Haik
Viestit: 140
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Historiallisen Aikakauskirjan keskustelupuheenvuorot

05.04.18 11:20

Tässä ketjussa julkaistaan Historiallisen Aikakauskirjan keskustelupuheenvuorot, joita voi kommentoida vapaasti.

Historiallinen Aikakauskirja 1-2018, Kaari Utrio: Tuulimyllyt ovat hyödyllisiä laitteita


Syksyllä 1968 veljeni, biologi, soitti ärtyneen puhelun. ”Sudet eivät saalista lumimyrskyssä, eivät kierrä saalista eivätkä missään tapauksessa ulvo saalistaessaan.” Esikoisteokseni oli ilmestynyt, virheiden aika alkanut.

FM Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoitti (HAik 3/2017) historiallisen fiktion virheistä otsikolla ”Taistelu tuulimyllyjä vastaan?”( Henna Karppinen-Kummunmäki, Taistelu tuulimyllyjä vastaa? – Historiallinen romaani ja menneisyyskuva)
Pitkän uran jälkeen tervehdin ilolla sitä, että joku ottaa aiheen käsiteltäväksi. En muista asiasta muuta julkista keskustelua kuin muinoin professorini Jaakko Suolahden esseeseminaarin lausuman: ”Historiallisen romaanin ei tarvitse olla totta, mutta sen täytyy olla mahdollinen.” Määre pitää edelleen paikkansa.

Monella historiallisen romaanin kirjoittajalla on alan akateeminen kivijalka. Silti tunnollisinkaan kirjailija ei pysty välttämään virheitä. Tämä johtuu pitkälti työn erilaisesta luonteesta. Tutkijalla on perusteellinen tieto, syvä kuin porakaivo, omasta alueestaan. Hän kirjoittaa pitkälti asiantuntijakollegoilleen.

Kirjailijan tiedon pitäisi levitä kuin jäälakeus, käsittää kuvatun ajan koko inhimillinen elämä. Hän kirjoittaa suurelle yleisölle, jonka historiatieto saattaa piiloutua 1960-luvun oppikoulun hämärään. Toki suomalaiset historiallisen romaanin lukijat ovat valikoitunutta ja kiinnostunutta väkeä. Eivät he muuten ryhtyisi niin vaativaan hommaan, kun kevyempääkin on saatavilla.

Karppinen-Kummunmäki esittää ikuisen kysymyksen: kumpi on tärkeämpi, hyvä tarina vai historiallinen uskottavuus? Kirjailijana vastaan tähän heti: hyvä tarina. Ilman sitä ei tule romaania. Historiatietoa ja menneitä kohtaloita voi pakata kerroksittain, mutta tulos ei ole romaani.

Tämä seikka aiheuttaa väistämättä ongelmia. Jokainen keskiajan puuduttavia ritariromaaneja lukenut ymmärtää, että nykylukija ei pääsisi sellaisessa viittä sivua pidemmälle. Vaikka kirjailija kuinka yrittäisi luoda kollektiivisen, uskonnollisen ihmisen, päähenkilöitä on pakko modernisoida.

Karppinen-Kummunmäki vertaa suomalaista historiallista romaania Englannin vuosisataiseen historialliseen romaanikirjallisuuteen. Vertaus on mielestäni kohtuuton.

Mikä avuksi? Karppinen-Kummunmäki esittää hyvän lääkkeen, tutkijan ja kirjailijan yhteistyön. Valitettavasti harva kustantaja on valmis maksamaan tutkijalle romaanin faktojen tarkistamisesta.

Olen urani aikana saanut tutkijoilta kallisarvoista kannustusta. On ymmärretty yhteiseksi eduksi se, että suomalaiset ovat kiinnostuneita historiasta. Olen aina saanut ystävällisen vastauksen hullunkurisiin kysymyksiin kuten ”Miten haudattiin kastamaton saamelainen keskiaikana Kuolan niemimaalla?”

