Tiina Kivinen
Viestit: 1
Liittynyt: 19.04.06 09:32

Opettaako historia mitään?

19.04.06 09:37

Tiina Kivinen
Opettaako historia mitään?


Historia tarjoaa perspektiivin, jonka avulla voimme tarkastella asioita erilaisista näkökulmista ja asettaa niitä mittasuhteisiin, puntaroida vaihtoehtoja. Tällaisena apuvälineenä historia on vertaansa vailla. Sitä pitää vain opetella käyttämään ja ennen kaikkea sitä pitäisi malttaa käyttää.

Nykyhetki on menneisyyden tulos ja tulevaisuus mahdollinen menneisyyden asettamissa rajoissa. Nykypäivää ei voi ymmärtää eikä tulevaisuutta voi ennakoida muuten kuin arvioimalla ja puntaroimalla menneisyyttä. Tämä pätee niin tavallisiin ihmisiin kuin päätöksentekijöihinkin, poliitikkoihin ja valtiojohtajiin, jotka päätöksillään luovat uutta historiaa tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi ja tulkittavaksi. Ei siis ole samantekevää millaisiin historiatietoihin päätöksenteossa nojaudutaan ja miten menneisyyden tarjoamaa tietoa käytetään hyväksi.

Ihminen ei voi toimia ilman muistiaan niin kuin ei kansakuntakaan voi toimia ilman muistiaan eli tietoa menneisyydestään. Tutkimukset osoittavat, että historian käyttö päätöksenteossa on varsin yleistä. Vertaamalla uutta tilannetta johonkin aikaisempaan yhtäläisyyksiä etsien, uusi tilanne hahmottuu ja tulee ikään kuin tutuksi. Tutuksi tekeminen on erityisen tärkeää ulkopolitiikassa, jossa jo sananmukaisesti ollaan tekemisissä vieraiden valtioiden kanssa. Tutkimusten mukaan historiaan turvaudutaankin erityisesti ulkopoliittisessa päätöksenteossa. Historia on merkittävä osa kansan identiteettiä, se kertoo keitä me olemme. Historiansa avulla kansa määrittelee paikkansa ja roolinsa muiden kansojen joukossa. Tämän määritelmän pohjalta toimitaan suhteessa muihin maihin ja kansoihin.

Se miten hyvin muistin ja historian varassa toimiminen tiedostetaan, puhumattakaan siitä miten harkittua se on, onkin sitten jo toinen asia. Tässä suhteessa tutkimustulokset historian hyödyntämisestä poliittisessa päätöksenteossa eivät ole kovin rohkaisevia. Historian määrällinen paljous, jos tällaista ilmaisua voi käyttää, ja asioiden syy--seuraus-suhteiden monimutkaisuus tekevät historian hyödyntämisen monin tavoin ongelmalliseksi päättäjille. Kiireen ja poliittisten paineiden keskellä päätöksentekijät usein suoristavat historian mutkia: päättäjät turvautuvat usein ensimmäiseen mielikuvaan ja historialliseen yhtymäkohtaan, joka heidän mieleensä tulee eivätkä pysähdy analysoimaan tilannetta.

Hyvin usein päätöksentekijät turvautuvat myös uskomuksiin historian ”opetuksista”. Päätöksentekijän huoneentaulu tuntuu varoittavan ennen kaikkea saman virheen tekemisestä kahdesti. Huomio ja energia menevät helposti ainoastaan aiemmin tehtyjen ”virheiden” välttämiseen ja kokonaan vaille huomiota jää tilanteiden tarkempi erittely. Erittely ja jäsentely on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, sillä kahta täysin samanlaista tilannetta historiasta ei löydy. Kahta tilannetta verrattaessa pääpiirteet saattavat näyttää samoilta. Kiusallisia ovatkin juuri lukemattomat yksityiskohdat, joita historia on täynnä. Päätöksentekijän täytyy valita, mitkä yksityiskohdat hän ottaa huomioon ja mitkä jättää huomiotta. Yksi valitsee yhdet ”faktat” päätöksensä tueksi, toinen toiset. Siihen loppuu pitävä pinta ja ollaan tulkinnallisuuden ja poliittisuuden liukkaalla jäällä.

Mukana suuressa kertomuksessa
Tällä hetkellä käydään vilkasta keskustelua siitä, onko Irak uusi Vietnam. Vietnam on yhdysvaltalaisille traumaattinen esimerkki historian ”opetuksista”, virheistä, joita ei missään nimessä pidä tehdä uudestaan. Vietnamin sodan ”opetuksia” sovelletaan kiivaasti Irakin tapahtumiin.

Tarina on tuttu: Vietnamin ja Irakin sotia verrataan. Löydetään historiallisia yhtäläisyyksiä ja eroja. Irak siis sekä on uusi Vietnam että ei ole – riippuen siitä mitä asioita painotetaan ja otetaan mukaan tarkasteluun. Historiasta tulee poliittinen lyömäase. Presidentti Bushin politiikan vastustajat näkevät Irakissa uuden Vietnamin virheineen helpommin kuin hänen politiikkansa kannattajat.

Päätöksenteko ja tehtyjen päätösten julkinen perusteleminen ovat jossain määrin kaksi eri asiaa. Historiaa käytetään argumentaatiokeinona poliittisessa puheessa perusteltaessa tehtyjä päätöksiä ja haettaessa niille oikeutusta ja yleistä hyväksyntää. USA:n presidenttien on todettu erityisen paljon viittaavan historiaan puheessaan. Onkin varsin vaikeaa löytää USA:n presidentin puhetta ilman viittausta maan ”perustaja-isiin” tai itsenäisyysjulistukseen, tai ilman lainausta George Washingtonin, Thomas Jeffersonin tai Abraham Lincolnin puheista.

Ensimmäisessä virkaanastujaispuheessaan, vuonna 2001, nykyinen presidentti George Bush lähes ensi sanoikseen asetti itsensä osaksi ”suurta kertomusta”. Vapaasti suomennettuna presidentti Bush sanoi jotakin tähän tapaan: ”Meillä on kaikilla paikkamme pitkässä kertomuksessa, jota nyt jatkamme, mutta jonka loppua emme näe. Se on kertomus uudesta maailmasta, josta tuli vanhan maailman ystävä ja vapauttaja, - - Se on Amerikan kertomus -- kertomus haavoittuvaisesta ja erehtyväisestä kansasta, jota yli sukupolvien yhdistävät suuret ja kestävät ihanteet.” Toisessa virkaanastujaispuheessaan noin vuosi sitten presidentti Bush jatkoi samaa teemaa sanoen: ”Näiden ihanteiden levittäminen ja eteenpäin vieminen on se tehtävä, missio, joka synnytti kansakuntamme”.

Kuinka moni suomalaisista muistaa, että Suomen itsenäisyysjulistus vuodelta 1917 mainitsee Suomen kansalla olevan erityinen tehtävä kansakuntana? Julistuksessa sanotaan, että ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana”. Mikä tuo tehtävä on, sitä joutuu lukemaan hieman rivien välistä.

Ainakin presidenttejä kuunnellessa yhdysvaltalaiset vaikuttavat varsin historiatietoiselta kansalta. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776 pidetään länsimaisen historian ensimmäisenä merkittävänä dokumenttina, joka kiteytti demokratian periaatteet. Yhdysvaltain voi katsoa alun perin syntyneen tiettyjen periaatteiden ja ihanteiden määrittelemänä. Amerikkalaisina ihanteina pidetään vapautta, oikeudenmukaisuutta ja tasavertaisuutta, joiden katsotaan toteutuvan demokratian kautta. Presidenttien suulla nämä periaatteet ja ihanteet oikeuttavat ja velvoittavat USA:n kansakuntana käyttäytymään tietyllä tavalla. Tällainen vetoaminen historiaan onkin historian käyttöä voimakkaimmillaan. Tutkimuksen kannalta on mielenkiintoinen se toiminnan kirjo, jota näillä ihanteilla ja periaatteilla voidaan perustella.

Yleisellä tasolla presidentti Woodrow Wilsonin (presidenttinä 1913--21) esimerkki osoittaa historian ”helppokäyttöisyyden” poliittisessa argumentoinnissa ja tästä aiheutuvat monet mahdollisuudet ja vaarat. Wilsonin esimerkki todistaa ensinnäkin, ettei akateemisella, analyyttisella historiatiedolla ole paljon käyttöä poliittisessa vakuuttelussa, jossa pitää esittää yksi asia, kuten tehty päätös, ainoana oikeana, jotta sille saataisiin yleinen hyväksyntä. Wilson unohti varsin nopeasti jopa omat historianopetuksensa siirtyessään yliopistomaailmasta päivänpolitiikkaan. Professori Wilson oli sitä mieltä, ettei USA vielä ollut valmis viemään demokratiaa muihin maihin, mutta presidentti Wilson saarnasi sitä lopulta tärkeimpänä päämääränään.

Historia houkuttaa poliittista puhujaa monista eri syistä. Täsmälleen samoista syistä on kuulijakunnan syytä olla varuillaan. Historia taipuu helposti kertomusmuotoon. Sotaa oikeuttaessaan, sekä itselleen että kansalaisilleen, Wilson turvautui suuressa määrin käsitykseensä historiankulusta, kuinka maailmanhistoria kulki kohti parempaa, toisin sanoen kohti amerikkalaismallista vapautta ja demokratiaa. Samaan tapaan presidentti George Bush sijoittaa itsensä ja toimintansa osaksi ”suurta kertomusta.”

Kertomuksen loukuissa
Menneisyyshän on loputon joukko toisiinsa enemmän, vähemmän tai ei ollenkaan liittyviä tapahtumia. Jos maailman tai edes yhden maan historia muotoillaan loogiseksi kertomukseksi, tarkoittaa se kaikissa tapauksissa, että suuri määrä yksityiskohtia jätetään pois, koska ne eivät liity kertomukseen mitenkään tai horjuttavat sen logiikkaa. Historian esittäminen kertomuksena tarkoittaa aina kertojan valintoja siitä mitä otetaan mukaan ja sitä, että paljon jätetään sanomatta. Vaara piileekin juuri tässä: historia tarjoaa loputtoman faktojen kokoelman, josta puhuja voi valita omaa argumenttiaan tukevat tosiasiat. Koska historiaa on todellakin loputtomasti kerrottavaksi, puhujaa ei kovin helposti syytetä siitä, että hän jättää jotakin kertomatta.

Kertomusmuoto houkuttaa sekä puhujaa että kuulijaa, koska se auttaa jäsentämään kaoottiselta vaikuttavia tapahtumaketjuja, antaa yksittäisille tapahtumille mielekkäitä merkityksiä osana suurempaa kokonaisuutta ja parhaimmillaan antaa mielen koko ihmiskunnan olemassaololle. Lyhyesti sanoen se palvelee ihmisen tarvetta johdonmukaisuuteen ja järjestykseen – tapahtumissa halutaan nähdä jotakin ”järkeä.” Sitä uskottavampi on kertomus mitä korkeampi auktoriteetti sen kertoo: Yhdysvaltain presidentti ei kerro kansalleen satuja, koska hänen ei kuulu kertoa, koska hän on presidentti.

Myös historiantutkijat kertovat kertomuksia historiasta. Tutkijan erottaa poliitikosta yleensä kuitenkin se, että tutkija ilmoittaa näkökulmansa eli sen periaatteen, jolla hän on valinnut tietyt historialliset faktat kertomukseensa ja jättänyt tietyt taas pois. Päättäjien puheita kuuntelevan yleisön tulisi kuitenkin tiedostaa, että myös poliitikolla on näkökulma ja jotakin aina jätetään kertomatta, sillä historiasta ei ole olemassakaan mitään yleistä totuutta.

Ennalta määrättyyn historiankulkuun vetoamalla päätöksentekijän on helppo siirtää vastuuta. Tällaisessa puheessa historia näyttäytyy subjektina, joka kulkee omia polkujaan ilman että siihen kukaan tai mikään voi vaikuttaa. Yleisön harhaanjohtamista on tehdä historiasta toimiva itsenäinen subjekti. Näin kuitenkin usein ja helposti tapahtuu. Historia ”opettaa”, perinteet velvoittavat ja isät katsovat poikiaan kumpujen kätköistä miten milloinkin. Joskus historia myös ”tuomitsee” tai ”palkitsee,” jolloin viitataan tulevaan historiankirjoitukseen.

Historialla on myös siivet, joiden havinan saattaa silloin tällöin kuulla. Mutta osaako historia lentää niin kuin aika osaa? Taitava puhuja saa myös kielikuvat palvelemaan tarkoitustaan. Yleisön pitäisi olla tarkkana myös kielikuvien kanssa, ettei pidetä itsestään selvinä asioita, jotka eivät sitä ole.

Kuten jo edellä tuli ilmi, historia on merkittävä osa kansan identiteettiä, historian avulla selvitämme keitä me olemme, ja erityisesti miten me eroamme muista. Kansa haluaa tietysti mieluummin kuulla olevansa hyvä ja urhea kansa kuin huono pelkurikansa, joka ei saa mitään aikaan. Taitava johtaja ottaa tämän huomioon ja voi käyttää sitä hyväkseen. Kun kansalta tarvitaan yhä uusia ponnistuksia isänmaan hyväksi, menneisyydestä kaivetaan esiin ylpeyden ja suuruuden hetkiä. Kun Suomessa tulee paha paikka, huudetaan esiin ”talvisodan henkeä”. Onneksi asiat on saatu järjestettyä niin, ettei tuota henkeä viime vuosikymmeninä ole tosimielessä tarvittu kai kuin jääkiekkokaukalossa Ruotsin joukkuetta vastaan.

Tällä tavoin poliittisessa puheessa helposti ajaudutaan pelkistettyihin, kansallisiin myytteihin pohjautuvaan historiointiin. Historian todistellaan ”velvoittavan” kansaa tiettyihin tekoihin, isiltä saatu perintö pitää säilyttää ja niin edelleen. Historia ja menneisyyshän eivät tietenkään sinänsä velvoita yhtään mihinkään, vaan nykyihmiset itse asettavat toiminnalleen tiettyjä tavoitteita. Kenen nimissä teot tehdään – jumalan, esi-isien vai vielä syntymättömien lasten – on puhtaasti retorinen kysymys. Vaarana tällaisessa argumentoinnissa on aina liika ihanteellisuus, joka saattaa johtaa karvaisiin pettymyksiin.

Poliittisessa puheessa historia esitetään joskus kirjana, vähän samaan tapaan kuin Raamattu, jonka lehdiltä on tiettyjä asioita luettavissa, siis kenen tahansa luettavissa. Toisin kuin Raamatun tapauksessa, historiaa ei kuitenkaan mielletä uskon asiaksi, vaan pikemminkin ”puhtaaksi faktaksi”, kiistämättömiksi tosiasioiksi, jotka ovat tapahtuneet ja joiden voidaan osoittaa tapahtuneen. Historiaan vetoava puhe on siis jo sinällään, määritelmällisesti hyvin vakuuttavaa. Tähän liittyy jälleen sekä mahdollisuus että vaara: puhujan kannalta mahdollisuus olla hyvin vakuuttava; kuulijan kannalta vaara uskoa kritiikittömästi kaiken kuulemansa.

Kirjailija George Orwell on sanonut: ”Se joka hallitsee menneisyyttä hallitsee myös tulevaisuutta: se joka hallitsee nykyisyyttä hallitsee menneisyyttä.” Menneisyydestä kertoo totuuden se, ketä kulloinkin kuunnellaan ja kuka saa yleisön huomion puoleensa. Tuntuu, että myös akateemisen historiantutkimuksen parissa on herätty tähän tosiasiaan. Erityisesti Yhdysvalloissa on kasvanut ja voimistunut public history -niminen historian ala, suomennettuna vaikkapa ”suuren yleisön historia”. Sillä tarkoitetaan nimenomaan sitä historiaa, jonka näkee, kuulee, lukee ja tulkitsee niin sanottu suuri yleisö, kaikki ne jotka eivät kuulu akateemiseen tiedeyhteisöön. Public historyn lähtökohtana on, että historian tutkimus antaa apuvälineitä nykypäivän ongelmien ratkaisemiseen. Päätöksiä tekevillä tahoilla tulisi olla käytössään relevanttia tietoa historiasta sekä ennen kaikkea käsitys siitä mihin ja miten historiaa voi käyttää.

Mitä historia sitten opettaa? Ei sinänsä eikä suoranaisesti mitään. Historia ei tarjoa mitään valmiita opetuksia. Tapahtumien virrassa ei ole kahta samanlaista tilannetta, jotka yksioikoisesti olisivat vertailukelpoisia ja yhden opetus olisi sovellettavissa toiseen. Historiatieto on ennen kaikkea väline, jonka avulla voimme ymmärtää nykyhetkeä ja nähdä tulevaisuuden vaihtoehtoja. Historia tarjoaa perspektiivin, jonka avulla voimme tarkastella asioita erilaisista näkökulmista ja asettaa niitä mittasuhteisiin, puntaroida vaihtoehtoja. Tällaisena apuvälineenä historia on vertaansa vailla. Sitä pitää vain opetella käyttämään ja ennen kaikkea sitä pitäisi malttaa käyttää.

Kirjoitus ilmestyi Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2006
http://pro.tsv.fi/haik/

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Timo Vihavainen kommentoi Irma Sulkusta: Naisten erillissota

21.08.06 09:16

Timo Vihavainen: Naisten erillissota

Timo Vihavainen kommentoi Irma Sulkusen artikkelia ”Mitä historiassa on totta? Kansallisen historian myytit ja todellisuus” (HAik 1/2006, 30) ja Sirpa Kähkösen kolumnia ”Naisten ja lasten jatkosota – erillistä vai yhteistä?” (HAik 1/2006, 36).

Irma Sulkunen kirjoittaa menneisyyden eri ainesten ”sekakäytöstä” ja siitä nykyään suositusta ideasta, että historia voisi olla postmodernia mielikuvitusleikkiä, jossa menneisyyden sirpaleita voisi yhdistellä mielivaltaisiksi kokonaisuuksiksi nykyisiin tarpeisiin.

Kuin kommenttina Sulkusen artikkeliin on samassa numerossa oleva Sirpa Kähkösen kirjoitus, jossa tämä esittää sota-ajan Suomen Saksan liittolaisena perustellen asiaa kuopiolaisen Savo-lehden kirjoituksilla ja ajan sosiaalipoliittisilla suuntauksilla.
Kähkösen mukaan ”puhe erillissodasta kiistää sen tosiasian, että hyväksymällä Saksan kumppanikseen Suomi suostui myös hyötymään murhista, pakkotyöstä ja riistosta”.

”Till tidernapas har man levat” sanoisi sota-ajan tunnettu radioääni Jahvetti.

Jos ja kun kirjoittaja oikeasti kuvittelee, että suomalaiseen sota-ajan diskurssiin kuului holokaustia toteuttava Saksa, joka ”hyväksyttiin” kumppaniksi kuin lapsityövoimalla tehdyt tossut valintamyymälän hyllyltä, niin hän on yksikertaisesti väärässä. Tällainen tulos on mahdollinen vain mikäli jättää huomiotta niin poliittisen historian massiiviset tutkimustulokset kuin aikakauden mielialoja kartoittavan aineiston. Sitä on esimerkiksi valtion Tiedoituslaitoksen arkistossa riittämiin. ”Holokaustin” projisioiminen suomalaiseen jatkosodan todellisuuteen ja aikakauden todellisten diskurssien rajaaminen siitä pois varmaankin palvelee joitakin nykyisiä tarpeita. Kysymys kuitenkin kuuluu, onko historiantutkimuksen tuloksilla väliä, vai onko jokaisella yhtäläinen oikeus historiakuvaansa siitä riippumatta.

Puheenvuoro ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2006

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Reijo Solantie: Maataloutta pakkaspirun maassa

21.08.06 09:41

REIJO SOLANTIE: Maataloutta pakkaspirun maassa

Reijo Solantie esittää näkemyksiä maataloushistorian tutkimuslinjauksista ja haluaa herättää poikkitieteellistä keskustelua lähestymistavoista.

Suomen maatalouden historian ensimmäisessä osassa käsitellään pellon, niityn ja kasken tuoton ja pinta-alojen ajallista kehitystä ja alueellisia piirteitä. (1) Teoksen käsittelytapaa voi arvostella. Laajan historiallisen lähdeaineiston perusteella olen laatinut matemaattisen kokonaismallin, jonka tulokset sopivat erinomaisesti lähteisiin niin ajallisesti, ilmastollisesti kuin alueellisestikin.(2)

Teoksen kirjoittajien tiedot ovat paikoin sekä keskenään että lähteiden kanssa ristiriitaisia; aika usein niistä puuttuu kokonaisuuden riittävä hahmottaminen. Jos historiantutkijat eivät harrasta matemaatista kokonaismallitusta, niin miksi he eivät halua soveltaa edes luonnontieteistä jotakin tietävän humanistin tutkimustuloksia. Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme (1974) (3) on vanhan maatalouden voittamaton tietolähde. Tietenkin uudempi tutkimus on joiltakin osin muuttanut käsityksiä (esimerkiksi Soinisen liian kaavamainen jako pelto- ja kaskiviljelyalueisiin) mutta suurin osa Soinisen tutkimustuloksista kestää tutkimuksen uudet tulokset.

