Modernia rakkautta keskiajalla vai keskiaikaista rakkautta modernilla ajalla?

[heinisorakivi]

Uusi teos paljastaa: monilla moderneiksi mieltämillämme rakkauteen ja seksuaalisuuteen liittyvillä käsityksillä onkin keskiaikaiset juuret

Vihille meno vakiintuneena pariskuntana, jolla on jo omia lapsia – modernin aikamme vapaamielisyyttäkö? Ei suinkaan, sillä avoliiton kaltainen käytäntö tunnettiin jo keskiajalla, toteavat historiantutkijat Anu Lahtinen ja Kirsi Vainio-Korhonen vastikään ilmestyneessä, suomalaisen rakkauden historiaa valottavassa teoksessaan Lemmen ilot ja sydämen salat. Vaikka rakkauteen liittyviä ilmiöitä, avioliittoa, hääjuhlia, sukupuolielämää, äitiyttä, isyyttä, vanhemmuutta, hedemällisyyttä ja syntyvyyttä on toki aikaisemmassa tutkimuksessa paljon sivuttu, on teos nimenomaan suomalaisen rakkauden historiaa käsittelevänä yleisesityksenä ensimmäinen laatuaan. Se tuokin mielenkiintoisella tavalla ilmi, miten monilla moderneiksi mielletyillä rakkauteen ja seksuaalisuuteen liittyvillä käsityksillä onkin itse asiassa keskiaikaiset juuret.

Keskiaikainen ”avoliitto” ja muita käytäntöjä
Keskiaikaa ei ehkä ensimmäisenä tule mieltäneeksi vapaana kukoistavan rakkauden ja seksuaalisuuden aikakaudeksi, ja totta onkin, että tuolloin niihin liittyvää yksilöiden välistä kanssakäymistä pyrkivät tarkoin säännöstelemään sekä kirkko että lait. Tästä huolimatta olivat kuitenkin tosielämän käytännöt eli se, mitä keskiajan yhteisöissä todella tapahtui, asia erikseen, sillä myös tuolloin ihastuttiin, rakastuttiin ja suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta. Naimattomana aloitettu sukupuolielämä ja ennen avioliiton solmimista alkunsa saaneet lapset ovatkin kuuluneet Suomessa aina 1800-luvulle saakka ikivanhoihin, avioliittoon tähtääviin seurustelun tapoihin, joita kirkko ja lait kyllä yrittivät kitkeä pois mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä, Lahtisen ja Vainio-Korhosen teos paljastaa.

Vaikka tällainen ennen avioliittoa aloitettu sukupuolielämä eli salavuoteus olikin lain mukaan kiellettyä, ei sitä yhteisöjen piirissä pidetty paheksuttavana, mikäli parin suunnitelmissa oli solmia avioliitto. Siten jo keskiajalla elettiin avoliiton kaltaisessa suhteessa, vaikkei käsitettä itsessään tuolloin vielä tunnettu. Tavattomia eivät myöskään olleet aviopuolisoiden salarakkaat ja avioliiton kulissien varjossa vietetty kaksoiselämä toisen, mieluisamman kumppanin kanssa. Näitä asioita sitten julkisilla käräjilläkin puitiin ja ihmeteltiin – aivan kuten meillä nykyään on niitä keltainen lehdistö pullollaan. Siten se, minkä moderniksi vapaamielisyydeksi miellämme, ei siis ehkä olekaan niin tyypillistä ainoastaan omalle ajallemme kuin saattaisi ensi näkemältä vaikuttaa.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua
Lahtisen ja Vainio-Korhosen mukaan monet uuteen aikaan liitettävät tavat, kuten vihille meno jo vakiintuneena pariskuntana, ennen avioliittoa hankitut lapset sekä näiden osuus vihkikaavassa, ovatkin itse asiassa paluuta vanhoihin, jo keskiajalta juurensa juontaviin tapoihin. Toisaalta monet ikiaikaisiksi mielletyt perinteet ovatkin yllättävän nuorta perua. Näihin lukeutuvat muun muassa valkoinen hääpuku huntuineen ja kimppuineen sekä sulhasen sukunimen ottaminen. Keskiaikainen morsiankin siis meni naimisiin värikkäässä hääpuvussa ja piti oman sukunimensä – kuten monet nykyään.