Minua huolestutti puheenvuoron loppukaneetti. Ymmärränkö oikein? Akateemisen yhteisön suopea suhtautuminen suomalaisten historialliseen innostukseen hiipuu? Humanistisen tiedon ja lukemisen nykyinen asema edellyttäisi päinvastaista asennetta.

1970-luvun lopulla sain kirjeen eläinlääkäriltä, joka korjasi virheellisen käsitykseni torakoiden esiintymisestä menneisyydessä. Olin perin kiitollinen. Kukaan ei halua tehdä samaa virhettä toistamiseen. Kirjailija ottaa mielellään vastaan historiallisen oikaisun. Siispä hyvät tutkijat, kun huomaatte romaanissa virheen, ilmoittakaa kirjailijalle. Auttakaa häntä. Palkaksi saatte ehkä sen kirjan. Ja hyvän omantunnon.

FM Kaari Utrio on historialliseen fiktioon erikoistunut kirjailija, joka on toiminut taiteilijaprofessorina vuosina 1995–2000.

Julkaistu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1-2018

Haik
Viestit: 140
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä. Jaakko Kalelan selvitys keskustelusta Kultarannassa 6.7.1981

05.04.18 11:25

Tässä ketjussa julkaistaan Historiallisen Aikakauskirjan keskustelupuheenvuorot, joita voi kommentoida vapaasti.

Historiallinen Aikakauskirja 1-2018, Jaakko Kalela
Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä. Jaakko Kalelan selvitys keskustelusta Kultarannassa 6.7.1981



Presidentti Urho Kekkonen piti päiväkirjaa vuodesta 1958 kesään 1981. Juhani Suomi käytti niitä muun aineiston ohella Kekkosen elämäkertaan ja toimitti sen jälkeen päiväkirjojen julkaisun.

Olin Kekkosen loppukauden tasavallan presidentin ulkopoliittinen erityisavustaja ja esiinnyn 18.7.1981 tehdyssä viimeisessä poliittisessa päiväkirjamerkinnässä: ”6.7.1981 Kalela luonani. Kertoi mm., että eräät sd. puolueen johtomiehet näkisivät mielellään, että minut valittaisiin vielä yhdelle kierrokselle TP:n viran hoitajaksi. 19.7.1981 Kalalla Riskilässä. 4 uistelijaa, 21 haukea.” Tätä seuraa vielä viimeinen omakätinen merkintä 23.7.: ”Kalalla Riskilässä. Sain 5kg lohen (taimenen)”.

Päiväkirjat julkaistessaan Suomi tulkitsi, että lähellä SDP:n puheenjohtajaa Kalevi Sorsaa ollut Kalela oli saanut tehtäväksi välittää Kekkoselle viestin: SDP:n puoluejohdossa ei tiukasti sitouduttu Porin puoluekokouksen päätökseen asettaa seuraaviin vaaleihin oma ehdokas. Yleisesti katsottiin, että se tarkoitti Mauno Koivistoa. Samansisältöisen tulkinnan Suomi oli ohimennen esittänyt jo Kekkosen elämänkerran viimeisessä osassa.

Päiväkirjan tullessa julki aikaa tapahtumista oli yli 20 vuotta ja Koivistokin oli ollut jo pitkään eläkkeellä. Keskustelu ei tuolloin jatkunut. Asiaan liittyvä muistioni oli leimattu salaiseksi ja olisi lain mukaan salassa pidettävä vuoteen 2006. En puuttunut asiaan julkisuudessa, mutta laadin selvityksen virassa olleelle tasavallan presidentti Tarja Haloselle. Koivistolle olin aikanaan kertonut asian oikean laidan.

Asia putkahti uudestaan esiin ulkoasiainhallinnon historiassa, jossa Timo Soikkanen kirjasi Kekkosen merkinnän ja Suomen tulkinnan, ilman pohdiskeluja. Paavo Lipponen otti muistelmia laatiessaan allekirjoittaneeseen yhteyttä, jolloin selostin hänelle tapauksen taustaa (salassa pitämisaika oli tuolloin jo umpeutunut). Muistelmiinsa Lipponen kirjoitti: ”Tässä vanha mies [Kekkonen] on muistanut väärin Kalelan viestin. Se oli ollut NKP:n Vitali Shaposhnikov, joka oli tuon toivomuksen Kalelalle esittänyt.”

