Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Churchill Stalinin vieraana Kremlissä elokuussa 1942

29.05.13 15:29

Churchill Stalinin vieraana Kremlissä elokuussa 1942

Muutama päivä sitten Suomenkin mediassa kiersi ikään kuin uutena tietona ”salaisten arkistojen paljastus”, jonka mukaan Stalin ja Churchill lämmittelivät jäykähköjä suhteitaan venäläistyylisellä ryyppyillalla. http://yle.fi/uutiset/salaisten_arkisto ... an/6657021
http://www.uutisaalto.fi/uutiset/224100 ... i-y%C3%B6n
Pitää paikkansa, joskin tieto tästä on ollut jo kauan käytettävissämme.

Entistä useammin kiertoon ilmaantuu ”salaisten arkistojen paljastuksia”, jotka eivät sellaisia ole.

Mutta aihe sinänsä on kiinnostava, joten kokosin yleisesti tunnetusta jo kauan julkisesti saatavilla olevasta materiaalista tällaisen ”ryyppy-kollashin”:

Alkusoitto


Sen jälkeen kun Hitler oli [22.6.1941] hyökännyt Neuvostoliittoon, Churchillista tuli Stalinin vastahakoinen liittolainen. Isäntä [Stalin] ymmärsi hänen asenteensa hyvin. Churchillin mielestä paras sota oli sellainen, jossa molemmat diktaattorit repivät toisiaan kurkusta. Silti Churchill oli valmis auttamaan Stalinia, olihan hän sanonut: ”Jos Hitler valloittaa helvetin, pyydän alahuonetta auttamaan paholaista.” [1]


Toukokuussa 1942 Stalin lähetti Molotovin Lontooseen [8.5.] ja [sieltä edelleen 26.5.] Washingtoniin tehtävänään saavuttaa nämä kolme tavoitetta:

A.) Hankkia takeet erillisrauhaa vastaan.
B.) Kiirehtiä toisen rintaman avaamista ja
C.) Saada tunnustus Neuvostoliiton vuoden 1941 rajoille.

Molotovin matka oli näennäisesti menestyksekäs. Hän solmi Neuvostoliiton ja Ison-Britannian liittosopimuksen, jota Stalin oli ehdottanut lordi Beaverbrooksille syyskuussa 1941. Sopimuksen oli määrä olla voimassa 20 vuotta. Lisäksi britit ilmoittivat julkisesti olevansa venäläisten kanssa yhtä mieltä ”kiireellisestä tarpeesta avata Euroopassa toinen rintama vuonna 1942”. Sekä Churchill että Roosevelt – joista edellinen oli tosin hieman vastahakoinen – vakuuttivat yksityisesti Stalinille, että heidän joukkonsa hyökkäisivät Kanaalin yli Ranskaan syyskuussa. Molotov ei kuitenkaan saanut sen enempää brittejä kuin amerikkalaisiakaan tunnustamaan Neuvostoliiton vuoden 1941 rajoja [Nämä eivät hyväksyneet Molotov-Ribbentrop –sopimuksen 23.8.1939 jäljiltä syntyneitä uusia rajoja Baltiassa ja Puolan itäosassa, VH:n huomautus]. Päältä katsoen Stalinilla oli aihetta tyytyväisyyteen. Kaikki liittouman jäsenet olivat julistaneet pyrkivänsä yhtä päättäväisesti Saksan kukistamiseen, ja Venäjän asema oli suuresti kohentunut. Sodan ensi kuukausina länsi oli ollut taipuvainen vähättelemään Neuvostoliiton vastarintakykyä. Moskovan taistelun jälkeen brittien ja amerikkalaisten kunnioitus maan sotilaallista voimaa kohtaan kohosi, ja Neuvostoliitto sai heti johtavan aseman liittoumassa. Lännen vanha neuvostovastaisuus antoi nopeasti tietä naiiville mutta rehelliselle ihailulle, jota alettiin tuntea kaikkea venäläistä ja Stalinia itseään kohtaan. [2] –


Britannian ja Neuvostoliiton välinen sopimus, joka allekirjoitettiin 26. toukokuuta 1942, sitoutti ”sopimusosapuolet - - antamaan toisilleen sotilaallista ja myös muunlaista apua ja tukea”.

Suursodan kuva kesän 1942 aikoihin;
Venäjän rintaman tilanne oli taas vaarallisessa pisteessä. Saksalaiset olivat edenneet Kaukasukselle ja miltei saavuttaneet Volgan. Stalingradin taistelu oli juuri alkanut. Sotavoimat olivat vaarassa menettää Kaukasian öljyn. Vaikka Neuvostoliittoa ei enää voinutkaan kukistaa yhdellä tyrmäysiskulla, Stalinilla oli syynsä pelätä näännytyssotaa, joka pysäyttäisi hänen panssarinsa, lentokoneensa ja kuljetuskalustonsa. - Länsimaat pelkäsivät Neuvostoliiton romahdusta Saksan paineen alla: niiden tavoitteena oli tukea Stalinin sotaponnisteluja, muodostihan itärintaman taistelujen jatkuminen merkittävää helpotusta länteen kohdistuvaan uhkaan ja paineeseen.


Stalin kutsui heinäkuussa 1942 Churchillin Moskovaan neuvottelemaan yhteisistä sotilaallisista toimista.


Ensimmäinen keskustelu Moskovassa 12.8.1942;

Churchill lensi Moskovaan, tuohon ”synkeään bolshevikkivaltioon”, jota hän oli omien sanojensa mukaan ”kerran [1918-1922] yrittänyt tukahduttaa kehtoonsa” ja jota hän oli ”aina Hitlerin ilmaantumiseen saakka pitänyt sivistyneen vapauden pahimpana vihollisena”. [3]


Churchill saapui [Kairosta Teheranin kautta 10½ -tuntisen lennolla] Moskovaan 12.8.1942. Saamaansa tehtävää hän vertasi ”jääpalan kantamiseen pohjoisnavalle”. Molotov meni Churchillia vastaan lentokentälle ja saattoi hänet majapaikkaan, joka hänelle oli valittu. Matkalla Churchill huomasi, että Packardin ikkunat olivat kahden tuuman paksuiset.
”Näin on viisaampaa”, Molotov sanoi. Stalin ja Berija suhtautuivat Churchillin vierailuun hyvin vakavasti ja määräsivät hänelle 120 henkivartijaa. Turvatoimet Kremlin ympärillä kaksinkertaistettiin. Stalin luovutti vieraalle oman talonsa, Kuntsevon datsan n:o 7. Neuvostoliiton salaperäisyydestä kertoo, ettei asiasta kerrottu briteille, ja tiedon paljastuminen kesti kuusikymmentä vuotta. Ehkä Stalin halusi korvata Churchillille sen, että tämä oli toukokuussa lainannut Chequersin, oman datsansa, Molotoville. – Chequers oli Lontoon ulkopuolella sijaitseva, Churchillin virallinen maalaiskartano. [4]


Churchill on kertonut, että Kuntsevossa hänen isäntänään toimi ruhtinassukuun syntynyt salskea adjutantti. Churchill ohjattiin Stalinin ruokasaliin, jossa oli katettu pitkä pöytä täyteen kaikenlaisia herkkuja ja virkisteitä, mitä vain suurvalta voi tarjota. Britti tutki uteliaana paikkoja.

