurella
on enemmän voimaa ja sille
pitää antaa mitä se poraa.
Erittäin omituinen näkemys. Siitä, että ”Suurella
on enemmän voimaa” seuraisi mielestäsi, että ”sille
pitää antaa mitä se poraa”. Varsin merkillinen tuo ajatuksesi.
Olen huomauttanut siitä, että siitä, että suuremmalla saattaa olla enemmän voimaa - eityisesti eräissä poikkeuksellisissa tilanteissa, jossa sen elintärkeät intressit ovat uhattuina – niin että tästä seuraa (voi seurata), että pienemmän
on viisasta olla kompromissihalukas (en ole sanonut sanaakaan siitä miten pitää olla – se on täysin ihka omaa keksintöäsi – itse asiassa ajatusvirhesi sillä ”there is no ought from is”, kuten
David Hume sanoi. Ks.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Humen_giljotiini. ).
Muuten saattaa äitiä tulla ikävä - niin kuin tuli. Mitä Cajander ja Erkko oikein kuvittelivat kun he katkaisivat neuvottelut Neuvostoliiton kanssa? Että Neuvostoliitto tyytyisi tilanteeseen jossa valtion, joka harjoitti avoimesti bolsevikkeja vihaavaa politiikkaa, Suomi, pitäisi hallussaan strategisesti elintärkeätä Leningradin naapurustoa (erityisesti Leningradin lahden pohjoisrantaa, Kuokkalan mutkaa sekä Inon ja Koiviston meritukikohtia (joista molemmista kyettiin varustettuina riittävällä aseistuksella tulittamaan Leningradin edustalla olevaa merialuetta ja Kronstadtin selkää)? Samaan aikaan oli maailmanpoliitttinen tilanne suursodan uhkaama. Tilannetta ei missään tapauksessa olisi saanut ajaa pisteeseen jossa Moskovan neuvottelut olisivat päässet katkeamaan koska se tilanne merkitsi takuuvarmasti joitain toimia Neuvostoliiton puolelta. Nimenomaan niin ei olisi missään tapauksessa saanut menetellä tilanteessa, jossa Neuvostoliitto oli suorastaan pakotettu ryhtymään joihinkin toimiin, jotka sittemmin osoittautuivat talvisodaksi.
Mutta täällä jotkut ovat vaipuneita fantasioihinsa. Järki tietysti menee kun yrittää vimmatusti puolustaa vastoin parempaa tietoaan maamme historian raskainta mahdollista poliittista virhettä kritiikiltä vain muka jotta ylläpidettäisiin Suomen sinivalkoisuutta. Niin tekevät vastaavasti kommunistit nyky-Venäjälläkin, joten siinä suhteessa on vakka kantensa löytänyt.
Marraskuun 13 päivänä lähtivät neuvottelijamme Moskovasta ja samana päivänä lähti myös kirje Arvo Poika Tuomiselle. Stalin ei hukannut aikaa. Siinä sitten kävi kuten kävi – suomalaisittain hullusti. Olisi vieläkin Viipuri voinut olla suomalaisten kaupunki ja Sortavala olla meidän ja Laatokan rannat... Mikä ettei?
Semmottii...