Kahdessa uudemmassa teoksessa on tarkasteltu vuoden 1981 presidenttipeliä, siteerattu Kekkosen merkintää ja referoitu Suomen ja häntä myötäilleiden tutkijoiden tulkintaa. Risto Hauvonen ei aseta tulkintaa kyseenalaiseksi, kun taas Juho Ovaska on kriittisempi ja pitää Lipposen tulkintoja uskottavina.

Kun minulta tänä vuonna on yksityiskeskusteluissa asiaa kysytty, olen antanut saman vastauksen kuin Lipposelle. Olen myös todennut, että Lipponen on ainoana kirjoittajana vaivautunut kysymään minulta. Olen saanut kritiikkiä passiivisuudesta ja vaatimuksen esittää tuntemani faktat. Siksi tämä kirjoitus.

Merkintänsä tekopäivänä 18.7.1981 Kekkonen lähti päiväohjelmansa mukaisesti aamulla kalastamaan saaristoon, Riskilään, mihin liittyy merkinnän loppuosa seuraavalta päivältä. Merkintä lienee tehty aamulla ennen lähtöä klo 9.00. Siinä Kekkonen kirjasi käyntini Kultarannassa 12 päivää aikaisemmin. Olin tuolloin halunnut keskustella henkilökohtaisesti tärkeästä asiasta ennen kesälomaani.

Tärkeä asia oli raportti keskusteluistani Moskovassa. Olin 24.–26.6.1981 ollut Euroopan sekä Yhdysvaltain ja Kanadan ulkopoliittisten instituuttien 9. konferenssissa. Sen aikana minuun otettiin yhteyttä ja ehdotettiin lounasta NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaispäällikkö Vitali Shaposhnikovin kanssa. Hän halusi kiittää siitä, että olin 26.3.1981 ollut järjestämässä hänelle tapaamista Kekkosen kanssa Tamminiemessä. Shaposhnikoville käynti Tamminiemessä oli ensimmäinen, vaikka hän oli ollut virassa vuodesta 1970. Molemminpuoliseen pidättyvyyteen saattoi olla syynä se, että hänen edeltäjänsä, Tamminiemessä useastikin vieraillut Aleksei Beljakov oli sittemmin epäonnistunut suurlähettiläänä Helsingissä.

Shaposhnikovin mukana Tamminiemessä vieraillut ministerineuvos Viktor Vladimirov korosti allekirjoittaneelle, että Shaposhnikov oli avainasemassa, koska hän oli korkein ja viimeinen Suomen asioita käsitellyt keskuskomitean virkamies ennen niiden esittelemistä NKP:n keskuskomitean sihteeristölle ja politbyroolle. Suomi esittää Kekkos-elämäkerrassaan perustellulta tuntuvan oletuksen, että NKP:n johdossa haluttiin selvittää, mikä Kekkosen kunto todellisuudessa oli ja että tehtävä annettiin Shaposhnikoville.

Tein Moskovan keskustelusta tarkat muistiinpanot ja Helsinkiin tultuani kirjoitin raporttimuistion presidenttiä varten. Sitten etsin Kultarannasta tapaamisaikaa, mikä järjestyi maanantaiksi 6.7. Maanantaiaamuna adjutantti soitti ja suositti tapaamisen lykkäämistä, koska presidentti ei ollut hyvässä kunnossa. Asiani oli kuitenkin sen verran tärkeä, että sovimme, että tulen Kultarantaan, jossa katsotaan mikä tilanne on. Kekkonen olikin aluksi varsin vireässä kunnossa.