Nuoren brittidiplomaatin John Reedin mielestä Kuntsevon huonekalut olivat ”tyylikästä utility-mallia, ylellisen hienoja ja värikkäitä”, huoneet olivat ”vulgaaristi kalustettuja ja varustettu kaikin mahdollisin mukavuuksin, mitä vain neuvostoliittolaisen komissaarin mieleen saattoi pälkähtää. Jopa pesuhuoneet olivat nykyaikaisia ja … puhtaita. Sadan metrin päähän talosta oli rakennettu Stalinin uusi pommisuoja, sekin ”viimeistä ja ylellisintä mallia”, ja sinne laskeuduttiin hisseillä 27 metrin syvyyteen maan alle, missä oli kahdeksan tai kymmenen liukuovin toisistaan erotettua huonetta massiivisen betonilaatikon sisällä. ”Se oli kokonaan ilmastoitu ja kammottavasti kalustettu… kuin jokin hirvittävä… Lyons Vorner House”, Reed kirjoittaa.

Itsekään tajuamatta, missä oli Churchill kuvasi Stalinin kotia, jota ympäröi vajaan viiden metrin korkuinen, kummaltakin puolelta vartioitu aita. ”Se oli upea ja kookas, laajojen nurmikenttien ja puutarhojen ympäröimä rakennus, joka sijaitsi noin kahdeksan hehtaarin laajuisessa havumetsikössä. Ympäristössä oli mukavia polkuja… suihkulähteitä… ja suuri lasiallas ja siinä… kultakaloja. Minut ohjattiin tilavan vastaanottohuoneen läpi makuuhuoneeseen ja lähes yhtä suureen kylpyhuoneeseen. Melkein sokaiseva sähkövalo paljasti, että paikka oli moitteettoman siisti”. [5]


Stalin olisi kiihkeästi halunnut länsiliittoutuneiden avaavan toisen rintaman jo vuosien 1941 ja 1942 hirvittävinä sotakuukausina, mutta Churchillilla ei ollut kiirettä. Hän katseli mieluummin sivusta, kun Neuvostoliiton armeijat vuodattivat vertaan. Stalin ymmärsi hänen ajattelutapansa ja olisi hänen asemassaan tehnyt aivan samalla tavalla. (…)
Isäntä otti Churchillin vastaan kuin vanhan ystävänsä. Jossain suhteessa he muistuttivatkin toisiaan. Tiedustelupalvelu [NKVD:n ulkomaanosasto, erikoisosasto] oli kertonut hänelle, että Churchill oli tiennyt etukäteen japanilaisten hyökkäyksestä [6.12.1941] Pearl Harboriin. Hän ei ollut kuitenkaan ilmoittanut tiedostaan amerikkalaisille ystävilleen varmistaakseen, että nämäkin vedettäisiin mukaan sotaan. Tässäkin asiassa Stalin olisi menetellyt samalla tavalla. Churchill kävi Bolshoi-teatterissa, vieraili Stalinin kotona ja tutustui Svetlanaan, jolle hän kertoi että hänenkin hiuksensa olivat joskus, ennen kaljuuntumista, olleet yhtä punaiset kuin tämän. Toista rintamaa hän ei kuitenkaan luvannut avata, koska liittolaiset eivät hänen mukaansa olleet siihen valmiita. [6]


Kolme tuntia myöhemmin Churchill, [Yhdysvaltain lähettiläs Averell] Harriman ja Ison-Britannian suurlähettiläs sir Archibald Clark Kerr vietiin Kremliin tapaamaan Stalinia, Molotovia ja Voroshilovia. Churchill päätti kertoa huonot uutiset ensin: toinen rintama ei toteutuisi ainakaan tänä vuonna. [Hän sanoi, että yritys olisi täytynyt tehdä pienimuotoisena – jos se toteutettaisiin 1942 – jolloin se olisi pakostakin ollut tuhoon tuomittu, eikä se olisi kyennyt edistämään Neuvostoliiton asiaa.]
Volgalla elämästä kamppaileva Stalin vastasi sarkastisesti.
”Sotaa ei voi voittaa ottamatta riskejä”, hän sanoi ja jatkoi: ”Ette saisi pelätä saksalaisia noin paljon”.
Churchill murahti, että Iso-Britannia oli vuonna 1940 taistellut yksin [kun Neuvostoliitto samaan aikaan oli sotilasliitossa Saksan kanssa! Syvällä sielussaan Churchill katsoi, että neuvostokansalaisten kokemat murheet ja menetykset johtuivat suurelta osin heidän oman hallituksensa toimista, erityisesti vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop –sopimuksesta.; VH]. Vaikeimmasta asiasta selvittyään Churchilla paljasti, että englantilaiset ja amerikkalaiset aikoivat käynnistää Pohjois-Afrikan valloittamiseksi operaatio Soihdun, jota hän havainnollisti pehmeävatsaista krokotiilia esittävällä kuvalla ja Stalinin toimiston naapurihuoneessa olevalla isolla karttapallolla. Stalin alkoi esitellä vaikuttavasti omaa geopoliittista vaistoaan ja suoltaa perusteluja, miksi tässä operaatiossa oli järkeä. Churchill kirjoittaa, että tämä kertoi Venäjän diktaattorin nopeasta älystä ja erinomaisesta taidosta sotastrategisissa kysymyksissä. Sitten Stalin ällistytti heitä vielä enemmän: ”Jumala auttakoon teitä toteuttamaan yrityksenne menestyksekkäästi!” - [7]


Venäläinen selostus I keskusteluista Kremlissä (ote):

Churchill: (…) olemme päätyneet tulokseen (…) Minusta on vaikea puhua tästä, mutta (…)
Stalin: Täällä ei ole heikkohermoisia ihmisiä, pääministeri.
Churchill: Maihinnousu Eurooppaan on tänä vuonna mahdoton (…)
Stalin: Se tahtoo sanoa, että Englannin ja Amerikan johtajat sanoutuvat irti meille keväällä esittämästään juhlallisesta lupauksesta (…)
Churchill: Ehdotamme maihinnousua Sisiliaan.
Stalin: Siitä tulee pikemminkin poliittinen kuin sotilaallinen rintama (…)
Churchill: (vakuuttaa että maihinnousu Länsi-Eurooppaan tapahtuu vuonna1943).
Stalin: Mikä takaa, ettei tätäkin juhlallista lupausta rikota?
Molotov: Ison-Britannian pääministeri tulee taas kerran todistamaan meille, ettei hänen maallaan ole varaa uhrata miehiä. [8]


Venäläisessä selostuksessa Stalinin ilmoitetaan sanoneen Churchillin lähdettyä: ”Kaikki on selvää. Sotaretki Afrikassa, Italiassa. He haluavat yksinkertaisesti päästä ensimmäisinä Balkanille. He haluavat meidän vuorostamme vuodattavan itsemme kuiviin voidakseen myöhemmin sanella meille ehtonsa (…) Siitä ei tule yhtään mitään! Slaavit ovat meidän rinnallamme. (…) He [länsiliittoutuneet] toivovat meidän menettävän Stalingradin ja menettävän hyökkäyksen ponnahduslaudan.” [9]