Keskiaikaa ei silti toki tule suoraan rinnastaa nykyaikaan, ja myös silloinen avioliittokäytäntö poikkesi oman aikamme vastaavasta: toisin kuin nykyään romanttisen rakkauden ja sielunkumppanuuden sijaan kyse oli ennen kaikkea perheiden välisestä sopimuksesta, jolla turvattiin tulevaisuutta ja jossa naittaja, eli ensisijassa morsiamen isä, sanoi viimeisen sanan tyttären naittamisesta tämän puolisolle. Siitä huolimatta, kuten Lahtinen ja Vainio-Korhonen teoksessaan tuovat ilmi, liittyy sekä keskiaikaiseen että nykyaikaiseen avioliittokäytäntöön yllättävän paljon myös yhteneviä piirteitä.

Erityisesti avioliiton osapuolten omaa suostumusta on usein vähätelty. Vaikka avioliitolle perheiden välisenä sopimuksena oli tärkeää vanhempien ja sukulaisten hyväksyntä, oli osapuolten oma tahto yleensä asiat alkuun paneva voima. Samoin myös keskiajalla avioliittoon liitettiin rakkaus sekä ajatus aviopuolisoiden välisestä uskollisuudesta ja huolenpidosta. Kuten nykyinen maistraatin vihkikaavakin korostaa, myös keskiajalla avioliiton tarkoituksena pidettiin perheen perustamista siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi.

Ritariromantiikan perintö
Vielä nykyistenkin rakkauskäsitysten pohjana toimii keskiaikainen hovi- ja ritariromantiikka. Ritarin ihailun kohteena oli varattu nainen, linnanrouva, johon pyrittiin tekemään vaikutus hyvillä käytöstavoilla, kauniilla sanoilla ja runoilla. ’Romantiikka tarjosi lohtua tilanteessa, jossa rakkaus, kiintymys ja intohimo eivät [–] voineet kanavoitua luonnollisesti vaan avioliitto, kunnia ja perimysvaatimusten vuoksi niin miesten kuin naistenkin seksuaalisuutta koetettiin valvoa.’, Lahtinen ja Vainio-Korhonen kirjoittavat. Itsehillintä, muiden ottaminen huomioon sekä hyvät tavat olivat hyveitä, joita ritareilta odotettiin ja jotka vielä nykyäänkin mielletään ’herrasmiesmäiseksi käytökseksi’. Myös ritarin asema linnanrouvan suojelijana on jossain määrin vaikuttanut nykyromantiikan tyypillisiin miehen ja naisen rooleihin. Keskiaikaista perua on myös sydän romanttisen rakkauden symbolina.

Lahtisen ja Vainio-Korhosen teos onkin erinomainen muistutus siitä, etteivät rakkauden tunne ja sen kokeminen ole juurikaan muuttuneet huolimatta muuttuvasta maailmasta ympärillämme. Vaikka kulttuurimme ja käytäntömme muokkaavat meitä ja ovat hyvin erilaisia keskiaikaisessa yhteiskunnassa ja omassamme, koemme silti samoja tunteita. Ja vaikka rakkautta on määritelty ja sitä on osoitettu eri tavoilla, ja siltä on myös odotettu erilaisia asioita, sen tarve ja tärkeys myös osin ylittää kulttuuriset sekä ajallispaikalliset rajat ja muotit.

Lähde: Lahtinen, Anu & Vainio-Korhonen, Kirsi: Lemmen ilot ja sydämen salat. WSOY, 2015.
Uutisen ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian opiskelijat Heini Sorakivi ja Piia Vinnari, ja se on syntynyt osana kevään Kulttuurihistorian kirjoittaminen –työpajakurssia.