Viiden liuskan muistiossani käsiteltiin seuraavia asioita: 1) tapaaminen Shaposhnikovin kanssa ja sen tausta, 2) Suomessa käyty presidenttikeskustelu, 3) SDP:n ja SKP:n puoluekokoukset, 4) Mitterrandin ja vasemmiston vaalivoitto Ranskassa, 5) kansainvälinen yleistilanne, 6) Palmen aseidenriisuntakomissio, 7) Sorsan johtama Sosialistisen internationaalin aseidenriisuntakomissio, 8) Euro-ohjusneuvottelut, 9) pohjoismaisten sosialidemokraattien turvallisuuspoliittinen yhteistyö ja tässä yhteydessä Pohjolan ydinaseeton vyöhyke, 10) Saksan tilanne. Näistä raportoin suullisesti vain kolmea ensimmäistä kohtaa sekä Neuvostoliiton kantaa ydinaseettomaan Pohjolaan. Silloin runsas puoli tuntia oli kulunut ja totesin, että oli aika viitata kirjalliseen muistioon ja vetäytyä keskustelusta, niin kuin olin adjutantin kanssa sopinut.

Kerroin Kekkoselle, että Shaposhnikov oli hyvin otettu käynnistään Tamminiemessä ja oli arvioinut presidentin ”terveydellisen kunnon erinomaiseksi” sekä pannut merkille, että tämä ”seuraa tarkoin kansainvälistä politiikkaa ja analysoi sitä terävästi”. ”Kun vielä ottaa huomioon hänen pitkäaikaisen kokemuksensa ja hänen saavuttamansa kotimaisen ja kansainvälisen arvovallan, ulkopuolinen ei voi olla ihmettelemättä, mistä presidenttipelissä on kysymys”. ”Eikö olisi kaikkein parasta, että hän jatkaisi virassaan?” Kerroin Kekkoselle sanoneeni Shaposhnikoville, ”etten tiedä tässä suhteessa presidentin tarkkaa mielipidettä”. Olin myös korostanut, että ”suomalainen poliittinen järjestelmä asettaa valtion päämiehen poikkeuksellisten suurten paineiden ja epämiellyttävän arvostelun kohteeksi”. Kerroin, mitä Kekkonen oli sanonut Ulla Gyllenbergille kesäkuun alussa, kun tämä oli tullut Tamminiemeen pyytämään presidenttiä osallistumaan naisten rauhanmarssiin Kööpenhamina–Pariisi. Kekkonen oli kiittänyt kutsusta, mutta lähes sydäntä särkevän tunteellisesti todennut, että hänen aikansa alkaa olla joka suhteessa ohi, hän ei jaksa. Selostukseni aikana Kekkonen nyökkäili hyväksyvästi ja kommentoi happaman kielteisesti sisäministeri Eino Uusitalon ehdotusta jatkokaudesta.

Raporttiini en kirjoittanut, mutta suullisesti kerroin, että Shaposhnikov oli useaan otteeseen presidenttipeliä arvostellessaan hyökännyt Koivistoa vastaan, siinä määrin että olin joutunut väittämään vastaan ja tunnelma oli viilentynyt. Kysyin Kekkoselta toimintaohjetta: pitäisikö tästä kertoa Koivistolle. Kekkonen puisteli lähes surullisen oloisena päätään ja sanoi: ”Älä puhu mitään, tämä on surkea juttu, siitä pahoittaa vain mielensä”.

SDP:n puoluekokousta Shaposhnikov ei ollut sanallakaan kommentoinut. Sen sijaan hän piti myönteisenä pohjoismaisten sosialidemokraattisten puolueiden hiljattaista kannanottoa ydinaseettomasta Pohjolasta ja kertoi Neuvostoliiton olevan valmis tukemaan Kekkosen alulle panemaa hanketta, myös omaa aluettaan koskevin järjestelyin. Kerroin Kekkoselle, että pidin tätä ilmoitusta merkittävimpänä uutistuliaisena hänelle, kunnes seuraavana päivänä minulle selvisi, että neuvostoliittolaiset olivat antaneet asiasta julkisen tiedotteen.