Churchill tunnusti myöhemmin kummastelleensa Stalinin oikullista käytöstä. Toista rintamaa koskeneen pahantuulen puuskan jälkeen Stalin oli ollut hänelle odottamattoman leppoisa, kuunnellut mitä ystävällisimmällä kiinnostukselle hänen selostustaan Afrikan maihinnoususuunnitelmasta sekä uhkunut iloa brittien suunnitelmista pommittaa armottomasti Saksan kaupunkeja. On helppo arvata, että Stalinin ”oikullisuus” heijasti hänen ristiriitaista suhtautumistaan: hän ei voinut olla purkamatta pahaa tuultaan toisesta rintamasta, mutta hän oliliian huolissaan Neuvostoliiton liitosta lännen kanssa ja erillisrauhan pelko kummitteli liiaksi hänen mielessään, jotta hän ei olisi yrittänyt tyynnyttää vierastaan riidan päätteeksi. Maailma ei tietenkään saanut kuulla mitään vakavasta erimielisyydestä. Sille ilmoitettiin, että nuo kaksi pääministeriä olivat käyneet neuvotteluja ”sydämellisessä ja täysin vilpittömässä ilmapiirissä”. Venäläinen sotamies aavisti kuitenkin, että jokin oli mennyt vinoon, ja kovissa koettelemuksissaan hän alkoi suhtautua länsiliittoutuneisiin yhä kärsimättömämmin ja tyytymättömämmin. On vaikea liioitella vaikutusta, joka liittoutuneiden Länsi-Euroopan maihinnousun viivästymisellä kaksi vuotta lisää oli yleiseen mielialaan. Puna-armeija kamppaili Stalingradin taistelun mielessään painostava eristyneisyyden tunne. [10]


Seuraava selostus taustoittaa olennaisilta osin ensimmäistä tapaamista Kremlissä 12.8.1942:

”Muutama tunti laskeutumisen jälkeen Churchill sai kutsun Kremliin. Hän pyysi [Yhdysvaltain Moskovan-lähettilään Averell] Harrimanin mukaansa:
”Minusta tuntuu, että asiat sujuvat helpommin, jos vaikutamme yhtenäisiltä. Edessäni on raaka tehtävä [kertoa ”toisen rintaman” avaamisen lykkääntymisestä]”.
Yllättävän harvat historioitsijat ovat huomioineet sitä tosiseikkaa, että Stalin tiesi jo valmiiksi kaiken, mitä Churchill pelkäsi kertoa hänelle.

Whitehallissa ja Washingtonissa oli kommunistimielisiä henkilöitä monissa tehtävissä. [Mainittakoon, että Britannian kommunistisen puolueen jäsenmäärä kasvoi vauhdikkaasti: kesäkuussa 1941 jäseniä oli 12.000, ja vuoden 1942 loppuun mennessä määrä oli jo 56.000, VH] Heistä huomattavimpiin kuului lordi Hankeyn yksityissihteeri John Cairncross. Cairncrossilla oli pääsy sotakabinetin papereihin aina vuoteen 1942 saakka, jolloin Hankey erotettiin ja Cairncross siirrettiin Bletchley Parkiin. Anthony Blunt palveli MI5:ssä, ja Goy Burgess ja Kim Philby työskentelivät salaisessa palvelussa SIS:ssä. Donald Maclean pääsi käsiksi ulkoministeriön keskeiseen aineistoon, erityisesti atomipommitutkimuksen asiakirjoihin.

Yhdysvaltain hallituksessa – jossa ei kovinkaan suuresti vaivauduttu suojelemaan salaisuuksia neuvostoliittolaisilta – Harry Dexter White työskenteli Henry Morgenthaun palveluksessa, Nathan Silvermaster taloudellisesta sodankäynnistä vastanneessa Board of Economic Warfaressa, ja Alger Hiss ulkoministeriön palveluksessa. Harry Hopkins puhui asioista yllättävän vapaasti, joskaan ei varmasti pahassa tarkoituksessa, eräälle NKVD:n keskeiselle agentille Yhdysvalloissa.

Koko sodan ajan Moskovaan välitettiin Lontoosta ja Washingtonista merkittäviä määriä Britannian ja Yhdysvaltain hallituksen raportteja, pöytäkirjoja ja salauksesta purettuja akselivaltojen viestejä. Tämän tuloksena neuvostoliittolaiset olivat ennen liittoutuneiden kokouksia aina paljon paremmin informoituja Britannian ja Yhdysvaltain sotilaallisista aikeista kuin länsiliittoutuneet Neuvostoliiton aikeista.

Stalin sai Lontoosta niin paljon aineistoa, että hän sivuutti osan siitä ajatelleen, että tiedot olivat Churchillin ovelien agenttien yrityksiä johtaa häntä harhaan. Kun Kim Philby salaisesta palvelusta kertoi NKVD:n yhteyshenkilölleen, ettei Britannialla ollut meneillään salaisia tiedusteluoperaatioita Neuvostoliitossa, Stalin hylkäsi tämän väitteen. Neuvostoliiton tiedustelun ja salaisen poliisin päällikkö Lavrenti Berija ja ulkoministeri Molotov jättivät usein kertomatta johtajalleen sellaisia tietoja, joista he ajattelivat hänen suuttuvan.

Elokuussa 1942 Stalin oli joka tapauksessa hyvin perillä länsiliittoutuneiden strategiasta, korkeissa asemissa toimineiden neuvostoagenttien ansiosta. Hänelle oli kerrotut, miten kiivaasti Britannia ja Yhdysvallat olivat väitelleet toisesta rintamasta. [Lukuisissa maidenvälisissä neuvonpidoissa lennähteli erilaisia suunnitelmia, joista keskeisin oli Yhdysvaltain ajama luonnos, jonka mukaan maihinnousu suoritettaisiin 1943, ja siihen osallistuisi 30 divisioonaa Yhdysvalloista ja 18 divisioonaa Britanniasta. Mutta mikäli maihinnousu tehtäisiin Stalinin vaatimusten mukaisesti jo vuoden 1942 puolella, siihen osallistuisi pääasiassa brittiläisiä joukkoja. Näitä tukisi noin 2½ divisioonaa amerikkalaisia… Churchill oli haluton tarttumaan näihin, ja hän ehdotti maihinnousua Pohjois-Afrikkaan Välimerellä. Amerikkalaiset, jotka laskivat brittien menettävän Egyptin Rommelille vielä vuoden 1942 puolella, laskivat, että Saksan olisi helppo muodollisesti puolueettoman Espanjan kautta tunkea divisioonakaupalla sotavoimaa Amerikkalaisten selkäpuolelle läntisen Pohjois-Afrikan alueelle. Niinpä amerikkalaisten maihinnousu-into laski merkittävästi. Britannian yleisesikunnan päällikkö Alan Brooken olikin helppo havaita amerikkalaisten ystävien epäjohdonmukaisuus: kenraali George Marshall ja muut jenkit suhtautuivat huolettomasti vaaroihin, jotka liittyivät brittien maihinnousuun Ranskaan, mutta he muuttuivat äkkiä hyvin herkkätunteisiksi, kun tuli kyse amerikkalaissotilaiden mahdollisesta epäonnistumisesta Pohjois-Afrikassa…] [11]


Berija raportoi Stalinille ja Stavkalle 4. elokuuta 1942:

”NKVD-henkilömme Lontoossa on lähettänyt seuraavat tiedot, jotka on saatu Englannin yleisesikuntaa lähellä olevasta lähteestä: Toista rintamaa käsittelevä kokous pidettiin 21. heinäkuuta 1942. Siihen osallistui Churchill, lordi Mountbatten, kenraali Marshall ja muita henkilöitä. Kenraali Marshall arvosteli kovin sanoin englantilaisten asennetta - - . Hän vaati toisen rintaman avaamista vuonna 1942 ja varoitti, että mikäli englantilaiset eivät tekisi näin, USA:n täytyisi harkita uudelleen vahvistusten lähettämistä Isoon-Britanniaan ja keskittää huomionsa Tyynellemerelle. Churchill antoi kenraali Marshallille seuraavanlaisen vastauksen: Ei ole yhtäkään huippukenraalia, joka pystyisi suosittelemaan suurten operaatioiden aloittamista mantereella”. Toisesta rintamasta järjestettiin uusi kokous 22. tai 23. heinäkuuta 1942. Tähän osallistuivat englantilaisten puolelta Churchill, Mountbatten ja esikuntapäälliköt, sekä amerikkalaisten puolelta Marshall, Eisenhower ja muita henkilöitä. Osanottajat keskustelivat englantilaisten ja amerikkalaisten sotilasasiantuntijoiden laatimasta suunnitelmasta maihinnousun tekemiseen mantereelle - - . Englantilaiset esikuntapäälliköt äänestivät yksimielisesti suunnitelmaa vastaan, ja heitä tuki myös Churchill, joka ilmoitti, ettei pysty äänestämän omia esikuntapäälliköitään vastaan. NKVD:n henkilö Lontoosta raportoi myös seuraavan tiedon, joka perustuu agenteilta saatuun informaatioon ja jonka myös on vahvistanut Yhdysvaltain suurlähetystöä lähellä oleva lähde: Britannian sotakabinetti päätti 25. heinäkuuta, ettei toista rintamaa käynnistettäisi tänä vuonna”.

