Lähiperheen ja muutaman uskollisen hovimiehen lisäksi koneeseen mahtui hänen henkilökohtaista omaisuuttaan (poislukien kruununkalleudet, jotka edelleen sijaitsivat niille vartavasten rakennetussa bunkkerissa Bank Iran Mellin holveissa) ja rasiallinen Persian maaperää. Se hiekka on nyt kätketty hänen sarkofagiinsa El Rifaissa, siinä samassa Kairolaisessa moskeijassa, samassa erillisessä kryptassa, johon hänen isänsä Reza Khanin ruumis oli tilapäisesti sijoitettuna vuosien ajan, ennen juhlallista uudelleen hautaustaan Iraniin.
Vallankumouksen seurauksena, Reza Khanille pysytetty mausoleumi Tehranissa revittiin maantasalle ja mullahit rakennuttivat sen paikalle julkisen käymälän, jotta jokainen iranilainen voisi henkilökohtaisesti ja sopivalla tavalla osoittaa kunnioitustaan menneelle hallitsijasuvulle. Hiekka ja hautauspaikka Kairossa symboloivat Pahlavi-dynastialle toivoa, kuten myös se liikuttava viimeinen näky shaahin kyyneltensumentamissa silmissä Mehrabadissa 16.1.1979; eräs tavallinen sotilas - ei kenraali eikä marsalkka, tai uskollinen hoviherra – pelkkä kunniamerkitön rivimies vain, lankesi shaahin eteen polvilleen juuri ennen majesteetin laskuportaille astumista, ja syleili sanattomana hänen jalkojaan. Se syleily on se toivonkipinä, jota Pahlavi-suku sydämessään yhä kantaa uneksiessaan kotiinpaluusta.
Itseasiassa “dynastian” historia on äärimmäisen lyhyt. Sen perustaja, Reza Khan, oli provinssiarmeijan upseerin poika pienestä Alashtin kylästä Mazandran kuvernementistä. Jäätyään isättömäksi pian syntymänsä jälkeen, hän joutui äitinsä veljen holhoukseen Teheraniin. Enonsa kontaktien avulla Reza liittyi 15-vuotiaana kasakkarykmenttiin, jossa hän, vaikkakin täysin vailla peruskoulutusta, ripeästi eteni kapteeniksi. Reza Khan oli komearaaminen, poikkeuksellisen voimakas, kunnianhimoinen, älykäs ja ovela ja näiden ominaisuuksiensa ansiosta massoista selkeästi eroittuva. Iraniin tuolloin sijoitettujen brittijoukkojen komentaja kenraali Ironside oli vaikuttunut! Brittien aseistamien ja rahoittamien Qazvinin kasakkajoukkojen johtajana hän ratsasti Teheraniin vuonna 1920 , eteni sitten sotaministerin portfolion
haltijaksi 1921 ja pääministeriksi 1923. Degeneroituneen Qajar-dynastian viimeisestä hallitsijasta shaahi Ahmedista, joka etupäässä viihtyi Euroopassa, ei ollut vastusta Reza Khanin valtapyrkimyksille. Saatuan
briteiltä tuen vallananastusaikeilleen, Reza Khan otti käyttöönsä muinaisen dynastisen Pahlavi-sukunimen ja määräsi majlisin (parlamentti) riisumaan Ahmed-shaahin vallasta lokakuussa 1925. Majlis valitsi sitten kuuliaisesti Reza Khanin (Pahlavi) riikinkukkovaltaistuimen uudeksi haltijaksi. Hänet kruunattiin vuonna 1926.
Vallankumouksellisiin samaistui 16.1.1979 myös edellisten lainattujen rivien kirjoittaja Shirin Ebadi, joka sitoi kaksi nenäliinaa autonsa tuulilasinpyyhkijöihin: “they blew back and forth as if held by the arms ofVyöryvä vallankumous hypnotisoi minut, mutta lumoavimpia olivat takkinsakääntäjien hetkessä vaihtuvat lojaliteetit. Ihmisluonnon perusopportunismi hylätä ja hyväksyä idelogia aivankuin kysessä olisi ollut takki, oli kaikkialla ilmiselvää. Tuomarit ja ministeriön virkamiehet, jotka perinteisesti olivat pahamaineisia
yhteistyöstään shaahin hallinnon ja erityisesti salaisen poliisin kanssa, seurasivat yleistä mielialaa silmäkovana ja kun varmistui se, ettei vallankumousta voitaisi hillitä, kun mielenosoittajien määrä oli kasvanut kahteen miljoonaan ja epäjärjestyksen kesto venynyt tunteihin – he liittyivät virtaan.
a dancing robot”.
Paluu todellisuuten oli musertava:
Oikeusministeriön väliaikainen tarkastaja Fatollah Bani-Sadr pysähtyi kierroksellaan ylpeyttä säteilevän tuomari Ebadin eteen. Odotettujen kiitosten sijasta hän lausui:
“Eikö mielestänne jo pelkästä kunnioituksesta rakastettua Imaami Khomeinia kohtaan , joka paluullaan on armoittanut maatamme, olisi sopivaa että peittäisitte hiuksenne?”