Kekkosella ei ollut tapana säilyttää saamiaan raportteja työhuoneessaan eikä varsinkaan Kultarannassa. Hän lähetti ne pääsääntöisesti Helsinkiin yksityissihteerinsä Kaija Vesamaan arkistoitavaksi. Joskus hän palautti raporttini vidi- ja reunamerkinnöin tai ohjein minulle. Joskus hän Tamminiemessä piti keskustelun aikana käsissään pientä muistikirjaa ja teki lyhyitä merkintöjä. Raporttini 2.7. päätyi sekin ilmeisesti Vesamaalle ja arkistoon, koska Suomi siteeraa sitä Kekkos-elämänkertansa viimeisessä osassa. Sitten hän 34 sivua myöhemmin siteeraa ja tulkitsee Kekkosen päiväkirjamerkintää, tosin sikäli virheellisesti, että päiväys 6.7. on muuttunut 16.7:ksi. Se saattaisi selittää merkinnän väärintulkintaa ja sen ettei Suomi yhdistä kolmea päivämäärää: muistioni torstaina 2.7., tapaaminen Kultarannassa maanantaina 6.7. ja Kekkosen päiväkirjan merkintä lauantaina 18.7. Sen sijaan Ovaska on käynyt läpi Suomen käyttämän alkuperäisaineiston, myös allekirjoittaneen muistion, ja päätynyt samaan tulkintaan kuin Lipponen.

Suomi on kuvannut Kekkosen pahenevia terveysongelmia kesällä 1981 ja lainannut lääkäreiden lausuntoa, jonka mukaan Kekkonen ei vielä ollut dementoitunut. Mutta ”mitä enemmän tällaiselle potilaalle tulee pieniä aivoinfarkteja, sitä enemmän hän kärsii muistihäiriöistä. Vähitellen muisti lyhenee, ajan ja paikan hahmottamisessa ilmenee häiriöitä ja lopulta niitä esiintyy myös psyyken alueella.”

Tapaus on sinänsä pieni: vanhan, sairaan miehen muistilipsaus ja siitä tehty virheellinen tulkinta. Ongelma on siinä, että tulkinta näyttää vakiintuneen historiankirjoitukseen todisteena yleisemminkin vallinneesta arvailusta, että Kalevi Sorsa ja SDP:n johto ei täysin ollut Mauno Koiviston presidenttiehdokkuuden takana. Jos tällaiseen uskoo, on kuitenkin paras hakea muita todisteita.

Pieni tapaus korostaa sitä, että lähdekritiikin täytyy ulottua myös siihen, mitä tasavallan presidentti kirjoittaa päiväkirjaansa, ja yhtä lailla sitä, että asianosaiselta voi kysyä, jos sellaisia on tavoitettavissa.

Suurlähettiläs Jaakko Kalela toimi Kekkosen loppukauden tasavallan presidentin ulkopoliittisena erityisavustajana.

1. Elämäkerran viimeinen osa: Juhani Suomi, Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976–1981. Otava 2000; päiväkirjan Juhani Suomi (toim.) Urho Kekkosen päiväkirjat 1975–1981. Otava 2004.
2. Urho Kekkosen päiväkirjat 1975–1981, 454.
3. Suomi 2000, 701.
4. Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö 1970–1981. Ulkoasiainhallinnon historia 3. Otava 2008.
5. Paavo Lipponen, Murrosten aika. Muistelmat 1979–95. WSOY 2014, 116–117.
6. Risto Hauvonen, Koivisto Kekkosta kaatamassa. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna 2015; Juho Ovaska, Mauno Koiviston idänkortti. Otava 2017.
7. Suomi 2000, 664. Ovaska yhtyy päättelyyn ks. Ovasta 2017, 192.
8. Jaakko Kalela Urho Kekkoselle 2.7.1981, Urho Kekkosen arkisto, Henkilökohtaisia salaisia 1981, Tasavallan presidentin arkistosäätiö.
9. Suomi 2000, 667.
10. Suomi 2000, 701.
11. Ovaska 2017, 192.
12. Suomi 2000, 722.

Julkaistu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1-2018

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”