Stalinille annettu NKVD:n tiedusteluraportti elokuun 12. päivältä [päivä jona Churchill lensi Kairosta Teheranin kautta Moskovaan, VH] sisälsi huomion pääministeri [WC:n] poliittisesta asemasta:
”Churchill lähti kohti Neuvostoliittoa kotimaastaan, jossa ilmapiiriä hallitsi kasvava poliittinen kriisi. Taistelujen yltyminen Neuvostoliiton ja Saksan välisellä rintamalla on vaikuttanut merkittävästi Britannian yleiseen mielipiteeseen --. Lähde uskoo, että Churchill tulee tarjoamaan lukuisia myönnytyksiä Neuvostoliitolle”.

Neuvostoliittolaisille toimitettu informaatio ei kuitenkaan aina tarkoittanut, että Stalinilla olisi ollut käytössään oikeita tietoja. NKVD:n agentit esimerkiksi raportoivat Moskovaan useita kertoja neuvotteluista, joita oletettiin käytävän länsiliittoutuneiden ja natsijohdon välillä. Berija antoi Stalinille 12. toukokuuta 1942 ”Lontoon henkilöltä saadun raportin, joka koski saksalaisten yrityksiä aloittaa erillis[rauhan]neuvottelut englantilaisten kanssa”: ”Olemme saaneet luotettavalta taholta tiedon, että Saksan Ruotsin-suurlähetystössä työskentelevä virkamies on lentänyt Tukholmasta Englantiin siviilikoneella”. Tämä väite oli virheellinen, kuten monet muutkin vastaavat väitteet, mutta se lisäsi neuvostoliittolaisten vainoharhaisuutta.

NKVD:n tiedot Britannian suhtautumisesta toiseen rintamaan olivat kuitenkin täysin oikeita. Moskovalle kerrottiin, ettei pääministerin vastaus johtunut poliittisesta vihamielisydestä Neuvostoliittoa kohtaan, kuten Stalin oli olettanut, vaan sotilaallisista käytännön näkökohdista.

Stalin oli aina ollut hyvin kiinnostunut Churchillistä, joka oli vuosikymmenien ajan esiintynyt bolshevismin arkkivihollisena. Neuvostojohtaja yllättyi kesäkuussa 1941 lämminhenkisyydestä, jolla Britannian pääministeri otti hänet vastaan sotatoverina. Neljäntoista kuukauden aikana ei kuitenkaan tapahtunut juuri mitään, mikä olisi lisännyt Stalinin luottamusta. Länsimaiden suureelliset lupaukset avusta olivat johtaneet vain suhteellisen vähäisiin toimituksiin [joista osa upposi meren pohjaan, VH].” [12]


Kun Churchill kertoi Stalinille Pohjois-Afrikan hyökkäyssuunnitelmasta, operaatio Soihdusta, hän huomautti toivovansa, ettei salaisuus päätyisi brittilehdistön käsiin – tämä piikki kohdistui Neuvostoliiton Lontoon-suurlähettiläs Ivan Maiskiin, joka oli tunnettu lontoolaisille toimittajille antamistaan harkitsemattomista lausunnoista. Churchill puhui pitkään RAF:n pommituksista Saksassa ja kuvaili, kuinka näin oltiin aloittamassa pitkää sotaretkeä, jolla systemaattisesti tuhottaisiin Hitlerin kaupunkeja. Hän oletti neuvostojohtajan arvostavan tätä säälimätöntä toimintatapaa. ”Emme pyri saamaan armoa, emmekä myöskään anna sitä”, pääministeri totesi. [13]


”Tämä ensimmäinen tapaaminen [12.8.1942] kesti kolme tuntia 40 minuuttia. Sen sisällöllinen anti kärsi kehnosta tulkkauksesta. Kaikki Kremlissä käyneet ulkomaalaiset vieraat häkeltyivät aluksi siitä, ettei Stalin katsonut heitä lainkaan silmiin. Tämä loputtoman kavala sodanjohtaja oli pukeutunut liilanväriseen tunikaan, ja hänen puuvillaisten housujensa lahkeet oli taiteltu pitkien saappaiden sisään. Hän tuijotti tyhjin katsein seinää tai lattiaa puhuessaan itse ja kuunnellessaan muiden puhuvan. Tapaamisessa ei nähty neuvostoliittolaisten kiukunpurkauksia, vaikka Stalin tekikin selväksi olevansa tyytymätön toista rintamaa koskeneeseen päätökseen. ”Mies, joka ei ole valmis ottamaan riskejä, ei voi voittaa sotaa”, hän ivasi. Kun otetaan huomioon, että Stalin tiesi jo etukäteen Churchillin ”yllätyksen”, hän piti tässä kokouksessa pääministeriä pilkkanaan. Hän teki sen kuitenkin erinomaisin diplomaattitaidoin ja piti vieraitaan jännityksessä paljastamatta, mitä heidän isäntänsä todellisuudessa tiesi tai ajatteli.

Kun Churchill palasi huvilalleen kokouksen jälkeen, hän lähetti Attleelle Lontooseen viestin: ”Hän tietää nyt pahimman, ja erosimme hyväntahtoisissa tunnelmissa”. Harriman lähetti Rooseveltille sähkeen: ”Pääministeri oli parhaimmillaan ja hoiti keskustelun hienosti”. [14]


Toinen keskustelu Moskovassa 13.8.1942.

Seuraavana aamuna Churchill tapasi kahden kesken Molotovin, tuon ”urbaanin ja joustamattoman diplomaatin”, ja varoitti häntä: ”Stalin tekee suuren virheen kohdellessaan meitä karkeasti, kun olemme jo päässeet näin pitkälle”.
”Stalin on erittäin viisas mies”, Molotov vastasi. ”Voitte olla varma, että hän ymmärtää kaiken, vaikka olisikin halukas kiistelemään”.