Imaami Khomeinin armosta, Shirin Ebadin nöyryytysten aikohin, olin saanut säilyttää henkeni. Shirinistä poiketen, en juurikaan sympatisoinut vallankumouksellisia, mutta seurasin tapahtumia kuitenkin kuumeisesti ja mahdollisimman läheltä nuoren miehen seikkailunhalun ja ajattelemattomuuden ajamana. Sitäpaitsi tehtävämme Iranissa liittyivät suoraan shaahiin ja hänen Javid (“Immortals”) henkivartio-kaartiinsa. Koko tulevaisuuteni Teheranissa oli siten vaakalaudalla vallankumouksen tähden.
Tämä ei ollut TV:n välittämä uutisfilmi sieltä missä tapahtui, vaan myrskyn silmä ja pian sen kaikkirepivä pyörre.
Naiivina maalaispoikana, oletin että olisin väkivallan tavoittamattomissa ja suojeltu vain siitä syystä, että iranilaiset olivat osoittaneet pelkkää hyvää tahtoa suomalaiselle vieraalleen niihin päiviin.
Olin matkalla perjantaibrunchille Chattanooga-nimiseen suosikkipaikkaani lähellä Tajrishia Teheranin yläkaupungissa, kuten useina muinakin viikonloppuina sitä ennen. “Kuolinpäiväni” oli kaunis, varhaista helmikuuta vuonna 1979. Paahdetun maissin makea tuoksu leijui voimakkaana Vanak-aukion liepeillä. Vallankumoukselliset valmistautuivat perjantaipäivän Dhuhr-rukouksen Ajatollah Khomeinin johdolla, marttyyrien hautausmaalla Teheranin alakaupungissa, ensikertaa sitten Imaamin paluun. Niavaran & Sultanatabadin eliittii, ne jotka vielä eivät olleet onnistuneet pakenemaan maasta, piileksivät omissa
palatseissaan, suljettujen ikkunaluukkujen takana pakaten ja puraten. Toivoen parasta ja peläten pahinta. On ja off.
Oranssinkeltaiset Paykan-taksit kiisivät sakeasti savuten ohitseni, kaikki varattuina. Katukäytävän reunaan pysähtyi parhaat päivänsä nähnyt Chevrolet. Neljä ikäistäni, eurooppalaisesti pukeutunutta nuorta miestä kutsuivat ystävällisesti juttusille. Minne matka? He kysyivät. Selitin ongelmani ja sain kyydin. Matkaa asunnoltani Chattanoogan oli vain parisen kilometriä, ylämäkeä tosin. Ilomielin asetuin takapenkille. “Kuinka vallankumous hurisee”? Poikia nauratti: “Splendidly!!” Yllätyksekseni käännyimme pian oikealle; “välttääksemme Pahlavin ruuhkan”, rauhoitteli etupenkillä istuva puhemies. Sivukadut vaihtuivat vielä pienempiin, pistin huolestuneena merkille. Mutta vielä silloinkaan, kun oikealla puolella istuva matkakumppanini veti esille taskuveitsen, en suostunut tajuamaan tilanteen koko vakavuutta, vaan yritin laskea leikkiä “hieno terä siinä sinulla”-tyyliin. Puhemiehen taskusta ilmestyi pistooli. Se osoitti suoraan otsaani. “Money!”, hän komensi! Sivuillani istuvat ryhtyivä systemaattisesti tyhjentämään taskujani; pois lensi suurlähetystön ID, jossa farsin kielellä korostettiin sitä, ettemme olleet vihattuja amerikkalaisia, vaan rauhaarakastavasta Suomesta. Lattilalle, sen seuraksi, levisi myös passini residensseineen & maahantuloleimoineen. Vain raha kelpasi. Ja vielä jotakin muuta: pistoolinpitäjän silmistä voin lukea kuolemantuomioni.
Maassa ei ollut enää järjestystä, eikä lakia. Shaahin lähdön jälkeen armeija oli “puolueettomana’ vetäytynyt parakkeihinsa ja sitten Khomeinin palattua liittynyt virtaan. Keraaleja oli teloitettu päivittäin. Lähikuvat heidän hirvittävästi runnelluista ruumistaan koristivat aamuisin englanninkielisen Kayhanin etusivua. Kaikkiin vallankumouksiin oheistuotteena liittyvä anarkia sai alaa. Yksi ruumis lisää syrjäkaduilla. Kuka kaipaisi, kuka tutkisi,rangaistuksesta puhumatakaan?! “Tappajani” silmistä säihkyi täydellisen kontrollin tuoma tyydytys, kuin kissalla saalistaan käännellessään, hetkeä ennen “armoniskua”, pieni vikinä, värähdys vielä!
“Kuolemani hetkellä” en nähnyt takautuvaa materiaalia matkanvarrelta, en rukoillut ääneen enkä itsekseni.Tunsin vain veren pakkautuvan kuumana aivoihini ja sitten, tilanteen toivottomuuden tajuattuani, kaikkien raajojeni herpaantuvan. Nyt!