Omavaraisuuden pääperiaate viljantuotannossa johtaa siihen, että maataloustuotantoa olisi luontevinta ja täsmällisintä tarkastella väentiheyden funktiona. Historiantutkijoiden perusteellisten selvitysten ansiosta meillä on tarkkoja väkilukutietoja käytettävissä jo 1500-luvulta lähtien. (4) Siitä huolimatta Suomen maatalouden historia antaa tulokset talokohtaisina tietoina, mikä sirpaloittaa turhaan kokonaisuutta.

Ihmettelen miksi esittämäni ajatukset Suomen ilmaston peruspiirteiden olennaisesta merkityksestä vanhalle maataloudelle hylätään jatkuvasti perustelematta. Ylipäätänsä ilmasto on täysin sivuroolissa käsiteltäessä kulttuuria, jossa sen merkitys oli aivan keskeinen.

Jyrkkä jako kaski- ja peltoviljelyalueisiin – myytti vailla todellisuuspohjaa
Suomen Maatalouden Historiassa, kuten yleisesti tapana on, puhutaan Suomen jakautumisesta perinteisen maatalouden aikana pelto- ja kaskiviljelyalueisiin. Ismo Björn lisää vielä karjatalousalueet (s. 600). Kasket ja pellot jaetaan aina maaperällisin perustein, mutta ilmasto unohdetaan.

Näkemykseni mukaan maaperällä oli merkitystä sikäli, että kivisten hietamoreenien alueella oli pellonraivaus työlästä, joten siellä pitäydyttiin ottamaan vähintään kolme neljännestä sadosta kaskista. Kivisen hietamoreenialueen tiheimmin asutussa osassa, Kuopiosta ja Joensuusta etelään, päädyttiin 1700-luvun lopulla ylikaskeamiseen ja metsien hävitykseen; etelässä alue rajoittui maaperällisesti toiseen Salpausselkään eli Savon rajaan Karjalaa vasten, idässä Mäntyharjun reitin läntiseen vedenjakajaan eli Savon rajaan Itä-Hämettä vasten. Monin verroin laajempi oli kuitenkin se alue, jossa juuresruista viljeltiin kaskissa peltoviljelyn ohella ja joissa on viljalti hietoja, hiesuja ja savia. Heikinheimon, (5) Böckerin, (6) Soinisen sekä pitäjänhistorioiden mukaan yleisten ruiskaskien länsiraja ulottui aina linjalle Kiskonjoki–Punkalaidun–Hämeenkyrö–Alavus–Veteli–Säräisniemi–Yli-Ii–Kuivaniemi, ja pohjoisessa rajana oli suunnilleen napapiiri. Tämä raja ei ole maaperällinen, mutta se on hyvin tarkoin ilmastollinen.

Uudellamaalla, pääosissa Hämettä, nykyisessä Keski-Suomessa, Etelä-Karjalassa ja Kainuussa viljanviljelys oli juuresrukiin viljelyä kaskissa ja peltorukiin viljelyä. Näin oli myös Pohjois-Satakunnassa, Ylä-Savossa, Ylä-Karjalassa, joiden hiesumaat ja luhdat suosivat vanhastaan karjataloutta ja viljaomavaraisuudesta luopumista. Jyrkkä jako kaski- ja peltoviljelyalueisiin ei ole perusteltua. Niin perusteellinen ja luotettava kulmakivi kuin Soinisen Vanha maataloutemme onkin, on tosiaan aika muuttaa sen käsityksiä tässä suhteessa.

Ilmasto, kaskikierto ja väentiheys

Peltorukiin satovaihteluista puolet aiheutuu sulassa maassa lumen alla jylläävistä lumihomeista. Em. linjan länsipuolella lumihomeen riski on huomattavasti pienempi kuin sen itäpuolella. Rajan itäpuolella viljeltiin huhtakaskien erikoislajiketta, juuresruista, jonka viljelystä esimerkiksi Lohjalta on hyvä kuvaus maanmittari Heinriciuksella (1766). (7) Juureinen nimenomaan vaati syville juurilleen sulaa maata hyvin talvehtiakseen. Ilmastollisin perustein päättelin sen tulleen Suomeen vepsäläisten asuma-alueelta. (8.)

Juuresrukiin ja metsien puuntuottokyvyn ilmastolliset edellytykset ovat jokseenkin samat eli juureisen viljelyalat olivat parhaat ilmastollisesti parhailla alueilla, siellä missä maa on lämmin; edullisuus kasvaa suurinpiirtein kaakkoon. (9) Kaskiviljan tuotanto painottui siis alueellisesti samalla tavoin kuin myöhempi puuntuotanto teolliseen käyttöön. Ismo Björnin maininta savolaisten kaskiekspansiosta mahdollisti nimenomaan karujen maiden hyödyntämisen (s. 605).

Maalaismaiseman historiaan johdatellessaan Björn kirjoittaa (s. 600), että ”suurin osa maasta oli vuosisadasta toiseen havumetsien peitossa”. Ihan kuin ei näin olisi nykyäänkin, etenkin kun niitä soita, jotka 1950–90 ojitettiin männynkasvatukseen, on kaksi kertaa niin pintavasti mitä peltoja on valtakunnassa kaikkiaan. Björn väittää kaskikierrossa käytettyjen maiden olleen laajimmillaan 1800-luvun puolivälissä, jolloin hänen mukaansa koko Etelä-Suomi(!) ja Pohjois-Suomen eteläiset osat olivat laajasti kaskettuja (s. 606) – vastoin esim. Böckerin tietoja 1830-luvulta. Tällöin oltiin kluitenkin jo kaskikulttuurin kuolinkouristuksissa. Mikä 1850-luvulla oli maksimissaan, oli liikakaskeamisella raiskatun maan ala. Kaskiviljan osuus kokonaissadosta pieneni tietysti väestön kasvaessa paljon jyrkemmin kuin kaskikierrossa olleen maan ala, mikä olisi myös ollut tärkeää mainita.

Pelto- ja kaskiviljelyn yhdistelmätalous pienensi olennaisesti satovaihtelua. Sitä pienensi ohran ja rukiin viljely samassa pellossa. Ohran viljely sivukierrossa oli sikäli kätevää että ohraa voitiin kylvää kesantopuolelle aina sen mukaan miten ruis näytti vieressä talvehtineen. Yhdistelmäalueella pellosta otettiin noin 30 % sadosta niin kauan kuin kaskiresursseja oli lopun 70 %:n tuottamiseen eli väentiheyteen 3–4 h/km2 asti. Sen jälkeen kaskiresurssien väheneminen per capita korvattiin ylimääräisellä pellonraivuulla; ylimääräisellä tarkoitan sitä että pellonraivuun oli oltava kiivaampaa kuin lännen puhtailla peltoviljelyalueilla. Jyrki Paaskosken mukaan Vanhan Suomen Etelä-Karjalassa näin tapahtuikin (s. 438). Rukiin kaskiviljely loppui resurssien puutteeseen väentiheyden mukaisessa järjestyksessä, ensin Sydän-Hämeessä ja Itä-Uudellamaalla.

Kasken merkityksen riippuvuudesta väentiheydestä, mikä on aivan keskeinen asia, ei yksikään kirjoittaja mainitse mitään. Yhdistelmäviljelyalueen sisälläkin väentiheys ja sitä mukaa peltoviljelyn osuus riippui paljolti talvi-ilmastosta eli rukiin talvehtimisoloista. Eljas Orrman unohtaa ilmaston väentiheyden ja viljelymuotojen selittäjänä, tosin hän muistaa mainita järviseutujen hallattomuuden. Sen sijaan Orrman esittää maaperän tärkeimmäksi tekijäksi – niinkuin ilmaston rooli Suomessa olisi aika yhdentekevä!

Ihmeellinen Uusimaa

Ilkka Nummelan mukaan (s. 133) väkiluku laski 1600-luvulla vain Keski-Euroopan sotatantereilla. Tämä on ristiriidassa esim. Heikki Ylikankaan Lohjalaisten historian (10) kanssa: väkeä oli siellä 1590 enemmän kuin 1720! Nummelan mukaan (s. 138) Uusimaa kuuluu maakuntiin, jotka on asutettu ensimmäisinä! Uudellamaalla raivattiin peltoja 1600-luvun alkupuolella kiivaaseen tahtiin, lisäys oli peräti 50 %. (11.) Ylikankaan ilmoittamien runsaan kylvötietoaineiston perusteella lohjalaisten kylvöt olivat koko 1600-luvun alkupuolella vain 2/3 siitä mitä 1589, ja 1702 yhtä vähäisiä; kylvöt siis vähenivät paljon nopeamminkin kuin väkiluku.

Uudenmaan pitäjissä myös verokymmenykset pienenivät romahdusmaisesti. Paikallishistoriat tietävät kertoa hyljätyistä ja metsittyneistä pelloista. Nummela ei perustele mitenkään sitä, miksi Uudenmaan rahvas olisi yltynyt tai pystynyt moiseen hurjaan pellonraivuuseen 1600-luvun alkupuolella, jolloin työvoimapula oli kovempi kuin koskaan. Ja mihin se olisi tarvinnut sitä mahtavaa ylituotantoa, joka olisi väkiluvun vähetessä väistämättä syntynyt, huolimatta kovasta ilmastovaiheesta?

Näkemykseni mukaan maakunnassa, jossa sekä kasken että pellon tuotos olivat tärkeitä, mutta jossa verotus perustui pellon tuottoon, lopetettiin pellonraivuu tykkänään aina kun väki väheni, ja siirrettiin viljelyä enemmän kaskiin kun kaskiresurssit per capita kasvoivat ja pellon verotusta kiristettiin; peltokylvöt ja kymmenykset vähenivät siten väkilukuakin nopeammin kuten monet pitäjänhistoriat osoittavat. Peltoala kasvoi toki 1660- luvulta 1690-luvulle, mutta raivuu menetettiin metsittymiseen, kunnes uusi nousu alkoi vasta 1720-luvulla.

Peltokylvöjen väheneminen kovina aikoina vastaa erinomaisesti kaskipotentiaalin kasvua ja viljan omavaraisuutta. Kun kruunu tämän lusmuilun havaitsi, seurasi kaskisyynejä, joissa vain noin puolet kaskista paljastui: paikallisilla syynimiehilläkin oli oma lehmä ojassa. Nummelan mukaan (s. 148) Uudellamaalla saatiin 1600-luvulla vain 10 % sadosta kaskista, eli hieman vähemmän kuin Böckerin mukaan 1830-luvulla, jolloin kaskirukiin viljely oli enää vähäinen osa entisestään, jo rudimentiksi jäävää touhua. Tätä ristiriitaa Nummela ei perustele.

Kun Uudenmaan keskimääräinen peltopinta-ala taloa kohti oli vuosina 1560 ja 1635 lähempänä Savon kuin Varsinais-Suomen tai Satakunnan tasoa (taulukko sivulla 147), ja jos ei kaskilla muka ollut merkitystä, niin mistä sitten uusmaalaiset leipänsä saivat? Nummela toteaa (s. 155) että peltoviljelyalueilla karjaa pidettiin selvästi enemmän kuin kaskialueilla peltojen lannoituksen vuoksi. Jos kerran Uusimaa oli peltoviljelyaluetta, niin miksi sitten tilastojen mukaan lehmien ja nuoren karjan pääluku verotettua tilaa kohti 1571 (s. 153) oli siellä 30 % alle maan keskiarvon, paljon lähempänä Savon ja Karjalan kuin muiden maakuntien lukuja, ja miksi karjavarallisuus myös 1630-40 oli Uudellamaalla pienempi kuin Etelä-Pohjanmaalla, Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa, Pohjois-Pohjanmaalla tai Satakunnassa. Kun uusmaalaisilla ei ollut paljoa peltoja, he eivät niitä kunnolla lannoittaneet eivätkä juuri kaskennetkaan, niin ravinnottako he elivät? Ja miksi ihmeessä ”peltokulttuurin” uusmaalaiset jo varhain omaksuivat kaskisahran omakseen, vaikka, kuten Teppo Korhonen (s. 413) toteaa, se oli ”oiva kyntöväline kivisillä ja juurisilla kaskimailla, mutta ei sopinut savimaille”. Nummela jättää lukijan totisesti ihmettelemään.

Nummela esittää alueittain nautayksiköt tilaa kohti mutta ei johda niistä sellaisia perustavaa laatua olevia lukuja, jotka kertoisivat lannoituksen tason eli nautojen määrän peltohehtaaria kohti eikä myöskään lukuja, jotka kertoisivat nautojen kevättalvisen nälkiintymisen asteen eli nautayksikköjen määrät niittyhehtaaria kohti. Toisin sanoen, hän jättää kertomatta sen perusseikan että lounaassa kituivat ravinnonpuutteessa pellot ja kaskialueilla kevättalvisin naudat sekä sen, että siirtyminen kaskiviljelystä yhä enemmän peltoviljelyyn vähensi valtakunnallista peltojen satotasoa.

Kevyiden liejusavien autuus

Eljas Orrman pitäytyy jo varhain esittämässään näkemyksessään Uudenmaan rannikon liejusaven erinomaisesta sopivaisuudesta peltomaaksi. Kuten hän on osoittanut, ruotsalaisperäinen uudisasutus asettui liejusavien äärelle. Omani ja Johanna Forsius-Nummelan tulkinta on aivan toinen. Uudenmaan vanhin kartta-aineisto osoittaa, että laaksojen liejusavikoita käytettiin melkein yksinomaan niittyinä kun taas pellot olivat ylävämpien paikkojen hietasavilla.

Miksi ruotsalaiset asettuivat liejusaven äärelle? Syy on ilmeinen: ennen kuin pellot oli raivattu, elettiin karjan ja metsän tuotteilla. Liejusaviset laaksot olivat parhaita heinämaita, ja etenkin aluksi uudinasukkaiden elinehto. Toisaalta liejusavi on pirullista muokattavaa keskiajan alkeellisin välinein. Suomalaisperäinen kaskiväki taas oli vähemmän karjasta riippuvainen. Sulautumasta syntyi uusmaalainen yhtenäiskulttuuri, jossa kaskiruista vielä 1830-luvulla viljeltiin Inkoossakin (Böcker) eikä vain Yoldian meren yläpuolisilla mäillä (vrt. Nummela s.148). Ja Hausjärven eteläosissa, Uudenmaan ja Hämeen rajoilla, 4–5 penikulman päässä Helsingin keskustasta, oli 1700-luvun lopulla suuria järeisiin havumetsiin kaadettuja huhtia, joissa maanlaatu ei merkinnyt suuriakaan; kiertoajan oli oltava niin pitkä että puusto ehti taas järeytyä. (12) Suuri asumaton Vantaankorvenmaa, jonne 1780- luvun tienoilla mahtui kolmatta sataa uudistilaa ja jota nykyään halkoo Järvenpään ja Hyvinkään välinen rautatie, on melkein yksinomaan savimaata ja järeää kuusimetsää. Vielä 1746 seudun talonpojat sanoivat saaneensa pääasiallisen toimeentulonsa kaskista.

Nälkäkuuri

Jorma Wilmi (s. 182) kysyy, riittikö vilja ja perustaa alueittaiset arvionsa yli- tai alituotannosta pelkästään pellon tuotantoon kasket tyystin unohtaen. Pellon tuotannossakin hän unohtaa kesantopuolen toukoviljan. Nämä unohdukset johtavat siihen, että viljantuotanto per capita arvioidaan vain runsaaksi puoleksi todellisesta. Vastapainoksi hän aliarvoi karkeasti myös viljan kulutuksen: vuotuinen viljankulutus per capita, mukaan lukien oluenpano, viinanpoltto ja hevosten viljaruokinta, oli hänen mukaansa vain 90 kg aikana, jolloin vilja oli ylivoimaisesti tärkein ravinnonlähde! Koko maahan hän käyttää samoja hehtaarisatoja; hän väittää, ettei ole olemassa luotettavia ja alueellisesti vertailukelpoisia lähtötietoja.

Soininen (1974) kuitenkin esittää viljalajeittain ja maakunnittain niin jyväluvut kuin kylvötiheydetkin sekä kartan viljelyjärjestelmien alueellisuudesta ja vieläpä tiedon siitä, että eteläisessä Järvi-Suomessa siirryttiin vajaat kaksi vuosisataa sitten pohjoissuomalaisesta kaksivuoroviljelystä kolmivuoroviljelyyn. Tämän siirron toteaa myös Teppo Korhonen (s. 412) perustelemattomana sirpaletietona; mielestäni siihen ajoi sellainen pakko että vain kolmivuoromenetelmä mahdollisti riittävän nopean pellon hehtaarituoton kasvun kaskiviljelyn kriisiydyttyä.

Soinisen esittämien lähtötietojen alueelliset piirteet sopivat erinomaisen hyvin yhteen luonnonolojen ja niihin sopeutuneiden viljelyjärjestelmien kanssa. Wilmi ei havaitse esimerkiksi sellaista Soinisen tiedoista ilmenevää perusseikkaa, että pellon hehtaarituotto oli Lounais-Suomessa huonon lannoituksen takia alempi kuin missään muualla. Wilmin mukaan Länsi-Suomessa oli kuitenkin suurta ylituotantoa ja muualla (kaskituoton unohtamisen takia) karmaiseva alituotantoa. Aikana, jona ihmisen päätavoite oli kulutusta vastaava tuotanto, odottaisi Wilmiltä jotain perusteluja näin radikaaleihin poikkeamisiin omavaraisuuden päätavoitteesta.

Jos kaikki vilja otettiin pellosta, tarvittiin peltoa henkeä kohti 0,5–0,7 ha (vm. arvo Lounais-Suomessa). Wilmin nälkädieetin mukaan vain 0,25–0,3 ha! Kun Suomessa vuoden 1880 vaiheilla oli peltoa 0,39 ha henkeä kohti (maaseudulla 0,43) ja kaskiviljaakin vielä vähin tuotettiin, meillä olisi Wilmin logiikan mukaan ollut viljan ylituotantoa puolet kulutuksesta vaikka todellisuudessa oltiin siirrytty alituotannon ja tuontitarpeen puolelle!

Viikatemiehen työnkuva

Eino Jutikkala käsittelee katojen, nälän ja tautien rooleja väen tappajina. Jutikkalan mukaan viljan hinnan ja kuolleisuuden huippuvuodet sopivat harvoin yksiin, yhteen osuessaankin löytyy taustalta paha tautiepidemia (s. 504). Jutikkala vähättelee katojen merkitystä sillä, etteivät kuolleisuuden huiput sattuneet useinkaan kevääseen. Asia on mielestäni kuitenkin nähtävä niin, että taajaan toistuva köyhän väen aliravitsemus vähensi ihmisten perusterveyttä ja lisäsi kuolleisuutta kulkutauteihin. Monien tekijöiden useampivuotinen yhteisvaikutus aikaansai väestökriisejä, joissa mustavalkoista eri tekijöiden sortteeramista syntipukeiksi tai enkeleiksi on varottava.

On muistettava vielä, että ojien puuttuessa Uudenmaan toukovilja varttui paljolti kuivahkoilla ja helposti vettä läpäisevillä mailla kuten Forsius-Nummela on osoittanut; olihan liika kosteus Uudellamaallkin kuivuutta yleisempi riesa. ”Tarttee se ohra vettä ja”, sanoisi vanha vihtiläinen. Kuivuuden ja huonon hygienian aiheuttamat aiheuttamat haitat monien muiden ohella olivat tekijöitä, jotka kärjistivät Helsingin seudun monivuotista väestökriisiä Krimin sodan aikana, etenkin kun kaskiviljan merkitys sadontasaajana oli jo menetetty.

Pellonraivuutahti vanhan maatalouden aikana oli keskimäärin kolme aaria vuodessa työikäistä miestä kohti. Pelto- ja niittyala per capita pystyttiin pitämään ennallaan ainoastaan, jos väestö kasvoi korkeintaan runsaan prosentin vuodessa. Pakollinen siirtyminen kaskesta peltoon nopeimman väestönkasvun aikana 1745–1825 edellytti suurempaa pellonraivausurakkaa kuin puhtaan peltoviljelyksen kyseessä ollen. Niittyä olisi tarvittu kolme kertaa pellon ala, mikä vielä vaikeutti tilannetta ja aiheutti järvenlaskuvimman. Kauteen 1825 mennessä syntynyttä raivuuvelkaa oli rasitteena seuraavana 40-vuotiskautena niin paljon että se vaikutti suhteelliseen väestönkasvuunkin; Etelä- ja Itä-Suomessa se oli taittunut pienemmäksi jo 1820-luvulla. Pohjanmaalla ja Kainuussa taas väestönkasvu oli ylittänyt raivuukyvyn rajat nimenomaan tervanpolton ansiosta ja raivuuvelkaa tehden.