Yhdeltätoista Stalin ja Molotov ja heidän tavanomainen tulkkinsa Pavlov tapasivat Churchillin Nurkkauksessa. Vodz luovutti vieraalle muistion, jossa arvosteltiin länttä haluttomuudesta perustaa toista rintamaa ja pilkattiin jälleen brittien pelkuruutta.
”Annan tuon huomautuksen anteeksi ainoastaan venäläisten sotilaiden urhoollisuuden tähden”, pääministeri Churchill vastasi. Sitten hän aloitti loistavan ja hyvin churchillmaisen yksinpuhelun lännen sitoutuneisuudesta sotaan. Kun Churchill tönäisi epätyydyttävää tulkkiaan Dunlopia sanomalla: ”Kerroitteko hänelle tämän? Kerroitteko sen hänelle?”, Stalin alkoi viimein hymyillä.
”Sananne eivät ole tärkeitä. Tärkeää on mielenlaatunne”. Kohteliaisuudet olivat kuitenkin vain petollisen ohut jääkalvo. Stalinin loukkaukset raivostuttivat Churchillia, ja kaiken kokemansa piinan ja ilkeyksien jälkeen hän asteli myöhemmin ylväästi Kuntsevossa ja uhkasi lähteä kotiin. [15]


Churchillin ja Stalinin toisen tapaamisen 13.8.1942:

”Iltapäivällä paikalle saapuivat Brooke, Wavell ja Tedder. Heidän tulonsa oli myöhästynyt Liberator-koneen teknisten ongelmien vuoksi. He ehtivät mukaan pääministerin toiseen tapaamiseen Stalinin kanssa ja järkyttyivät kylmäkiskoisesta vastaanotosta.

Neuvostojohtaja aloitti tapaamisen esittämällä Churchillille virallisen vastalauseen toisen rintaman viivästymisestä:
”On helppo ymmärtää, että Ison-Britannian hallituksen kieltäytyminen toisen rintaman luomisesta vuonna 1942 aiheuttaa hyvin vakavan iskun koko Neuvostoliiton yleiselle mielialalle - -. Se vaikeuttaa puna-armeijan tilannetta rintamalla ja vaarantaa neuvostojohdon suunnitelmat”.

Seurasi sananvaihto, jota Churchill kuvasi ”hyvin epämiellyttäväksi keskusteluksi”. Hän selitti sitkeästi, että liittoutuneiden päätös oli lopullinen, joten ”moitteet olivat turhia”. Stalin piikitteli Churchillia PQ17:n tuholla: ”Tämä oli ensimmäinen kerta historiassa, kun Britannian laivasto on jänistänyt ja paennut taistelusta. Te britit pelkäätte taistelemista. Teidän ei pitäisi ajatella, että saksalaiset ovat superihmisiä. Teidän on pakko taistella ennemmin tai myöhemmin. Ette voi voittaa sotaa taistelematta”.

Harriman sujautti Churchillille viestilapun: ”Älkää ottako tätä liian vakavasti – hän käyttäytyi näin viime vuonnakin”. Pääministeri puhui Stalinille aidon kiihtymyksen vallassa. Britannian uhmakkuudesta menneisyydessä ja määrätietoisesta päättäväisyydestä tulevaisuuden suhteen. Hänen rönsyilevä puheensa virtasi niin, etteivät tulkkaajat olleet pysyä perässä. Stalin nauroi: ”Sananne eivät ole tärkeitä, vaan olennaista on rohkea asenne”. Churchill syytti Stalinia toverihengen puutteesta. Hän muistutti georgialaismiestä siitä, että Britannian oli täytynyt taistella yksin vuoden ajan.

Delegaatiot erosivat elokuun 14. päivän varhaisina tunteina yhtä viileissä merkeissä kuin olivat tavanneetkin. ”Olin surullisella ja lannistuneella mielellä”, Churchill sanoi brittiläisille kollegoilleen. ”Olen tehnyt pitkän matkan ja ponnistellut suuresti [hän oli lentänyt Lontoosta Kairoon selvittelemään sikäläisiä sotilaallisia pulmia jo kuun alkupäivinä ja ollut sen jälkeen rasittavalla matkalla ilman lepopäiviä, VH]. Stalin nojaili tuolissaan piippu suussaan, silmät puoliksi kiinni ja päästi suustaan loukkauksen toisensa perään. Hän sanoi neuvostoliittolaisten menettävän 10.000 miestä päivässä. Hän sanoi, että jos Britannian armeija olisi taistellut saksalaisia vastaan yhtä paljon kuin puna-armeija, se ei pelkäisi heitä niin suuresti”. [16]


Ilmeisesti juuri tänä harmistuksen iltana tapahtui myös näin:

”Neuvostoliittolaiset eivät jättäneet hyödyntämättä yhtäkään tilaisuutta luoda eripuraa brittien ja amerikkalaisten välille. Eräänä iltana Churchillin poistuessa jo nukkumaan Stalin kehotti [USA:n Moskovan-lähettiläs] Harrimania jäämään hänen keskustelukumppanikseen. Diplomaatti vetosi väsymykseensä, mutta huomasi pian olevansa kaksistaan neuvostojohtajan kanssa. Stalin imarteli häntä vertailemalla Yhdysvaltain ja Britannian kykyjä: ”Stalin totesi minulle Britannian laivaston menettäneen aloitekykynsä. Kuljetussaattueiden lakkauttamiseen ei ollut mitään hyvää syytä. Britannian armeijatkaan eivät taistelleet – Singapore jne. Yhdysvaltain merivoimat sen sijaan taistelivat rohkeammin, samoin kuin armeija Bataanissa. Britannian ilmavoimat pärjäsivät hyvin, hän myönsi. Hän ei näyttänyt juurikaan arvostavan Britannian sotilaallisia ponnisteluja, mutta suhtautui toiveikkaasti Yhdysvaltain toimiin”. Stalinin sana eivät olleet turhia. Kun Harriman antoi Rooseveltille raporttinsa palattuaan Washingtoniin, presidentti vaikutti hänen mukaansa tyytyväiseltä kuullessaan Churchillin jääneen tässä arviossa alakynteen”. [17]


Kolmas tapaaminen Moskovassa; Churchillin ja Harrimanin kunniaksi pidetyt illalliset 14.8.1942

”Muutaman nukutun tunnin jälkeen britit kokoontuivat keskenään. Churchillin mieltä kirveli hänen saamansa läksytys. Hänen mielensä syvyyksissä kytenyt vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan alkoi kuohua pintaan, kun hän joutui kuuntelemaan loukkauksia neuvostojohtajalta, joka vielä puolitoista vuotta aikaisemmin oli tukenut Hitlerin hirvittäviä toimia Euroopassa. Hän tyrmistyi myös Lontoosta saadusta tiedosta, että Maltaa kohti matkannut Pedestal-saattue oli kärsinyt raskaita menetyksiä. Churchill lähetti Attleelle sähkeen, jossa hän raportoi neuvostoliittolaisten jyrkästä asenteesta ja sanoi ”ponnistelleensa suuresti yrittäessään ottaa huomioon heidän kokemansa vaikeudet.

Illalla britit osallistuivat juhlaillallisille, johon kuului tavanomaisen yltiöpäinen maljojen kohottelu. Isäntien ja vieraiden juhlinta vaikutti groteskilta maassa, jonka kansalaisia uhkasi kuolla joukoittain nälkään. Mutta mitä oli yksittäinen groteski tapahtuma keskellä Kremlin jatkuvaa sysimustaa kuvaelmaa? Stalin kierteli tyypilliseen tapaansa pöydissä, kilisteli laseja ja kertoili vitsejä jättäen Churchillin useita kertoja istumaan yksinäisenä omalla paikallaan. Kun neuvostojohtaja jälleen kerran istahti Churchillin pöytään, pääministeri sanoi: ”Kuulkaahan, en ollut kovin ystävällinen teitä kohtaan edellisen sodan jälkeen. Oletteko antanut minulle anteeksi?” Hänen isäntänsä vastasi: ”Kaikki se on menneisyyttä. Ei ole minun tehtäväni antaa anteeksi. Se on Jumalan tehtävä”. Venäjänkielisen lauseen varsinainen merkitys, joka ei tulkkauksessa luultavasti välittynyt Churchillille oli: ”En koskaan anna anteeksi”. Brittidelegaatio piti outona sitä, että Stalin mainitsi niin usein Jumalan. Hän oli omaksunut tämän tavan nuorena seminaarilaisena. Operaatio Soihdusta Stalin totesi: ”Olkoon Jumala tälle hankkeelle suosiollinen”. Illan merkittävin menestys oli Wavellin pitämä venäjänkielinen puhe.

