Sotakaan ei välttämättä ole rajoittamatonta väkivaltaa. Sodan (suhteellisen) sivistyneistä piirteistä tässä esimerkkinä amerikkalaisten ja saksalaisten vankienvaihto Ranskan länsirannikolla marraskuussa 1944. Huomataan upseerien kohtaaminen kohdassa 2.30.
https://www.youtube.com/watch?v=enuP-YdCeKM
Vaihtoja tapahtui alkutalven kuluessa rannikolla useampiakin. Tähän tarvittiin ulkopuolisia välittäjiä. Nämä "taskut" kuitenkin lopettivat vastarintansa vasta toukokuussa 1945 Saksan antautuessa.
Itärintamalla edellytykset tällaiselle olivat huonommat. Lieneekö Suomen rintamalla esiintynyt tuollaista, epäilen.
JK. Luin joskus jostakin veteraanin kertoman olikohan Pohjois-Karjalan rintamalta vähän samantapaisesta järkevyydestä. Hän oli tullut aivan sodan loppuvaiheessa siihen tulokseen, että mitä suotta enää tapella rähjätä, kun oli asemasotakin menossa. Hän lakkasi ampumasta vihollista, vaikka ympäriltä kuului jatkuva meteli. Vähitellen tilanne lohkolla rauhoittui, ehkä toveritkin yhtyivät epäviralliseen aselepoon. Veteraanin kertoman mukaan sitten saattoi näyttäytyä etulinjassakinvapaasti, ilman että kukaan olisi ampunut. - Vastapuolellakin oli sotaväsymys kaiketi jo vallalla. Mutta jos lohkolla olisi ollut tappolukuja keräävä tarkka-ampuja, niin rauhatila olisi loppunut nopeasti...
Kun "sotahullu" upseeri tuli taisteluhautaan ammuskelemaan vastapuolelle, oli miehemme jo varoittanut käsimerkein vastapuolta, niin että siellä osattiin pysyä piilossa. Tilannetta se ei päässyt enää pahentamaan.
JK2. Tässä pönötyskuvassa https://donmooreswartales.com/2010/05/12/harry-glixon/ vähän aikaisemmin marraskuulta samalta "mottialueelta" Bretagnesta on jotakin tuttua. Saksalaisten johtajassa on samaa näköä ja kokoa kuin keskeisimmässä saksalaisupseerissa edellisessä videossa. Takana on samanlainen mustapukuinen kuvaaja kuin se, joka vedossa pomppii edestakaisin kuvakulmia etsimässä.