Ilmaston alueellisen merkityksen syvällinen ymmärtäminen

Kaski-peltoviljely-problematiikka on itä-länsikysymys, kun taas viljanviljelyn ilmastollisten mahdollisuuksien väheneminen on etelä-pohjoiskysymys. Siitä kirjoittaa Orrman lähinnä termisen kasvukauden pituudella mitaten. Siinä suhteessa jää häneltä mainitsematta raja, jonka pohjoispuolella kasvukauden riittävyys oli sattumankauppaa esi-idätetylle ohrakylvöllekin eli viljanviljely kävi elinehdosta sivuaskareeksi. Linja, missä kulkee Pohjois- ja Keskiboreaalin raja, menee Suomussalmelta Pelloon; siinä kasvukauden pituus on noin 135 päivää; linjan pohjoispuoltahan ei vuoden 1868 katastrofi juuri hetkauttanut.

Elinkeino, joka maanviljelyksen sijaan paljolti oli kalastusta ja metsästystäkin tärkeämpää, oli porotalous, ja siitä onkin kirjassa ansiokas J. Juhani Kortesalmen artikkeli. Mutta alueen rajaus ilmastollisin ehdoin jää tekemättä ja sen kokonaistalouden esittely ohueksi. Eipä kirjassa myöskään mainita toista ilmastollisesti keskeistä rajaa, johon 1500- luvun agraariasutus lohijokien suita lukuunottamatta loppui, eli sitä missä eteläboreaalinen luonnonvyöhyke muuttuu keskiboreaaliseksi. Vanhalla kansalla oli kyllä Keskiboreaalille oma nimensä Kainuu, joka pilautui myöhemmin nykyiseen ahtaaseen käyttöön.

Vanha-Kainuussa, toisin kuin etelämpänä, viljanviljely oli yleisten kesäpakkasten takia mahdollista vain erityisissä saarekkeissa, suurten vesien partaalla tai mäkien lailla. Agraariasutus muodostui siten harvassa sijaitsevista saarekkeista. Näillä Kainuun ja Suomenselän asukkaiden ahtailla mäillä pakkasettoman kauden keskimääräinen pituus on noin 120 päivää eli sama mitä Etelä-Suomessa ja viljelyvarmuus myös; vaan jos ympäröiville silmänkantamattomille kangasmaille, parikymmentä metriä alemmas teet kaski- tai peltoraivion, on jo pakkasen välttäminen tuurissa, kun se malttaa pysyä poissa vain 80 päivää. Ja jos laajoille rämeille teet vainion, on jo ihme jos ei pakkanen käy: pakkaseton jakso on keskimäärin 40 päivää, eli vierailee harva se heinäkuu.

Kelvollisten viljelyalojen ahtauden takia Suomenselällä ja Kainuussa täytyi kaskesta peltoon siirtyä väentiheyteen nähden paljon aikaisemmin kuin Uudellamaalla. Mutta jos ei lähdetty soille viljaa kasvattamaan vaan korjattiin niiden laajuudelta runsas heinä, saatiin karja hyvin ravittua ja pellot sonnalla myös. Satotaso ja satovarmuus olivat siis vanha-Kainuussa yhtä hyvä jos ei parempikin kuin etelässä; vasta suoviljelyn kasvu 1800-luvulla, kun liikaväki vaarain ahtaudesta soille sukeusi mihin senaatti suuressa viisaudessaan sitä yllytti ja rahoin palkitsi, toi epävarmuuden ja nälän.

Oiva esimerkki on tästä Hugo Simbergin taulu Halla, jossa pakkaspiru istuu lyhteen päällä turmelemallaan alamaan vainiolla, taustanaan vaara, jossa kypsä vilja täysin jyvin hohtaa nousevan auringon punerruksessa. Suomenselän ja rannikon välillä, missä ei ollut mäkiä eikä järviä, ei viljaomavaraisuus ollut alun alkaenkaan mahdollista, vaan vilja oli ostettava tervarahoilla. Uusien suoviljelysten pakkasvahingot olivat täällä tuntuvia pitkin 1800-lukua. Kesäpakkasten esiintymisessä näiden viljelysten ja vaaranlakien ja suurten järvien rantamien välillä on verrattomasti suurempi ero kuin millään paikalla kaikkien parhaimpien ja huonoimpien ilmastojaksojen välillä viimeisen tuhannen vuoden aikana; nykyaikanakin pakkaset paukkavat harva se kesä Keskiboreaalin soilla. Lisäksi niskaojien puuttuminen toi runsaslumisten talvien jälkeen tulvavesiä suoviljelyksille mikä tappoi oraita ja viivästytti kylvöjä; nämä suon haitat kärjistivät valtakunnallista tilannetta 1868. Koko Vanha- Kainuussa metsästys ja kalastus olivat luonnollisesti paljon tärkeämpiä kuin etelässä. Nämä maapallon agraaritalouden pohjoisrajan ilmastolliset rajaehdot ja niihin sopeutuminen, millä on globaalisesti uljasta näyttävyyttä, tulevat edes jonkinverran esiin vain J. Juhani Kortesalmen kokonaisvaltaisessa näkemyksessä, joka kätkeytyy otsikon Poronhoito alle.

Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2006

Viitteet:


1. Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) (2003) Suomen maatalouden historia, SKS, 646. s.

2. Reijo Solantie (1997) Ilmaston, maankäytön ja väestön kolmiyhteys Suomessa vanhan maatalouden aikana, Meteorologisia julkaisuja 35, Ilmatieteen laitos, 73 s.

3. A. M. Soininen (1974) Vanha maataloutemme; maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudelta 1720-luvulta 1870-luvulle, Suomen maataloustieteelinen seura, Maataloustieteellinen aikakauskirja, erikoisnumero 46/1974, 1--459, Helsinki

4. Eino Jutikala Väestö ja asutus 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Suomen kulttuurihistoria II, 95-135. S. Koskinen, T. Martelin, I. –L. Notkola, V. Notkola ja Kari Pitkänen (1994) (toim.) Suomen väestö, 339 s. Jorma Ahvenainen, Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen, Erkki Pihkala, Viljo Rasila ja Sven-Erik Åström (1983) Suomen taloushistoria 3; K. Vattula (toim.) Historiallinen tilasto, Helsinki, 470 s. S. Koskinen, T. Martelin, I. –L. Notkola, V. Notkola ja Kari Pitkänen (1994) (toim.) Suomen väestö, 339 s.

5. O. Heikinheimo (1915) Kaskiviljelyn vaikutus Suomen metsiin, In: Acta Forestalia fennica 3, Arbeiten der Forstwissenschaftlichen Geschellschaft in Finnland, Suomen metsätieteelinen seura, 264 s. + liitteet, 149 s.

6. Böckerin kokoelma. Kansallisarkisto.

7. J. Heinricius (1766) Beskrifning öfwer Stor Lojo Sockn I Nyland. Geogr. Fören. Tidskr, hft 4 & 5 1895, s. 161 - 201 (alkuperäinen käsikirjoitus Uudenmaan maanmittaustoimiston arkistossa).

8. Reijo Solantie (1998) “Occurrence of Unfrozen Ground in Finland”, Geophysica, 34 (3), 141-157.

9. Reijo Solantie (2003) On definition pf ecoclimatic zones in Finland, Reports 2003:2, Finnish Meteorological Institute, 44 p.

10. Heikki Ylikangas & Ari Siiriäinen (1973) Lohhjalaisten historia I, Helsinki.

11. J. Forsius-Nummela (1994) Vihdin maisemahistoriallinen selvitys, raportti 3.3.1994, moniste, Vihdin kunta, 187 s.

12. O. Keskitalo (1964) Hausjärven historia, Hämeenlinna.

Markku Leppänen
Viestit: 66
Liittynyt: 07.02.06 10:19

Artikkeli Rooman ensimmäisistä kirjastoista Haikissa

13.10.06 22:50

@RCHIVUM 40-200: ROOMAN ENSIMMÄISET KIRJASTOT

Rooman tasavallan ensimmäiset kirjastot olivat yksityisten omistamia ja kokoamia. Ensimmäinen julkinen kirjasto Roomaan rakennettiin vasta keisari Augustuksen (63 eKr - 14 jKr) ajalla. Monet roomalaiset pitivät Kreikkaa sivistyksen kehtona. Kreikkalaisen kulttuurin ihailu johti vähitellen Rooman kreikkalaistumiseen. Kreikkalaisuuden ihailu näkyi myös kirjakokoelmissa. Suurimmat ja merkittävimmät kirjakokoelmat tuotiin sotasaaliina, useimmat Kreikasta. Roomalaiset kävivät Kreikassa myös kirjaostoksilla. Kirjakokoelmista tuli pian muotiasia, statussymboli. Niinpä kirjakokoelmiakin ryöstettiin Rooman sisäisten valtataistelujen yhteydessä.

Tamperelainen filosofian maisteri Antti Oikarinen on julkaissut Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2006) mielenkiintoisen artikkelin Rooman ensimmäisistä kirjastoista ja kirjakokoelmista. Mitä kirjastoja kreikkalaisesta maailmasta tuotiin tasavallan ajan Roomaan? Miten roomalaiset tasavallan ajan yksityiskirjastot syntyivät, keiden perustamia ne olivat, mitkä niiden vaiheet olivat ja mitä kreikkalaista kirjallisuutta ne sisälsivät?

Kirjojen keräily yleistyi tasavallan loppuaikoina ja keisariajalla. Rikkailla oli suuria yksityiskirjastoja Roomassa ja sen ympäristössä. Kirjat olivat kalliita. Kirjojen kopioijille maksettiin työn laadun mukaan. Kirjastoja pääsivät tutkimaan myös ulkopuoliset, mutta vain omistajan luvalla. Ulkopuoliset saattoivat saada luvan kirjalainaankin, jolloin kirjan sisällön saattoi kopioida kotona. Suurimpien kirjastojen omistajat palkkasivat kirjastonhoitajan.

Rooman varhaisimmat kirjoitettujen tekstien kokoelmat olivat kuitenkin todennäköisesti arkistoja, joihin talletettiin historiallisia tapahtumia ja lakeja. Pappien vuosikirjat (annales pontificum) koottiin ilmeisesti 80-osaiseksi kokonaisuudeksi vuoden 120 eKr tienoilla. Toinen vastaava kokoelma oli virkamiesten kirjat (libri magistratum), josta osa oli kirjoitettu pellavalle (libri lintei). Tarinan mukaan Rooman vanhin lakikokoelma, kahdentoista taulun lait, oli kaiverrettu pronssiin julkisesti esitettäviksi jo noin 450 eKr.

Mitä materiaaleja aikanaan käytettiin kirjojen tallennepohjana? Pronssilevyt, palmunlehdet, kaarna ja pellava olivat epäkäytännöllisiä. Nahka ja pergamentti olivat suhteellisen kalliita materiaaleja. Papyrus oli suosituin kirjoitusmateriaali lähes koko antiikin ajan. Papyrus oli kuitenkin tuontitavaraa lähinnä Egyptistä. Papyruskirjat säilytettiin rullina, joita saattoi parhaimmissa roomalaisten kirjastoissa olla jopa 30 000.

Antti Oikarinen esittelee artikkelissaan mm. Lucius Aemilius Paulluksen (konsulina vuosina 182 ja 168, kuoli noin 160 eKr), sotapäällikkö ja valtiomies Lucius Cornelius Sulla Felixin (138 - 78 eKr), Lucius Licinius Luculluksen (117 - 56 eKr, konsulina vuonna 74), Marcus Tullius Ciceron (106 - 43 eKr) ja aikansa eturivin oppineen Marcus Terentius Varron (116 - 27 eKr) kirjastot. Cicerolla oli ainakin kolme kirjastoa, joista ehkä suurin Palatinus-kukkulan asunnossa ja muut maaseutuasunnoissa. Hän oli myös ahkera vieras muiden omistamissa kirjastoissa.

Oikarisen artikkeli osoittaa, miten paljon erilaisia tietoja roomalaisista kirjastoista ja kirjakokoelmista on selvitettävissä käyttämällä useita erilaisia tutkimusmenetelmiä. Yksi näistä on kirjallisuuden vertaileva tutkimus, jossa pyritään jäljittämään kirjailijan käyttämiä lähteitä. Tätä menetelmää kutsutaan "Lionel Cassonin metodiksi". Menetelmään liittyy toki ongelmia. Jos kirjoittaja on esim. lainannut jotakin teosta, ei tämä vielä todista hänen omistaneen teoksen. Mutta mikäli kirjoittaja siteeraa usein ja laajasti esim. kreikkalaisia filosofeja, voidaan päätellä hänen omistaneen kreikkalaisia teoksia. Näitä päätelmiä voidaan sitten käyttää yhdessä muilla menetelmillä saatujen tietojen kanssa.

Oikarisen artikkeli on todella mielenkiintoinen ja upeasti kuvitettu. Museo della Civilta Romana -museossa käyneet suomalaiset muistavat siellä rekonstruoidun roomalaisen ylhäisökodin kirjastohuoneen. Ja elleivät muista, muistia voi virkistää Oikarisen artikkelin yhteydessä julkaistulla valokuvalla.


Tietolähteenä:

Antti Oikarinen, Kreikkalaistuva Rooma - Rooman tasavallan aikaiset kirjastot ja kreikkalaisen kirjallisuuden leviäminen. - Historiallinen Aikakauskirja 3/2006, s. 255-272.



Markku Leppänen
Ylitarkastaja
Kansallisarkisto
PL 258,
00171 HELSINKI
Puh. (09) 2285 2233

Tylsimys
Viestit: 334
Liittynyt: 15.10.06 21:33
Paikkakunta: Jyväskylä

Lapset sodassa

15.10.06 21:56

Kahden naistutkijan kirjoitus lapsista sodassa herätti kummastusta. Olen lukenut Margareetta Lemminkäisen sota-ajan päiväkirjamerkintöjä ja niistä muistui mieleeni aivan toisenlainen kuva kuin mitä oli kirjoituksen johtopäätös. Kirjoittajathan eivät mielestään huomanneet vuoden 1917 suurlakon herättäneen lapsissa mitään pelkoja eikä se siis olisi tuntunut uhkaavalta. Muistan kuitenkin lukeneeni juuri siten, että nimenomaan punaisten mielenosoitukset olisivat jo vappuna herättäneet levottomuutta ja paheksuntaa Margareetan taholta ja siksi juuri vuosi 1917 myöskään ei ollut hänen mielestään ollut sellainen vuosi kuin aikaisemmat.

Tietääkseni Margareetta ei ole korjaillut päiväkirjaansa, vaan eräs toinen sisaruksista on lisäillyt omia tuntemuksiaan ja tarinoitaan siihen. Muistaakseni kyse ei ollut tällaisista reunamerkinnöistä.

Mielestäni kirjoittajat hieman oikoivat Tikan Kenttäoikeudet-kirjan ja Veripellot-kirjan tietoja Jaalan tapahtumista. Tikkahan toteaa juuri Nykäsen olleen sellainen poikkeushenkilö, joiden niskaan vastuu terrorista menneinä vuosikymmneinä laitettiin (pienempien kostajien ja omavaltaisuuksien lisäksi), kun siitä viimein alettiin puhumaan. Näinhän teki myös Paavolainen. Kuitenkin Nykänen todetaan tällaiseksi poikkeushenkilöksi, joista isoja tekijöitä oli vain muutama (Veikko Sippola, Jalmari Saari ym.). Samoin Veripellot-kirjassa poikkeavuus tulee vahvasti esiin. Mieshän kehuu itse tuominneensa henkilöitä ja tiedetään hänen ampuneen ihmisiä sodan jälkeen ilman tuomioitakin. Kova maine hänellä ainakin on paikkakunnalla. Jos kenttäoikeuden pöytäkirjat ovat hävinneet, vastuuta tuomioista ei voi noin vain päätellä muidenkin niskoille ja Nykäsen käyttämistä syntipukkina pitää toteennäytettynä. Kirjoissa ajatuksella Nykäsestä syntipukkina spekuloitiin, kun hänellä tuntui olleen ihmeellinen valta kylässä. Joko ylemmät tai kyläläiset yms saattoivat siis käyttää tätä teloittajana.

Ilmeisesti lasten isä koetti ainakin pelastaa sen henkilön, joka pelasti hänet kuulustelumatkalla. Sehän kuitattiin kirjoituksessa myös oudon siististi. Todellisuudessa siis isää oli kuulusteltu jo siitä, kun hänellä oli väärät mielipiteet ja hän oli letkauttanut punaisesta vallanpidosta ("Ennen rasva tippui sormista, mutta nyt jo käsivarsista"). Poterin murhan johdosta mies joutui Kouvolaan (mistä kaikki eivät palanneet). Jo menomatkalla siis toinen kyyditsijöistä ("Hurme-Taavi") pelasti miehen, kun toinen ehdotti ampumista heti kylästä lähdettyä. Perillä kuulustelija raivosi, että "mitä te tällaisia tapauksia tänne tuotte? Olisitte hoidelleet ne siellä". Saattomiehen piti todeta syyte perättömäksi ja todeta miehen itse asiassa olleen työväen ystävä ja suuren perheen jäävän kunnan elätettäväksi yms. Sitten lopputulemana oli se, että isä määrättiin kotiarestiin ja vielä vartiomies vartioimaan häntä. Tämä ilmoitti sittemmin käskyn olleen tappaa koko perhe miehen lisäksi mahdollisten ongelmien sattuessa. Asemies pirtissä vaikutti lapsiin todella vahvasti, koska varsinkin vanhemmat lapset tajusivat asettaan ajankulukseen purkavan ja kasaavan miehen merkityksen.

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Bäckman: Miten venäläinen kirjoittaa talvisodan?

20.10.06 11:48

Historiallinen Aikakauskirja 3-2006
Johan Bäckman: Miten venäläinen kirjoittaa talvisodan?

Johan Bäckman analysoi talvisota-nimen kirjoitustapaa suomalaisessa ja venäläisessä historiankirjoituksessa. Itänaapurissamme talvisodan kirjoitusasu on vaihdellut voimakkaasti ja heijastellut maidemme välisten suhteiden tilaa.

”Talvisotaa meillä on ikävä. / Kirjoitin Pyhän Nimen lauseen alkuun / että alkaisi isolla kirjaimella”. Näin Paavo Haavikko tuoreessa runokirjassaan yrittää ohittaa kysymyksen siitä, pitäisikö talvisota kirjoittaa isolla vaiko pienellä alkukirjaimella.

Suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan sodat kirjoitetaan aina pienellä alkukirjaimella (esim. talvisota, jatkosota ja suuri isänmaallinen sota). Kuitenkin professorit Matti Klinge ja Timo Vihavainen ovat ottaneet tavaksi käyttää muotoa Talvisota. Heidän mukaansa talvisota tarkoittaa yleisesti sodankäyntiä talvella, kun Talvisota viittaa tiettyyn vuosina 1939–40 käytyyn sotaan. Mieltymys isoon kirjaimeen kertoo myös talvisodan merkityksen korostumisesta historiankirjoituksessamme.

Sodan toisen osapuolen eli nykyisen Venäjän historiankirjoituksessa talvisodan kirjoitusasu on vaihdellut. Sodan aikana sitä usein kutsuttiin suomalaiseksi sodaksi (finskaja voina) tai suomalaiseksi kampanjaksi (finskaja kampanija). Niitä käytetään edelleen puhekielessä sota-sanan pehmentämiseksi tai häivyttämiseksi. Mainittakoon, että samasta syystä venäläiset kutsuivat ensimmäistä maailmansotaa heti sen päätyttyä saksalaiseksi sodaksi (germanskaja voina). Venäjänkieliset termit suomalainen sota tai saksalainen sota voidaan myös nähdä yrityksinä nimetä nämä kansat tai kansakunnat sotaan syyllisiksi.

Talvisota on esillä O. W. Kuusisen kauhupropagandakirjassa Suomi ilman naamiota, joka ilmestyi sodan vielä kuluessa vuonna 1943. Kirjan suomenkielisessä laitoksessa käytetään melko neutraaleja käsitteitä Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota 1939/40 sekä Suomen ja Neuvostoliiton välinen kolmikuukautinen sota. Toisen maailmansodan vielä kuluessa asiasta oli mahdollista puhua avoimesti, tosin kuitenkin syyttämällä suomea provokaatioista.