Jopa neuvostoliittolaiset itsekin vaikuttuivat siitä, miten paljon alkoholia heidän oma johtajansa ja Churchill nauttivat.

Eräs vieras, joka ei ollut tietoinen pääministerin tavanomaisesta puhetyylistä, kirjoitti jälkeenpäin: ”Hänen puheensa oli epäselvää, aivan kuin hänen suunsa olisi ollut täynnä puuroa”. Kun neuvostoliittolaiset näkivät Brooken kiskovan Churchillia tiukasti hihasta, he päättelivät pääministerin olevan syyllistymäisillään johonkin järkyttävään harkitsemattomuuteen puheissaan; kukaan heistä ei olisi koskaan uskaltanut koskeakaan Stalinia hihaan.

Pääministerin poistuttua juhlahuoneesta Stalin huomasi, että Neuvostoliiton ilmavoimien pitkän kantaman pommikoneiden komentaja Aleksandr Golovanov katsoi häntä melko huolestuneena. ”Älkää pelätkö”, neuvostojohtaja sanoi epätavallisen säyseästi. ”En aio juoda Neuvostoliittoa tärviölle”. Sitten hän oli hetken ajan hiljaa, kunnes sanoi: ”Kun panoksena ovat suuret valtiolliset asiat, alkoholi maistuu vedeltä ja ajatukset pysyvät koko ajan kirkkaina”. Golovanov pisti kunnioittavasti merkille, että Stalin käveli pois huoneesta vakaasti ja kiireettömästi.

Churchill lähti juhlapäivällisiltä pahantuulisena ja moitiskeli niin ruokaa, isännän käytöstapja kuin epämiellyttäviä olosuhteitakin”. [18]


Tämän kolmannen tapaamisen Montefiore kuvaa näin:

”Churchill joutui kuitenkin lähtemään vieläkin kiukkuisena ja pahantuulisena Katariinansaliin bakkanaalisille kesteille, jotka Stalin järjesti hänen [ja lähettiläs Harrimanin] kunniakseen. Stalin istui keskellä ja Churchill hänen oikealla ja Harriman vasemmalla puolellaan. Seuraavina olivat tulkki, hänen majesteettinsa yleis/pääesikunnan päällikkö Alan Brooke sekä Voroshilov.

Molotov piti kolmen tunnin ajan huolta maljojen nostelusta samaan aikaan kun pöytään lastattiin yhdeksäntoista erilaista ruokalajia, niin että se suorastaan ”vaikeroi kaikkien mahdollisten alkupalojen ja kalojen painon alla”, Brooke kirjoittaa ja jatkaa: ” …täydelliset orgiat… Kaikkien erilaisten kalaruokien keskellä oli pieni syöttöporsas… Siihen ei kukaan kajonnut ja illan kuluessa sen musta silmä tuijotti minua kiinteästi ja appelsiininkuorisuu hymyili ivallisesti!”
Stalin oli hurmaavimmillaan ja teki selväksi, että ”hän halusi tehdä muutoksia”, Clark Kerr ajatteli, ”mutta pääministeri… valoi kylmää vettä hänen niskaansa”. Stalin turvautui odottamattomaan imarteluun.
”Lady Astor oli vieraanamme muutama vuosi sitten”, Stalin alkoi kertoa vallattomasti. Kun hän oli ehdottanut Lloyd Georgen kutsumista Venäjälle, Stalin oli vastannut: ”Miksi meidän pitäisi kutsua hänet… intervention johtaja?” Lady Astor oli oikaissut: ”Se ei ole totta… Se oli Churchill.” Stalin oli sanonut Astorille: ”Jos tulee vakava kriisi, englantilaiset… saattavat taas muuttua vanhoiksi sotaratsuiksi. Sitä paitsi”, hän lisäsi, ”pidämme enemmän rehellisestä vihollisesta kuin vilpillisestä ystävästä.”
”Oletteko antanut minulle anteeksi?” Churchill kysyi.
”Se kaikki on ollutta ja mennyttä”, entinen [pappis]seminaarin kasvatti vastasi, ”ja mennyt kuuluu Jumalalle. Historia tuomitsee meidät”. Juuri silloin kuului räsähdys, kun Churchillin henkivartija, komentaja Thomson nojasi tuolissaan odottamatta taaksepäin ja läimäytti tarjoilijan kädestä jäätelön, joka melkein putosi Stalinin päälle.
”Sitten Stalin alkoi puhua”, neuvostoliittolainen tulkki Pavlov on merkinnyt mahtipontisesti muistiinpanoihinsa. Ylipäällikön maljapuheen aikana Voroshilov, jota Brooke piti ”hienona ja sydämellisenä vanhana veikkona ja halukkaana keskustelemaan vilkkaasti mistä tahansa”, vaikka hänen sotilaallinen asiantuntemuksensa oli ”lapsen kengissä”, havaitsi ulsterilaisen juovan vodkan sijasta vettä. Voroshilov tilasi keltaista pippurivodkaa, jonka pinnalla kellui uhkaavan näköinen chili, ja täytti sillä kummankin lasit.
”Pohjia myöten”, hän sanoi, mutta Brooke onnistui vain siemaisemaan lasistaan. Sitten Voroshilov kumosi kaksi lasillista tätä tulilientä. ”Niiden vaikutusta ei tarvinnut odottaa kauan. Hänen otsalleen kihosi hikiläikkiä, jotka alkoivat pian valua alas hänen kasvoilleen. Hän muuttui murjottavaksi ja hiljaiseksi ja istui tuijottaen koko ajan suoraan eteensä, niin että aloin pelätä hänen valahtavan kohta pöydän alle. Hän onnistui kuitenkin pysymään tuolillaan…” Juuri kun tämä kerubimainen humalikko oli vajoamaisillaan pippuriseen tokkuraan, kaiken tapahtuneen syrjäsilmällä nähnyt Stalin kumartui Voroshilovin puoleen ja ehdotti hänelle maljaa tavalla, jonka ironisuutta länsimaalaiset eivät pystyneet tajuamaan.
”Yksi puna-armeijan tärkeimmistä luojista oli marsalkka Voroshilov, ja hän – Stalin – haluaisi kohottaa maljan marsalkka Voroshiloville.” Stalin virnisti veitikkamaisesti kuin ilkeä vanha satyyri, olihan hän vain kolme kuukautta aiemmin syyttänyt Voroshilovia ”vararikosta”, minkä Molotov ja muut hyvin tiesivät. Voroshilov ponnisteli jaloilleen pitäen molemmin käsin tiukasti kiinni pöydän reunasta ja horjui vähän edestakaisin kaukainen ja tyhjä ilme silmissään. Kun Stalin kohotti hänelle maljan, Voroshilov yritti kohdistaa katseensa siihen ja kumartui vähän eteenpäin onnistuen jotenkin kilisyttämään laseja. Kun Stalin marssi kilistelemään Saposnikovin kanssa, Voroshilov vajosi syvään huokaisten takaisin tuoliinsa.

Päivällisen jälkeen Stalin kutsui Churchillin katsomaan elokuvaa Saksalaisten sotajoukkojen lyöminen Moskovan lähistöllä, mutta Churchill oli liian vihainen ja väsynyt.
Hän hyvästeli jo ja oli jo puolitíessä matkalla väentungoksen täyttämän huoneen halki, kun Stalin riensi perässä saattaakseen hänet autoon.” [19]


Neljäs tapaaminen Moskovassa Stalinin asunnossa 15-16.8.1942.