Seuraavaksi rekisteröin suudelmat ja selkääntaputukset. Viimeistä taskua (paitani rintatasku) tyhjentäessään ryövärini olivat vetäneet esille aiemmin aamulla katukauppiaalta ostamani “feikin”
setelin, johon shaahin kuvan sijalle oli kopioimalla siirretty Ajatollah Ruhollah Khomeinin potretti. Olin hankkinut sen huvikseni, etupäässä näyttääkseni kolleegoilleni tulevan rahayksikön muodon ja mallin ja
unohtanut sen sitten tyystin kätköönsä.
“Allah-o-akbar! - Jumala on suuri!” Olin Imaamin henkilökohtaisessa suojeluksessa (!!), he sanoivat. Lisää suudelmia, mutta etupenkkiläisen ase kääntyi vain vaivoin, niin varma hän oli ollut saaliistaan.
Sain rahani ja tavarani takaisin, jopa kyydin Chattanoogaan. Jälleen selkääntaputuksia, suudelmia, kädenpuristuksia...
En ollut enää nälkäinen. Kuljin koko kahden kilometrin matkan alas Pahlavia; en jalkakäytävällä, vaan itse ajoradalla, sen reunassa huojuen kuin humalassa.
Kotiin päästyäni tutkin vammani ja menetykseni. Näkyvin oli passi; shokissa en tullut sitä kaivanneeksi, se jäi auton lattialle.
Soitin X:lle:
“Ja jätkä, sä et mene nyt kusellekaan ilman lupaa!”, oli hänen lohdullinen kommenttinsa!.
Jatko ei ole enää kronologisesti täysin selkeänä mielessäni. Se mitä tapahtui, vauhditti lopullista lähtöpäätöstä. Paria, kolmea päivää myöhemmin ulkoministeriön erikoiskone nouti meidät Suomeen. Sitä ennen olimme kuitenkin evakuoituneet kaikki keskikaupungilta X:n komeaan residenssiin Sultanatabadin rinteillä. Matkalle sinne juutuimme massoihin lähellä Kurosh-e-Kabiria.
“Abbas”, sanoi Aila, “sehän on meidän Abbas”! Ja toden totta iranilaisen “rinnakkaisorganisaatiomme” ykkönen, aina hyvinhuoliteltu ja sulava herrasmies seisoi liikennekorokkeella paitahihaisillaan, ilman
solmiota ja jakoi leipää (“nunnua”) voittajille.
Huomatessaan suomalaiset kolleegansa pulassa, jokin kemiallinen reaktio tapahtui ystävämme aivosoluissa; hän nolostui leivänjaostaan ja jätti sen sikseen, kutsui meidät lähellä olevaan villaansa odottamaan tilanteen rauhoittumista, samalla häveten linkkejään “jenkkeihin” maanmiestensä
silmissä. Lojaliteetit vaihtuivat sekunninmurto-osissa; on ja off, on ja off .
Kahvi oli kylmää, se tarjottiin kupit kilisten. Seurannut keskustelu oli mitä vaivaantuneinta. Olimme nyt selvästi riippa Abbasin menneisyydestä ja massat kadulla hänen tulevaisuutensa. Se kirkastui itsekullekin vasta silloin.
“Perjantaibrunch” antoi kuulua itsestään sekä psyykkisesti, että fyysisesti. En toiminut enää rationaalisesti. Olin edelleen shokissa, siinä kuoleman esikamarissa, johon itse olin astunut. Aamulla heräsin voimakkaassa kuumeessa, angiinamaisin oirein. Sama tuskallinen tila jatkui aina Suomeen paluuseeni asti. Meilahden lääkäreiden diagnoosin mukaan sen aiheutti järkytys, johon keho näin reagoi.
Vuoristossa vietetyn unettoman yön jälkeen etenimme saattueessa Mehrabadiin, jossa Kurt Uggeldahlin ja lähetystön hätäisesti kirjoittaman tilapäispassin avulla onnistuin jatkamaan matkaa muitten evakuoitujen joukossa Suomeen. Mukanani oli vain pieni laukku, sekin täynnä tarpeetonta, epäloogista pikkutavaraa; summittain sinne sullottua.
Jotain merkityksellistä oli sentään jäänyt; rubiininpunaisista lasihelmistä koostuva rukousnauha, jonka Rahbar, Harley-Davidson-lähettimme, oli välttämättä, suorastaan väkisin tunkenut käsiini läksiäis-lahjanaan. Se ja Khomeinin kuvalla varustettu seteli ovat edelleen hallussani.
Helsingissä vastassamme olivat TV-kamerat, lehtimiehet ja ambulanssi.
Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta “virus” vei miehen mielen. Kirjoitan tätä tänään Riadissa jo liki kolmekymmentä vuotta Orienttia “sairastettuani”.
Takinkääntäjiä ei tarvinne etsiä, peiliinvilkaisu riittää.
Juhani Pesu
Villa Abdul Salam