YYA-politiikan aikana neuvostoterminologiaa pehmennettiin. Ystävyysliturgia retusoi sodan kokonaan pois puhumalla vuosien 1939–1940 neuvostoliittolais-suomalaisesta paikallisesta aseellisesta konfliktista (sovjetsko-finljandski lokalnyi vooružonnyi konflikt 1939–1940 gg.). Talvisodan käsittäminen sodaksi palasi neuvostoliittolaiseen historiankirjoitukseen perestroikan myötä 1980-luvun lopussa, kun talvisodan venäläinen vastine zimnjaja voina tuli muodikkaaksi. Sen oikeinkirjoituksesta ei ole sääntöä.

Venäläiset kirjoittavat talvisotansa useimmiten lainausmerkkeihin pienellä alkukirjaimella. Tässä lainausmerkkien tehtävänä ei ole ilkkua tai vähätellä, vaan korostaa suomalaista historiatraditiota ja toisinaan tehdä siihen erottelua. Jos venäläinen kirjoittaa talvisotansa isolla kirjaimella ja ilman lainausmerkkejä, kertoo se suomalaisia arvostavasta suhtautumisesta.

Joskus venäläiset lähteet puhuvat niin sanotusta ”talvisodasta” (tak nazyvajemaja ”zimnjaja voina”). Tässä erottelun tekeminen suomalaiseen historiatraditioon on voimakkaampaa. Toisinaan käytetään myös muotoa neuvostoliittolais-suomalainen ”talvi”- sota (sovjetsko-finljandskaja ”zimnjaja” voina). Tässä lainausmerkit erottelevat juuri tämän talvisodan muusta sodankäynnistä talvella.

Sanan suomalainen kaksi venäjänkielistä vastinetta finskaja ja finljandskaja (joka kääntyy myös suomenmaalaiseksi) on tietenkin hyvä erotella toisistaan. Jälkimmäinen viittaa Suomen valtioon ja edellinen suomalaisiin yleensä. Heitähän oli paljon myös Puna-armeijan puolella esimerkiksi Suomen Kansanarmeijassa ja sittemmin Karjalan rintamalla 71. divisioonassa.

Mikä on venäläisen historiankirjoituksen virallinen talvisotatermi? Tuoreen sotatietosanakirjan 7. osasta löytyy nimitys neuvostoliittolais- suomalainen vuosien 1939–40 sota (sovjetsko-finljandskaja voina 1939– 40 gg.). Tässä talvisota-termin ongelmallisuus on nokkelasti sivuutettu. Ilmeisesti myös venäläiset ovat pohtineet talvisodan kaksoismerkitystä.

Asenteet Suomea kohtaan ovat koventuneet venäläisessä historiankirjoituksessa. Tunnetun venäläisen sotahistorioitsijan Aleksandr Sirokoradin kirjan Suomi–Venäjä: Kolme tuntematonta sotaa mukaan vuosina 1918–1922 käytiin ensimmäinen ”Suur-Suomen” sota (pervaja voina ”Velikoi Finljandii”). Nämä meillä heimoretkiksikin nimetyt tapahtumat mainitaan venäläisessä historiankirjoituksessa toisinaan myös karjalaisena seikkailuna (karelski avantjur). Vastaavasti talvisota on Širokoradin mielestä toinen ja jatkosota kolmas ”Suur-Suomen” sota.

Ylilyönneistä huolimatta on hyvä muistaa, että neuvostoliittolaisissa tietosanakirjoissa Neuvostoliitto nimettiin talvisodan hyökkääjäksi jo vuonna 1963 eikä Suomea ole sen jälkeen syytetty, ainakaan virallisesti.
***
Puheenvuoro ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3-2006

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Selén: Itsenäinen sotilaspoikajärjestö?

20.10.06 11:54

Historiallinen Aikakauskirja 3-2006
Kari Selén: Itsenäinen sotilaspoikajärjestö?

Kari Selén ja Marko Paavilainen kommentoivat Seija-Leena Nevala-Nurmen artikkelia ”Nuoria maanpuolustajia vai suomalaisia lapsisotilaita?” (HAik. 2/2006, s. 153–162).

Seija-Leena Nevala-Nurmi kirjoittaa sotilaspoikien muodostaneen syksystä 1941 alkaen itsenäisen Sotilaspoika-järjestön. Hän ei toki ole ensimmäinen, joka väittää tätä.

Kirjoituksessa muutamaan kertaan esittämänsä näkemyksen Nevala-Nurmi näkyy perustavan suojeluskuntien komentaja Lauri Malmbergin 17.9.1941 antamaan päiväkäskyyn, jolla hän kastoi suojeluskuntapojat sotilaspojiksi ja nimitti everstiluutnantti Armas Ruusuvuoren heidän komentajakseen. Malmberg kirjoitti päiväkäskyssään muun muassa:

”Poikaosastoillamme ei tähän saakka ole ollut varsinaista nimeä. Tapausten valtava vyöry on itsestään nyt tuonut tämän nimen esille. Molempien viime sotiemme vaiheet ovat tehneet meille entistä elävämmiksi Vänrikki Stoolin henkilöt. Sieltä astuu vastaamme Sotilaspoika. Se olkoon poikiemme nimi.”

Päiväkäskyssä ei puhuta mitään uuden järjestön perustamisesta, mihin Malmbergin valtuudet eivät edes olisi riittäneet.

Nimenmuutoksella pyrittiin vain himmentämään tosiasiaa, että kysymys oli edelleen suojeluskuntien poikaosastoista. Suojeluskunnan häivyttämisen nimikkeestä toivottiin tekevän sotilaspoikiin liittymisen helpommaksi entistä laajemmille kansalaispiireille. Sotilaspojan nimike ei päässyt asetukseen, jossa puhuttiin vain yleisellä tasolla pojista. Nevala-Nurmi toteaa (s. 153) aivan oikein nimenmuutoksella tavoitellun lisää poikia vasemmistolaisista kodeista.

Armas Ruusuvuoren määräämisessä sotilaspoikien komentajaksi oli siinäkin kysymys vain uudesta sota-aikaan aikaan paremmin sopivasta nimikkeestä, ei minkään järjestön perustaminen. Kesällä 1940 tehdyn uudelleen järjestelyn yhteydessä suojeluskuntain yliesikunnan (kotijoukkojen esikunnan) komento- ja koulutusjaoston poikatoimintaosaston päällikön virka oli jäänyt täyttämättä. Majuri Ruusuvuori komennettiin tammikuun loppupuolella Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiristä yliesikuntaan virkaa hoitamaan. Helmikuun alussa 1941 jaostot muutettiin osastoiksi ja osastot toimistoiksi. Everstiluutnantiksi ylennetty Ruusuvuori nimitettiin 1.3.1941 poikatyötoimiston päälliköksi, mikä oli hänen virkansa aina viran lakkauttamiseen asti syksyllä 1944. Nimikkeet vaihtuivat, tehtävä ja vakanssi ei. Sotilaspoikien komentajan nimikkeen luonteesta kertoo jotain sekin, ettei siitä ole mainintaa edes Ruusuvuoren ansioluettelossa.

Suojeluskuntajärjestöllä ei ollut aikomustakaan perustaa itsenäistä sotilaspoikajärjestöä. Se olisi vaatinut asetuksenmuutoksen. Suojeluskuntajärjestöllä ei ollut intressiä luopua poikatoiminnasta, johon sen panosti voimallisesti. Paikalliset suojeluskunnat sidottiin vuonna 1941 entistä määrätietoisemmin poikatoiminnan hoitamiseen. Sotilaspojat olivat edelleen suojeluskuntien poikaosastoja – siihen eivät nimenmuutokset vaikuttaneet.

Poikatyö oli saanut uuden nimen ja tehostetun organisaation. Se oli rakennettu suojeluskuntajärjestön sisään, ei sen ulkopuolelle. Toimintaa johti tehtävään määrätty virkamies, kotijoukkojen esikunnan toimistopäällikkö. Järjestely perustui olennaisesti kaksoisnimikkeiden varaan. Viranomaistaho määräsi sotilaspoikien tavoitteet ja toiminnallisen liikkumavaran. Jäsenten vaikuttamismahdollisuudet rajoittuivat omasta osallistumisestaan päättämiseen.

Mikäli hyväksymme muun muassa Suomen kielen perussanakirjassa esitetyn määritelmän, jonka mukaan järjestö on ”henkilöiden t. yhteisöjen määrätarkoitusta varten perustama yhteenliittymä”, päädymme tulokseen, etteivät sotilaspojat edes muodostaneet järjestöä, saati sitten itsenäistä sellaista.
****
Puheenvuoro ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3-2006

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Paavilainen: Nuoria maanpuolustajia vai lapsisotilaita?

20.10.06 11:58

Historiallinen Aikakauskirja 3-2006

Marko Paavilainen: Nuoria maanpuolustajia vai suomalaisia lapsisotilaita?

Seija-Leena Nevala-Nurmi kirjoitti (HAik 2/2006, s. 153–162) järjestöissä toteutetusta lasten vapaaehtoisesta maanpuolustuskasvatuksesta. Opinnäytetyössäni perehdyin samaan aiheeseen, ja lapsi- ja nuorisotyön historian pariin palasin pitkän tauon jälkeen, kun aloin syksyllä 2005 kirjoittaa Suomen partioliikkeen satavuotishistoriaa. Tutkimusteni pohjalta kommentoin edellä mainittua artikkelia.

Nevala-Nurmi esittää, että partiotoiminta olisi käynnistynyt Suomessa 1909 keisarin käskystä. Ensimmäisen ”partiolaisosaston” perustamisajankohdasta ei ole varmuutta, mutta jo ennen sotia vakiintui tavaksi laskea partioliikkeen ikää Suomessa vuodesta 1910. Sen sijaan on selvää, ettei keisarilla ollut roolia toiminnan käynnistämisessä, vaan partioaate rantautui Suomeen lehdistön ja kirjallisuuden välityksellä.

Varhaisimpien suojeluskuntien poikaosastojen oravakomppania-nimellä on vain löyhä yhteys partiotoimintaan: vuoden 1918 sodassa valkoisten riveissä toiminutta vapaaehtoisista ruotsalaisista pojista muodostettua poikaosastoa kutsuttiin orava-vartioksi. Pojissa oli muutamia entisiä partiolaisia, ja he olivat ”poikasankareina” porvarillisessa sanomalehdistössä näkyvästi esillä vuoden 1918 aikaan.

Nevala-Nurmi ei selvästikään ymmärrä, mitä sana vartio tarkoittaa partiotermistössä, koska hän kirjoittaa, että partiossa ”käytettiin nimitystä poikien orava-vartio”. Vartio on alle kymmenen pojan tai tytön muodostama partion toimintaryhmä; yksittäisen vartion nimi saattoi hyvinkin olla Orava, mutta mikään yleistermi orava-vartio ei ole. On myös harhaanjohtavaa puhua partiopoika tai partiotyttöjärjestöstä, kun partiotoiminta oli ennen sotia Suomessa jakaantunut neljään partiopoika- ja neljään partiotyttöliittoon.

Artikkelissaan Nevala-Nurmi kuvaa monilta osin asiaan perehtyneesti suojeluskuntien poikatyön ja partiotoiminnan välistä kilpailuasetelmaa, mutta erehtyy muutamissa kohdin. Ensinnäkin partion suosio ei hiipunut 1930-luvun aikana, vaan päinvastoin se kykeni kasvattamaan jäsenmääränsä voimallisesti. Partiopoikia oli 1920-luvun lopussa noin 5 500 ja vuosikymmen myöhemmin 14 000. Partiotyttöjen jäsenkasvu pysähtyi 1930-luvun puolivälissä 11 000 jäsenen paikkeille, mutta syynä ei ollut pikkulottatoiminta, vaan partion riittämättömät taloudelliset resurssit ja liikkeen sisäiset ristiriidat.

On osittain makuasia tulkitseeko suojeluskuntien poikatyön ja partioharrastuksen ”hyvin samankaltaiseksi”. Minä en niin sanoisi eikä aikalaiskeskustelussa puhuttu samankaltaisuuksista, vaan kummankin harrastuksen puolestapuhujat korostivat päinvastoin eroavaisuuksia. Suojeluskunta-järjestössä ei nähty partioharrastuksen maanpuolustuksellista hyötyä, ja äänekkäimmät julistivat partiossa annettavan kansainvälisyyskasvatuksen ja partioaatteen pasifistisen perusvireen jopa isänmaallisesti tarkasteltuna turmiollisiksi. Partioliikkeen johto katsoi puolestaan suojeluskunnan poikatyön olevan pedagogisesti partiota selkeästi jäljessä. Keskeisin ero muodostui siitä, että partiossa pojat johtivat poikia vartioissaan, mutta suojeluskuntien poikaosastoissa toiminta pyöri pääosin aikuisvoimin. Pitkälti edellä kuvatun kaltainen asetelma vallitsi myös pikkulotta- ja partiotyttötoiminnan välillä.

Myös harrastusten sisällössä oli selkeitä eroja. Suojeluskuntien poikaosastoissa ja pikkulotissa pyrittiin keskittymään oleellisimpaan: kasvavan polven sotilaallisen tai maanpuolustusta tukevan alkeiskoulutuksen antamiseen. Partiolaisten harrastuneisuus oli huomattavasti laaja-alaisempaa ja valinnanvaraa oli kriitikoista liikaa. Partiota pidettiin lyhyen koulusivistyksen saaneille maaseudun lapsille jopa liian vaikeatajuisena harrastuksena. Sotilaallista alkeisvalmennusta partiossa ei annettu, aseet olivat kiellettyjä, mutta partiojohto korosti toistuvasti, että monet partiossa opitut taidot kuten suunnistaminen ja ensiavun antaminen olivat hyödyksi sotilaalle.

Kun Suojeluskunta-järjestö ja Lotta Svärd käynnistivät määrätietoisen lapsi- ja nuorisotyön 1920- ja 1930-luvun taitteessa, partiojohto kävi neuvotteluja kenraali Lauri Malmbergin ja Fanni Luukkosen kanssa siitä, miten kilpailu tytöistä ja pojista voitaisiin välttää. Eräänlaiseksi herrasmiessopimukseksi muodostui, että partion reviiriin kuuluivat kaupungit ja suojeluskuntien sekä lottaosastojen lapsi- ja nuorisotyö pyrkisivät levittäytymään maaseudulle. Työnjako toimi vuosia tältä pohjalta, mutta selkeä kilpailuasetelma kehkeytyi 1930-luvun lopulla, kun partiopoikatoiminta alkoi laajeta maaseudulle. Toisaalta on muistettava, että ennen sotia järjestötoiminnan piirissä oli ainoastaan pieni osa lapsista ja nuorista, joten jäsenpotentiaalia oli riittämiin niin suojeluskunnille, lotille kuin partiollekin. Poliittisten nuorisojärjestöjen kohderyhmänä olivat partiolaisia, pikkulottia ja suojeluskuntapoikia vanhemmat nuoret, joten niistä ei muodostunut vakavaa haastajaa kilpailtaessa nuoren polven mielenkiinnosta.

Toisin kuin Nevala-Nurmi esittää talvisodan hengessä syntynyt Suomen Pojat -järjestö muistutti käsitykseni mukaan toimintatavoiltaan enemmän partion kuin suojeluskuntapoikien omaksumaa mallia. Kun miehet olivat asepalveluksessa, vanhimmat pojat piti asettaa koko maan pojat yhdistävän järjestön johtotehtäviin ruohonjuuritasolla. Partiojohto näki tässä mahdollisuuden ”partiomaistaa” Suomen Pojat ja ”kaapata” sen avulla koko maan poikatyö partiolle. Nevala-Nurmi kirjoittaa niin ikään, että Suomen Pojat -järjestöstä ”puuttuivat vasemmistojärjestöt”. Se on osatotuus. Aseveli-hengessä sosiaalidemokraateissa oli monia, jotka kannattivat mm. poikatyötä tehneen TUL:n liittymistä Suomen Poikiin. SDP:n kannaksi muodostui toukokuun puolivälissä 1940, että työväenliike ei ole mukana uudessa poikajärjestössä ennen kuin työväestön suhde suojeluskuntaan on lopullisesti määritelty. Kannanotto ei kuitenkaan estänyt työväen poikatyöntekijöitä osallistumista kesällä 1940 järjestetyille Suomen

Poikien poikajohtajakursseille, ja innokkuutta ”poikien Aseveliliiton” perustamiseen oli heidän keskuudessaan riittämiin. Nevala-Nurmi pohtii artikkelissaan, miksi lottatytöille ei perustettu jatkosodan aikana omaa itsenäistä järjestöä kuten suojeluskuntapoikien Sotilaspojat. Hän esittää syyksi mm. voimavarojen puutteen ja tyttöjen vähäisemmän arvostuksen. Tarkempi vertailu poikiin voisi ratkaista ongelman. Suomen Pojat -järjestön kaaduttua jo syksyllä 1940 suojeluskuntaupseereiden ja partiojohtajien välisiin linjaerimielisyyksiin ja Suojeluskunta- järjestön poliittisen leiman himmentyessä, suojeluskuntajohto uskoi, että se oli kykenevä ratkaisemaan poikatyökysymyksen yksin.

Sotilaspoikien perustaminen oli osa imago-kampanjaa, jolla suojeluskuntien poikatyötä rakennettiin koko maahan, kaikkien yhteiskuntaluokkien pojille sopivaksi harrastukseksi. Pikkulottiin verrattuna ratkaiseva ero on siinä, että tyttötyössä eri järjestöjen yhteensulautumisista tai niiden toiminnan yhdenmukaistamisesta ei neuvoteltu eikä järjestöjen välinen kilpailu tytöistä äitynyt läheskään niin kiivaaksi kuin poikien puolella, joten itsenäisen pikkulottajärjestön perustamiselle ei syntynyt ulkoista painetta.
***
Puheenvuoro ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3-2006

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Sarsila: Juslenius menettää pronssisen mitalin

02.04.07 10:30

Sarsila: Juslenius menettää pronssisen mitalin

Juhani Sarsila kommentoi Tuija Laineen kirjoittamaa arvostelua Daniel Jusleniuksen ja hänen yhteisjulkaisustaan Suomen onnettomuus. De miseriis Fennorum (HAik 4/2006).

Tuija Laine tarkastelee (4 / 2006) Daniel Jusleniuksen (1676–1752) ja minun yhteisjulkaisua (Suomen onnettomuus. De miseriis Fennorum [1715]. Tampere 2004. 172 s.). Esitän muutaman huomion tiimimme puolesta. Laine on suopea Jusleniukselle, vaikka moderni aika karsastaa tämän retoriikkaa. Se ei täytä tieteen ”objektiivisia” vaatimuksia. Sitä paitsi moinen retoriikka tai kaunopuheisuus ei ole ”in” edes tieteen ulkopuolella, sanataiteessa. Laine lukee Suomen onnettomuudesta barokkista ”liioittelua, tekstuaalisia yliheittoja ja vahvaa dramatiikkaa ja visualisointia”.

Elämän maku on sitäkin vahvempi Danielin teksteissä. Hän tarkoitti ne myös ääneen luettaviksi. Niistä kuuluu veren tahti. Varsinkin teoksissaan (Aboa vetus et nova, 1700, ja Vindiciae Fennorum, 1703) suomalaisuuden silloin nuori isä siunaili ja vaati maanmiehiään osoittamaan kansallisia hyveitä, korkeita siveellisiä arvoja: hurskautta, vieraanvaraisuutta, sotaurheutta ja sisukkuutta. Arvokysymykset ovat retoriikan ominta aluetta. Samaa on tuskin voinut sanoa tieteestä, vaikkapa historiatieteestä, jolle ’hyve’ on ollut arvoarvostelma ja siten kauhistus. Ciceron tavoin Juslenius katsoi totuuden vaativan retoriikkaa. Retoriikkaa ei sovi haukkua maanrakoon sillä perusteella, että valhe yhtenään löytää sille käyttöä (kun poliittinen valta aina valjastaa käyttöönsä kaikki eksaktin luonnontieteen sovellukset).

Laine arvelee, että olisin pyrkinyt kirjoittamaan oman osuuteni Jusleniuksen (ja siis Ciceron) tyylirekisterin mukaan. En ole tavoitellut stilististä yhdenmukaisuutta, mutta ei haittaa, jos nopea lukija samastaa Jusleniuksen ja minut. Koetin saada tekstiin ”virtaa”. Retorisessa esityksessä tulee näkyä myös särmää. Olen tosiaan käyttänyt sellaisia ”pakinamaisia” ilmauksia kuin ”sooloilu” ja ”tuli turpiin”. Ne eivät riittäne pudottamaan Suomen onnettomuuden johdantoa sen kummemmin kuin epilogia pakinan paariaan. Toki ymmärrän, jos Laine katsoo, ettei näissä asioissa saa kirjoittaa ”liian” eloisasti. Muutoin mielikuvitus ei ole historian tulkinnassa niinkään synti kuin resurssi, sikäli kuin se ei siivitä vallattomuuksiin. Tekstin pitäisi olla täyttä asiaa.