Seuraavana aamuna Churchill oli herännyt yhtä happamena kuin hemmoteltu lapsi, kertoo Clark Kerr, joka oli tullut datsalle vain huomatakseen, että pääministeri oli päättänyt pakata ja häipyä. Churchill tömisteli ulos puutarhan päässään mieletön kymmenen gallonan hattu, varmastikin hullunkurisin mikä oli koskaan nähty Kuntsevossa, ja käänsi selkänsä Clark Kerrille, joka huomasi puhuvansa vaaleanpunaiselle, turvonneelle niskalle.
Suurlähettiläs selittää, että Churchill ”oli aristokraatti ja maailmanmies ja odotti näiden ihmisten olevan samanlaisia kuin hän. Mutta he eivät olleet. He olivat tulleet suoraan auran varresta ja sorvin äärestä.”
”Tuo mies on loukannut minua”, Churchill tiuskaisi. ”Tästä lähin hän saa käydä taistelunsa yksinään.” Lopulta hän kysyi: ”No, mitä he haluaisitte minun tekevän?”

Tunnin sisällä Churchill seurueineen oli soittanut Kremliin ja pyytänyt kahdenkeskistä tapaamista Stalinin kanssa. Heille vastattiin, että Stalin oli ulkona kävelyllä, varmaankin diplomaattisella kävelyretkellä, koska Churchillin kiukunpuuska sattui samaan aikaan kuin moni kohtalokas tapahtuma, jotka kaikki yhdessä johtivat välittömästi Stalingradin taisteluun.
Saksan 6. armeija oli nimittäin hyökännyt kello 4.30 samana aamuna Donin mutkassa 4. panssariarmeijan kimppuun ja murskannut sen. Se merkitsi paljon vaarallisempaa kriisiä kuin ihrakas englantilainen, joka jyrähteli kymmenen gallonan hatussaan.
Stalin suostui tapaamaan heidät kuuden aikaan illalla.
Churchill hyvästeli Stalinin Nurkkauksessa. Hänen ollessaan lähdössä Stalin näytti hämmentyneeltä ja kysyi sitten, milloin he voisivat tavata uudelleen: ”Miksi ette kävisi luonani pikku ryypyllä?”

”Vastasin hänelle”, Churchill kirjoittaa, ”että periaatteessa olin aina valmis sellaisen politiikkaan.”
Niin Stalin saattoi Churchillin ja hänen tulkkinsa majuri Birsen ”lukuisten käytävien ja huoneiden kautta, kunnes tulimme Kremlin hiljaiselle kujalle ja jatkettuamme muutaman sadan metrin matkan päädyimme huoneistoon, jossa hän asui.”
Stalin näytti englantilaiselle vaatimatonta mutta viihtyisää neljän huoneen asuntoaan, jossa kirjahyllyt ammottivat tyhjyyttään, koska kirjasto oli siirretty Kuibyseviin. Taloudenhoitaja, ei kuitenkaan Valetska koska Churchill kuvaa naista ”ikälopuksi”, alkoi kattaa päivällistä ruokasaliin. Stalin oli suunnitellut aterian etukäteen. Aleksandra Nakasidze oli soittanut samana iltapäivänä Zuvalovoon ja kertonut, että Stalin oli pyytänyt [tytärtään] Svetlanaa olemaan illalla valmiina esiteltäväksi Churchillille. Stalin johdatti keskustelun heidän tyttäriinsä. Churchill kertoi, että hänen tyttärensä Sarah oli punatukkainen. Niin minunkin, Stalin sanoi, ja se oli tarkoitettu vihjeeksi: hän pyysi taloudenhoitajaa noutamaan Svetlanan.
”Näyttävä punatukkainen tyttö” tuli sisään ja suuteli isäänsä, joka antoi hänelle hieman huomiota herättävästi pienen lahjan. Stalin taputti tyttöä päälaelle: ”Hänkin on punatukkainen”, hän hymyili. Churchill kertoi olleensa itsekin punapää nuorena.
”Isäni oli sellaisessa ystävällisessä ja vieraanvaraisessa mielentilassa, jossa hän kykeni hurmaamaan jokaisen”, Svetlana kirjoittaa. Hän auttoi kattamaan pöydän samalla kun Stalin avasi viinipullon. Svetlana olisi halunnut jäädä päivälliselle, mutta kun keskustelu palasi tykkeihin ja haupitseihin, Stalin suuteli häntä ja kehotti menemään omien askareidensa pariin. Svetlana oli pettynyt, mutta poistui kuuliaisesti.
”Mitä jos kutsuisimme Molotovin tänne?” Stalin kysyi. ”Hän on huolissaan kommunikeasta. Voisimme sopia siitä täällä. Molotovissa on yksi tietty piirre – hän osaa juoda”.
Molotovin liityttyä heidän seuraansa ja kun pöytään oli kannettu joukko raskaita ruokalajeja, jotka huipentuivat pakolliseen juottoporsaaseen, Stalin alkoi kiusata ulkoministeriään armoa antamatta. Churchill liittyi mukaan.
”Onko herra Stalin tietoinen, että hänen ulkoministerinsä ilmoitti äskeisellä Washingtonin-vierailullaan olevansa valmis maksamaan matkan New Yorkiin kokonaan omalla kustannuksellaan ja ettei hänen lentokoneensa myöhästyminen johtunut mistään koneviasta vaan siitä, että hän oli omilla teillään?”
Churchill huomasi Molotovin rypistävän kulmiaan muta ei tajunnut ehkä kylvävänsä sellaisia epäluulonsiemeniä, jotka melkein koituivat Molotovin hengenmenoksi.
Stalinin kasvoilla oli kuitenkin riemukas ilme: ”Ei hän mihinkään New Yorkiin mennyt. Hän kävi Chicagossa, jossa ne muutkin gangsterit elävät.”
”Ovatko tämän sodan paineet olleet teille henkilökohtaisesti yhtä raskaita kuin silloin, kun kollektivoitte maatilat?” Churchill kysyi.
”Ei suinkaan”, Stalin vastasi paljastavasti. Sehän oli ollut ”hirvittävä taistelu”.
Kun Churchill kutsui Stalinin Lontooseen, Johtaja muisteli käyntiään kaupungissa vuonna 1907 Leninin, Gorkin ja Trotskin kanssa. (…)
Puoli kahdelta yöllä he eivät olleet vielä edes aloittaneet ruokailua, mutta Stalin livahti hetkeksi tiehensä, ehkä kuullakseen uusimmat kauheat uutiset Kaukasukselta [saksalaisten etenemisestä].
Kun sir Alexander Cadogan, ulkoministeriön pysyvä alivaltiosihteeri, saapui mukanaan lehdistötiedotteen luonnos, Stalin tarjosi hänelle syöttöporsasta.
”Kun ystäväni kieltäytyi”, Churchill kirjoittaa, ”isäntämme kävi uhrin kimppuun omin käsin”.
Illallinen [joka oli siis alkanut illalla kello 18] päättyi vasta kolmen aikaan yöllä.
Churchill kielsi Molotovia lähtemästä saattamaan häntä aamuvarhaisella, koska tämä näytti selvästi hyvin väsyneeltä.
”Luuletteko tosiaan, että voisin olla lähtemättä?” Molotov vastasi hienotunteisesti.
Kuntsevoon palattuaan Churchill heittäytyi pitkäkseen Stalinin sohvalle ja ”alkoi hihittää ja heiluttaa kevytmielisesti jalkojaan ilmassa – Stalin oli ollut loistava… Mikä ilo olikaan työskennellä sellaisen ”suurmiehen” kanssa”.
Riisuutuessaan kylpyä varten Churchil paasasi:
”Stalin sitä, Stalin tätä”.
Oli jo varhainen aamu. Liitto oli pelastettu. Molotov saapui noutamaan hänet lentokentälle. [20]


Hastings kertoo pitkän yöllisen ryyppyhomman näin:

Seuraavana aamuna pidetty kokous, johon osallistui Brooken ja Wavellin lisäksi Stalinin ylimpiä upseereita, osoittautui hyödyttömäksi, sillä neuvostoliittolaiset kieltäytyivät tylysti paljastamasta mitään yksityiskohtia Kaukasuksen operaatiostaan; he vetosivat siihen, että heillä oli lupa keskustella ainoastaan toisesta rintamasta.