Merkkimiesten nimiasuista näyn saaneen moitteita. Harkitsin silti tarkoin kutakin tapausta. Täysi yhdenmukaisuus olisi ollut mahdoton tehtävä. Juhana Gezelius oli fennofiili, suomalaistetun nimensä väärti eikä tekstuaalinen lapsus. Sitä vastoin useat Johannekset ovat pysyneet raamatullisesti ja kansainvälisesti Johanneksina (muuttumatta Janneiksi, Janeiksi, Joneiksi tai Jusseiksi). Samoin olen pitänyt Danielin jotakin poikkeusta lukuun ottamatta Danielina. Daniel assosioituu paremmin Raamattuun kuin Taneli. Ja Daniel pakeni kahdesti Ruotsiin. Hänen tulinen suomalainen nationalisminsa uupui kesyksi patriotismiksi. Ruotsi kesytti fennileijona Jusleniuksen.

Arvostelijani väittää kiusaantuneena itsensä ja ehkä presidentin puolesta, että minä jakelen kalliita ”Pro Finlandia -mitaleita milloin kenellekin [sic!] 1700-luvun suomenmieliselle vaikuttajalle”. Väärin! En minä niin avokätinen ole ollut. Koska minun silti voi väittää ylittäneen valtuuteni, peruutan heti Danielille postuumisti (2004) antamani pronssisen mitalin. Iloa kesti melkein kolme vuotta.

Laine olisi pitänyt parempana tekstinimeä Suomalaisten onnettomuus (ellei peräti Suomalaisten onnettomuuksista). Latinan monikko ’Fenni’ ei silti aina automaattisesti käänny vain ’suomalaisiksi’ vaan se voi usein tarkoittaa myös maata. Muistuttaisin eritasoisten patrioiden (patria, patriae) saamasta intomielisestä korostuksesta 1600- ja 1700 -luvun Pohjolassa. Latina ja myös kreikka ovat erilaisia kieliä kuin suomi. Suomen onnettomuus oli faktuaalisesti Suomen eikä vain suomalaisten onnettomuus. Myös eufonia sekä säästön periaate puhuvat Suomen onnettomuuden puolesta.

Selvästi Laine väheksyy sitä vähää, minkä kirkkohistoriasta esitin. Olisin syöttänyt harhaanjohtavaa tietoa, ikään kuin en muistaisi, että Juslenius armotta demonisoi Suomen onnettomuudessa kreikanuskoisten pyhimykset. Vastapainoksi hän ylisti maasta taivaisiin Ruotsin ”sankarikuningasta”, Kaarle XII:tta, niin kuin tämä olisi ollut Pohjolan Pyhä Yrjö. En katso yhtään sotkeneeni Laineen poimimia konsepteja (rationalismi ja ateismi sekä pietismi ja mystiikka). En ole väittänyt pietismiä ja mystiikkaa yhteismitallisiksi. Daniel Juslenius oppi oman harharetkensä jälkeen vihaamaan katkerasti rationalismia. Hän oli elämänsä loppuvuodet vain Lutherin mies, sitten kun hän murtuneena tunnusti 1747, että ”joutava” latina ja retoriikka olivat pilanneet hänen parhaat vuotensa.

Suomen onnettomuuden (2004) lopussa lukee Kari Tarkiaisen (1990) Daniel Jusleniuksesta ruotsiksi lausuma huipennus suomen lisäksi saksan kielellä (H. Engel):

”Er wurde in der Kirche von Asaka nahe
bei der Kanzel beerdigt, aber weil die
Kirche inzwischen völlig zerstört worden ist, ist es unmöglich zu erfahren, wo genau die Überreste des Freundes Finnlands in der schwedischen Erde ruhen.”


Kirjoitus julkaistiin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 1/2007

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Laine: Lapsia piikkilangan takana, historian monta totuutta

02.04.07 11:07

Antti Laine:
Lapsia piikkilangan takana eli historian monta totuutta


Suomalainen Itä-Karjalan "fasistimiehittäjä" ja sen keskitysleirit ovat olleet sanomalehtien kestoaiheena jo neljännesvuosisadan ajan. Ja aina niistä kirjoitetaan uutena, ennen julkistamattomana asiana. Tämä asia on lähihistoriamme karmeimpia todellisuuksia, mutta edelleenkään emme osaa katsoa Suur-Suomen kaksia kasvoja yhtä aikaa.

Kuva

Kirjoitus julkaistiin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 1/2007

Suomen osallistumista sotaan Saksan rinnalla talvisodassa menetetyn Karjalansa takaisin saamiseksi on käsitelty julkisuudessa toistuvasti. Saksaliittolaisuus, fasismi, keskitysleirit, leirikuolemat ja suomalaisten näistä vaikeneminen ovat ylittäneet myös kansainvälisen julkisuuskynnyksen. Näin on tapahtunut 5-7 vuoden sykleissä aina samoin argumentoinnein ja "rintamalinjoin".

Esimerkiksi tarina tunnetuimmasta keskitysleirikuvasta on ollut julkisuudessa vuodesta 1982 alkaen. Kysymys ei ole mistään historiallisesta paljastuksesta, jollaisena asiaa markkinoidaan. Kuva lapsista aidan takana - joilla on nimi - tekee siitä puhuttelevan, mutta: Se on totta!

Syksyllä 2006 ruotsalainen journalisti Henrik Arnstad nosti Suomen jatkosodan jälleen esiin. Suomen Tukholman lähetystö älähti nopeasti ja piti ruotsalaisnäkemyksiä provokaationa. Kysymys ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen kuin lehtiä lukemalla saattaa päätellä. "Totuuden" ääripäät ovat kovin kaukana toisistaan.

Sodan jälkeen vuosikymmenien ajan suomalaisessa tietoisuudessa ei ollut mielikuvaa - tietoa - siitä, että Suomikin on ollut toisen maailmansodan miehittäjävaltio. Jo 1950-60-luvuilla ilmestyi ensimmäinen "virallinen" 11-osainen kokonaisesitys Suomen sota, jossa kirjoittajina oli pääasiassa sotilaita. Teoksen painopiste oli sotavarustelussa ja sotilasoperaatioissa. Politiikan kysymyksiä siinä ei juuri käsitelty, ei myöskään sitä, kenen mailla sotaa käytiin.

1960- ja 1970-luvulla suomalaisilla tutkijoilla alkoi olla vähitellen mahdollisuus päästä historiantutkimuksen keskeisimpään lähdeaineistoon, arkistolähteisiin, käsiksi. Niiden kohdalla keskeinen aikaviivettä synnyttänyt tekijä on ollut arkistolainsäädännössä. Ulkopolitiikkaa käsittelevien asiakirjojen salassapitoaika oli muuta aineistoa pidempi.

Vuoden 1974 lopulla Opetusministeriö antoi Suomen Akatemialle ohjeet Suomi toisessa maailmansodassa -projektin (SUOMA) organisoimisesta 10 vuoden tutkimusohjelman puitteissa. Projektia ryhdyttiin toteuttamaan useiden yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten yhteistyönä. Tuloksena syntyi paitsi lukuisia väitöskirjoja ja muita monografioita myös loppujulkaisuna kolmiosainen teossarja Kansakunta sodassa.(1)

Miehityspolitiikan tutkijan arkea

Sota-arkistossa oli saatu 1970-luvun alussa järjestettyä Itä-Karjalan Sotilashallinnon (so. suomalaisen Itä-Karjalan miehityshallinnon) arkistoaineisto. Arkiston järjestäjä Veli-Matti Syrjö oli kirjoittanut Historialliseen Aikakauskirjaan 4/1972 aineistoa ja sotilashallintoa esittelevän artikkelin. Etsiessäni aloittelevana historian opiskelijana opinnäytetyön aihetta päädyin silloisen professorini Heikki Kirkisen ehdotuksesta miehityspolitiikan tutkijaksi.

Sain Suomen Akatemialta tutkimusassistentin viran ja osallistuin professori Olli Vehviläisen johtamaan SUOMA-projektiin. "Tutkijakoulussani" olivat mukana kaikki aikansa keskeisimmät suomalaiset toisen maailmansodan historian tutkijat ja projektin tutkijat, laillani väitöskirjan tekijöitä. Lähes jokainen tutkija sai väitöskirjansa valmiiksi ja julkaisi runsaasti muutakin alaan liittyvää tutkimusta.

Väitöskirjaa tehdessäni törmäsin aineiston salassapito-ongelmaan. Anoessani lupaa presidentti Rytin aineiston käyttöön minulle ei sitä myönnetty aiheeni "kuumuuden" vuoksi. Hieman myöhemmin anoin lupaa neutraalilla aiheella, jolloin lupa myönnettiin. En tosin tohtinut käyttää lupaa, kun havaitsin ja sain kuulla eräältä toiselta samaa aineistoa käyttäneeltä, että mitään oleellista nimenomaan aiheeseeni liittyvää sieltä ei olisi odotettavissa.

Myös Neuvostoliittoon olisin päässyt tutkijavaihdon puitteissa, mutta en käyttänyt mahdollisuutta. Myöhemmin käytyäni perusteellisesti läpi aineistoa Petroskoin ja Moskovan arkistoissa olen voinut havaita, että siellä ei ole mitään oleellista suomalaista miehityshallintoa valaisevaa aineistoa. Karjalassa muutaman kerran käydessäni en koskaan tavannut ihmisiä, jotka olisivat olleet miehityksessä tai tienneet siitä mitään. Miksi he vaikenivat, selvisi vasta myöhemmin. Vaikenemista jatkui lähes Neuvostoliiton häviämiseen asti.

Väitöskirjani Suur-Suomen kahdet kasvot, Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944 ilmestyi lokakuussa 1982. Väitöstilaisuuteni kuulijoiden joukossa oli myös kaksi miehityshallintoa palvellutta, Soutjärven vepsäläisalueen aluepäällikkönä toiminut Lauri Orispää ja Äänislinnan yhteislyseossa opettajana toiminut Anna-Liisa Heikinheimo. Heidän vastalausekysymyksensä sisältö oli suurin piirtein: "Ei se niin ollut". Mutta he eivät tienneet kaikkea, mitä dokumentit kertoivat.

Mihin valmistauduttiin Karjalassa?

Tutkimuksessani oli muutama perusteesi, joiden uskon edelleen pitävän paikkansa. Ensinnäkin Neuvostoliiton talvisodan jälkeinen politiikka naapuria kohtaan oli uhkaava. Petroskoilaisen professori Juri Kilinin suomeksikin käännetty väitöskirja Suurvallan rajamaa: Neuvosto-Karjala Neuvostovaltion politiikassa 1920-41 osoittaa, että Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan olemuksessa oli eräitä piirteitä, jotka antoivat aiheen uskoa että koko Suomen kaappaaminen oli Moskovan laskelmissa.

Karjalan puolueen johtohenkilöt pantiin kaikilla tasoilla suomen kielen oppiin, koska he tulevaisuudessa tulisivat tarvitsemaan tuota kieltä. Petroskoihin perustettiin syksyllä 1940 yliopisto, jonka erikoistiedekunnassa annettiin 55:lle hierarkian yläpäässä olevalle puoluejohtajalle henkilökohtaista opetusta. Oppilaiden joukossa oli myös myöhempi koko Neuvostoliiton johtaja Juri Andropov, tuolloin tasavallan komsomoljohtaja.(2)

Suomen johdon vaihtoehdot ulkopolitiikassa olivat olemattomat kesällä 1940. Baltian maat menettivät itsenäisyytensä. Saksa kaappasi ensin Ranskan, Hollannin ja Belgian, sitten Tanskan ja Norjan ja käynnisti Englannin kukistamiseen tähtäävän pommitussodan. Mistä Suomi saisi liittolaisen, josta voisi olla apua talvisodan tappion jälkeen? Toki Suomessa oli saksalaissympatioita jääkärien keskuudessa ja muutoinkin, mutta yleistä natsisympatiaa ei ollut havaittavissa yhteiskunnassa.

Suomen menettämät alueet saivat pitää suomalaiset nimensä, mikä näkyy edelleenkin. Tasavallan raja kulki välirauhan aikana Karjalan kannaksella suurin piirtein samoilla linjoilla, missä Moskovan syksyn 1939 neuvotteluissa ehdotetut rajat olivat. Suomioptio säilyi Moskovan laskelmissa marraskuulle 1940, jolloin Saksan ja Neuvostoliiton Molotov-Ribbentrop -yhteys hautautui lopullisesti. Mitään dokumentteja tästä Kilin ei ole löytänyt, mutta uskoo sellaisen olleen jossain muodossa olemassa.(3)

Kun Suomi aloitti yhteydenpidon saksalaisten kanssa elokuussa 1940, kahdenlaiset suuruuden tavoitteet yhdistyivät. Suomi etsi oikeutusta väärin piirrettyihin rajoihin ja Saksa etsi kumppania Neuvostoliiton tuhoamiseen. Kun Suomi liitettiin Barbarossa-rintamaan, se merkitsi mahdollisuutta päästä vielä kauemmas. Suur-Suomi oli ollut 1800-luvun lopulta alkaen monien suomalaisten unelma. Tavoitteena oli pelastaa heimokansalaisia rajan takana venäläisten ja bolshevikkien hampaista. Itsenäistymisvaiheessa nenilleen saaneet heimoaktivistit olivat muodostaneet Akateemisen Karjala Seuran (AKS:n), joka sai melkoisen otteen 1920- ja 30-luvun yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa.

Huhtikuusta 1941 alkaen Suomen ylimmässä johdossa alettiin valmistautua Suomen haltuun tulevien alueiden kysymyksiin. Ensinnä oli kysymys perusteluista saksalaisille: miksi Itä-Karjala kuuluu suomalaisille. Perustelut olivat historiallisia ja maantieteellisiä. Selvityksenä julkaistiin saksankielinen Finnlands Lebensraum tekijänään silloinen tohtori, historiantutkija Eino Jutikkala. Toinen julkaisu, joka ilmestyi useammalla kielellä, oli professori Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymys.

Itä-Karjalaa koskevien kaavailujen laadinnassa oli mukana AKS:n johtoon kuuluvia tutkijoita. Jo ennen sodan alkua seuran varapuheenjohtaja, tekniikan tohtori Reino Castrén sai tehtäväksi laatia selvityksen vallatun alueen tulevasta hallinnosta. Asiakirja valmistui 16.6. päivättynä promemoriana "Suunnitelmia eräiksi toimenpiteiksi Itä-Karjalan kysymyksessä". Jatkossa AKS-läisten lisäksi mukana oli kaksi ylipäällikön miestä, heimoharrastajina tunnetut loviisalainen laivanvarustaja jääkärieverstiluutnantti Ragnar Nordström ja jääkärieverstiluutnantti Reino Kuussaari. Ensin mainittu oli ollut Mannerheimin lähettiläänä elokuusta 1940 lähtien tunnusteltaessa Saksan suuntaa.

Saksan hyökättyä 22.6.1941 Neuvostoliittoon Pohjois-Suomessa oli saksalaisia joukkoja ja niiden vastuualueen raja oli Kajaanin korkeudella. Suomalaiset lähtivät yhteisen koordinoinnin mukaan liikkeelle vasta, kun Neuvostoliitto oli Helsingin ja muiden kohteiden pommituksillaan antanut Suomen hallitukselle aiheen ryhtyä puolustussotaan 25.6.1941. Heinäkuun 4. päivänä eversti Raappanan komentama 14. Divisioona ylitti Lieksassa rajan tiellä kohti Repolaa ja edelleen Rukajärven tietä kohti itää.

"Karjalaisten vapaussota"

Karjalaisille heimoveljille ja muulle maailmalle suomalaisten menoa markkinoitiin vapaussotana. Heinäkuun 2. päivänä 1941 pidettiin Kajaanissa hotelli Maakunnassa Karjalan Vapausliikkeen perustamiskokous. Siellä oli itäkarjalaispakolaisten edustajina kapteeni Paul Marttina, johtajat J. Marttinen ja Probus Rahikainen sekä kapteeni kansakoulunopettaja Vilho Timonen. Mukana oli myös "Erillisen sotilashallintolaitoksen" edustajia kuten Nordström, Kuussaari ja Castrén sekä Vilho Helanen, Arvo Konkonen ja Harry Brotherus.(4)

Vuonna 1993 käyttööni saamieni aineistojen mukaan Kajaanissa pohdittiin, miten Itä-Karjalan pakolaisia käytettäisiin kotiseutunsa vapauttamiseen. Tarkoituksena oli aikaansaada heidän aatteelliseksi ja sotilaalliseksi ydinjoukokseen itäkarjalaisten vapausliike. Johtoelin esitti myös toimenpiteitä alueen hallinnon järjestämiseksi, mutta käytännössä asiat olivat jo aivan toisissa käsissä. Mukana olleet heimosoturiveteraanit Nordström ja Kuussaari olivat jo saaneet ylipäälliköltä omat tehtävänsä. Kuussaari aloitti taistelevien osastojen kokoamisen heimopakolaisten keskuudesta ja Nordströmille annettiin hallinnon suunnittelun sekä vapaaehtoisjoukkojen kokoamisen valvonta.(5)

Vilho Helanen piti tärkeänä, että vapausliikkeen herättäminen oli pantava käyntiin heti. Castrén puolestaan ehdotti, että pian Repolan valtaamisen jälkeen siellä oli pidettävä kansalaiskokous, jossa vapausliikkeen johto olisi läsnä ja antaisi julkilausuman kansalle. Eversti Raappanan komentama 14. Divisioona valtasi Repolan 8. päivänä elokuuta.(6)

Toisessa Kajaanissa pitämässään kokouksessa 11.7. Vapausliikkeen johto piti parhaimpana itäkarjalaisten kansankokouksen paikkana "perinteitten mukaan" Uhtuaa, mutta ellei se ole mahdollista niin Repolaa tai Vuokkiniemeä. Vuokkiniemi oli vallattu 2. heinäkuuta. Kun Uhtualle ei ollut päästy - eikä koskaan päästykään - ja Repolan tiedettiin olevan tyhjä, päädyttiin kolmanteen vaihtoehtoon. Kansalaiskokous järjestettiin 20.7.1941 Vuokkiniemessä.(7)

Aikalaiskuvauksilla olisi voinut olla suuri merkitys väitöskirjani teossa. Pyysin joitakin haastatteluja, muutamaan pyyntöön tuli myönteinen vastaus. Mitä nuorelle tutkijalle kerrottiin 1970-luvulla, on toinen asia. Kysyin kirjeitse kansakoulunopettaja Vilho Timoselta yksityiskohtia esimerkiksi Vuokkiniemen kokouksesta. Timonen oli uhtualaissyntyinen karjalaispakolainen, joka opiskeli kansakoulunopettajaksi ja kirjoitti myös Suur-Suomen koulu -teoksen. Hän oli mukana Kajaanin kokouksissa ja Vuokkiniemessä kansalaiskokouksen yhteydessä pidetyn Vapausliikkeen johdon kokouksen puheenjohtajana. Kirjeessään allekirjoittaneelle helmikuussa 1974 hän kertoi kokouksen olleen armeijan järjestämä.(8)

Väitöskirjassani korostin Päämajan tiedotusosaston roolia kokouksen julkilausuman laatijana johtuen siitä, että arkistotiedot löysin sieltä. Virheellinen tulkintani liittyi arkistoyhteyteen. Myöhempien tietojen perusteella kuva on toinen. Ehdotuksen kokouksen järjestämisestä teki Reino Castrén 7.7.1941. Ehdotuksen kokouksen juhlallisuuksista teki Vapausliikkeen johdon propagandajaosto. Seuraavassa 14.7. pidetyssä kokouksessa annettiin professori Merikosken, tuomari Brotheruksen ja kauppias Rajamaan tehtäväksi laatia kokouksessa tehtävän päätöksen sanamuoto Karjalan irtautumisesta Neuvostoliitosta ja liittymisestä Suomeen.

Tässäkin kohdassa toinen haastateltavani professori Veli Merikoski ei kertonut kuin osan tietämästään. 25.4.1977 nauhurihaastattelussa hän mainitsi vain saaneensa Kajaanin kokouksissa tehtäväkseen Neuvostoliiton perustuslain suomentamisen.(9) Nuori väitöskirjan tekijä oppi ainakin sen, että haastattelut historian tutkimuksen lähteenä ovat perin juuri ongelmallinen asia. Vaikeneminen ja totuuden väistäminen kuuluivat asiaan.

Miehityshallinnon organisoituminen ja tavoite

Kun Karjalan Armeijan päähyökkäys käynnistyi 10. heinäkuuta 1941 ylipäällikön Miekantuppipäiväkäskyn saattelemana, etenemistä jatkui itsenäisyyspäivään asti Karhumäen korkeudella, jolloin suomalaisten hallussa oleva miehitysalue oli laajimmillaan. Kannaksella eteneminen jatkui vanhalle rajalle ja vähäisessä määrin sen yli syyskuun alkuun mennessä.

Vallattavan alueen hallintoa varten käskettiin 15.7. perustettavaksi Itä-Karjalan sotilashallinto. Ensimmäiseksi sotilashallintokomentajaksi määrättiin Enso Gutzeit Oy:n toimitusjohtaja ja heimoasioissa jo 1920-luvulla aktiivisesti toiminut vuorineuvos, eversti V. A. Kotilainen. Komentajan apulaiseksi asiantuntijana nimitettiin everstiluutnantti Ragnar Nordström, joka vetäytyi kuitenkin vähitellen syrjään.(10)

Kolmiportaisen miehityshallinnon keskeisimpiin tehtäviin rekrytoitui merkittävä määrä AKS:laisia. Castrenin 10.7. päivätyssä suunnitelmassa oli ehdotuksia hallinnon tekniseksi toteuttamiseksi. Siinä lähdettiin myös ajatuksesta, että Itä-Karjalaa oli kehitettävä valtakunnan tasavertaisena osana ja suojamuurina naapuria vastaan. Väestössä oli herätettävä luottamus, että he todella jäisivät Suomen yhteyteen. Tehtäviin kuuluisi myös väestön puhdistaminen vieraista aineksista, jotta jäljelle jäävä väestö voitaisiin varauksetta lukea Suomen kansaan kuuluvaksi. Miehityshallinnon yläportaan päälliköistä noin puolet oli AKS:läisiä. Tehtävään valinnassa siviilielämän ammattikokemus oli ratkaiseva. Tässä katsottiin tulevaisuutta ennakoiden, että tehtävissä oli henkilöitä, jotka voisivat olla valmiina, kun alue aikanaan siirtyy siviilijohdon hallintaan.(11)

Tärkeimpänä väestöryhmänä olivat kouluikäiset lapset, joihin uskottiin voitavan vaikuttaa eniten. Väestö jaettiin kansallisuusryhmiin: kansallisiin eli heimosukulaisiin ja epäkansallisiin eli pääasiassa venäläisiin. Viimemainittujen ei katsottu kuuluvan alkuperäisväestöön vaan pakkosiirrettyihin muualta tulleisiin, joista piti päästä mahdollisimman pian eroon. Ja etuoikeutetun väestönosan kohdalla aloitettiin välittömästi suomensukuisen väestön kasvattaminen Suur-Suomen kunnon kansalaisiksi. Ensimmäiset suomalaiset kansakoulut aloittivat toimintansa jo joulukuussa 1941. Vuoden 1942 alussa etuoikeutettuun väestöön kuuluville lapsille määrättiin oppivelvollisuus, opetuskielenä oli suomi.(12)

Venäläiset keskitysleiriin

Ennen kuin suomalaiset joukot olivat lähteneet päähyökkäykseen, ylipäällikkö antoi 8.7.1941 käskyn, jolla määrättiin alueelle jääneen väestön kohtelusta. Tämä tapahtui siis jo ennen sotilashallinnon perustamista. Käskyn mukaan venäläinen väestö oli vangittava ja toimitettava keskitysleiriin.(13) Rintamalinjan edetessä venäläistä väkeä eristettiin leireihin, mutta Karjalan pääkaupungin Petroskoin valtauksen jälkeen lokakuun alussa päädyttiin perustamaan keskitysleirit Äänislinnaksi nimettyyn kaupunkiin.

Äänislinna oli sikäli paras vaihtoehto, että siellä voitiin eristää kaupunkikortteleita leiriksi. Kaupungissa toimi enimmillään kuusi leiriä. Aunuksen kaupungin tuntumassa oli myös suurehko Alavoisen leiri koko miehityksen ajan. Lisäksi perustettiin epäluotettavaan kansalliseen väestöön kuuluvia varten Kolvasjärven leiri Repolaan, missä oli enimmillään alle 200 henkeä, samoin kuin epäluotettavia epäkansallisia varten oli Kinnasvaarassa Terun alueella alle 200 hengen leiri. Kinnasvaarassa oli myös miehitetyn alueen keskusvankila.

Syksyllä 1941 leirien asukasmäärä oli 23 000, korkeimmillaan 1. huhtikuuta 1942 yhteensä 23 984. Koko miehitysalueen väestön määrä oli tuolloin 85 000 henkeä. Kun miehet olivat puna-armeijassa, suurin osa leiriläisistä oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Enimmillään siviiliväestöstä 27 % oli leireissä.(14)

Venäläisiä pidettiin Itä-Karjalaan kuulumattomana vieraana, pakkosiirrettynä aineksena. Sotilashallintokomentajan lainopillinen avustaja professori Veli Merikoski kävi loppusyksystä 1941 tutustumassa Riiassa Saksan idässä valtaamien alueiden hallinnolliseen järjestelyyn. Keskusteluissa käsiteltiin mahdollisuuksia saada jo ennen sodan loppua siirretyksi Itä-Karjalaan jäänyt venäläinen siviiliväestö Saksan idässä valtaamiin Neuvostoliiton osiin. Tämä väestö olisi vaihdettu suomensukuiseen väestöön. Siirtoasian mainittiin tulevan ajankohtaiseksi vasta silloin, kun Laatokan eteläpuolinen maatie avautuisi liikenteelle. Kun tämä ei toteutunut, asiaan ei palattu myöhemmin. Sen sijaan Saksan hallussa olevan suomensukuisen väestön siirtoja tapahtui useissa erissä.(15) Suurimpana ryhmänä olivat Leningradin ympäristön ja Pohjois-Viron inkeriläiset.

Kansallinen erottelu elintarvikeannoksissa ja palkoissa

Väestön jakaminen etuoikeutettuihin, jotka olisivat tulevia Suur-Suomen kansalaisia ja jollaisiksi heitä kasvatettiin, sekä muihin, merkitsi erottelua perusasioissa, varsinkin elintarvikejakelussa ja palkoissa. Erikseen olivat vielä leireihin eristetyt, joilla ei aluksi ollut lainkaan palkkaa. Etuoikeutetulle vapaana elävälle väestölle annettiin myös maata viljeltäväksi nautintaoikeussopimuksilla. Ajatuksena oli, että heistä voisi myöhemmin, rauhan tultua, muodostua maata omistava talonpoikaisväestö.

Elintarvikejakelussa väestö ryhmiteltiin kansallisuusryhmien ja työn rasittavuuden mukaan aivan kuten Suomen väestökin jaettiin. Epäkansallisen väestön elintarvikeannokset olivat tuntuvasti alhaisemmat kuin kansallisen väestön. Keskitysleiriläisten annokset olivat vastaavat kuin sotavankien. Koko sotaakäyvän Suomen elintarvikehuolto oli heikoimmillaan talvesta syksyyn 1942, kunnes kesän sato oli korjattu. Tuolloin alimmassa kansallisten aikuisryhmässä kansalliset saivat 1 615 kaloria ja epäkansalliset 1 440 kaloria päivässä ja ylimmässä ryhmässä saatiin 2 215 ja 2 020 kaloria. Esimerkiksi perunaa ei ollut tuolloin juuri lainkaan saatavilla.(16)

Ruoka-annosten normien täyttäminen tuotti vaikeuksia. Puuttuvia ravintoaineita tuli korvata muilla. Lisäksi annettiin ohje, että kaikenlaiset ravintoaineet, jotka eivät kelvanneet suomalaisten käyttöön, mutta jotka voitiin käyttää ihmisravinnoksi, oli jaettava leiriläisille. Keskitysleiriläisten annokset jäivät vuonna 1942 alle välttämättömän minimitason, puuttuvia aineita ei pystytty korvaamaan riittävästi. Leireillä tehtyjen pistokokeiden mukaan annoksissa oli 200-400 kalorin vajauksia huolimatta puuttuvien ravintoaineiden korvaamisyrityksistä. Tällaiset vajaukset olivat merkittäviä alle 2 000 kalorin päiväannoksissa.

Nälkäkriisi ja kuolleisuus

Elintarvikkeiden vähyys ei vapaana olevan siviiliväestön keskuudessa ilmeisesti aiheuttanut suoranaisia nälkäkuolemia, vaikka nälkäpöhöä esiintyikin, samoin kuin korvikeaineiden käytöstä aiheutuneita suolitukkeumia. Sen sijaan keskitysleirissä eläneet joutuivat varsin vaikeaan tilanteeseen kesällä 1942.

Leiriväestön ikärakenne oli sellainen, että se oli altis puutteellisten olojen vaikutuksille. Lasten määrä oli lähes 50 % ja 20-30-vuotiaiden ryhmästä miehiä oli varsin vähän. Leirikuolleisuus kohosi kesästä 1942 alkaen dramaattisesti jatkuen korkeana syksyyn asti. Vuoden 1942 aikana kuoli kaikkiaan 3 516 leiriläistä, kun vapaana olevaa väestöä kuoli 1 422. Yli 2 500 tapausta vuoden 1942 kuolleisuudesta ajoittui huhti-syyskuulle. Tuon vuoden leirikuolleisuus oli 137,5 ‰, vapaan väestön 26 ‰. Kuolleisuus Suomessa oli tuolloin 13,1 ‰.

Kun leiriläisiä alettiin vapauttaa ja samalla nälkäkatastrofi ohitettiin, myös leirikuolleisuus alkoi laskea. Vuonna 1944 se oli 13,8 ‰, vapaan väestön keskuudessa 12,7 ‰ ja Suomessa 13,5 ‰. Leiriläisiä oli tuolloin 15 000. Kuolleisuus suomalaisissa sotavankileireissä oli korkeimmillaan joulukuun 1941 ja kesäkuun 1942 välisenä aikana. Sotavankien kokonaiskuolleisuus oli 300 ‰. Heistä 72 % kuoli edellä mainittuna ajanjaksona.

Neuvostoliittolaisissa lähteissä on esitetty useita suuria lukuja, suurimmillaan yli 8 000. Ristiriitaa voinee selittää eräillä tekijöillä. Suomalaisten väestönkirjaus miehitetyllä alueella toteutettiin hyvin kattavana, eikä niissä luvuissa ole ilmeisesti suuria aukkoja. Kun ottaa huomioon sen, että suomalaisten edetessä kohti Syväriä ja sen ylikin Leningradin oblastin alueelle, koko siviiliväestön evakuointiprosessi oli tukkeutunut. Samalla niin puna-armeija kuin aivan varmasti myös siviiliväestö joutui huollolliseen kriisiin, mistä todistavat esimerkiksi suomalaisten kärkijoukkojen kuvaukset tavatun siviiliväestön tilasta. Ilmeisesti myös viimevaiheissa evakkomatkalle lähteneiden kirjaaminen on ollut tuossa kriisivaiheessa heikosti järjestettyä.

Myös suomalaisten joukkojen evakkotaipaleelle ajamien Karjalan asukkaiden matka eri puolille Neuvostoliittoa vei runsaasti aikaa ja synnytti huollollisia ongelmia niillä alueilla, joille heitä sijoitettiin. Esimerkiksi Arkangelin seutu, jonne erittäin suuri osa Karjalan asukkaista siirtyi, oli vaikeasti huollettavaa seutua. Sodanjälkeisten kuvausten mukaan ei ollut juuri venäläistä evakkoperhettä, joka ei olisi menettänyt iäkkäimpiä ja nuorimpia jäseniään, varsinkin talvella 1942. Se on kenties suurin suomalaisten "sotavelka" - sen jälkeen kun he etenivät Itä-Karjalaan - jonka mittasuhteita ei kai kukaan ole tutkinut ja tuskin enää pystyisikään tutkimaan. Tuon alueen "kadonneitten" suomalaisten miehityksessä kuolleiksi kerrottujen määrän arvelen olleen maksimissaan enintään kymmenissä, ehkä hieman enemmän.

Myöhempi esilläolo

Väitöskirjani jälkeen Joensuun korkeakoulussa tehtiin lukuisia opinnäytetöitä miehityshallinnon eri osa-alueista. Laajempia tutkimuksia aihepiiristä ei tehty, kunnes sotahistorian tutkijana tunnettu everstiluutnantti evp. Helge Seppälä nosti miehityksen otsikoihin julkistaen 1989 teoksensa Suomi miehittäjänä 1941-1944. Teos on sisällöltään pääasiassa omaani vastaava, mutta painopiste on sen osoittamisessa, että "Suomi kävi määrätietoisesti valtaussotaa Saksan rinnalla Suur-Suomen luomiseksi ja toimi siihen liittyen jopa kansainvälisen sodankäynnistä annettujen määräysten vastaisesti".(17)

Sisällöllisesti Seppälän teos ei tuonut juurikaan uutta. Kirjan julkistamisen saatua suurta huomiota esimerkiksi Ilta Sanomissa ja Helsingin Sanomissa sekä TV:ssä nostin esiin kysymyksen väitöskirjani käytöstä tutkimuksen lähteenä. Kohu pysyi pinnalla tovin, kunnes vetäydyin julkisesta keskustelusta ja kirjoitin Historialliseen Aikakauskirjaan (1/1989) artikkelin Lähteiden käytön etiikasta historian tutkimuksessa.

Keskeinen viesti artikkelissa oli se, miten arvioimme lähteissä esiintyvien henkilöitten toimintaa. Esimerkiksi arvioidessamme tämän päivän tietämyksellä toisen maailmansodan kauheuksia meidän on syytä miettiä, mitä aikakauden toimija saattoi tietää asioista. Suomen kohdalla esimerkiksi Saksan valinnalla sotakumppaniksi oli asiaan vaikuttaneiden päättäjien kannalta merkittäviä rajoitteita. Mitkä maat olivat "käytettävissä" kumppaneiksi? Ja mitä sellaista sotakumppani Saksan politiikasta tiedettiin, mitä me nyt tiedämme? Esimerkiksi keskitysleireistä tieto välittyi hitaasti ja se, mikä oli kaikkein pahinta, välittyi vielä hitaammin. Keskeistä oli, miten Suomen uhatuksi koettu itsenäisyys uskottiin parhaiten voitavan säilyttää, kun naapurimaan välirauhan ajan politiikka oli varsin painostavaa ja pelottavaa.

Tämän tyyppinen lähteiden lukutapa on viime vuosina lisääntynyt. Toisaalta Suomen osallistuminen sotaan on myös jokamieshistorioitsijoille ja historiatiedon "kuluttajille" aina kiehtova aihe. Nämä uudet paljastukset ovat iltapäivälehtiä myyviä paljastuksia.

Väitöskirjani ilmestymisen jälkeisissä lukuisissa esitelmätilaisuuksissa vastaanoton perusvire oli pääasiassa myönteinen. Väitöskirjaa epäilevien tai sen torjuvien kannanottojen tyypillisiä toteamuksia oli: "En minä leirejä siellä nähnyt, vaikka koko sodan ajan olin mukana" tai "suomalainen sotilas on käynyt 'inhimillistä' sotaa, ei mitään julmuuksia". Näyttää siltä, että tällaista henkeä on edelleen olemassa, vaikka opponoijat eivät olekaan aikalaisia ja vaikka miehitysvaltatotuus ja sodan julmuudet ovat tulleet joissain myöhemmissä tutkimuksissakin kerrotuiksi. Sota kirjallisuuden aiheena on ikuisuusaiheita, vaikka kirjoittajien joukko on harvennut ja sodan itse kokeneet ovat poistuneet.

Suomalaista miehityspolitiikka yhdeltä osa-alueelta kuvasi Gunnar Rosén 1998 ilmestyneessä teoksessaan Suomalaisina Itä-Karjalassa. Sotilashallinnon ja Suomen punaisen Ristin yhteistoiminta 1941-1944. Siinä korostuu SPR:n merkittävä rooli siviiliväestön terveydenhuollossa.

Ensiesittely Petroskoissa lokakuussa 1985

Joensuun ja Petroskoin yliopistoilla on ollut jo vuodesta 1975 vaihtosopimus, jonka puitteissa pidin kaupungissa 20 tunnin luentosarjan suomalaisesta toisen maailmansotaa koskevasta tutkimuksesta sekä esittelin suomalaista miehityspolitiikkaa koskevan väitöskirjani. Kokemus oli monessa mielessä avartava ja opettava. Näemme sodan aivan toisistamme poikkeavasti.

Suomessa on ollut vuosikymmeniä ongelmana kysymys talvisodasta, jonka käsittelemisessä päästiin vasta 1990-luvun lopulla niin pitkälle, että on kirjoitettu yhteisjulkaisu, jossa on ollut mukana kummaltakin puolelta johtavia historiantutkijoita.(18) Ajatus teoksen kirjoittamisesta esitettiin jo 1989 talvisodan alkamisen 50-vuotispäivän viettämisen yhteydessä. Talvisodasta kertominen luennolla olikin ihmeellisin opettajakokemukseni akateemisella urallani.

Suomalaisen kirjallisuuden esittelyssä käsittelin SUOMA-projektin tutkijan Silvo Hietasen väitöskirjaa Siirtoväen pika-asustuslaki (1982). Kerroin yli 400 000 karjalaisen paenneen puna-armeijan hyökkäyksen alta Suomeen. Kuulijat - suuri luentosali täynnä yliopiston opiskelijoita ja muuta laajaa kuulijakuntaa - kääntyivät katselemaan toisiaan kysyvästi. Havaitsin, että puhumaani ei ollut ymmärretty ja selitin asiaa tarkemmin. Heille ei ollut kukaan kertonut talvisodasta ja sen seurauksista. Suomalaiset miehittäjänä oli toki kiinnostava aihe. Ja se oli kuulijoille mysteeri, joka avautui myöhempinä vuosina. Suomenkielisiä väitöskirjoja pystyivät lukemaan varsin harvat.

Neuvostoliiton hiipuessa arkistot alkoivat vähitellen avautua tutkijoiden käyttöön. Vain kommunistisen puolueen jäsenet olivat päässeet esimerkiksi keskeiseen puoluearkistoon. Tutkimus tapahtui Venäjän Tiedeakatemiassa ja sen filiaaleissa, jollainen Karjalassakin on. Yliopistoissa ei tehty tutkimusta.

Tutkimusorientaationi oli ehtinyt muuttua, sillä väitöskirjani tutkimusalueelle ei ollut asiaa. Kuultuani ensimmäisestä tutkijasta, joka oli päässyt Petroskoihin tutkimaan, minulle tuli sisäinen pakko päästä näkemään, mitä Karjalassa oli tapahtunut sen jälkeen kun suomalaiset sen jättivät. Vasta tämä uusi mahdollisuus antoi vastauksia lukemattomiin miehitykseen liittyneisiin salaisuuksiin. Fasistimiehityksen "antautuneista" oli tehty isänmaan pettureita, mitä leimaa he kantoivat aina neuvostovallan loppuun asti.

Neuvostoarkistojen ja Isänmaallisen Sodan historian "salat"

Pääsy Moskovan ja Petroskoin arkistoihin ei tuonut mitään uutta, miehityspolitiikka sinänsä oli tietenkin suomalaisten aineistojen varassa. Neuvostoarkistoista löytyi hajanaisia kuvauksia ja kopioita sikäläisiin käsiin jääneistä suomalaisasiakirjoista ja maanalaisen toiminnan sekä partisaanitoiminnan myötä saatua "tiedusteluaineistoa". Merkittävin uusi tieto suomalaiselle tutkijalle oli naapurimaan tyystin toisenlainen sotahistorian periodisointi, mikä pistää suomalaissilmään heti alueelle astuessa. Sotamuistomerkit, joita oli paljon ja lähes joka kylässä, on omistettu vuosille 1941-45. Talvisotaa ne eivät koske ja päättymisvuosi on 1945, Suuri Isänmaallinen sota Saksan Barbarossa-hyökkäyksestä 22.6.1941 Saksan antautumiseen. Jatkosotamme päättymisaikaa syyskuuta 1944 ei muistomerkeissä ilmoiteta. Tämä "aikaviive" näyttäytyi useissakin dokumenteissa.

Miehittäjä Karjalassa oli fasisti, ei Suomi tai "yleissuomalainen". Suojeluskuntalainenkin tuohon fasistikaapuun on hyvin sopinut. Harvoin puhuttiin miehittäjistä suomalaisina. Tämä viholliskuva on säilynyt pääpiirteissään entisenlaisena, vaikka tieto suomalaismiehityksestä onkin yksilöitynyt. Yksi ongelma on ollut se, että väitöskirjaani on levitetty Petroskoin arkistoihin ja kirjastoihin, mutta se on ollut vain suomenkielentaitoisen lukijakunnan ulottuvissa. Väitöskirja ei ole ollut sellaisenaan käännettävissä, mitä kuitenkin harkitsin. Se olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uudelleen.