Ainoa neuvostoliittolainen asejärjestelmä, joka herätti briteissä innostusta, oli Katjusha-raketinheitin. Vieraat tiedustelivat sen teknisiä tietoja, mutta niitä ei koskaan saatu.

Lauantaina Churchill ja hänen kollegansa astuivat huolestuneina Kremlin suureen konferenssihuoneeseen, josta oli näkymät Moskovajoelle. Pääministeri sanoi Stalinille pitäneensä velvollisuutenaan kertoa hänelle henkilökohtaisesti toista rintamaa koskeneesta päätöksestä. Keskustelut osapuolten välillä olivat nyt sujuvampia, sillä Churchillin apuna oli kaksikielinen majuri Birse, joka kuului Britannian sotilaallisia avustuksia käsittelevään lähetystöön. Stalinin asenne näytti muuttuneen sovittelevammaksi.

”Välillämme on luonnollisesti eroavuuksia”, hän sanoi, ”mutta - - se, että tapaaminen on järjestynyt ja henkilökohtaisia kontakteja on luotu - - on hyvin arvokas asia”.

Seurueiden noustessa pöydästä reilun tunnin keskustelujen jälkeen, Stalin kutsui yhtäkkiä, ilmeisen spontaanisti, Churchillin yksityisasunnolleen nauttimaan virvokkeita.

Churchill vastasi kutsuun myöntävästi, ja he kävivät epävirallisia keskusteluja vielä kuuden tunnin ajan Stalinin asunnolla.

Tämän seurauksena pääministeri uskoi, että heidän välilleen muodostui parempi suhde.

Stalin ehdotti, että britit tekisivät maihinnousun Pohjois-Norjaan, mihin Churchill suhtautui aidon innokkaasti. Neuvostojohtaja sanoi, että Britannialle olisi hyödyksi, jos se voisi lähettää puna-armeijalle kuroma-autoja panssarivaunujen sijaan. Tämä ehdotus kuitenkin kuvasti tietämättömyyttä Britannian sotilasajoneuvojen heikkouksista. Huoneeseen tuotiin paistettu maitoporsas, jota Stalin ihasteli suuresti ja jota hänen vieraansakin kohteliaasti maistoivat. Keskustelussa päästiin yhteisymmärrykseen julkilausuman luonnoksesta.

Churchill lähti isäntien luota kello 2.30 yöllä molempien osapuolten vakuutellessa hyvää tahtoaan.

Palatessaan huvilalleen 45 minuuttia myöhemmin pääministeri tapasi puolalaiskenraali Wladyslaw Andersin, joka oli odottanut häntä monta tuntia. ”Ah” Voi teitä, Anders-rukka”, Churchill sanoi. ”Viivyin M. Stalinin vuoksi, ja nyt minun täytyy lentää pois. Mutta tulkaa mukaan Kairoon, niin puhumme siellä”.

Sitten hän kävi lepäämään väsyneenä sohvalle, sulki silmänsä ja kuvaili seurueelleen Stalinn asunnolla käytyjä keskusteluja.

Kello 5.30 aamulla brittiseurue lähti matkaan kohti Kairoa neljällä Liberator-koneella.” [21]


Hastingsin loppuarvio Moskovan visiitistä:

”Churchill uskoi voivansa muuttaa asioiden lopputuloksia oman luonteensa voimalla. Tämä ajatus toimi joskus Rooseveltin kohdalla, mutta ei koskaan Stalinin kohdalla. Neuvostoliittolaiset osoittivat ystävällisyyttä ja toveruutta pääministerin vierailun viime hetkillä Moskovassa, sillä leppymätön vihamielisyys olisi saattanut vaarantaa lännen tarvikelähetykset.

Elokuussa 1942, ja jokaisessa seuraavassakin tapaamisessa, Stalinilla oli kaksi huomattavaa etua puolellaan. Länsiliittoutuneet eivät ensinnäkään koskaan painostaneet toiveitaan tietyn rajan yli, sillä he pelkäsivät, että neuvostojohtaja saattaisi suuttuessaan provosoitua sopimaan erillisrauhasta Hitlerin kanssa.

Vaikka Stalin tarvitsi lännen tavaralähetyksiä, länsiliittoutuneet tarvitsivat vielä enemmän puna-armeijaa.

Toisena etuna oli se, että siinä missä vieraat joutuivat improvisoimaan suunnitelmiaan yrittäessään pysytellä vaihtuvien neuvostomielialojen vauhdissa, Stalinin esiintyminen oli etukäteen suunniteltua alusta loppuun saakka. Stalinilla oli lähes täydelliset tiedot liittoutuneiden sotilaallisista aikeista, tai niiden puutteesta, ennen kuin Churchill saapui Moskovaan ja kertoi uutisensa Kremlissä, ja samoin oli myös myöhemmissä kokouksissa vuosina 1943-1945. Neuvostojohtaja pystyi suunnittelemaan jokaisen kohteliaisuutensa ja jokaisen loukkauksensa tilanteeseen sopivaksi. Voi olla, ettei Stalin tehnyt yhtäkään spontaania lausuntoa tai elettä Churchillin Moskovan-vierailun aikana. Hän vain nosti ja laski brittien mielialoja sen mukaan, mikä kulloinkin näytti tarkoituksenmukaisimmalta, orkesterinjohtajan täydellä varmuudella”.
[22]

Lähteet:

[1] Radzinski, Edvard: Stalin. WSOY, 1999, s. 562.
[2] Isaac Deutscher: Stalin. Poliittinen elämäkerta, toinen laitos. WSOY,1989, s. 406.
[3] Radzinski: emt. s. 562-563.
[4] Montefiore, Simon Sebag: Stalin. Punaisen tsaarin hovissa. WSOY, 2004, s 412-413, 418.
[5] Montefiore: emt. s. 420.
[6] Radzinski: emt. s. 562-563.
[7] Montefiore: emt. s. 420-420.
[8] Deutscher: emt. s. 406.; Nikolai Virta: Stalingradskaja bitrva. Moskova, 1947, s. 21-23.
[9] Deutscher: emt. s. 407.; Virta: emt. s. 26.
[10] Deutscher: emt. s. 408.
[11] Hastings, Max: Winston Churchill. Sotavuodet 1940-1945. WSOY, 2011. s. 290.
[12] Hastings: emt. s. 290-292.
[13] Hastings: emt. s. 293.
[14] Hastings: emt. s. 293.
[15] Hastings: emt. s. 294.
[16] Hastings: emt. s. 294.
[17] Hastings: emt. s. 297-298.
[18] Hastings: emt. 294-295.
[19] Montefiore: emt. s. 421-422.
[20] Montefiore: emt. s. 422-425.
[21] Hastings: emt. 295-296.
[22] Hastings: emt. s. 297.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”