Väitöskirjaa tehdessäni näin ensi kerran pikku kirjasen Desant v Polden, joka oli painettu jo 1974, mutta väitöskirjavaiheessa en ymmärtänyt julkaisun myöhempää merkitystä. Siinä esiteltiin suomalaisen miehitysajan leiriä esittävä valokuva, siinä esiintyvien lasten tarina ja kuvan syntyhistoria.

Kuvaaja oli Galina Sanko, joka tuli Petroskoihin maihin nousseiden neuvostojoukkojen mukana kaupunkiin kesäkuun lopussa 1944. Kaupungilta löytyi piikkilangalla eristettyjä kortteleita, joissa oli ollut suomalaisten keskitysleirejä. Kaikkiaan niitä oli Petroskoissa yhteensä kuusi. Suomalaiset olivat jättäneet kaupungin ja avanneet leirien portit.

Kuvan lapset olivat olleet leiriaidan takana miehityksen vuodet. Päähenkilönä kirjassa on kuvan oikeassa alareunassa seisova Äänisniemellä syntynyt tyttö Klaudia Soboleva, myöhemmin Njuppijeva. Hän on tehnyt työuransa Venäjän Tiedeakatemian Karjalan filiaalissa biologina ja toiminut entisten fasistileiriläislasten järjestön pitkäaikaisena puheenjohtajana.

Entisten keskitysleiriläisten esiin marssi

1990-luvun avautuminen näkyi Neuvosto-Karjalassa monella tavalla. Suomalaiset halusivat päästä paitsi uudenlaisiin taloussuhteisiin myös näkemään harvojen näkemää Karjalaa. Petroskoissahan oli suomalaisuus näkyvillä monella tavalla. Suomen kieltäkin saattoi kuulla ja nähdä kauppojen seinissä. Ja olihan siellä vanha hotelli Pohjolakin, jo ennen sotaa rakennettu.

Karjala oli myös useiden uutis- ja dokumenttifilmien aiheena. 1990-luvun alussa, kun sodasta oli kulunut pyöreitä vuosia, toimittaja Lisa Hovinheimo teki ohjelmaa sota-ajan keskitysleirilasten muisteluksista. Tässä yhteydessä sain kontaktin heidän järjestöönsä. Järjestö piti kesällä 1995 Petroskoissa seminaarin, missä kerroin omista aihepiiriin liittyvistä tutkimuksistani. Entisten leiriläisten joukkoon kuului myös muissa fasistileireissä olleita, suomalaisleirithän edustavat heidän katsannossaan samaa, mitä saksalaisten leirit - edelleenkin.

Tästä on seurauksena se, että Karjalan entiset leiriläiset ovat kääntyneet Suomen valtiojohdon puoleen useita kertoja vaatimuksenaan, että suomalaisten on maksettava heille leiriajasta korvausta samoin kuin saksalaiset olivat päättäneet tehdä. Suomen vastaus on ollut kieltävä, koska Suomella ja Neuvostoliitolla on ollut rauhansopimus, jossa tämä asia on poistettu "päiväjärjestyksestä". Tämä toivomus on esitetty Suomen presidenteille, Koivistolle, Ahtisaarelle ja Haloselle. Kyse on ollut käytännössä siitä, että nykyisin elävät entiset leirilapset eivät ole tienneet tuosta korvauksesta mitään ja todennäköisesti heidän vanhempansa eivät ole saaneet neuvostohallitukselta mitään korvausta. Kysymys on asianomaisille konkreettisesti hyvin merkittävä.

Menetetty lapsuus

Viimeksi leiriläisten asia nousi esiin 2004, kun kirjailija Marja-Leena Mikkolalta ilmestyi erinomainen teos Menetetty Lapsuus, Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-1944. Mikkola on haastatellut 16 entistä suomalaisleiriläistä, jotka ovat kuvanneet kokemuksiaan leireissä. Hän on onnistunut vangitsemaan sellaista tietoa, minkä lähelle pääseminen oli mahdotonta 1970-luvulla Karjalassa vierailleelle nuorelle suomalaiselle tutkijanalulle. Edes 1980-luvulla se ei olisi ollut mahdollista.

Mikkolan kirjoittamistaival alkoi kesällä 2000 Äänisniemelle tehdyllä matkalla. Suomalaiseksi vierailijaksi tunnistettuna hänelle kerrottiin miehitysajan muistoista. Tutustuttuaan suomalaisen leirin kokeneisiin hän alkoi koota muistikuvien aineistoa kirjaksi. Saatteeksi muistelijoilta hän sai toivomuksen, että Mikkola koettaisi jotenkin edistää heidän korvauspyyntönsä eteenpäinmenoa.

Teos on synkkä kuvaus lasten kurjuuskokemuksista. Tarinat ovat sisällöltään hyvin yhdensuuntaisia, eikä niissä paljonkaan ole valoisia muistoja. Se on kyllä merkittävää - minkä olen omissakin tutkimuksissani havainnut - että miehittäjän toimintaan liittyvissä muistikuvissa hyvät ja pahat ihmiset nousevat esiin yksilöinä. Tehtäväänsä sopimattomat yksilöt, jollaisia joukkoon mahtui, saattoivat käyttää valtaansa ihmisyyden kannalta rikollisella tavalla. Tappamisia sattui harvoin, mutta toki niitäkin, vaikka niitä on vaikea dokumentoida jälkikäteen.

Marja-Leena Mikkola joutui vastaamaan leiriläistuttujensa avunpyyntöihin. Avunpyyntöjen taustalla on jälleen se ikineuvostoliittolainen maailmansotakuva. Suuri isänmaallinen sota alkoi Saksan ja muiden fasistimaiden, mukaan lukien Suomi, hyökkäyksellä Neuvostoliittoa vastaan. Kaikki sotamuistomerkithän Karjalassa ajoittuvat vuosiin 1941-45, vaikkei Karjalassa sodittu syyskuun 1944 ja toukokuun 1945 välillä.

Niinpä suomalaisleirit olivat fasistileirejä, miten tahansa suomalaiset ne selittävätkään. Totta on myös, että suomalaisleirit olivat puhtaasti suomalainen toteutus eristämisestä, ja keskitysleiri-nimitys oli käytössä jo vuosisadan alussa. Saksalaiset antoivat niille kaikkein synkeimmän sävyn.

Kun Saksa päätti 1996 maksaa korvausta omissa leireissään sota-aikana olleille venäläisille, korvauskysymys Karjalan entisten leiriläisten mielissä vertautuu tähän. Puheenaoleva keskitysleirikuva on ollut mukana Moskovaan pystytetyssä näyttelyssä. Piikkilanka-aidassa olevasta varoitustekstistä oli peitetty suomenkielinen osa. Kuvaselityksessä kerrottiin, että Karjalan lapset odottavat siirtoleirissä siirtämistä fasistiseen keskitysleiriin. Miehittäjä oli muuttanut keskitysleiri-nimen siirtoleiriksi 1943, kun liittoutuneitten propaganda oli nostanut suomalaisleirit esiin.(19)

Keskitysleirit ovat nousseet esiin myös Kansallisarkiston Luovutetut-projektin yhtenä painopisteenä. Myös Karjalan Tasavallan päämies Katanandov on antanut tehtäväksi selvittää Sota-arkiston aineistojen pohjalta kysymyksiä, jotka antaisivat perusteita entisten leirivankien korvausvaateille. Tässä asiassa olen ollut apuna petroskoilaisille tutkijoille suurten aineistojen "haltuun ottamisen" helpottamiseksi.

Tiedän, että sijaa tarkentavalle tutkimukselle on, vaikka miehityksen perusasetelmat on jo selvitetty. On vain niin, että Suur-Suomen kaksista kasvoista helposti katsotaan vain toista. Ei mielellään haluta tunnustaa, että suomalainenkin on ollut paha ja heidän joukoissaan on ollut sotarikollisen tunnusmerkkeihin sopivia miehityssotilaita. Sekään ei saa sokaista meitä, että puolikkaalle miehitysalueen väestöstä suomalaisaika on jäänyt mieleen oikein kohtuullisena sota-aikana. Meidän on kyettävä tarkastelemaan molempia kasvoja yhtä aikaa. Niistä ei kuitenkaan löydy mitään uutta ja dramaattista, sellaista mitä tiedotusvälineissä suomalaismiehityksestä kerrotaan.

Tietenkin on muistettava, että tämän teeman puitteissa käsitellään asioita, joista media pitää. Lööpit ovat suuria, kun niiden tueksi löytyy dramaattisia tarinoita, jotka nekin ovat tosia.


1. Lukijalle, Olli Vehviläinen - Silvo Hietanen, 6-7, teoksessa (1989) Kansakunta sodassa 1, Sodasta sotaan, VAPK, Opetusministeriö: Helsinki.

2. Kilin Juri (2002) Suurvallan rajamaa: Neuvosto-Karjala Neuvostovaltion politiikassa 1920-1941, Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi, 197.

3.Suoraa ilmausta tästä Kilinillä ei ole. Kilin. 210.

4. Antti Laine (2004) "Itä-Karjalan Vapausliike ja suomalaismiehitys 1941-1944" teoksessa Kahden Karjalan välillä Kahden Riikin rajamaalla, toim. Tapio Hämynen, Studia Carelica Humanistica 5, JoY Humanistinen tiedekunta, Tampere, 188-189.

5. Laine (2004) 189.

6. Laine (2004) 190.

7. Laine (2004) 190.

8. Laine (2004) 190.

9. Laine (2004) 190.

10. Antti Laine (1982), Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944, Keuruu, 62-63.

11. Laine (1982) 63-64.

12. Laine (1982 176).

13. Laine (1982) 116.

14. Laine (1982) 119.

15. Laine (1982) 121-122.

16. Laine (1982) 228-238.

17. Helge Seppälä (1989) Suomi miehittäjänä 1941-1944, Painokaari Oy: Helsinki, 7-8.

18. Olli Vehviläinen & O.A. Rzeshevski (toim.) (1987)Yksin suurvaltaa vastassa. Talvisodan poliittinen historia, SHS, Jyväskylä.

19. Antti Laine (2002), Finland and the Contribution of Germany to the Enemy Image in the Soviet Great Patriotic War, in Rise and Fall of Soviet Karelia, toim. Antti Laine ja Mikko Ylikangas, Kikimora publications Series B:24, Helsinki, 147.

Kirjoitus julkaistiin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 1/2007

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Marko Tikka: Palautetta Vasaralle

03.08.07 14:34

Marko Tikka: Palautetta Vasaralle

Marko Tikka kommentoi Erkki Vasaran kirjoittamaa arvostelua Historiallisessa Aikakauskirjassa (1/2007, s. 105).

Kiitän Erkki Vasaraa kirjani Valkoisen hämärän maa (SKS 2006) mielenkiintoisesta arvostlusta!

Tutkimukseni käsittelee suojeluskuntien ja suojeluskuntalaisten ja muun väestön välisiä sosiaalisia jännitteitä sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Keskeisenä aikaisemmin tutkimattomana seikkana korostan tutkimukseni johdantoluvussa suojeluskuntien harjoittamaa poliittista valvontaa. Tästä toiminnasta ja siitä aiheutuneista konflikteista eri väestöryhmien ja suojeluskuntalaisten välillä tutkimukseni kertoo.

Sitä, että tällaista valvontaa oli, että tämä valvonta oli poliittista toimintaa ja että suojeluskunnat tältä osin olivat aktiivisesti poliittisia toimijoita, sitä seikkaa suojeluskuntahistoriat eivät yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ole valottaneet. Tästä poliittisuudesta puhutaan tutkimukseni johdannossa sivuilla 7-10. Tätä arvioidessaan Vasara erehtyy luulemaan, että puhun suojeluskuntien yleisestä poliittisesta luonteesta joka asia tietenkin on Kari Selénin, Ali Pylkkäsen, Erkki Vasaran ja monien muidenkin tutkimuksissa jo todettu.
Tälle väärin ymmärtämiselle rakentuu pitkälti Vasaran kritiikki myös siihen, etten huomioi aikaisempaa tutkimusaihetta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta, sanoopa hän reippaasti minun työskentelevän "tyhjiössä, jossa aiempi aihetta käsittelevä tutkimus loistaa pitkälti poissaolollaan". Samalla Vasara kuitenkin antaa kiitosta teoksen arkistolähteisiin pohjautuvalle perustutkimukselle, jossa hän ei näe mitään moitittavaa. Minusta tässä on erikoinen ristiriita, sillä eihän alkuperäislähteistä saisi mitään irti ellei tuntisi kontekstia, toimijoita, toimintaympäristöä jne., joka tuntemus tulee perehtymisestä aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Vasara mm. kirjoittaa, etten huomioi "niitä ainakin kolmea tiiliskiveä, jotka yliopistotutkijoiden toimesta ja heidän käyttämin menetelmin on sk-järjestöstä laadittu." Jos kahdella tiiliskivellä tarkoitetaan Selénin Sarkatakkien maata (WSOY 2000), Pylkkänen-Selénin Sarkatakkien armeijaa (WSOY 2005), ovat nämä kirjat tutkimukseni kirjallisuusluettelossa - sitä kolmatta, Vasaran omaa "tiiliskiveä" tosin lukuun ottamatta.

Senkin teoksen olen lukenut, mutta tapanani on, että merkitsen kirjallisuusluetteloon vain ne kirjat, joita olen lähdeviitetasolla käyttänyt - en kaikkea aihetta sivuavaa, johon olen tutustunut. En oman tutkimuskysymyksen kannalta nähnyt Vasaran teosta tässä yhteydessä relevanttina kirjallisuutena. Ehkä sitten olin väärässä, ainakin Vasaran mielestä.

Kirjoitus julkaistiin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2007.

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pekka Lilja: Täsmennys Urho Kekkonen ja Viro arvosteluun

03.08.07 14:36

Pekka Lilja: Täsmennys Urho Kekkonen ja Viro -kirjan arvosteluun

Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2007 oli Heikki Roiko-Jokelan arvostelu Pekka Liljan ja Kulle Raigin teoksesta Urho Kekkonen ja Viro (s. 119).
Roiko-Jokelan arvostelusta ei ilmennyt se, että kirjassa on selvästi ilmoitettu, mikä kirjassa on Pekka Liljan ja mikä Kulle Raigin kirjoittamaa. Allekirjoittanut kirjoitti Kekkosen suhteesta Viroon vuoteen 1945 asti ja Kulle Raig Kekkosen vuoden 1964 vierailusta Viroon. Roiko-Jokelan väärinä pitämät tulkinnat vuoden 1964 vierailusta eivät siis ole allekirjoittaneen tekemiä.

Kirjoitus julkaistiin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2007.

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Erkki Vasara: Palautetta Tikalle

05.10.07 13:04

ERKKI VASARA: Palautetta Tikalle

Erkki Vasara vastaa Marko Tikalle, joka edellisessä numerossa (s. 225) kommentoi Vasaran kirjoittamaa arvostelua Tikan teoksesta Valkoisen hämärän maa (HAik 1/2007, s. 105).

Kiitokset Marko Tikalle vastineesta hänen tutkimuksestaan Valkoisen hämärän maa kirjoittamani arvion johdosta. Sanotaan että vaaleissa lasketaan vain annetut äänet. Totta. Niin ikään on tosiasia, että kirja-arvioissa arvioidaan vain se teksti, mikä arvioitavan teoksen sivuilta löytyy. Niin menettelin itsekin ja kävin toimeen luettuani teoksen kannesta kanteen ja eräin kohdin useampaankin kertaan. Arvioitsijan oikeudella käsittelin teosta siten kuin näin aiheelliseksi ja kiinnitin huomiota eritoten Tikan työn johdantolukuun, mikä sinänsä oli eittämättä hieman erikoista, mutta tässä tapauksessa mielestäni oikeutettua.

Totean jälleen, että Marko Tikka käsittelee teoksensa alussa aiempaa tutkimusta tavalla, joka antoi aihetta huomautuksiin. Arvosteluni Tikan johdantoa koskevan osan ensimmäinen huomautukseni oli, että rajanveto Hersalo-Raikkalan ja heidän aatteellisten seuraajiensa sekä toisaalta akateemisten nykytutkijoiden linjanvetojen välillä esitetään paikoin erittäin epäselvästi ja lukijaa hämäävästi. Tässä viittaan arviossani esiin tuomiini esimerkkeihin. Toinen huomautus oli se, että olisi ollut oivallista, jos Tikka olisi omien paikallistutkimustensa pohjaksi johdannossaan tuonut selkeästi esiin aiemman akateemisen tutkimuksen annin niin yleisen kuin paikallisenkin poliittisuuden osalta. Itse puutuin omassa sk-tutkimuksessani myös jälkimmäiseen.

Tikka muistuttaa vastineessaan, että hänen tutkimuskohteenaan oli suojeluskun-tien harjoittama paikallinen poliittinen valvonta ja katsoo minun ”erehtyneen luulemaan” hänen puhuvan johdantonsa sivuilla 7–10 Sk-järjestön yleisestä poliittisesta luonteesta. Tiesin toki, mitä Tikka oli tutkimassa, sillä kertoihan hän sen jo teoksensa tekstin alkuriveillä: ”Poliittisella valvonnalla tarkoitetaan tässä paikallisten mielialojen seurantaa ja poliittisesti epäilyttävien henkilöiden tarkkailua, poikkeavista henkilöistä raportointiin ja … toimintaan järjestysviranomaisten apuna tai omin päin”. Rajanveto yleisen ja paikallisen välillä sekoittuu kuitenkin hänen kirjansa johdantoluvussa, mikä on itse asiassa aivan oikein. Vaikuttivathan ne myös todellisessa elämässä alati toisiinsa. Tikka kirjoittaa kirjansa sivulla 8 muun muassa seuraavasti:
”Eräs toinen pieni, mutta merkityksellinen havainto on myös mainitsemisen arvoinen. Siihen nähden, miten merkittävä osa aikakauden todellisuutta suojeluskuntapuku oli, asua vilahtelee hyvin vähän maailmansotien välisenä aikana tuotetuissa viihde-elokuvissa. Tämäkin pieni havainto kertoo osaltaan siitä, että tuossa ajassa suojeluskunnat enemmän jakoivat kuin yhdistivät kansaa.”
Jos tämä ei ole puhetta sk-liikkeen yleisestä poliittisuudesta, niin ei sitten mikään.

Entäpä näkemykseni teoksen varsinaisista luvuista. En niitä koskevissa arvioissani ollut ”ymmärtänyt väärin” Tikan lähtökohtia ja tutkimuskohdetta, enkä esitä niitä koskevaa kritiikkiäni hänen teoksensa johdannosta esittämieni huomioiden pohjalta. Totesin arviossani, että Tikan tekstissä, hänen varsinaisissa asialuvuissaan, aiempi tutkimus ”loistaa pitkälti poissaolollaan”. Samalla kiitin Tikkaa hänen oivaltavasta perustutkimuksestaan. Vastineessaan Tikka pitää tätä ristiriitaisena, koska, kuten hän lausuu, ”eihän alkuperäislähteistä saisi mitään irti ellei tuntisi kontekstia, toimijoita, toimintaympäristöä jne., joka tuntemus tulee perehtymisestä aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen”. En ole arviossani kuitenkaan väittänyt, että Tikka olisi jättänyt perehtymättä aiempaan tutkimukseen. Varmasti hän on pätevänä tutkijana siihen tutustunut ja saanut siten lähtöeväät omille tutkimuksilleen. Tarkoitin kommentillani sitä, että yhteys Tikan tutkimuskuvausten ja -tulosten sekä aiemman tutkimuksen antamien asiakehysten välillä jää hänen tekstissään vähäiseksi.

Olen edelleen sitä mieltä, että Tikka ei teoksessaan riittävästi keskustele aiemman tutkimuksen kanssa, sido omia tuloksiaan eri yhteyksissä aiempien tutkijoiden yleisemmän tason havaintoihin. Sen myönnän, että arviossani esittämäni lausuma Tikan työskentelystä ”ikään kuin tyhjiössä” suhteessa aiempaan tutkimukseen on ilmaisullinen ylilyönti.
Lopuksi vielä yksi asia. Pidän kiinni myös siitä arviossani esittämästäni näkemyksestä, että Tikan teos osoittaa hänen olevan, kuten lausuin, ”pätevä historiantutkija, joka osaa operoida lähteillä ja etsiä niistä vastauksia esittämiinsä kysymyksiin”, ja että hänen teoksensa ”on oivallinen lisä suojeluskuntaliikkeen historiantutkimukseen, jossa edelleen on paljon kartoittamisen varaa eritoten paikallistason osalta”.

HAik 3/2007

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

KARI TARKIAINEN: Palautetta Korpelalle

08.04.08 21:47

KARI TARKIAINEN: Muutama huomautus Jukka Korpelan arvostelun johdosta

Jukka Korpela arvosteli teoksen Ruotsin ja Venäjän rauhanneuvottelut 1557. Mikael Agricola Ruotsin lähetystön jäsenenä Historiallisessa Aikakauskirjassa 3/2007 (s. 361–365). Teoksen toimittaja Kari Tarkiainen kommentoi Korpelan arviota.

Arvioinnin otsikkona on kyllä ”Uutta rauhanneuvotteluista 1557”, mutta kritiikin henki on sellainen, että Agricolan juhlavuoden yhteydessä reformaattorin viime vaiheista kertovassa suomenkielisessä tekstijulkaisussa ei ole mitään varsinaisesti huomioonotettavaa. Modernin tutkimuksen tulokset on johdannossa laiminlyöty ja vanhoja kliseitä toisteltu. Toiset arvioitsijat ovat olleet päinvastoin sitä mieltä, että teos on yksi juhlavuoden merkittäviä uusia lisiä Agricolan elämäkertaan.

En halua kiistää professori Korpelan erinomaisia ansioita Venäjän varhaiskeskiajan tuntijana. Hän on useimmissa huomautuksissaan varmasti aivan oikeassa. Muutama perustavanlaatuinen seikka on häneltä kuitenkin jäänyt huomaamatta. Niistä kahdesta vuoden 1557 rauhanneuvotteluihin liittyvästä tekstistä toinen, Ruotsin lähetystön laadituttama, on aikaisemmin ollut täysin julkaisematon ja erittäin vähän tunnettu. Korpelan luulo, että Harald Hjärnen tekstijulkaisu olisi sama kuin tämä raportti, ei pidä paikkaansa. Hjärne julkaisi ruotsiksi osan venäläisen osapuolen papereista, jotka ovat sitä paitsi ilmestyneet myös alkukielisinä tieteellisessä muodossa jo 1910. Venäläisen osapuolen lähteistö on näin ollut jo aikoja tiedossa. Mutta sivistynyt lukijakunta ei millään ole voinut perehtyä ruotsalaiseen puolikkaaseen nyt julkaistusta aineistosta, ellei sivistykseen sitten lueta myös vaikeaselkoisen käsialan lukemista joko alkuperäisestä asiakirjasta tai mikrofilmiltä.

Molempien tekstien paralleelinen tarkastelu on vaatinut selityksiä. Koska neuvotteluissa Moskovan ja Ruotsin majesteettien keskinäinen arvojärjestys nousi keskeiseksi, oli välttämätöntä viitata oppiin Moskovasta kolmantena Roomana, jolle neuvottelijat antoivat keskusteluissa puhtaasti poliittisen ulottuvuuden. Tämä riitahan kukoisti myö-hemmin edelleen Iivana IV:n ja Juhana III:n tunnetussa haukkumakirjeenvaihdossa. Selvää on, että professori Korpelalla on näiden asioiden ideologis-apokalyptisesta puolesta paljon vivahteikkaampi ja nykytutkimuksen kannalta korrektimpi käsitys kuin minulla.

Aivan erityisen oikeassa kriitikkoni on siinä, että julkaisun henkilö- ja paikannimistö on hyvin kirjavaa, mitä kyllä itse olen valittanutkin (s. 92). Selitykseksi ei kelpaa, että venäläisen tekstin kääntäjät ja kommentaattorit Gennadi ja Nina Kovalenko käyttivät omassa osuudessaan eri litterointitapaa kuin minä. Nimistö olisi ilman muuta pitänyt jättää asiantuntijan yhtenäistettäväksi.

Koska johdannossani ei valitettavasti ollut lähdeviitteitä, ei kriitikkoni ole voinut tietää, että esimerkiksi ”groznyj”-sanan tveriläisestä alkuperästä on hyvää näyttöä (L. A. Dmitriev 1997, Isabel de Madariaga 2005), että Venäjän alueilla kävi 1400-luvulla epäilemättä monien länsimaisten kauppiaiden lisäksi vain kaksi matkailijaa, joiden kertomukset tunnetaan (Attius Sohlman 1994), ja että Suomessa todella oli 1500-luvulla pääluvun mukaan laskien enemmän rälssiä kuin emämaassa (Lars-Olof Larsson 2002). Metsä-Suomen asutushistoriaa ja ns. vanhemman tutkimuksen siitä antamaa kuvaa (Pirinen, Soininen, Saloheimo jne.) ei vielä toistaiseksi hatarien uusien arkeologisten löytöjen perusteella voitane heittää roskakoppaan, kuten ei asutusliikkeestä johtuneita rajarettelöitäkään – niistähän jo vuoden 1557 rauhanneuvottelutkin johtuivat. Eiköhän kiinteä asutus sentään levinnyt noille seuduille aikaisemmin kuvatulla tavalla vasta 1400-ja 1500-luvulla.

Eräs yksityiskohta on Korpelan kritiikin kannalta paljastava. Kun korostin, että vesileimatutkimuksia ei näiden luotettavasti päivättyjen asiakirjojen kohdalla kannata tehdä (s. 87), kriitikkoni nosti sen isoksi virheeksi. (Olen aikaisemmin toiminut monta vuotta Ruotsin johtavan vesileimatutkijan avustajana ja tunnen nämä asiat). Jos alkuperäisten dokumenttien ikä on tiedossa, pitäisin niistä tehtyjen jäljennösten iän selvittämistä kyllä adiaforana. Mutta vannoutunut lähdejulkaisija voi kyllä olla toistakin mieltä.

Olen käsittänyt, että Korpelan kritiikin painavimmat huomiot koskevat toisaalta Venäjän keskiajan historiaa koskevia virheitä, toisaalta johdantoluvun vanhentunutta näkemystä Suomen historiasta. Näistä edellisen syytöksen myönnän oikeutetuksi. Esitykseni olisi pitänyt olla täsmällisempi tai sitten 1500-lukua varhaisemmat rönsyt olisi pitänyt pyyhkiä pois.

Mutta isompi asia – oikeastaan pääkysymys koko kritiikissä – koskee Suomen menneisyyden käsittämistä. Siinä en myönnä olevani erityisen takapajuinen, vaan melkoisesti samoilla linjoilla kuin Korpela itse on ollut monissa paradigmaa luovissa tutkimuksissaan, kuten Viipurin linnaläänin synnyn historiassa. Tämä näkyy erityisesti painosta kohta ilmestyvässä teoksessani Sveriges Österland. Kysymys on paljolti siitä, miten niitä alueita ja kansoja, jotka vähitellen ovat kehkeytyneet kokonaisuuksiksi, eri aikoja koskevissa tutkimuksissa pitäisi nimittää maantieteen, etnohistorian ja valtiokehityksen näkökulmista. Sanojen käytöstähän lienee johtunut, että Korpela on leimannut minut (mielestäni väärin) vanhentuneiden ja nationalististen näkemysten (Jaakkola, Pohjolan-Pirhonen) kannattajaksi. Yleisten, nykyaikaisten nimitysten välttäminen johtaa mutkikkaisiin ratkaisuihin – pitäisikö esimerkiksi Suomen aluetta ajatellen käyttää keskiajan mittaan vuoron perään nimityksiä Suomi (tarkoittaen Varsinais-Suomea) ja Itämaat (partes orientales, tarkoittaen Varsinais-Suomesta itään olevia alueita), yksistään nimeä Itämaa (Österlandet, tarkoittaen koko maata) vai 1400-luvun lopulta alkaen käyttöön tullutta laajennettua nimitystä Suomi, joka siis 1500-luvulla oli korrekti termi suunnilleen nykyisessä merkityksessä (tosin Pohjanmaan poissulkien). Käyttihän Agricola itsekin ilmaisua ”me suomalaiset”: Ellei Me Somalaiset szaa. Pren-tettu coco Biblia jne.

Vai pitäisikö Suomesta käyttää epätarkasti kaiken kattavaa nimeä Ruotsi, jossa siinäkin käsitteessä on sarja ajankohdasta toiseen muuttuvia nyansseja, riippuen regnumin eri kehitysasteista. (Missään tapauksessa ei Ruotsia kuitenkaan voi pitää ennen vuotta 1561 konglomeraattina, kuten Korpela katsoo, sillä tämä aika koitti vasta provinssien hankkimisen myötä. Kustaa Vaasan aikana valtakunta oli territoriaaliruhtinaskunta, jossa vallitsi yhtenäinen laki, katso tästä Torbjörn Engin tutkimusta 2001). Vallan mahdottomaksi nimittelyjen pirstominen menee Venäjän ja venäläisten osalta, ellei sitten käytä yleissanaa slaavit, joka sulkee pois valtakunnallisen aspektin mutta ei ehkä kielitieteellisyytensä vuoksi muutoin ole kovinkaan suositeltava. Pitäisikö todella historiasta kirjoittavan henkilön aina in casu ottaa selvää, mikä kulloinkin on se korrektein nimitys eri asioista, nimitys, jota ei ehkä edes ole vaan joka täytyy konstruoi-da? Käytämmehän muun sanaston osalta reippaasti mitä uudenaikaisimpia sanoja ja käsitteitä, joilla ei kuvattuna aikana aina ole ollut mitään katetta. Jonkinlainen keskitie historiallisen korrektisuuden Scyllan ja yleisen käsitettävyyden Kharybdiksen välillä on mielestäni suositeltavin.

HAIK 1/2008

Haik
Viestit: 149
Liittynyt: 21.08.06 09:13

HEIKKI YLIKANGAS: Palautetta Pasi Tuunaiselle

08.04.08 21:50

HEIKKI YLIKANGAS: Palautetta Pasi Tuunaiselle

Pasi Tuunainen arvioi Heikki Ylikankaan teoksen Romahtaako rintama? Historiallisen Aikakauskirjan edellisessä numerossa (s. 491 –496). Ylikangas kommentoi Tuunaisen arviota.

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston roolista Vietnamin sodassa (yleisessä historiassa) 2001 väitellyt ja Unifil-joukoissa palvellut Pasi Tuunainen on ottanut paikkansa rivissä ja asettunut armeijaan tavalla tai toisella kiinnittyvien tutkijoiden ja alan harrastajien rinnalle kritikoimaan kirjaani Romahtaako rintama? Tuunainen on Suomen Sotatieteellisen Seuran jäsen ja istuu Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallituksessa.

Tuunaisen arviointi poikkeaa kuitenkin edukseen Suomen Sotatieteellisen Seuran historiajaoksen 5.12.2007 järjestämän seminaarin alustuksista. Niitä leimaava vahva tendenssimäisyys koki ylittämättömän huippunsa kuolemanrangaistusten sodanaikaisesta käytöstä rikosoikeudessa – ei siis oikeushistoriassa – väitelleen eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen OTT Jukka Lindstedtin alustuksessa. Kaiketi se, että kohtelin silkkihansikkailla hänen kirjaansa (niin kuin toistenkin edeltäjieni tutkimuksia), sai Lindstedtin luulemaan, että hän on myös historioitsija, vieläpä erinomaisen pätevä sellainen, ja esittämään, että minä – siis minä – olisin säästellyt häntä kirjassani vaimentaakseni edeltäkäsin tulevaa kritiikkiä, Lindstedtin pätevää kritiikkiä!

Tuunaisen yleissävy on asiallinen ja kohtelias lukuun ottamatta muutamia ylilyöntejä. Hän toteaa minun käyttäneen lähteitäni ”jopa valikoiden”. Siinä suhteessa hän istuu lasikaapissa. Hän ei koskettele sanallakaan painavinta näyttöä, jolla osoitan armeijan julkaisemat viralliset luvut teloitetuista liian alhaisiksi. Tarkoitan III/JR 12:n komentajan majuri Mauno Ojalan taistelukertomukseen 29.6. kirjattua 6. divisioonan komentajan kenraalimajuri Einar Vihman ilmoitusta, jonka mukaan ”takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria”. Koska kertomus on päivätty syyskuussa, olisi Ojala Vihman ilmoituksen luonnollisesti poistanut, jos se ei olisi pitänyt paikkaansa. Sitä paitsi päämajan oikeudenhoitotoimiston päällikön kapteeni Erkki Partasen muistelmat vahvistavat Ojalan kirjauksen paikkansapitävyyden. Partanen kertoo saaneensa tehtävän tiedottaa Vihmalle, jonka divisioonassa suoria ampumisia oli poikkeuksellisen paljon, että tapausten käsittely tuli siirtää tuomioistuimille. (Eduskunta käsitteli 30.6. lainmuutosta.) Tärkeintä on todeta, että näitä Vihman mainitsemia ammuttuja ei ole kirjattu oikealla nimikkeellä armeijan rekistereihin. Nimenomaan tätä tapausta tarkoitin, kun kirjassani totesin, että olettamus virallisen rekisteröinnin virheellisyydestä ”voidaan todistaa paikkansa pitäväksi niin uskottavasti kuin todistaminen ylipäätään on historiassa ja erityisesti tämänlaatuisessa tapahtumassa mahdollista (s. 157)”. Tuunainen on perusteetta ulottanut lausumani koskemaan koko kirjaani.

Samainen Erkki Partanen on laatinut taulukon otsikolla ”Tilasto kuolemaan tuomituista tai SJ 5:n perusteella ammutuista karkureista ja kieltäytyjistä, joista on saapunut ilmoitus Päämajaan 28.8.1944 mennessä”. Kuolemaan tuomittuja on taulukossa 47 ja suoraan ammuttuja 11. Tuunaisen mukaan Partasen taulukko käsittää vain kesän 1944. Siinä tapauksessa lukuihin on lisättävä pikaoikeuden tuomiolla 20.12.1941 teloitetut korpraali Voitto Ahomäki ja sotamies Toivo Mäkelä sekä kieltäytyjänä 5.11.1941 teloitettu sotamies Arndt Pekurinen ynnä vielä ”sotilaskarkureina ammutut” sotamiehet Vet-tenranta (22.1.1942) ja Moilanen (3.7.1943). Näin tullaan 16:een ilman kenttäoikeuden tuomiota ammuttuun. Epävarmat tapaukset, joita on runsaasti ja joissa todennäköiset syyt viittaavat teloitukseen, ovat sitten asia erikseen. Jo tämä osoittaa, ettei kysymys ammuttujen rekisteröidyistäkään määristä (jotka ovat vain kolmanneksen verran minun arviostani) ole niin yksinkertainen kuin Pasi Tuunainen tuntuu luulevan.

Kuitenkin ratsastelu muutaman tapauksen eroilla virallisessa rekisteröinnissä on joutavaa näpertelyä. Pelkästään 6. divisioonassa ammuttiin, kuten todettiin, yhtenä ainoana päivänä 20 karkuria, ja muissa divisioonissa vähemmän, mutta ammuttiin niissäkin. Virallisiin lähteisiin merkittiin koko kesäkuulta vain neljä ammuttua, ei enempää. Näin tehtiin, vaikka pahimpina aikoina metsissä harhaili 29 000 eksynyttä, heistä korkeimman arvion mukaan 14 000 karkurin osan valinneita. Rintama vetäytyi kymmenen kilometrin päivävauhdilla ja yli 5 000 miehen puolustama Viipuri menetettiin 20.6. likimain taistelutta. Heinrichsin ankara käsky rintamalle paluusta kahdesti kieltäytyvän karkurin ampumisesta oli 20.6. lähtien voimassa. Komentajat toinen toisensa perästä velvoittivat rangaistuksilla ja erottamisilla uhaten upseereitaan käyttämään asetta. Silti ainoastaan neljä ammuttua! Uskokoon, ken haluaa, mutta ottakoon huomioon, että jos johto tosiaan olisi tyytynyt tähän eikä olisi taistellut tehokkaammin massamitat saavuttanutta karkuruutta vastaan, se ei olisi ollut tehtäviensä tasalla. Aivan samoin tutkija, joka tuijottaa vain yksityiskohtia eikä kykene hahmottamaan kokonaistilanne saati ottamaan sitä huomioon, ei ole hänkään tehtävänsä tasalla.

Joitakin muita oikaisuja. Kutsuntakäskystä- kieltäytyi 1941 todella ilman pätevää syytä noin 30 000 sotilasta (Kulomaa 1995, s. 48) eikä vain Tuunaisen mainitsemat 1 500. En ymmärrä, minkä vuoksi minun olisi pitänyt rajoittua ainoastaan Karjalan kannaksen alueel-le, kun kirjasin nimiluetteloon ammutuksi tulleita karkureita ja kieltäytyjiä. Nimiluettelon yhtenä tarkoituksena oli testata Partasen tilaston pätevyyttä ja Partasen luet-telo kattaa koko rintaman. Yhtä hämäräksi minulle jäi sen teroittaminen, ettei pidätettäessä ammutuista tarvinnut välttämättä tehdä ilmoitusta. Kyllä piti, kaatuneitten pääkortistoon ja kuolinsyykortistoon. Nähtävästi Tuunainen koettaa vääntää myös minun tutkimusongelmani pelkästään teloituksia koskevaksi, mitä tapauksia teloituksilla sitten ymmärretäänkin. Sitä paitsi jos ilmoituksia jätettiin tekemättä, luottamus armeijan rekisteröintien pätevyyteen entisestään vähenee. Päätavoitteenani kirjassani oli arvioi-da omien asein ammuttujen määrää, ei se, keistä ammutuista on tehty ilmoitus ja oliko kyse teloituksesta vai jostakin muusta surmaamistavasta. Nimiluettelon esillepano kaikkine virheineenkin merkitsee muuten rehellisempää ja avoimempaa tapaa tehdä tutkimusta kuin operoida pelkillä lukumäärillä. Nyt on nimilistoista luopuneiden tutkijoiden huokeaa ja turvallista väittää, että kaikki nimet ovat jo entuudestaan olleet tiedossa ja että en tuo esille mitään uutta.

Siinä Tuunainen on epäilemättä oikeassa, että minun olisi pitänyt perehtyä suurempaan määrään lähteitä kuin mitä olen käyttänyt. Se olisi tarpeen aina. Kuitenkin ihmettelen, ettei Tuunainen esitä yhtään varteenotettavaa havaintoa, joka jotenkin muuttaisi sitä kuvaa, johon tutkimuksessani päädyin. Tuunainen niin kuin häntä ennen Kulomaa ja Lindstedt ovat moittineet nimiluetteloani liian laajaksi ja vaatineet siitä lukuisia nimiä karsittaviksi, mutta kukaan heistä ei ole tuonut julki siihen lisättäviä nimiä. Puuttuvista ei ole muistuttanut edes Jukka Lindstedt, jolla on ollut tiedossaan ainakin kaksi luettelostani poissa olevaa ammuttua.

Tuunaisen arviointia leimaa vahva usko armeijan julkaisemien rekistereitten pätevyyteen. Tähän nähden on perin ristiriitaista, että hän pitää oikeushistoriallista päättelyä kirjassa perusteltuna ja arviointimenettelyä periaatteessa hyväksyttävänä. Jos oikeushistoriallinen päättely osuu oikeaan, mm. Heinrichsin kuuluisasta ampumiskäskystä tulee laiton ja sen perusteella ammutuista laittomasti teloitettuja. Koska viimeksi mainittuja ei löydy virallisista lähteistä, pitäisi ainakin vakavasti pohtia mahdollisuutta, että tietoja olisi näiltä osin salattu. Jos taas arviointimenettely on hyväksyttävää, armeijan rekisteröintien täytyy olla epäluotettavia.

Tuunainen ei havaitse näitä ilmeisiä ristiriitaisuuksia. Virallisten tietojen epäileminen on hänestä – mitäs muuta jälleen kerran kuin – salaliittoon uskomista! Siinä taas käytännön seuraus metodioppaissa alvariinsa korostetusta tutkijalta vaadittavasta kriittisyydestä. Kriittisyys kelpaa, kun se kohdistuu teloituksista kertoviin huhuihin, ei silloin, kun se kohdistuu armeijan virallistamiin lukuihin. Tuunaisen katsannossa Suomi soti ensikädessä säilyttääkseen maan oikeusvaltiona eikä pelastaakseen sen hinnalla millä hyvänsä vihollisen rynnistykseltä. Onneksi olen salaliitto-astalon iskujen suhteen tällä kertaa hyvässä seurassa. Sama usko näet hapatti niin Helsingin yliopistoa kuin Suomen Kulttuurirahastoa ja vieläpä Suomen eduskuntaakin, kun ne lähtivät organisoimaan ja rahoittamaan Huhtiniemen kaivauksia.

HAIK 1/2008

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”